J.R.R. Tolkien: Gondolinin tuho

Gondolinin tuho sijoittuu aikaan ennen Tarua sormusten herrasta. Se ei tunne hobitteja ja ei mainitse Sauronia. Kertomuksen keskiössä ovat ihmiset ja haltiat, jotka elävät maailmassa, jota pitää otteessaan vala (eräänlainen jumaluus) nimeltä Morgoth. Morgoth hallitsee heitä petoksella, pelolla ja väkivallalla.

Etäällä näistä tapahtumista omassa rauhassaan elävät Valinorissa Morgothin ”sisaret ja veljet”, jotka eivät enää halua olla tekemisissä haltioiden ja ihmisten kanssa – etenkin haltioiden tekemien virheiden ja rikosten takia. Silti yksi vala pitää vielä haltioiden ja ihmisten puolta. Hän on merten valtias Ulmo, jonka kirjan päähenkilö Tuor kohtaa vaeltaessaan yksin raunioituneessa ja pahan saastuttamassa maailmassa. Tuor on kovia kokenut mahtavaan ihmissukuun kuuluva jäsen, joka lähtee Ulmon johdattamana etsimään viimeistä ja salaista haltiakaupunkia Gondolinia viedäkseen perille Ulmon viestin kuningas Turgonille ja Gondolinin asukkaille.

Gondolinin tuho on J.R.R.Tolkienin pojan Christopher Tolkienin viimeinen isänsä jäämistöstä koottu kirja. Se tarjoaa lukijalleen useamman version Tuorin matkasta ja Gondolinin tuhosta. Kirja koostuu kahdesta versiosta samasta tarinasta. Nämä ovat tarun ensimmäinen versio vuodelta 1916 ja sitä 35 vuotta vanhempi viimeiseksi ja keskeneräiseksi jäänyt versio. Näiden välissä lukija pääsee tutustumaan erilaisiin tekstikatkelmiin, jotka tuovat lisää sisältöä tarinaan. Kirjaan kuuluu myös joitakin kirjeitä, jotka avaavat J.R.R. Tolkienin kirjoitusprosessia, työskentelyä ja kustannustoiveita luomansa maailman parissa. Kirjan loppupuolella on Christopher Tolkienin laajempi koonti eri versioista ja tekstikatkelmista, joissa hän yhdistelee eri versioita kommentoiden niitä. Luinko siis kolme eri versiota samasta tarinasta ja lisät päälle? Ilmeisesti. Ja oikeasti ajattelen, että luin yhden tarinan, jota syvennettiin eri näkökulmista. J.R.R. Tolkienin luoman maailman ystäville kirja on siis kaikin puolin mukava lukukokemus.

Gondolinin tuho on monin tavoin ehjä kokonaisuus, tai vaihtoehtoisesti sellaiseksi se olisi voinut muotoutua, jos J.R.R. Tolkien olisi kirjoittanut sen viimeisen version loppuun. Varhaisessa versiossa tarinan (tausta)maailma ei ole niin yksityiskohtainen kuin sen viimeisimmässä versiossa. Varhaista versiota lukiessa, koin olevani jonkin fantastisen kertomuksen äärellä, joka sijoittuu johonkin ihmeelliseen maailmaan ja jossa kirjailija on halunnut käsitellä sodan kokemuksia. Tolkien ilmeisesti kirjoitti ensimmäisen version Gondolinin tuhosta toipuessaan vammoista, jotka sai (ensimmäisessä maailman)sodassa. Viimeinen versio on maailmaltaan runsaampi ja se toi mieleeni Silmarillionin. Kaikessa yksityiskohtaisuudessaan viimeinen versio on täyteläinen ja voisin kuvitella, että Tolkienin maailmaan tuntemattomalle lukukokemus voi olla myös uuvuttava. En siis ehkä suosittelisi kirjaa ensimmäiseksi tolkieniksi, mutta toisaalta Gondolinin tuho voi ohjata lukijansa tutustumaan myös muihin Tolkienin kirjoihin. Kenties juuri Silmarillioniin, joka on suosikkini J.R.R.Tolkienin kirjoista (johon verrattuna Taru sormusten herrasta on ”ihan kiva”).

Minkälainen lukukokemus kirja oli minulle?

