Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Tämä kirja ei naurata. Tämä oli ajattelua kiihdyttävä lukukokemus, joka ohjasi kriittisyyteen. Huumori on helppo valjastaa erilaisiin tarkoituksiin, mutta se on mahdoton hallittava.

Kirjassa huumoria ja naurua lähestytään filosofian avulla historiallisesti ja teemoittain. Historiallinen tarkastelu käynnistyy antiikista ja teemoittainen tarkastelu kattaa mm.  yhteiskunnan, vallan käytön, politiikan, etiikan, utopiat ja dystopiat, kristinuskon, huumorin yleiset teoriat, huumorin käyttökontekstin pohdinnot ja huumorin asenteet. Asenteilla tarkoitetaan ironiaa, itseironiaa ja itsesatiiria. Huumorin teorioista Jarno Hietalahti nostaa tarkasteluun kolme: ylemmyysteorian, huojennusteorian ja yhteensopimattomuusteorian. Karkeasti yleistäen ylemmyysteorian mukaan nauru irtoaa pilkasta ja naurun kohteen naurettavuudesta, joka voi olla myös jokin hyvin konkreettinen tapahtuma kuten kohteen liukastuminen pyllylleen. Teorian nimi kuitenkin paljastaa jotain naureskelijasta: hän kokee olevansa ”ylempänä” naurun kohdetta tavalla tai toisella. Huojennusteorian nimi on myös onnistuneen paljastava. Nauru helpottaa oloa henkisesti ja fyysisesti.

Jokaisen kirjassa esitellyn teorian ytimessä on usein ristiriita, joka yhteensopimattomuusteoriassa on erityisen keskeinen. Ihmisen elämän ajatellaan kulkevan erilaisten sääntöjen mukaan (”Elämänkaari”, yhteiskunnalliset ja sosiaaliset säännöt jne.) ja kun näihin tulee poikkeama vaikkapa sattuman kautta, niin siinä on jotain hämmentävää tai hämmentävän hauskaa. Joskus odottamaton yllätys tai poikkeama voi naurattaa myös ylemmyyden näkökulmasta. Jos halutaan kuitenkin päästä rumentavasta röhönaurusta monitahoisempaan huumorintajuun ja -makuun, niin tarvitaan älyllistä reflektiota. Nauru on spontaani reaktio, mutta jos viitseliäisyyttä löytyy, niin sitä voi pysähtyä hetkeksi reflektoimaan mille ja miksi nauroi. Kirjan yhtenä kantavana ajatuksena ajattelijasta tai teoriasta riippumatta vaikuttaa olevan, että iva ei ole välttämättä eettisesti kestävää huumoria ja on lähtökohtaisesti erilaista kuin kriittinen nauru. Kontekstin merkitys on keskeinen arvioidessa huumorin etiikkaa. Myös huumorintajuja ja -makuja on erilaisia. Kaikki ei naurata. Kaikki eivät naura.

*

Lukemisen aikana nauroin vähän. Spontaani repeäminen tapahtui kaksi kertaa. Toinen näistä tapahtui lukiessani makupaloja Monty Pythonin elokuvasta Brianin elämä ja toinen saadessani luettavaksi Theodor Adornon vitsin. Olen nähnyt Brianin elämän muutamia kertoja elämässäni. Repeämiseni elokuvaa katsoessa ovat kummunneet  muun muassa iloluontoisen kriittisestä asenteesta raamatuntulkintaan. Ajattelen, että elokuva keventää tosipäistä vakavuutta kristinuskon ympäriltä. Elokuvan julkaisun aikaan sitä syytettiin rienauksesta, joka kenties kertoo enemmän siitä, että elokuvaa tulkittiin liian suoraviivaisesti jonkinlaisena kuvauksena Jeesuksesta. Adornon vitsin herättämää iloista huvittuneisuuttani en puolestaan kykene analysoimaan. Hietalahti kertoo Adornon huumorista näin: ”Adorno itse kirjoitti lähinnä omaksi ilokseen lystikkäitä, joskin samalla groteskeja ja synkkämielisiä lyhyitä tarinoita. Eräässä raapustuksessa Luiche -niminen hahmo on nielaissut aikapommin. Minuuttia ennen laskettua räjähdystä hän toteaa: ”Jep, Nietzsche oli oikeassa. Ihmisen sisällä on oltava kaaos, jos hän haluaa synnyttää tanssivan tähden”” (s. 260). 

Omiksi suosikeikseni kirjasta nousivat huumorin asenteita, Frankfurtin koulukuntaa (kriittisyys), narriutta ja outoa/absurdia/intellektuellia huumoria käsittelevät luvut. Frankfurtin filosofien jengin ajattelun ytimessä on muun muassa yhteiskuntakriittinen ajattelu kapitalistiseen järjestelmään, materialismiin, viihteellisyyden kasvuun ja tietynlaiseen tuotantokulttuuriin, joka tuottaa helppoa käyttötavaraa (henkistä tai fyysistä). Näin ollen esimerkiksi ruudullinen televisiotuotannon helpponauruhuumoria on materiaalia, jolla ihmiset pidetään tyytyväisinä ilman, että huumori oikeasti olisi älyllisesti kiinnostavaa, mahdollisesti kriittistä tai yleensäkään omaperäistä. Kertakäyttönaurut tulevat usein ylemmyyshuumorin sektorilta, jossa nauretaan jollekin asialle tai ihmisryhmälle, jota pidetään naurettavana syystä tai toisesta.

Frankfurtin koulukunnan kritiikin ytimessä huomioidaan myös huumori tuotteena. Jos ihminen saadaan helposti ja nopeasti nauramaan, niin ihmisen voi saada myös helposti ja nopeasti puolelleen. Ja se joka saa ihmiset puolelleen, saa rahat ja vallan näiltä ihmisiltä. Ei naurata. Helppohekottelua (eettisesti) kestävämpää huumoria on olemassa. Esimerkiksi kriittinen huumori on sellaista, joka tekee valtarakenteita näkyviksi kyseenalaistaen ne. Kriittinen huumori ei rakennu pikanaurujen varaan vaan saattaa ihmisen ihmetyksen valtaan. Ristiriita ja hämmennys voivat myös naurattaa ja parhaimmillaan saada ihmisen ajattelemaan.

Kun huumoria tarkastellaan asenteena katse kääntyy ihmiseen itseensä. Ihmisen asenne voi olla monin eri tavoin humoristinen. Vaihtoehtoina ovat esimerkiksi holhoava, mielipuolinen ja itsereflektiivinen asenne. Muille naurajat erään Freudin mukaan suhtautuvat ihmisiin kuin aikuinen lapseen, mutta naurun ei tarvitse olla holhoavaa, se voi olla jotakin sille hyvin vastakkaista. Nauru voi nimittäin olla myös mielipuolista. Hietalahti pohtii Batmanista tutun Jokerin asennetta ympäristöönsä. Hänen naurunsa kumpuaa ristiriidasta (yhteensopimattomuusteoria!), mutta Jokeri vie sen mielipuolisesti reunan yli ja haluaa nähdä maailman palavan poroksi. Jotta nauru ei kumpuaisi tuhon vimmasta, siihen tulisi liittyä inhimillisyyttä ja luultavasti myös aimo annos itsereflektiota.

*

Itselle nauraminen on oma taitolajinsa ja Hietalahti pohtii sen eri ”linjoja” kirjassaan. Klovnit saavat ihmiset nauramaan itselleen, mutta sisimmältään he ovat hyvin traagisia hahmoja. Kyynelten läpi nauraminen on henkisesti rankkaa, klovni on yksinäinen ja ulkopuolinen hahmo. Hietalahti tarjoaa esimerkkeinä traagisista humoristeista edesmenneen näyttelijä Robin Williamsin ja klassisena esimerkkinä Pagliaccion (pajatso, pierrot -tyyppinen klovnihahmo). Jälkimmäistä hän vertaa Jokeriin. Niin Pagliaccio kuin Jokeri nauravat kummatkin mielipuolisesti kaiken naurettavuudelle, mutta ainoastaan Pagliaccio on näistä kahdesta se, joka Hietalahden sanoin ei kykene ”osallistumaan loihtimiinsa hauskuuksiin.” (s. 194).

Itselle nauraminen voi olla mahdollista ainakin filosofi Thomas Hobbesin varhaisemman kirjallisen tuotannon mukaan. Kun ihminen kykenee irrottamaan  henkilöhistoriastaan tapahtumia, joille kykenee nauramaan, hän on asian ytimessä. Mutta jos häpeä on vielä liian pinnalla kokemuksessa, niin nauru jää saavuttamatta. Hietalahti kommentoi myös nykyisen stand up – komiikan suuntausta, jossa koomikko vääntää vitsiä itsestään. Taustalla saattaisi hänen mukaansa olla ajatus siitä, että jos tekee itsensä naurettavaksi, niin ei koe ylemmyyttä suhteessa muihin eikä tule ottaneeksi itseään liian vakavasti. Naurun kääntöpuolella kuiskaa kuitenkin Hietalahden nostama näkökulma siitä, että itsenauraja saattaa nauraa enemmänkin jollekin piirteelle tai ominaisuudelleen itsessään kuin itselleen kokonaisena persoonana. Koomikkokin on osa ihmisten yhteisöjä, vertaa itseään muihin ja huomaa, että jokin asia itsessä on eri tavalla muihin nähden. Hänessä on ristiriita, jolle hän nauraa ja tekee taloudellista voittoa naurunsa aiheesta, jos on menestynyt koomikko.

Itselle nauraminen ottaa monia muotoja. Hietalahti nostaa näistä esille kaksi lajityyppiä: itseironian ja itsesatiirin. Itseironia saa energiansa kriittisestä asenteesta, ironisesta asenteesta, joka ei ole kiinnostunut tekemään arvoarvosteluja kohteestaan. Itseironisti ottaa kriittisen etäisyyden ja naureskelee etäisyyden päästä jollekin asialle itsessään. Kenties joskus on parempi nauraa itse ensimmäisenä ennen toisia?

Satiiri on myös kritiikkiä, mutta ironiaan nähden tekee naurusta kiinnostavamman. Hietalahden mukaan esimerkki satiirista yleisellä tasolla on ottaa käsittelyyn jokin yhteiskunnallinen ilmiö ja kyseenalaistaa sen mielettömyys. Satiirikko toisin sanoen näkee mikä on pielessä ja tekee siitä naurettavan. Parhaimmillaan satiirikko ehdottaa myös parempaa vaihtoehtoa pielessä olevan asian tilalle.

Miten tämä toimii itsesatiirissa? Hietalahti argumentoi: ”Siinä missä satiiri kohdistuu kriittisesti vikaan menneisiin arvoihin, itsesatiiri laittaa ihmisen ruotimaan ja arvioimaan henkilökohtaista arvomaailmaansa suhteessa ihanteisiin. Tällöin itselle nauramisessa on mukana filosofista syvyyttä, joka kumpuaa siitä, että ihminen koettelee omia perustuksiaan. Se ei tarkoita kaikkien arvojen hylkäämistä vaan omien toimintamallien kyseenalaistamista tavalla, joka pyrkii kohti moraalisesti arvokkaampaa elämää.” (s. 205). Itsesatiirikko toisin sanoen suhteuttaa itsensä ja toimintansa osaksi maailmaa ja nauraa tekemisilleen ja asenteilleen arvojen moninaisuuden keskellä. Oma tekopyhyys johonkin asiaan voisi Hietalahden mukaan olla yksi naurun aihe, jonka näkyväksi tekeminen voi tehdä ihmisestä paremman suhteessa maailmaan, toisiin ihmisiin.

*

Kirjan yhdeksi tehtäväksi ilmeisen tiedon jakamisen ja tutkimuksen reflektoinnin lisäksi nousee tekijän sanojen mukaan humaanin huumorin mahdollisuuden etsintä. Kirjan toiseksi viimeinen luku käsittelee tätä kysymystä. Aluksi kirjoittaja kumoaa ajatuksen, että filosofit olisivat lähtökohtaisesti huumorintajuttomia naurun yksipuolisia kriitikoita. Kritiikki ei ole pelkkää vinoilua vaan tarvitaan syvää ymmärrystä aiheesta, jota kritisoi. Tämän vuoksi kenties moni huumoritutkija oli hän filosofi tai ei, on perillä huumorin monipuolisuudesta.

Huumorin kohteet ja asenteet ovat monet. Ihminen voi yrittää nauraa itselleen ja ihminen voi nauraa kaikkein pyhimpinäkin pidetyille asioille. Nauru voi olla kriittistä ja nauru voi olla tyhjänpäiväistä. Tyhjän nauraminen ei Hietalahden mukaan ole kuitenkaan filosofisesti kiinnostavaa tai kestävää. Hietalahti argumentoi: ”Pelkkä nauraminen nauramisen vuoksi, ikään kuin intellektuaalisessa, moraalisessa ja yhteiskunnallisessa tyhjiössä, ei tavoita huumorille asetettuja filosofisia toiveita ja lupauksia. Tämä on ongelmana huumorin tuotteistamisessa ja myös niissä monissa kliinisissä tutkimuksissa, joissa huumoria lähestytään kritiikittömästi. Jos huumori alistetaan kyseenlaisten päämäärien välineeksi, se menettää jotakin inhimillisestä syvyydestään – – – huumorin on edistettävä myös muiden kuin oman lähipiirin etua.” (s. 272).

Hietalahti ei ole kuitenkaan vakuuttunut helposti mistä tahansa vitsistä hermostuvien ihmisten reaktioista. Hietalahti argumentoi: ”jokainen törkeydeltä kalskahtava vitsi” ei kuitenkaan ole taantumuksellinen. Kriitikon on tunnettava humoristin repertuaari ja konteksti. ”Huumoria analysoidessa tulee kiinnittää huomiota siihen, kuka vitsin kertoo, miksi, missä tilanteessa, kenelle ja niin edelleen.” (s. 272-273).

Kun huumorin tutkimukseen tuodaan esimerkiksi etiikan pohdinta ja yhteiskunnalliset näkökulmat, niin huumoria on kuitenkin mahdollista kritisoida. Humaani nauru ei Hietalahden mukaan rakennu ihmisten välisten suhteiden negatiivisten puolien korostamiselle. Esimerkiksi rasismi ja seksismi eivät kanna yhteisöllistä hedelmää. Ne eivät rakenna yhteisymmärrystä ja yhteiskunnallista rauhaa ihmisten välillä. Onnistuneimmillaan huumori murtaa muureja ihmisten välillä, tasa-arvoistaa ihmisiä, onnistuu kritisoimaan myös ihmistä itseään ja kykenee näyttämään mikä kaikille ihmisille on yhteistä nimittäin ihmisyys.

*

Kirjan lopulla Hietalahti tuo eräät nykymenossa ahtaalle ajetut humoristit: luontaiset narrit. Keskiajalla he olivat viihdyttäjiä, joilla oli omintakeinen logiikka pulauttaa ulos ”hullunkurisia mietteitä”. Narreja oli kahdenlaisia. Luonnolliset narrit olivat usein jollakin tavalla (usein fyysisesti) poikkeavia siinä missä ”ammatilliset narrit” suunnittelivat viihde-esityksensä elannon saamiseksi. Luontaisista narreista Hietalahti kertoo, että heidän huumorinsa kumpusi heidän elämänkatsomuksestaan.

Nykyään kaikenlaiset paikoin absurdit luontaiset narrihumoristit pudotetaan helposti kategoriaan ”apua tarvitsevat” ja ”henkisesti häiriintyneet” (sosiologi Anton Zijdelveldin arvion mukaan). Hietalahti pohtii edelleen, että lääketiede ja psykologia ovat ajaneet luonnolliset narrit ahtaalle, koska ”poikkeamille jää vain vähän sijaa” ja hauskuutus tänä päivänä on kaventunut ammattiviihdyttäjien tehtäväksi. (s. 285). Narrius ei hänelle kuitenkaan ole kapea-alaisesti ammattinimike ”vaan narrin voi nähdä symboloivan myös ihmisyyden unohdettuja mahdollisuuksia. Perinteisesti narrit ovat haastaneet vakiintuneita ajattelutapoja seka jaettuja arvoja ja normeja. He ovat kyseenalaistaneet niin sanotut oikeat tavat tuntea ja halveksuneet arkipäiväisten rutiinien merkitystä. Tilalle narrit tarjoavat suloista mielettömyyttä, jota yhteiskunta ei ole vielä ottanut haltuun – – –  Se voi tarjota utooppisia visioita, joissa paraikaa vallitsevat vastakkainasettelut menettävät merkityksensä. Narrimaisten näkymien pohjalta voidaan yrittää ajatella olemassa olevien rakenteiden ulkopuolelle. Siten narri kyseenalaistaa ideologiat ja tuo tilalle kuvan niistä ihmisyyden puolista, jotka virallisissa puheissa, reaalipolitiikassa ja arkisessa kanssakäymisessä kovin usein unohdetaan tai pyritään sysäämään sivuun.” (s. 286-287).

Hietalahti ei kuitenkaan tekisi narrista vapauttavaa sankaria. Narri ärsyttää asenteellaan ja vallitsevan olotilan kyseenalaistuksilla sekä sohii sinne, minne eniten sattuu. Narrin voi nähdä traagisena hahmona, joka tajuaa ihmiselosta enemmän kuin antaa äkkiseltään ymmärtää. Narrille elämä voi olla absurdi hullutus, jota huumorin keinoin tehdään näkyväksi heitellen kysymysmerkkejä sinne, missä niitä ei uskoisi näkevän. Traagisen narrista tekee hänen asenteensa elämään: narrin toiminnan ytimessä on humaani elämänmyönteisyys, eikä hän esimerkiksi Jokerin tavoin ole tuhoamassa ihmisyyttä. Luontainen narri haluaa herättää ihmisen kyseenalaistamaan vallitsevia olosuhteita kohti muutosta.

*

Kirjan luettuani sain virkistävän kompleksisen kuvan huumorista. Huumorista on moneksi ja se on tiukasti kiinni ihmisyyden ytimessä: mille nauramme ja miksi nauramme. Kirja oli minulle onnistunut lukukokemus: kiinnostava, ajattelua kiihdyttävä, paikoin sopivan ärsyttävä (itsereflektio: missä menee huumorintajuni tai huumorimakuni rajat) ja tiedoltaan rikas aiheesta, josta harvemmin on kirjoitettu suomeksi mitään näin laajaa, kriittistä ja analyyttistä.

*

img_0915

*

Aaria ”Vesti La Giubba” (oopperasta Pagliacci, libretto: Ruggero Leoncavallo)

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

2018 Gaudeamus

Kansi: Heikki Rönkkö

Piirroskuvat: Harri Haarala

315 sivua

arvostelukappale

*

Lisää tietokirjallisuutta blogissa

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

Peter Metcalf: Antropologia – Johdatus perusteisiin

*

Kaunokirjallisuutta, jossa nauru on läsnä

Erkka Mykkänen: Something not good

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Kun sarvikuonot valtaavat maailman ja muita näytelmiä

 

Tim Marshall: Maantieteen vangit

Tim Marshallin teos Maantieteen vangit tarkastelee 10 kartan kautta maailmanpolitiikan nykytilaa geopolitiikan näkökulmasta. Marshall määrittelee geopolitiikan seuraavasti: ”Geopolitiikka tarkastelee tapoja, joilla kansainvälisiä suhteita voidaan ymmärtää maantieteellisten tekijöiden kautta.” (s. 10) Tarkastelun kohteina ovat Venäjä, Kiina, Yhdysvallat, Länsi-Eurooppa, Afrikka, Lähi-itä, Intia ja Pakistan, Korea ja Japani, Latinalainen Amerikka sekä Arktinen alue.

Marshall tarjoaa jokaisen luvun alkuun kartan alueesta, jota avaa luvussa. Hän pyrkii havainnollistamaan, miten maantiede kullakin alueella on vaikuttanut ja vaikuttaa yhä poliittisiin ja taloudellisiin päätöksiin ja miten maantiede on muovannut kunkin alueen poliittista, taloudellista ja sosiokulttuurista kehitystä. Esimerkiksi Venäjälle Pohjois-Euroopan alanko on aina ollut maantieteellinen uhka, sillä sitä pitkin ovat historian saatossa maahan hyökänneet puolalaiset, ruotsalaiset, ranskalaiset ja saksalaiset. Kartta ja historia auttavat ymmärtämään, miksi Ukraina ja Valko-Venäjä ovat Venäjälle strategisesti tärkeitä.

Kiinnostavimmat luvut ovat Kiinaa, Koreaa ja Japania, Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa käsittelevät luvut, sillä niistä itse tiesin etukäteen kaikkein vähiten. Afrikan maantiede on rajoittanut infrastruktuurin kehittämisen mantereella, mikä on hankaloittanut muun muassa kaupankäyntiä. Sama on nähtävissä Etelä-Amerikassa esimerkiksi Brasiliassa, jossa sademetsät ja muu maasto on niin ikään rajoittanut infrastruktuurin kehittämistä, joka mahdollistaisi tehokkaamman kaupankäynnin. Molemmilla mantereilla myös maaperä on laajoilla alueilla viljelyyn kelpaamatonta. Aasiassa Mount Everest puolestaan tarjoaa strategisesti tärkeän huipun, josta hallita Himalajan vuoriston alueita erityisesti etelään ja pohjoiseen (Kiina vs. Intia), mikä selittää Kiinan halua hallita Nepalia.

Lukukokemuksena teos on kuin tasainen junamatka tasangon halki. Marshall on ilmaisussaan selkeä ja juoksuttaa asiavetoista tekstiä jouhevasti. Teos on opettavainen ja myös viihdyttävä. Ote on popularisoiva ja siinä Marshall onnistuu parhaiten esitellessään länsimaisia alueita. Kun mennään muille alueille, tämä muodostuu ongelmalliseksi.

Marshall esittää karttojen ilmaiseman maantieteen lisäksi myös monia näkökulmia, jotka eivät ilmene kartoista suoraan. Tästä yksi esimerkki on, kun Marshall kuvaa esimerkiksi tartuntatauteja Afrikan kehityksen jarruna: ”Afrikan etumatka yhteisessä tarinassamme antoi sille kuitenkin lisäaikaa kehittää jotain muuta, joka vielä nykyisinkin jarruttaa sen kehitystä: malarian ja keltakuumeen kaltaisia tartuntatauteja, jotka saavat alkunsa lämpimässä ilmastossa ja joita pahentavat nykyiset ahtaat asumisolot ja terveydenhuollon perusrakenteet.” (s. 145) Totta, Afrikassa on tartuntatauteja runsaasti, mutta niitä ei kartan avulla voi selittää. Eikä myöskään sitä, että juuri ne olisivat olleet kehityksen jarru Afrikassa.

Tämän ajatuksen myötä jäin pohtimaan muutamaa kysymystä, jotka koin ongelmalliseksi Marshallin tekstissä ja länsimaisessa ajattelussa laajemmin: mitä on kehitys, mikä tai mitkä ovat kehityksen mittarit? Marshallia lukiessa ei voi välttyä siltä ajatukselta, että länsimainen kulttuuri ja sivistys ovat kehityksen huippu, jota vasten muuta mitataan ja että länsimaisen kehityksen geopoliittinen yksinvaltias on Yhdysvallat siitä syystä, että sillä ei maantieteensä puolesta ole uhkatekijöitä, sillä on ollut suotuisat ilmasto-olosuhteet maanviljelyyn, ja teollistumisen sekä kaupankäynnin myötä se on onnistunut rakentamaan itsestään globaalin vallan, jolla on strategisia kaupallisia ja sotilaallisia asemia ympäri maapalloa. Kehitys olisi siis taloudellista ja aseellista valtaa.

Mutta onko kehitys todella vain sitä, että raha ja aseet ratkaisevat ja kuka niitä eniten onnistuu maailmaan levittämään määrää tahdin? Miten kehitys ymmärretään aasialaisissa tai afrikkalaisissa kulttuureissa? Onko mahdollista, että toiselta puolelta maapalloa katsellessa länsimainen elämänmuoto näyttäytyykin varsin kehittymättömältä? Marshall on länsimaisena toimittajana oman kulttuurinsa lapsi. Hän tuo toki esille myös kritiikkiä länsimaista politiikkaa kohtaan esimerkiksi Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä, joissa siirtomaavaltojen toimesta aavikoille on vedetty kansallisvaltioiden rajoja ymmärtämättä lainkaan paikallisten paimentolaiskulttuurien elämää alueilla. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan problematisoi sitä, että muilla alueilla voisi löytyä toisenlaisia tapoja ajatella kehitystä, joka kenties poikkea läntisestä ajattelusta, ja jonka valossa voisimme itse tarkastella käsitystä omasta kehittyneisyydestämme tai kehittymättömyydestämme toisenlaisista näkökulmista.

Mikäli kaipaa analyyttisempää pohdintaa ja syvällisempää tarkastelua aiheeseen, kannattaa hankkia jokin muu teos luettavaksi, sillä Maantieteen vangit on niin kuin popcorn-annos leffassa: valmiiksi tehty ja nopeasti pureksittu. Ja ahmimisen jälkeen alkaa janottamaan (lisää tietoa).

Jos puolestaan haluaa joko nopean pikakertauksen tai peruspaketin maailmanpolitiikan tilasta tänään, miten tähän on päädytty, miksi kyseiset alueet ovat sellaisia kuin ovat, on kirja hyvä vaihtoehto. Suosittelen pokkarin hankkimista, joka kulkee näppärämmin mukana maailmalla reissatessa, sillä kirjan luettuaan saattaa huomata olevansa matkakuumeessa, ja mikäli matka suuntaa kirjan esittämille alueille, on kukin luku itsessään oiva yleisesitys alueesta.

*

img_0499

*

Teksti: Jonas Bergenstad

Kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Lisää kuvia kirjan kannesta alla. Pahoittelut kirjakissojen Hilma ja Siiri tuhosta kirjan kulmassa.

*

Tim Marshall: Maantieteen vangit

2018 Atena

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Päällys: Timo Mänttäri

335 sivua

arvostelukappale

*

Muita tietokirjoja blogissa:

Peter Metcalf: Antropologia – Johdatus perusteisiin

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Pekka Valtonen: Karibian historia

*

Peter Metcalf: Antropologia – Johdatus perusteisiin

Peter Metcalf on yhdysvaltalainen Virginian yliopiston emeritusprofessori, joka on tehnyt uraa Borneon tutkijana. Antropologian alalla kenties tunnetuimmaksi hän on tullut kuolemaa ja hautajaisia käsittelevästä tutkimuksesta ja antropologisen kenttätyön ongelmien käsittelystä.

Antropologia on antropologian historiaa, menetelmiä ja teorioita käsittelevä kirja, joka on alunperin julkaistu vuonna 2005. Kirja jakaantuu kymmeneen lukuun, jotka esittelevät pääosin kronologisesti antropologian tieteenalan kehitystä Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1800 -luvulta lähtien. Jokaisen luvun lopussa on yhteenvetokappale sekä ilahduttavasti myös lisälukemisto. Pidän siitä, että alansa ammattilainen kertoo minulle, mistä voin hakea lisätietoa, jos innostun jostakin teemasta. Lukujen lähdekirjallisuus on koottu kirjan loppuun, mistä löytyy myös asiasanahakemisto. Lukujen varsinaista tekstiä ei ole lähdeviitoitettu, mikä usein harmittaa minua tietokirjallisuudessa. Kirjan ”kertojan” ääni on jutustelevan puhelias, mutta ei mikään moottoriturpa. Teksti ei tunnu pintakuivalta akateemiselta tutkimuskirjallisuudelta vaan lukemisen aikana tuntui siltä kuin istuisin kuuntelemassa jonkun elämänsä oppialalleen antaneen vanhemman professorin luentoa.

Kirjan ensimmäisessä luvussa tuodaan esille kenttätyön keskeisyys antropologille ja mitä kentällä voi odottaa tapahtuvan. Paikallisen kielen opiskelu, sitoutuminen pitkäaikaiseen oleskeluun ja valmiudet osallistuvaan havainnointiin ovat keskeisiä voimavaroja ja ”välineitä” onnistuneelle kenttätyöjaksolle. Tutkija kohtaa erilaisia informantteja, hänen on kyettävä asettamaan saamansa tieto kontekstiin, olla avoin ja suodatettava valheellinen informaatio. Metcalf muistuttaa lukijaansa myös kulttuurishokista, jolle kokenutkaan antropologi ei ole immuuni. Vaikka kentälle lähtee erinomaisesti valmistautuneena, niin oma tausta, oma kulttuuri ei katoa minnekään tutkijan persoonasta.

Kirjan toisesta luvusta lähtien Metcalf kuljettaa lukijaansa pääpuolisen kronologisesti antropologian historiassa. Tällä lukumatkalla lukija pääsee sisälle tai vähintäänkin kurkistamaan antropologian määritelmän, menetelmien, tutkimusaiheiden tai -kohteiden ja teorioiden kehitykseen rakentaen kuvaa siitä, mitä antropologia on ollut ja kenties hahmottaen myös mitä menneisyydestä on opittu ja mitä siitä on edelleen käytössä nykyantropologeille.

Antropologia on kulkenut käsi kädessä ja luultavasti vielä tänäkin päivänä heilastelee ajoittain biologian kanssa. Tästä yhteenliittymästä ei ole aina tullut ulos priimaa, joka olisi kelvollista nykyaikana. Varhaisissa vaiheissa kuten vielä 1700 -luvun puolella kasvitieteilijä Carl von Linné toisti keskiaikaisia käsityksiä ihmisestä jakaen ihmissuvun rotuihin ja 1800 -luvulla englantilainen Herbert Spencer kehitti yhteiskuntia koskevan teorian, jonka mukaan ihmiskunta kehittyy luonnonvalinnan ja olemassaolon taistelun pohjalta. Tätä kutsutaan sosiaalisdarwinismiksi. Spencerin teoria tuki oman aikansa kolonialistista politiikkaa, valikoitujen eurooppalaisten ylivoimaisuutta muihin ihmisiin nähden, ja yhdistettynä liberalistiseen talousteoriaan politikoi sen puolesta, että yhteiskunnalla ei ole velvoitetta huolehtia vähempiosaisista tai yleensä kenestäkään. Hän vastusti mm. julkisia kirjastoja, kouluja, rokottamista, kunnallista viemäri- ja vesiverkostoa ja niin edelleen.

Ihmisen biologiset ominaisuudet eivät ole antropologian valtavirran kiinnostuksen kohteita tänä päivänä eikä niiden pohjalta rakennettuja teorioita yhteiskuntien historiallisesta kehityksestä ole mielekästä ottaa vakavasti, sillä yhteiskunnat ovat hyvin kompleksisia omalakisia yksiköitä. Toisin sanoen ihmisten ja ihmisyhteisöjen arvottaminen ei ole kiinnostava kysymys antropologiassa. Kirjassa kuitenkin tunnustetaan varhaisemman antropologian osuus esimerkiksi kolonisaatioon, sekä tuodaan esille kuinka enemmistö antropologeista siirtomaavaltojen omanlaisinaan työrukkasina vastusti vieraan vallan väkivaltaista ja riistävää toimintaa paikallisiin kulttuureihin.

Antropologian tutkimusnäkökulmat tai trendit ovat vaihdelleet vuosikymmeneltä toiseen. Näitä ovat olleet ja ovat edelleen esimerkiksi kulttuuri, ihminen sosiaalisena toimijana (osana yhteisöjä, yhteiskuntia), kieli, ihminen yksilöllisenä toimijana ja lukuisat kriittiset näkökulmat, jotka ovat tuoneet sisältöä 1900 -luvulla yhteiskunnallis-humanistisen tiedealojen teoriapankkiin kuten feministinen tutkimus, postkolonialismi, marxilainen tutkimus, nationalismin kritiikki ja alkuperäiskansojen tutkimus.

Minkälainen mielikuva minulle tuli antropologiasta luettuani kirjan? Antropologia on ihmisen puolella. Se vaalii paikallisia kulttuureja ja näkee kulttuurierot rikkautena, joita ei tarvitse häivyttää taka-alalle. Esimerkkejä tämän päivän tutkimuskohteista kirjassa oli harmittavan vähän, poikkeuksena tutkimus Intiasta Afrikkaan tekstiilitehtaisiin töihin lähteneiden nuorten naisten elämästä työläisinä vieraassa kulttuuriympäristössä. Muuten vaikutti siltä, että antropologin tutkimuskohteet ovat edelleen Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Oseanian alueella, mikä joskus herättää minut ajattelemaan että kai antropologiassa voidaan tutkia kulttuureja ja ihmisryhmiä (”heimoja”) myös vaikkapa Euroopan tai Yhdysvaltojen alueella? Ymmärykseni mukaan antropologi valitsee tutkimuskohteekseen mahdollisimman selkeärajaisen fyysiseen paikkaan sidotun tutkimuskohteen. Voisiko näin ollen antropologi tutkia vaikkapa korsolaisia, Valamon luostarin asukkaita, työntekijöitä ja talkoolaisia tai vaikkapa jonkin paikkakunnan liikennelaitoksen työntekijöitä?

Johdantona Antropologia onnistui herättämään kiinnostusta ja tarjoamaan teorioita ja näkökulmia antropologiaan. Syventävät tiedot kannattaa kuitenkin hakea muista kirjoista, mihin kirja onnistuneesti ohjasikin lisälukemistovinkkeineen. Kirja oli lukukokemuksena jouhevasti etenevä, kiinnostava ja varsin onnistunut kertauskurssi antropologiaan.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Peter Metcalf: Antropologia – Johdatus perusteisiin

2018 Gaudeamus

Suomentaneet: Matti Eräsaari, Timo Kallinen ja Katja Uusihakala

Alkuteos: Anthropology: The Basics (2005)

Kansi: Miika Immonen

286 sivua

arvostelukappale

*

Lisää kulttuuria, kulttuurien kohtaamisia blogissa

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Pekka Valtonen: Karibian historia

Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot