Tuntematon: Lazarillo de Tormes

Lazarillo parka!

Onnettomuudesta onnettomuuteen käy Lazarillon tie. Lazarillo siirtyy isännältä toiselle. Hän on köyhän perheen poika, jonka äiti on antanut pois kenties toivoen parempaa tulevaisuutta jälkikasvulleen. Elämä on rankkaa. Lazarillon ensimmäinen isäntä on viheliäs sokea, joka ei kohtele Lazarilloa hyvin. Apupojalle jää jämät (jos sitäkään) päivän kerjuista ja muista satunnaisista ”työkeikoista”. Lazarillo ovelana poikana kyllä onnistuu huijaamaan ikävää isäntäänsä kunnes saa tarpeeksi ja karkaa.

Elämä ei parane isäntää vaihtamalla. Seuraava on edellistä viheliäämpi. Kirkonmies, joka on niin kitsas, että antaa Lazarillo-paralle vain muutaman sipulin viikossa ruuaksi kun itse mässäilee runsain antimin. Lazarillo päättää jälleen vaihtaa maisemaa. Kirkonmiehen luota paettuaan alamäki kuitenkin jatkuu. Lazarillon tulevat isännät ovat järjestäen joko kyvyttömiä huolehtimaan pojasta tai muuten vain niin ikäviä tyyppejä, että Lazarillo joutuu turvautumaan kyseenalaisiin keinoihin selviytyäkseen hengissä. Lopulta onni kääntyy Lazarillon elämässä.

*

Lazarillon tarina oli minulle osattomuuden ja köyhyyden kuvaus tilanteessa, jossa yhteiskunnallisten tukiverkostojen puuttuminen tarkoittaa alistumista elämään, joka on päivittäistä selviytymistaistoa. Kirja on julkaistu Espanjassa 1500 – luvulla ja tarttuu onnettomuuden kuvausten lomassa ilkikurisesti aikansa yhteiskunnallisiin ongelmakohtiin. Kirjan julkaisuajankohtana katolinen kirkko on ollut keskeinen vaikuttaja, josta Lazarillon tarinan edetessä ei anneta kovin ylevää kuvaa tai ainakaan sen edustajista. Kirkonmiehet ovat armosta kitsaita ja köyhempää kansanosaa hyväksikäyttäviä, ja joille oma hyvinvointi ja asema ovat tärkeämpiä kuin sairaanloisen nälkäinen nuori poika. Kirkonmiehistä erillinen (mutta kirkon liepeillä ja samalla kiinni kirkon ydinbisneksessä oleva) ammattiryhmä ovat anekauppiaat, jotka nekin Lazarillon todellisuudessa ovat vain omaa etua tavoittelevia huijareita, joiden kanssa yhteenlyöttäytyvät jopa paikalliset lainvalvojat. Lazarillon elämä on pelkkää kärsimystä, nälkää ja väkivaltaa, koska häneltä puuttuvat resurssit ja tukirakenteet elää jollakin tavalla kunnollista elämää.

*

Lazarillo de Tormes on tuntemattomaksi jääneen pilkkakirvestä käyttäneen sanasepon hengentuote 1550 – luvun Espanjasta. Kirjan suomentajan Arto Rintalan mukaan kyseessä on lajinsa ensimmäinen veijariromaani ja ”monessa suhteessa vallankumouksellinen teos”. Rintalan kirjaesittelystä selviää lisäksi, että katolinen kirkko sensuroi kirjan melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Se pilkkasi kirjallista pyhimysperinnettä, sillä elämäkertoja kirjoitettiin tuolloin ainoastaan pyhistä. Toki jo tarinan sisältökin on sellainen, että kirkolle lienee tullut kiire vaimentaa sen napakka pilkka. Lazarillon tarina on ajan huumorin keinoin esitettyä kritiikkiä toisen hädästä piittaamattomille kirkonmiehille ja huijausbisnestä ylläpitäville anekauppiaille. Kirja näyttää kieltä epätasa-arvolle ja asemastaan humaltuneille oman navan tuijottajille. Pilkka ei kuitenkaan ole nykylukijalle erityisen tärpättistä, mutta osunut kohteeseensa omana aikanaan.

