Hiromi Kawakami: Sensein salkku

”Unen raunalla vastaan tulevien joutavanpäiväisten mietteiden keskellä pohdin puoliksi torkkuen, miksi oikeastaan pakoilin Senseitä. Uneksin kulkevani pölyistä, valkoista tietä. Astelin valkoista tietä Senseitä etsien, kaskaan sirityksen kantautuessa jostain korkealta. En löytänyt Senseitä mistään. Mieleeni muistui, että olin säilönyt Sensein laatikkoon. Tosiaan! Olin käärinyt hänet huolella silkkikankaaseen ja pistänyt lipaston perällä olevaan keisaripuiseen lippaaseen. En voinut enää ottaa Senseitä sieltä ulos, koska lipasto oli niin syvä. Silkkikangas oli viileä, Sensei lepäsi mielellään siihen kietoutuneena. Hän halusi torkkua loputtomiin laatikon hämärässä. Kävelin keskittyneesti valkoista tietä ajatellen Senseitä, joka makasi laatikossa silmät auki. Kaskaan siritys valui päälleni mielipuolisena. ”

*

Tarinan kertoja on Tsukiko. Nainen, noin 40 – vuotias, elää itsekseen Tokiossa. Tsukiko käy töissä ja vapaa-ajallaan istuu kantabaarissa syöden ja (sakea) juoden. Eräänä päivänä hän kohtaa kantabaarissaan vanhan japanin opettajansa lukiosta sensei Harutsuna Matsumoton. Tästä käynnistyy heidän poimuttunut ja mahdollisesti epäkonventionaalinen suhteensa. He retkeilevät, syövät ja ryypiskelevät yhdessä. Sensei muistuttaa tavoista, perinteistä ja (kirjallisesta) sivistyksestä Tsukikolle, joka on liian levoton ja moderni japanilainen nainen ollakseen kiinnostunut menemään sovinnaisten tapojen mukaan. Häpeän hän silti tunnistaa ja välttelee sitä.

Kirja tekee nälkäiseksi. Pariskunta keskustelee ruuasta ja heidän syömistään kuvaillaan. Usein kyseessä on suhteellisen tavanomainen japanilainen baariruoka: paikallisia mereneläviä, tofua, sieniä ja sen sellaista. Sakea juodaan paljon ja siksi kenties yllättyin, että humaltumista ei usein kuvailla. Tsukiko on tarinan kertoja, joten hän kuitenkin joskus kuvailee humaltumistaan ja itsekontrollin pettämistä.

Mietin. Miksi kirjassa puhutaan niin paljon syömisestä ja ruuista?

Ravinto –  siis se mikä menee ihmisen suusta sisälle ja mikä pitää ihmisen hengissä –  tuntuu olevan keskeisessä roolissa Tsukikon ja sensein suhteessa. Tarinan pariskunnan jutustelu arkisesta ruuasta ja arkisen ruuan äärellä on tarpeellista silloin kun syvällisistä ja henkilökohtaisista tunteista ei voi puhua. Ruokailu on sosiaalinen tapahtuma, jolle annetaan aina oma tilansa. Ruokakuvausten myötä minulle ainakin tuli erityisen läsnäolevaksi arkinen oleminen. Sensein ja Tsukikon suhde voi olla oikukas ja erikoinenkin, mutta samalla myös hyvin arkinen. He eivät aluksi löydä toisiaan pintaa syvemmältä, tai sitten ovat löytäneet toisensa, mutta eivät ole sitä vielä sanoittaneet tai tehneet asian eteen mitään. Kohtaamiset kantabaarissa ruokailessa ovat tarpeellista läsnäoloa siinä hetkessä, jossa milloinkin ovat.

Kirja rakentuu kohtauksille. Tsukikon ja sensei suhteen kehittymistä seurataan pala palalta tai oikeastaan ruokailu ruokailulta. Ateria on kohtaaminen kahden ainakin minulle näennäisesti toisille epäsuhdan ihmisen suhteesta. En ymmärrä mitä heillä voisi olla yhteistä ja miksi he olisivat kiintyneet toisiinsa. Heidän suhteensa ei ole erityisen fyysinen (joo, tarkoitan seksiä) ja sensein opetukset eivät tunnu kiinnostavan Tsukikoa. Kirjan sivuja kuuluu ruokailujen lisäksi Tsukikon pohdinnoille sensein läsnäolosta ja merkityksestä hänelle, mutta ihastumista tai rakastumisesta ei avattu syvemmin minulle lukijana. Olisikin kiinnostava kuulla, miten muut tämän kirjan lukijat ovat tulkinnet Tsukikon ja sensein välisen suhteen?

Kirja lukukokemus oli kiehtova. Kiehtovuus tuli nimenomaisesti arkisesta olemisesta, retkistä ja baarissa istumisesta. Voi kuulostaa tylsältä, mutta sitä se ei minulle ollut. Jokainen luku tuntui omalta toiminnalliselta kuvaelmaltaan, joka vei omalla tavallaan päähenkilöiden välistä suhdetta eteenpäin. Arki on kaunista. Ei tarvita suuria tunteita ja (spektaakkelimaisia tai historiallisia) tapahtumia, jotta kaksi ihmistä voi löytää toisensa. Lisäksi oli kiinnostavaa tutustua senseihin. Hänen kulttuurihistorialliset palat junakannuista, ruokailutavoista, sienistä ja sen sellaisesta ovat kuriositeetteja ei-japanilaiselle lukijalle. Toivon kuitenkin, että japanilainen kirjallisuus ei olisi meille länsimaalaisille vain kuriositeetteja ja eksotiikkaa.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Japaninkielinen alkuteos: Sensei no kaban (2001)

Suomentanut: Raisa Porrasmaa

Kustantamo S & S, 2017

243 sivua

Kansi ja ulkoasu: Satu Kontinen

*

Japanilaista kirjallisuutta lisää blogissani:

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Junichirō Tanizaki: Avain

*

Sensein salkusta ovat kirjoittaneet mm.

Eniten minua kiinnostaa tie

Kirjasähkökäyrä

Kirjanurkkaus

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Kirjaluotsi

Kirja vieköön!

Kirjan pauloissa