Olin iloinen, että pääsin jälleen J.R.R.Tolkienin luomaan maailmaan. Nautin erityisesti Tuorin matkakuvauksista. Mielikuvani oli yksinäinen ihminen luonnonkauniissa ja samalla sotien tuhoamassa ympäristössä. Tuor vaeltaa etsien tarkoitusta olemassaoloonsa muinaisten mahtavien kansakuntien raunioissa, meren äärellä, niityillä, metsissä ja mahtavan tavoittelemattomalta vaikuttavan vuoriston äärellä, joka kätkee taakseen toivoa antavan salaisuuden.  Mieleeni välähti myös joitakin tekstejä, joissa koetaan luonnon pyhyys, kaivataan takaisin jonkinlaiseen luonnonomaiseen tilaan ja syvään yhteyteen luonnon kanssa. Kirja ei kuitenkaan keskity luontoon tai ihmisen luontosuhteeseen vaan ihmiseen ja hänen paikkaansa maailmassa. Tuorin ja hänen ympäristönsä suhde kiteytyy kysymyksiin: kuinka selvitä vaikeissa olosuhteissa (hengissä) ja kuinka paha kukistetaan?

Tuor on monella tapaa melko klassinen sankari. Hän lähtee karuista oloista ja saa ”jumalallisen tehtävän” suorittaakseen. Hän on parhaista parhain ja taitava melkein missä tahansa mihin hän ryhtyy. Hänellä on onnea matkassa tai sitten kyse on johdatuksesta. Hän on fyysisesti miellyttävä ja voittaa puolelleen rakkauden, jota tavoittelee myös yksi tarinan vastavoimista. Hän on kunniakas, joka pyrkii hyvään. Tarinan keskushenkilöön kiteytyy siis monia viihdyttävän ja vetävän kirjallisuuden piirteitä sadunomaisuudessaan ja eepoksellisuudessaan.

Teemoinaan kirja käsittelee monia klassisia aiheita. Lukija voi pohtia mitä on pahan voima, miten paha korruptoi mieliä ja miten pahalla hallitaan. Usein tämä kiteytyy pelolla sekä henkisellä että fyysisellä väkivallalla hallitsemiseen. Lukemisen aikana voi pohtia myös vallankäyttöä, johtajuutta, petturuutta, ahneutta, vallanhimoa ja kateutta, mutta myös rakkautta, rohkeutta ja hyvyyttä.

Yhteen tarinaan on pakattu paljon, mutta hyvässä (fantastiseksi saduksi riittävän kompleksisessa) tarinassa se on mahdollista.

*

IMG_0047

*

Teksti ja kuva: Heidi

 

J.R.R.Tolkien: Gondolinin tuho

Toimittanut: Christopher Tolkien

Kuvittanut: Alan Lee

 

Suomennos: Jaakko Kankaanpää ja Kersti Juva

WSOY

312 sivua

 

kirja kustantajalta arvostelukappaleena

 

Lisää fantastisia lukukokemuksia blogissa:

Sir John Mandevillen ihmeelliset matkat

Antonio Tabucchi: Unien unia

J.R.R. Tolkien: Silmarillion

 

 

 

 

 

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Silene Lehdon uusin, kolmas runokokoelma Kultapoika, kuplapoika oli minulle monella tapaa mieluisa lukukokemus. Runokertojan ääni oli rauhallinen, pohdiskeleva ja kerronnallinen. Kirjassa on viisi osaa tai osastoa, jotka kommunikoivat keskenään. Runoteoksen osat löytävät toisensa yllättävistäkin näkökulmista kuitenkaan osoittelematta toisiaan. Tämä tekee kirjan lukutunnusta orgaanisen ja antaa tilaa lukijalle ajatella itse, tehdä johtopäätöksiä ja tulkintoja itse. Yhdistää osien lankoja toisiinsa ja luoda niistä kirjavan, mutta kauniin ja toimivan kokonaisuuden.

Runoteoksen sivuilla lukija tapaa muun muassa vuorikiipeilijä Alisonin, joka menehtyy vuorella, ”kuplapoika” Davidiin, joka ei voi elää sairaalahuoneeseen hänelle tehdyn muovisen kuplan ulkopuolella koska sairastuisi vakavasti ja naisen, joka on jättänyt synnyttämänsä vauvan sairaalan luukkuun (die babyklappe berliiniläisessä sairaalassa). Runoteoksessa ovat läsnä myös (helposti) särkyvät ja särjetyt asiat, fiktiiviset olennot ja ilmiöt tai instituutiot kuten koristeelliset seinälautaset, Tyyris Tyllerö (Humpty Dumpty) ja avioliitto.

Kultapoika, kuplapoika herätteli minut ajattelemaan monia hyvin laajoja asioita ja kysymyksiä. Tulin miettineeksi elämän rajallisuutta ja etenkin sen haurautta. Tulin lukemisen aikana ja jälkeen pohtineeksi kehon haurautta suhteessa vahvaan mieleen ja vahvaan tahtoon elää. David haluaa elää ja kokea asioita kuten lapset normaalisti ja Alison haluaa valloittaa vuoria tai kenties lopulta itsensä vuorikiipeilijänä. Tulin ajatelleeksi myös ihmisen kykyä kokea elämä kaikessa täyteydessään jopa omia rajoja ylittäen ja kuinka toisaalta tämä ei ole kaikille mahdollista. Esimerkiksi David joutuu elämään ”kuplassa” sairaalassa,  koska hänen immuniteettijärjestelmänsä ei kestä elämää kuplan ulkopuolella. Jotkin rajojen ylitykset toisin sanoen johtavat kuolemaan tai lopulliseen särkymiseen, joka muuttaa alkuperäisen idean ja muodon toisenlaiseksi. Pakotettu metamorfoosi.

Runot saivat minut pohtimaan myös valintoja, joita me ihmiset teemme päivittäin. Nekin voi ajatella jonkinlaisina rajojen ylityksinä, jos valinta muuttaa ihmisen elämän lopullisesti, peruuttamattomasti. Osan näistä valinnoista teemme tietämättämme, osan tietoisesti. Jotkin tietoiset valinnat tuntuivat runoteoksen sivuilla vaillinaisilta ikään kuin valinnan tekijä ei olisi nähnyt loppuun asti. Esimerkiksi vauvan luukkuun jättänyt nainen pohtii missä lapsi on nyt, mitä hän tekee ja tunnistaisiko lapsen nyt (luultavasti) vuosien jälkeen. Valintoja voi tehdä tietoisesti, mutta niiden seurauksia ei aina kykene arvioimaan loppuun saakka.

Jotkin valinnat voivat olla erityisen kohtalokkaita ja jotkin lopulta myös mahdottomia.  Joskus on pysyttävä reitillä, jotta säilyisi hengissä ja ehjänä. Ja joskus olosuhteet voivat olla niin väkivaltaiset, että ihminen ei kestä niitä. David ei kestä elämää kuplan ulkopuolella ja vuori koitui Alisonin elämän tuhoksi. Runoteoksessa vuori on yksi tuhon ilmentymä, jonka voi valloittaa, mutta jota ei voi hallita.

Valintojen, elämän ja fyysisen (kehon) haurauden ja tahtotilojen vahvuuden lisäksi äitiys nousi minulle yhdeksi keskeiseksi teemaksi Silene Lehdon runoissa. Äitiys ei kuitenkaan ole pullantuoksuista vaan on asetettu keskustelemaan äitiyteen liittyvien ennakkokäsitysten tai stereotypioiden kanssa. Alisonia jotkut ovat syyttäneet huonoksi äidiksi, koska hän halusi olla vuorikiipeilijä ja riskeerata oman elämänsä, vaikka hänen olisi pitänyt olla kotona lapsiaan varten. Davidin äitiä on syytetty myös itsekkääksi, sillä hän halusi synnyttää (viittaus naisen ”lisääntymisviettimyyttiin) ja salli lapsensa elää poikkeuksellisen rajoitettua elämää vakavan sairauden pakottamana. Lukija joutuu myös käymään läpi omia asenteitaan naiseudesta ja äitiydestä kohdatessaan naisen, joka jätti synnyttämänsä vauvan sairaalan luukkuun.

Kultapoika, kuplapoika on rauhatempoisesti oivallettavaa ja avautuvaa runoutta. Runoteos on proosallinen ja ei vaadi kielen monitulkinnaisuudelle altistumista. Silti Kultapoika, kuplapoika ei päästänyt minua lukijana helpolla. Parhaimmillaan teos avaa todella laajoja tai syviä kysymyksenasetteluja, joiden ytimessä on elämän ainutlaatuisuus ja valintojen täyden itsenäisyyden kyseenalaistaminen.

Silena Lehdon runoteos Kultapoika, kuplapoika kestää useamman lukukerran. Sen tenho ei ole niinkään runojen kielessä tai tunnelmassa vaan ajatuksissa, joita se kantaa sisällään ja kysymyksissä, joita se esittää lukijalleen.

Alison Hargreaves Wikipediassa

David Vetter Wikipediassa

*

”ja äkkiä sinun on kuviteltava aika, 

joka jatkuu kun sinua ei enää ole, alison sanoo, 

niin kuin tähti voisi kuvitella valonsa

määränpään miljoonien vuosien päässä, 

niin kuin lahoava tammi

terhojensa humisevat lehvistöt, 

niin kuin alppikirjosiipi voisi kuvitella

seuraavan kesän, kun sen talvehtinut toukka

ryömii kotelostaan: vielä ryppyisin siivin, 

vielä hapuillen, se lentää etäisesti tutun maiseman läpi” (s. 16)

*

kultapoikakuplapoika-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

2019 WSOY

Graafinen muotoilu ja valokuvat: M-L Muukka

80 sivua

arvostelukappale (kiitos)

*

Lisää runoja blogissa:

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

 

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

En kykene kirjoittamaan johdantoa tähän blogitekstiin, joka käsittelee Tuukka Pietarisen esikoisrunoteosta Yksin ja toisin. Menen siis suoraan asiaan ja alla kokoelma vaikutelmia ja reaktioitani Pietarisen runouteen.

”Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä

Kaksi ihmistä joiden välissä ei ole peiliä” (s. 21)

Koin lukevani runoja, jotka ovat kuin matemaattinen tai logiikan piiriin kuuluva ongelma, joka voi tai voi jäädä ratkaisematta. Koin lukevani arkijärkeilystä irrallisia absurditeetteja ja kysymyksiä (ilman kysymysmerkkejä), joilla on oma sisäinen logiikkansa.

Runoteos antoi vaikutelman peileistä, peilisalista, mutta myös symmetrian tavoittelusta ja kokonaisuuden kaipuusta, kun käsissä on kaksi puolikasta, jotka sopivat tai ovat sopimatta toisiinsa.

Yksin ja toisin on kieleltään näennäisen yksinkertaista. Runous on toteavaa, pedanttia, kliinistä, mutta silti täynnä informaatiota, joka taipuu enemmän järkeen kuin tunteeseen. Koin lukevani tutkielmaa, probleemeja, yhtälöitä, arvoituksia. Läsnä oli logiikan ehdottomuus, sen joustamattomuus, säännöt, jotka on tarkoitettu rikottaviksi, jos on kapinallinen.

Runoteoksen luomassa todellisuudessa ihminen voi menettää päänsä aukiolla ammottavaan aukkoon uhrilahjana yhteisönsä jatkuvuuden ja olemassaolon eduksi, kävellä suoraan eteenpäin, kulkea poikkisuoraa janaa pitkin välittämättä maapallon palloisuudesta tai uida kohti ulappaa koskaan saavuttamatta sitä.

Runoissa oli läsnä jonkinlainen ymmärtämättömyys tilanteiden kokonaiskuvasta ja toisen ihmisen vaikutuksesta.

Runot avautuivat minulle visuaalisina kuvina ja kuva-arvoituksina. Runo on kuva. Näiden kuvien äärelle mieleni teki pysähtyä ja antaa kuvan vaikuttaa ja antaa kuvan herättää ajatuksia, ajatuskulkuja. Kuvalla on raamit ja harvoin koin tarvetta paeta raamien ulkopuolelle. Jotkin runoista toki tuntuivat enemmän kuva-arvoituksilta, paradokseilta oikeastaan, jotka joko pakenivat merkityksen luontia tai sitten pakenivat jopa kuvailua ja siis sitä, että kykenisin määrittelemään tai erittelemään mitä kuvassa on.

Paradoksien tai arvoitusten äärellä olemista voisin kuvata myös näin: Pelaan palapeliä. Joitakin paloja on jo oikeilla paikoillaan. Etsin kädessä olevalle palalle paikkaa. Näen tai oivallan mihin se kuuluu, mutta en laita sitä siihen vaan lasken palan takaisin pöydälle. Jään katsomaan kohtaa, johon pala kuuluisi ja minut valtaa tunne, että jotain puuttuu.

Runoteoksen minulle tarjoamiin väljästi tulkittuihin paradokseihin kuului myös toisteiset ketjut, joiden päät löytävät toisensa ja en enää tiedä mikä on alku ja loppu (onko sillä väliä?). Tai paradoksilta tai arvoitukselta tuntui myös sellainen runoluenta, jossa mieli on valmistautunut ongelman ratkaisuun saadakseen asiat päätökseen, mutta runo ei raamitettuna kuvana tarjoa ratkaisua. Tämä oli enemmänkin kiehtovaa kuin ärsyttävää. Ärsyttävää on enemmänkin se, että tiedän, että ratkaisu on olemassa, mutta en löydä sitä.

Koin Pietarisen runojen äärellä olevani myös ajatusprosessien tutkimuksen äärellä. Mitä reittejä ”järkeillään”, kuljetetaan ajatuksia, miten tullaan johtopäätöksiin ja mikä kiinnostavinta: voiko nähdä toisin? Totunnaisuus kaikelle ihmisen historian, ajattelun ja kulttuurin roippeelle on syytä heittää romukoppaan ja keskittyä yksinkertaisiin ajatusprosesseihin logiikan kanssa. Runot saattoivat tuntua myös absurdeilta, mutta se oli lukukokemuksessani enemmän näennäistä, koska ”absurdillakin” tuntui näissä runoissa olevan oma logiikkansa.

Välillä kuitenkin tuntui, että runokuvalla ei ollut selkeitä rajoja. Tämä oli kiinnostava haaste. Rajojen ja rajallisuuden katoavaisuus, totunnaisuus, tuttujen olosuhteiden katoaminen sai aikaan lukutunteen kuin painovoima olisi lähtenyt lomalle ja ovella huikannut, että nähdään parin runon päästä. Näissä tilanteissa koin katsovani kuvaa, joka kuoriutuu kerros kerrokselta, osa osalta ja roolini oli seurata omaa ajatusprosessiani jännittäen mitä tapahtuu seuraavaksi. Joskus tuntui, että yksittäinen runo voi olla jostakin kokonaiskuvasta kuorittu kerros, jolloin runo kuvaa vain tuon yhden kerroksen, sen mahdollisuuksia ja sen pinnalla olevaa toimintaa.

Kaiken kaikkiaan niin raamilliset kuin raamittomat runokokemukset tuntuivat peliltä, leikiltä, kokeilulta – ajattelu- ja toimintamallien kokeilulta. Tyyliin: jos otan tämän osan pois joko kokonaan tai siirrän se tuohon, niin mitä tapahtuu. Palapeliin tämä ei toimi, jos hakee eheää toimivaa kokonaisuutta, mutta luovaan leikkiin kylläkin.

Runojen tunnelma oli rauhallinen. En kokenut lukevani mitään näppärää ajatusneppailua, joka rimpuilee, sinkoilee, tempoilee maanisen vinhasti sinne-tänne. Tuntui kuin olisin rauhallisessa taidegalleriassa, kenties ihan yksin ja etenin kuva kuvalta salista toiseen. Ja mikä huomionarvoista sinäänsä, että tuo kyseinen galleria olisi kokemukseltaan ajaton. En koskaan tulisi tietämään vietinkö sillä tunnin, puolipäivää, päivän, viikon… koska sillä ei ole väliä. Väliä on vain minun ja kuvan välisellä suhteella.

Oli myös kiinnostava huomata, että vaikka runojen kieli oli minulle tunteista vapaata (ei maalailua, tunteen paloa, syvää tunteilua tai korkealiitoa), niin runot olivat minulle hyvin inhimillisiä. Ihminen yksin suhteessa toisiin. Runot eivät olleet minä-sisäistä tunnelmointia vaan tarkastelivat ihmistä: hänen toimintamalleja (yksin ja ryhmässä), ajattelua, ratkaisukykyä, olosuhteita, logiikkaa ja toimintaympäristöjä.

”Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa.

Samaan aikaa toinen kulkee rantaviivaa kunnes maata tai vettä ei ole, kunnes rantaviiva on. Hän etenee kuin nuorallatanssija tasapainottaen pitkällä kepillä jokaista askeltaan: aivan kuin pelkäisi, että tyhjään voi pudota.” (s. 9)

Moni runoista vaikutti olevan proosarunoutta. Pieniä tarinoita, tapahtumien ja toiminnan kuvauksia, jonka ytimessä on kohtaaminen, kohtaamattomuus tai ohikävely. Joukossa oli myös lukuisia lyhyitä parin säkeen runoja, jotka voi yhdistää tai olla yhdistämättä toisiinsa. Pidin siitä, että vaikka runoteoksessa oli tietynlainen sisäinen etenemistuntu, niin runoja pystyi helposti lukemaan ulos tuosta järjestyksestä. Tämä saattaa tehdä runoteoksesta pitkäikäisen: siitä löytyy luettavaa tai siis uutta koettavaa myöhemminkin. Yksin ja toisin ei tyhjene lukemalla se kannesta kanteen pariin kertaan vaan sen pariin voi siis palata myöhemminkin. Avata sattumanvaraisesti (!) jostakin kohtaa ja antaa runokuvan vaikuttaa.

*

kosminenk_pietarinenyksinjatoisin

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

2018 WSOY

Kansi: Marjaana Virta, Linnut: Topi Ylä-Mononen

61 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa

Veera Antsalo: Imago

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Olli Sinivaara: Purkautuva satama