Kirjan rakenteelle on ominaista edetä episodista toiseen Lazarillon elämässä. Luvut muodostuvat sen mukaan minkälaisen isännän palveluspoikana Lazarillo kulloinkin on. Tarina etenee jouhevan lupsakkaasti ja kirja on nopeasti luettu. Lazarillon vastoinkäymiset ovat ikäviä, mutta niihin kytkeytyy humoristisiakin piirteitä, jos lukija haluaa ne havaita tai tekstistä poimia. Esimerkki tapahtumasarja, jossa Lazarillo huijaa kirkonmieheltä pyhää leipää kirstusta, on aika hupaisa. Lazarillo onnistuu vetämään isäntäänsä höplästä toistamiseen kunnes lopulta hänen kikkailut saada pala leipää hajoavat omaan mahdottomuuteensa. Hupaisaa episodissa oli se, miten Lazarillon isäntä näkee paljon vaivaa ettei leipää vain vahingossakaan joutuisi kenellekään muulle kuin hänelle itselleen. Yltäkylläisyydessä elävän ihmisen pakkomielle suojella katoavaista omaisuuttaan tekee hänestä naurettavan.

Itseäni ihmisten kokema osattomuus ei naurata. Kirja ei siis kokonaisuudessaan ollut minulle mikään ratkiriemukas naurupyrskähdysten kavalkaadi. Ajallinen etäisyys Lazarillon maailmaan on myös sen verran pitkä, että en luultavasti päässyt kirjan huumoriin aina sisälle. Jälkeen päin tulin kyllä ajatelleeksi, että tämä kirja jos mikä on varmasti ollut omiaan aikansa toritapahtumien ja kapakoiden ohjelmistossa luettuna, mutta myös jonkin teatteriryhmän esittämänä.

Lazarillo de Tormes on länsimaisen kirjallisuuden historiassa yksi veijaritarinoiden esikuva ja pelletöötin tahdittama käynnistyspotku veijarikirjaperinteeseen, johon kuuluivat Miguel de Cervantesin Don Quijote (1606/1615) ja monet muut kertomukset myöhempinä vuosisatoina, joiden asenteena on yhden antisankarin keinoin kritisoida valtaapitäviä. Arto Rintala mainitsee Lazarillon esipuheessa esimerkiksi Saksasta Grimmelshausenin kirjan Seikkailukas Simplicissimus (1669) ja Englannista Daniel Defoen Moll Flanders’n (1722) ja Jonathan Swiftin Gulliverin retket (1726). Lisäksi hän esittää, että Aleksis Kiven Seitsemän Veljestä (1870) kotimaisesta kirjallisuushistoriasta on veijariromaanivaikutteinen.

Kuitenkin jo ennen 1500 -luvun Espanjaa antiikissa osattiin pilkata valtaapitäviä ja turhantärkeitä ihmisiä sekä kertoilla tarinoita antisankareista, joille tuntuu tapahtuvan kaikki mahdollinen ja siinä ohessa mahdotonkin. Yksi klassikko tältä ajalta on Lucius Apuleiuksen (n. 123-180 jaa) Kultainen aasi ja toisena mainintana haluan jakaa Apuleiuksen aikalaisroomalaisen Lukianos Samosatalaisen (n. 125-180 jaa), jonka fantastis-satiiriset kertomukset ajallisesta etäisyydestään huolimatta ihastuttavat ja naurattavat minua edelleen.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tuntematon: Lazarillo de Tormes

Alkuteos: La vida de Lazarillo de Tormes, sus fortunas y aversidades (1554)

Suomennos, esipuhe ja selitykset: Arto Rintala

2012 Faros kustannus

125 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Muita (anti)sankareita blogissa

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Savien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Päivän ja koko elämän mittaisia sankareita (mm. Paroni von Münchhausen)

Turo Kuningas: Välityö

”Silloin kun haluan olla ajatuksella tässä ja nyt, keskityn hengitykseen, arkisimpaan asiaan kaikista. Sen osaan ilman joogaopastakin. Sen osaa jokainen ihminen. Hengittämisen. Siihen se pitäisi jättää, nykyhetki. Hengittämiseen. Mutta kun ihminen ymmärtää hengittävänsä, se oppii hallitsemaan hengitystään, säätelemään ilmanpainetta, muodostamaan äänteitä, tavuja, sanoja, lauseita, syntyy puhe. Syntyy pakottaminen. Syntyy suostuttelu ja vänkääminen. Sokrates, Platon ja Aristoteles: pontevia naivisteja. Sofistit: raadollinen totuus. Kreikkalaiset: paskanjauhajia. Ihminen lörpöttelee aina eetos ja paatos edellä, media kehittyy itseensä ihastuneiden ja itseensä ihastuneisiin ihastuvien ympärille, olemme tässä. Olemme nyt. Olemme jumissa.

Tämän takia minä en jaksa enää puhua. Puhe pilaa kielen. Kirjoitus on kehittyneempää, sivistyneempää, se antaa puheen tulla ensin ja hölöttää itserakkauttaan, kirjoitus odottaa vuoroaan, keksimistään, riittävää älyllistä tasoa. Siksi minä kirjoitan. Kirjoitan joka päivä. Nyt. Ensin kirjoitan silloin tällöin, sitä ja tätä, sinne ja tänne, missä vain on paperin nurkkaa tyhjänä. Sieltä täältä irti revittyjä lippuja ja lappuja kertyy isoon lasipurkkiin, jota säilytän pöydällä, kunnes on pakko ostaa vihko.”

Näin kertoo erakoituva kuukausihenkilö. Olen nimennyt hänet kirjan kertojista kuukausihenkilöksi, sillä hänen tarinalinjaansa seurataan luvuissa, jotka on otsikoitu kuukausien mukaan. Hänen lisäkseen Välityössä on viikonpäivähenkilö, joka on pikkupomona jonkinlaisessa varastofirmassa ja valitsee omanlaisen poliittisen aktiivisuuden kirjan loppua kohden ja eniten äänessä on kellonaikahenkilö, joka on jonkinmoinen media/yrityskonsultti, joka sykkii tennikselle, hyville fiiliksille ja josta ei ole ihan varma, mitä hän elämältä haluaa paitsi naisen, jonka menetti joskus vuosia sitten ja luultavasti uudelleen, ennen kuin kirjan takakansi sulkeutuu.

Viihdyin kirjan parissa useasta syystä. Se oli hauska. Repeilin kellonaikahenkilön sinkoilulle ja muille kuvauksille suomalaisesta työelämästä. Tai en tiedä oliko kyseessä realistinen kuvaus vai enemmänkin ironisoiva tai satiirinen mielikuvaryöppy kaikenmoisesta kiky-innovointi-tehy-kehitys-projekti-uudistumis-mitä-kaikkea-näitä-on – meiningille. Oli niin tai näin, mutta repeilin. Koin lukevani satiiria suomalaisesta (työ)poliittisesta ilmapiiristä. Mutta oli kirjassa muutakin.

Vähemmän nauratti kuvaukset julkkiskulttuurista ja televisioviihteen sisällöstä. Kellonaikahenkilön todellisuuteen kuului Pete Meisselin oman underground-televisio-ohjelmapalat, jossa tärkeintä tuntui olla koukuttaa ihmiset kuraroiskeisen sisällön äärelle. Paskan siitä teki muun muassa ihmisten kiusaaminen, seksistinen asenne naisiin, naisten pornoistaminen, nopea ruumiin eritteillä viihdyttävä nauru ja äkkiväärän kohun hakeminen jos minkälaisella pikatempauksella ainoana energiana ärsyttää. Yhden miehen show, joka aluksi huvitti ja lopulta vain kyllästytti. Julkkiskulttuuria edusti Meisselin lisäksi myös yksi räppäri, joka mielellään toimi poliittisen puolueen omanlaisenaan äänenkantajana sekä entinen iskelmäartisti, jolla oli mielipiteitä siitä kuinka yhteiskunta tulisi järjestää muun muassa sulkeutumalla omien rajojen sisälle ja kuinka näiden rajojen sisäpuolella tulisi järjestäytyä tehokkaaksi valtioksi.

”Meidän tulee elää jatkuvan sodanvaaran alla. Täysin omavarainen valtio joutuu varautumaan muiden maiden kateuteen, maanitteluun, uhitteluun. Meidän tulee osoittaa, että täältä pesee, jos rupeatte likaisiksi.

Energiakysymys on keskeinen. Pelkkä säästö ei riitä, energiantuotantoa on lisättävä. On otettava kaikki keinot, kaikki lähteet, kaikki saatavilla olevat raaka-aineet käyttöön. Puu, turve, vesi, tuuli, aurinko, atomit, all in. Öljy on pahin ongelma. Sitä meillä ei ole, ellei halua siitä taistella. Norjan valloittaminen voisi olla logistisesti mahdollisista, mutta kyseessä on Nato-maa. Etenkin likkenteen toimivuuden vuoksi meidän on löydettävä vaihtoehtoja öljylle ja polttomoottoreille. Jos teknologiaa ei ole, sitä pitää keksiä. Tämän on oltava valtionprojekti, suuri kansallinen ponnistus. Tarvitaan valtakunnan terävimmät aivot, kaikki kykenevät kädet. On ajateltava rohkeasti, uurastettava väsymättä, myös pitkäaikaisten. Ihmisen ensimmäinen ja viimeinen käyttövoima on lihasvoima. Jokainen voidaan valjastaa energiaksi. E = mc2. Toisin sanoen 80-kiloisesta pitkäaikaisesta saa teoriassa energiaa 2 petawattituntia. Ajatelkaa: se on kaksi miljoonaa gigawattituntia. Sillä hoidettaisiin Helsingin kotitalouksien nykyinen sähkönkulutus 4000 – luvun alkuun asti. Sillä kuunneltaisiin Bob Marleyn Catch a Fire – vinyylilevyä 7,6 miljardia vuotta ja encoret päälle. Marleyn soidessa planeettamme ehtii muuttua elinkelvottomaksi, galaksimme törmää Andromedan kanssa ja armaan Aurinkomme energiavarat ehtyvät. Kaikki tämä yhdellä pitkäaikaisella. Tämän faktan valossa kuolemanpartioidenkin tehtävää on tarkennettava, niittokonetta säädettävä hienommalle. Ei voi enää puhua yhteiskuntaa nakertavista tuottamattomista torakoista, rusakoista, laiskiaisista. Duracell-pupujahan nämä ovat. Minä, Cringo, puhuisin energia-aitasta. Tämän sadon korjaamiseksi tarvitsemme lainsuojan pakkolunastukselle ja mahdollisimman tehokkaan talteenottomenetelmän. Esimerkiksi polttouunissa tulee aivan liikaa hävikkiä. Päättäjät ja keksijät töihin. Nyt.”

Myöhemmin hän tilittää:

”Kukaan ei halua kirjoittaa. Kukaan ei halua lukea. Tämä on äänen ja kuvan kulttuuri. Yksinkertaisen äänen ja yksinkertaisen kuvan. Niitä me palvomme. Ne tekevät meihin vaikutuksen. Kuvalla isketään, äänellä penetroidaan. Tunkeudeutaan korvakäytäviin. Lyödään päin näköä. Me elämme äänestä ja kuvasta. Puheesta ja katseesta. Me elämme puheessa, ja me elämme katseelle. Puheessa, puheesta, puheeseen. Katseella, katseelta jne. Inessiivi, elatiivi, illatiivi. Adessiivi, ablatiivi, allatiivi. Me elämme puheina ja katseina sekä puheen ja katseen alaisina. Essiivi. Se on elämistä. Elämistä jonakin. Jonakin julkisena ja jaettuna. Tosielämänä. Realityna. Me elämme isoina, itseämme isompina joinakin, isoina essiiveinä, isoina ääninä ja kuvina. Emme me elä tekstinä tai tekstissä tai tekstille. Teksti on kärpäsen paskaa. Genetiivin partitiivia, ja haistakaa akkusatiivi. Meitä ei näe tekstistä. Jos tekstissä kaatuu, siitä ei kuulu mitään, korkeintaan pientä ininää ja tuskin havaittava lätsähdys. Teksti kuolee. Se on jo kuollut. Kirjastot ovat vaaleaksi kuivuneen paskan varastoja. Kirjoittaminen on paskan tuottamista, lukeminen vaalentuneen paskan sivelyä ja sormien tuoksutteua elämyksen toivossa.

Neiti Y. Sinun puhumattomuutesi on tulkittu esimerkiksi muille. Olen samaa mieltä, vaikka saavun tähän mielipiteeseen eri reittiä kuin tulkitsijasi. Sinun puhumattomuutesi ei ole valinta vaan pakon edessä tehty luovutus. Olet esimerkki asioiden luonnollisesta järjestyksestä. Ottakaa muut naiset mallia: olkaa hiljaa. Tätä maailmaa johdetaan puheella. Miesten puheella. Ei akkojen jorinoilla. Ei teoilla eikä esimerkillä. Puheella. Miesten puheella, joka näyttää suunnan: tuolle rintamalle, tähän sänkyyn. Ei naisten puheella, joka näyttää vain suunnan kauppaan. Neiti Y, sinä olet havainnut, että tätä vastaan on turha taistella. Siksi, että olet sitä ennen havainnut, ettet puhumalla pärjää.

Miksikö minä sitten kirjoitan? Hyvä kysymys.

Koska minä en ole enää mies. Minä olen menettänyt ääneni ja miehuuteni. Minusta on tullut ämmä. Kirjoittava ämmä, joka hinkkaa tekstiä kuin vittuaan muiden nussiessa. Sitä kirjoittaminen pohjimmiltaan on, tuloksena ei edes tyydytys vaan, kuten sanottu, paskaa. Paskat housussa. Sitä kirjoittaminen on aina ollut. Ei muuta.

Nyt minä kuulen ja näen, televisiossa, Meisselin sitä kysyessä ja Neiti Y:n nyökätessä, että Neiti Y todella lopettaa kirjoittamisenkin. Se on varmasti neidin miehekkäin teko. Siitä voi ottaa mallia.

Tämän kirjoitettuani vihdoin ymmärrän.

Tämä matka on ohi.

Tämä blogi on tässä.

Facebookissa en ole, Twitteriin en mene.

Minä lähden Instagramiin.”

*

Turo Kuninkaan Välityö ei ole helppoa luettavaa.  Tekstin tahti on maanista, rönsyilevää, piikistä, vittuilevaa, satiirista, tilassa-jumittavaa. Se on kommenttiryöppyä, reaktiota ja kuvailua työmarkkinoista, työelämästä, poliittisesta ilmapiiristä ja median vilpittömästi paskimmista ulostuloista oli se sitten henkilöitynyttä tai netin mahdollistamia ulostuloja. Välityö repäisee rikki kronologisen kerronnan, pilkkoo sen post-post-postmodernisti paloihin ja tarjoaa sen pilkkakirveellä pilkottuna lukijalleen. Koin lukevani satiiria, jossa huomio on politiikassa tai enemmänkin politiikan takahuoneissa kulissien ja vaalimainosten/kampanjoiden takana. Tämän lisäksi pikaviihteellinen massoja ohjaileva televisio-media-julkisuus-kulttuuri sekä työelämäilmapiirin pirstaloituminen ja kiristyminen saivat osansa.

Välityö ei ole helppoa luettavaa, sillä useimmat sen henkilöhahmoista ovat ärsyttäviä oman-navan-tuijottelijoita, joiden ulostulot olivat leipää ja sirkushuveja kansalle, sillä aikaa kun tapahtuu joitain, mistä kansan voisi olla hyvä olla tietoinen. Analyyttisyys, itsenäinen (yhteisöjä rakentava) ajattelu voi olla työlästä kuin yli 400-sivuisen satiirin kirjoittaminen tai lukeminen, mutta se kannattaa, jos ei halua nauttia valmiiksi pureksittua ja suuhun oksennettua tai nielaista placeboa tai mitä tahansa muuta narkotiaa, joka rentouttaa tuijottamaan pistettä unohtaen, mitä sanoja se edelsi, miksi ne sanat ovat olemassa, kuka ne on kirjoittanut, mitä kirjoittaja hyötyy sanoista ja niin edelleen.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Turo Kuningas: Välityö

2018 WSOY

Päällys: Elina Warsta

416 sivua

Arvostelukappale

*

Satiireja ja muita vinhoja kirjallisia tuuletuksia blogissa

Juha Hurme: Niemi

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Savien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Kirjallisuuden historiassa narrit, veijarit ja hylkiöt ovat olleet ilkkumassa itseään, toisia ihmisiä ja systeemejä jo ennen kuin moderni psykologinen romaani lähti kehittymään. Heidän tehtävänsä on sohia sinne missä sattuu ja tehdä itsestään idiootti, jotta ihminen näkisi narrin performanssin kautta oman alennustilansa. Narri voi toimia myös kriisiytyneen olotilan purkumaattorina silloin, kun asioista ei voi puhua niiden oikeilla nimillä. Narri voi toimia siis paineen tasaajana sen lisäksi, että kääntää julman valon sinne minne ei valoa toivota.

Sari Salinin”Narri kertojana – Kultaisesti aasista suomalaiseen postmodernismiin” (SKS, 2008) on kirjallisuustieteellinen ja tarkemmin lajityyppi- ja narratologinen (narratiivi) tutkimus komediasta ja narreista fiktiossa. Hän esittelee narriuden eri muotoja, historiaa ja  lisäksi pohtii esimerkiksi epäluotettavaa kertojaa, satiirin ja tunnustusromaanin lajityyppejä ja hylkiökertojaa. Maailmankirjallisuuden narreihin ja hylkiöihin tutustutaan, mutta pääpaino on kotimaisilla hylkiökertojilla.

Paljon siitä, mitä tähän blogitekstiin kirjoitan, on informaatio- ja ajatuslainaa Sari Salinin tutkimuksesta.

*

Mikä tekee kirjallisesta hahmosta narrin?

Hän on tyhmyyden mestari, karnevalisti siis nurinkääntäjä ja pilkkakirves, joka huhkii kaikkea ja kaikkia (myös itseään). Hänen roolinsa on kyseenalaistaa ja paljastaa siis tehdä näkyväksi ihmisten tyhmyys jossakin tietyssä asiassa tai sitten ihan vain tuoda esille ihmisyhteisöjen joukkotyperyys. Kuninkailla ja sellaisiksi itsensä mieltävillä on narreja, jotka ovat joskus tehneet työtään henkensä uhalla.

Narri on paradoksaalinen veijari. Hän ei ole rationaalisen ajattelun kannattaja, mutta samalla voi olla yllättävän tarkkanäköinen. Yhden ajattelulinjan ihmiset ovat narrille helppoja naurun aiheita. Uskonto, politiikka ja ihmisten pikkumaiset poteroideologiat sopivat vessapaperiksi kelle tahansa itsensä vakavasti ottavalle narrille.

Narrilla on myyttiset esi-isät erilaisissa triksterihahmoissa, joita löytää kansanuskomuksista suullisena perintönä ja nykyään myös ylöskirjattuina versioina. Tyhmää ihmistä vedetään höplästä, jotta tämä oppisi olemaan tai edes säilymään hengissä. Triksterillä on monenlaisia rooleja, joihin usein kuuluu kuitenkin jonkinlainen opetus ja (sitä kautta) yhteisöä balansoiva rituaali. Triksterin on laitettava hösseliksi, jotta hommat todellisuudessa pelittäisivät.

Narrit voivat olla raivostuttavia tyyppejä. He osoittavat ihmisten virheet yleisen pilkan kohteeksi ja pakenevat paikalta. Narri saa harvoin kiitosta ellei pilkan kohteella ole itseluottamus ja -tuntemus kohdillaan. Keskiajan ja renessanssin hovikulttuureissa hovinarrit hauskuuttivat ja pilailivat. Heillä ei ollut välttämättä monellakaan erityistä ”poliittista” tai muuta ohjelmaa – kunhan viihdyttivät ihmisiä tempuillaan. Hovinarrien joukossa oli myös henkilöitä, joilla oli jokin ruumiillinen tai älyllinen vamma. Tällainen narri oli itse naurun kohde aina edes ymmärtämättä, miksi hän sai ihmiset nauramaan.

Kirjallisia narreja alkoi ilmestyä erityisesti renessanssin aikaan ja niillä hujakoilla erityisesti Espanjassa narrit nousivat varhaisten läntisten romaanien suosituiksi (anti)sankareiksi ja kertojiksi. Oli heitä ollut aikaisemminkin mm. roomalaisessa komediassa ja menippeiassa eli menippolaisessa satiirissa. Esimerkiksi roomalaisen Lukianoksen satiirit ovat tätä perinnettä. Antiikin aikaan tuntuivat olevan suosittuja myös erilaiset aasien ja ihmisten metamorfoositarinat, joissa vedetään reippaasti överiksi. ApuleiuksenKultainen aasi lienee yksi klassikoista tällä saralla ja aasit (sekä aaseiksi haukutut) seikkailevat tavalla toisella myös joissakin myöhemmissä narritarinoissa.

Hulluus ja tyhmyys on yhdistetty narrien kanssa samaan kategoriaan. Hulluus voi olla myös tietoista eli tekeytymistä hulluksi. Salin esittelee monta erilaista lähestysmistapaa narrien luokitteluun. Tässä yksi Vicki K Janikilta:

  1. Viisas narri (wise fool), joka havaitsee ja ymmärtää niin omia kuin muiden motiiveja ja heikkouksia.
  2. Uhri, huijattu narri, joka havaitsee vain oma heikkoudet ja motiivit
  3. Triksteri, veijari, pahantekijä, joka havaitsee vain muden heikkouksia ja motiiveja
  4. Viaton, pyhä narri, joka ei ymmärrä omia eikä muiden motiiveja eikä heikkouksia (siis todella traaginen hahmo)

Narreja on monenlaisia ja monista eri näkökulmista. Salinin tutkimuksesta pääsee tekemään löytöjä niin maailman kirjallisuuden kuin kotimaisen kirjallisuuden naurun, ivan ja pilailun ammattilaisiin. Narri voi olla myös hylkiö, josta lisää myöhemmin. Alla lista joistakin Salinin mainitsemista ja käsittelemistä kirjoista ilman kronologista tai oikeastaan yhtään minkäänlaista järjestystä:

William Shakespeare: Kuningas Learin narri ja Hamlet, Grimmelshausen: Seikkailukas Simplicissimus, Thomas Mann: Felix Krull, Apuleius: Kultainen aasi, Miguel de Cervantes Saavedra: Don Quijote ja muut ajan espanjalaiset kuten Lazarillo, Rabelais, Henry Miller: Hymy tikkaiden juurella, Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys, F.Dostojevski: Tunnustuksia kellarista, Jean-Paul Sartre: Inho, A. Camus: Putoaminen, Daniel Defoe: Moll Flanders, Denis Diderot: Rameaun veljenpoika.

Oma ryhmänsä narreja ovat nk. hylkiöt tai hylkiökertojat. Salin antaa näille elämän syrjimille neroille ja wanna-be-neroille oman vahvan tilansa tutkimuksessa. Hän keskittyy erityisesti Dostojevskin ”kellarimieheen” (postmodernin hylkiön esi-isä) ja laajalti kotimaisiin hylkiökertojiin.

Hylkiötä Salin kuvailee nukkavieruksi, kaunaiseksi, katkeraksi ja tiedostavaksi. Hänen naurunsa on ivallista ja ironista. Hän on tiedostava yksilö ja usein turhautunut ulkopuolinen (tai ulkopuolistettu) intellektuelli, kenties myös halveksittu. Hänellä ei ole yleisöä tai ainakaan se ei ole hovi. Hylkiön tarina on katkera ja synkkä. Hän nälvii itseään ja muita. Ihmisluonteen heikkoudet ja yksipuolinen dogmaattisuus ärsyttävät häntä. Hän kantaa mukanaan häpeää ja itseinhoa, mutta paradoksaalisesti ujuttaa nämä myös muille. Hän voi olla itsehalveksunnan mestari, mutta samalla kokee ylemmyydentunnetta muihin nähden ja siksi voi paukutella menemään runnovia sanoja ja tekoja muille ihmisille. Häpeä voi olla hylkiölle jopa nautinto. Hylkiöllä saattaa olla palvelija tai jokin henkilö tämäntyyppisessä asemassa suhteessa hylkiökertojaan, mutta palvelija on kuitenkin usein se osapuoli, joka vie ja hylkiö vikisee. Karnevalismia siis. Hylkiö on auktoriteettinsa menettänyt ja saa itkupotkuraivareita alennetusta asemastaan.

Salin esittelee useamman kotimaisen hylkiökertojan, joista enemmistölle on yhteistä sukupuolen kriisi. Mieskertojat kokevat olevansa hylkiöitä ja tilittävät siitä. Näitä löytyy seuraavien kirjojen tarinoista ja turinoista: Joukko Turkka: Häpeä, Pentti Holappa: Ystävän muotokuva, Tomi Kontio: Uumen ja Jussi Kylätasku: Akuaba. Tunnustuskirja.

Naiset ovat vähemmistössä kirjallisissa narreissa ja hylkiöissä, mutta heitäkin on. Salin mainitsee kaksi kirjaa, joissa naiset ovat hylkiö-narrin pääroolissa. Nämä ovat Helena Sinervon Runoilijan talossa sekä Torsti Lehtisen Kutsumushuora. Näistä jälkimmäinen on Moll Flandersin suomalainen sukulainen ja ensimmäinen hienoviritteisempi esitys henkilöstä, joka kokee itsensä Salinin mukaan ajoittain aasiksi ihmisten joukossa.

Sari Salinin tutkimusta oli mielenkiintoista lukea. Olen usein vältellyt satiireja ja narrikertojia. Tai luen niitä harvemmin. Miksi? Koska ne ovat tuntuneet joskus turhan yksiulotteisilta henkilöhahmoilta ja näin narreilla vaikuttaisi olevan enemmän välinearvoa tuoda esille kirjoittajan omaa poliittista tai yhteiskunnallista agendaa tavalla joka ei ole rakentavaa vaan hajottavaa. Ja samalla ymmärrän, että narreja ja hylkiöitäkin tarvitaan. Puhdistavaa irroittelua yksilö- ja yhteisötasoilla.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sari Sarlin: Narri kertojana. Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

SKS 2008

372 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Blogissa tähän tekstiin liittyviä:

Teatterissa! Mika Myllyaho : Paniikki : Teatteri Kultsa

Teatteri: Juha Hurme: Lemminkäinen

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta

Savien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Laura Gustafsson: Pohja

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti