Samuel Beckett: Sanoinkuvaamaton

Miten kuvata kirjan jättämää jälkeä? Minkälaisia ajatuksia kirja minussa herätti? Miten koin Sanoinkuvaamattoman?

Ensimmäinen virtuaalinen jälki päivittyi Instagram-tililleni: 

 

Lukemisen jälkeinen tila

Täytyy jatkaa ei voi jatkan hiljaisuudessa                           

ovi ovi ovi

Tarinani ovi hiljaisuudessa täytyy jatkaa

 

Kirja alkaa:

”Missä nyt? Milloin nyt? Kuka nyt? Itseltäni sitä kysymättä. Sanoa minä. Siihen uskomatta. Kysymyksiä, oletuksia, sanoa niitä siksi. Mennä eteenpäin, sanoa sitä menemiseksi, sanoa eteenpäin. Voiko olla, että yhtenä päivänä, näin sitä mennään, en lähtenytkään mihinkään, vaan pysyin aloillani, missä, sen sijaan että olisin vanhan tavan mukaan lähtenyt ulos ja viettänyt päivän, myös yön, mahdollisimman kaukana kotoa, ei se ollut kaukana. Ehkä se alkoi näin.” 

Kirja ei ole koolla pilattu. Noin 185 sivua inessiivistä pölinää epätilasta. Puhujasta tai äänestä tai minästä ei voi olla varma. Joku se on, mutta missä, milloin, mikä, miksi, miten jne-jne. En tiedä miksi olisin edes kiinnostunut ihmisestä puheen takana. Olen kiinnostunut vain puheesta. Onko kuitenkaan näin? Hanakasti nimittäin etsin ihmistä, vaikka kieli rikkoi polkuani toistamiseen tuoden aina uusia esteitä ja sokkeloittaen kulkuani. 

Etsin kirjan ihmistä. Ainoa ääni, joka on – vai onko? Onko hän moniääninen? 

Oli myös hetkiä, jolloin mietin, voisiko kirjan minä olla kirjailija itse. Onko tässä Samuel Beckett ihan Samuel Beckettinä kommentoimassa aiempia kirjoituksiaan? Sanoinkuvaamattoman tekstimassan seassa lukija kohtaa Beckettin aiempia kirjallisia hahmoja. Heistä Molloy ja Malone (kuolee) kuuluvat ”väljään trilogiaan” Sanoinkuvaamattoman kanssa. Sanoinkuvaamaton on trilogian viimeinen osa. Silti itsenäinen. Malone (kuolee) on toinen osa. Sanoinkuvaamattoman maailmassa Malone vaikuttaa tyhjältä kuorelta, hengettömältä kappaleelta, joka kirjan alkupuolella kiertää jonkinlaista kehämäistä liikerataa paikoillaan olevan minän ympärillä. Tuossa epätilassa ei tunnu tapahtuvan mitään muuta kuin kappalemaisuuksia leijumassa tai kulkemassa omia liikeratojaan. Tämä tekee kirjan alkupuolesta epämukavalla tavalla kauhunomaisen. Rakoilevaa subliimin tuntua. Surrealistista kauhua, joka tekee mielen levottomaksi. 

Mutta onko Sanoinkuvaamaton Beckettin henkilökohtainen ääniraita itsestään kirjailijana reflektoimassa aiempaa tuotantoaan ja kirjoittamista (prosessina)? Olenko edes kiinnostunut jatkamaan tätä ajatusta eteenpäin? En halua kaventaa kirjaa tähän yhteen viitekehykseen. Heitän kysymykseni ilmaan. (Mitä niille tapahtuu painovoimattomassa tilassa?)

Mutta jos en halua määritellä kirjaa, niin miten voin siitä ylipäätään kirjoittaa? Miten kirjoittaa siitä, josta ei voi kirjoittaa? Voinko määritellä lukukokemukseni? 

Tästä lähtee oma inessiivinen pölinäni. 

Koin Sanoinkuvaamattoman jonkinlaisena monologina, mutta en kuitenkaan. Puhuja ei vaikuta eheältä kirjalliselta hahmolta. Hänen ajattelunsa ja minuutensa rajat vaikuttavat olevan irrallaan ajasta ja paikasta. Minä on, joka puhuu, mutta minä on yhtä aikaa rajallinen (määrittelee itseään väite- ja kieltolausein) ja rajaton (tai oikukas, irrallinen, lipevä, välinpitämätön…). Onko hän olemassa muuten kuin sanoissa? 

Lukemisen edetessä ja tyhjiön hiipuessa taustalle, lukija kohtaa Mahoodin ja Wormin. Näiden kahden läsnäolossa minä tuntuu käyvän dialogia (itsensä kanssa) olemassaolonsa rajoista ja olemassaolonsa sisällöstä. Mitä hän on, mitä hän ei ole, mitä jokin toinen on. 

Kirjasta jäi minulle vaikutelma jatkuvien muodonmuutosten kuvauksena. Lukijan yhtenä tehtävänä voi olla pyrkiä luomaan järkeä jatkuvien muodonmuutosten syihin ja kulkusuuntiin, mutta itse koin ne pääosin vapaana assosiaationa. Ajatus on todellinen siinä hetkessä, kun se tulee ulos. Ajatus on todellinen siinä hetkessä, kun se saa kirjallisen muotonsa kirjaimina ja kirjainjoukkoina, joita kutsumme sanoiksi. Jupisen: haluan paeta merkityksenluontia ja merkityksenantoa kirjan lukukokemuksen äärellä. Miksi tässä kirjassa pitäisi olla järkeä? Tämä ei ole millään muotoa perinteinen lukuromaani. 

Nuo muodonmuutokset tapahtuvat erilaisina tilamuutoksina ja minä on jatkuvan itseprosessoinnin liikkeessä. Lukijalle tämä näyttäytyy kielen, äänenpainojen, miljöön, rytmin, tunnelman, puhujan mielialan jne jne muutoksina. Minän ajatukset pujahtelevat, vellovat, jumittavat, katkeavat, pinnistelevät, kiitävät, katoavat lukemisen edetessä. Minän mieli käy läpi metamorfooseja, muovautuu sanojen ja kaikenlaisten asiantilojen lisääntyessä. 

Tulin lukemisen aikana miettineeksi, kuinka kieli luo tai tuottaa todellisuutta ja minuutta. Ja pohdin, että onko jotakin olemassa, jos sillä ei ole sanaa tai jos sitä ei ole kielen avulla todettu, annettu ilmiasua, muotoa, syytä olla olemassa? Onko olemassa vasta kun on nimetty, sanallistettu, kielellä tehty eläväksi. 

Ja edelleen… Etsin kodin kirjahyllyistä Stephen C. Levisonin kirjan Pragmatics. Ajatukseni jäivät jumittamaan puheaktiin, puheaktiteoriaan, -teorioihin. Mieleen pinnistää myös looginen positivismi ja Wittgenstein. Mikä hänen kuuluisa lausahduksensa olikaan? 

Mutta hetkisen pituinen paluu kirjan tilakokemukseen. Se oli minulle vahva. Se ei ollut paikan kokemus vaan tilan. Paikka kirjan sivuilla tuntui muistojen herättämältä, mutta tila ja sen sisällä oikukkaan metamorfoosinen minä oli äänessä. 

Välillä lukija kulkee surrealistisessa kauhuntilassa, josta vaikutelmaksi jää, että kappaleet (minä ja muut attribuutteineen) liikkuvat tyhjiössä. Kelataan avaruutta ja kelataan, että kulkeeko siellä mikään vai miten se avaruus sitten toimikaan. Välillä ollaan henkisesti ja fyysisesti varjoisalla kadulla ja nähdään groteskeja kuvia. Ja kirjan puolen välin hujakoilla tai sen jälkeen kohdataan Madeleine, josta käynnistyy tekstimassajakso, jossa minulle oli kaikuja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä – kirjahirviöstä. Kenties ei ole sattumaa, että Madeleine on kirjassa. Toki ei leivoksena vaan liitettynä rakkauteen jollakin tavalla. Jotain epämääräistä. Jotain. Epämääräistä kirjassa on paljon. Lukija joutuu töihin. 

Kirjassa ihminenkin on kappaleina. Osista ei tunnu kuitenkaan muodostuvan kokonaisuutta. Levoton ajattelun liike kenties syynä tähän. Ihminen on kuitenkin osia. Usein mainitaan silmät, suu, kädet, jalat, peniskin pari kertaa, korvat.  Ja tämä kaikki tapahtuu kiperän synteesejä muodostumattoman jupinan kautta. Minä esittää jonkin teesin ja samalla kieltää sen tai esittää jotakin vastakkaista ja synteesi jää uupumaan. On ja ei ole. Ei ole on ei ole on on ei ei ole on. Tämä ajatuksellinen kliimaksittomuus toi kirjaan energiaa, joka ajoi minut lukemaan kirjaa eteenpäin. Minua kiinnosti tietää, kuka on tämä minä, joka kirjassa on. (eih!) Mitkä ovat hänen fyysiset ja henkiset rajansa? Mikä on hänen historiansa? Minne hän on menossa? Hänen ajallinen sijaintinsa. Onko häntä olemassa? Miksi, missä, miten hän olemassa? Olin lukemisen aikana sittenkin kiinnostunut ihmisestä. 

Sanoinkuvaamattomassa toistetaan paljon. Ikään kuin rakennettaisiin jotain kehää (hermeneuttista?). Välillä vaiettiin vain siitä, mistä ei voida tietää tai puhua. Välillä tuntui kuin minä on olemassa vain siksi, että hän ajattelee. Jotain silti etsittiin. Jotain hahmotettiin lukuisien negaatioiden kautta. Ikään kuin sanottaisiin sanomatta mitään varmaa yhtään mistään. Minkälainen ihmiskuva tämä on? Minkälainen kuva tämä on yhtään mistään? Miksi mitään ei sanota varmuudella? Ei ole mitään stabiilia, pysyvää – kulttuuri ja ihminen ovat liikkeessä. Hegemonia ei ole totuus. Tyhjän päällä oleminen? Mikä on perusta? Ja niin edelleen. Kuinka modernia vai postmodernia vai postpost ja niin edelleen. 

Ikkunat ja ovet olivat läsnä. Pako ja ulospääsy. Siirtyminen toiseen tilaan tai kenties jopa paikkaan. Ja musta ja harmaa olivat läsnä. Ja hiljaisuus. Loppua kohti tunnelma valoistui tai keveni. Alun kappaleiden liikkeet, groteskit kuvat ja sen sellaiset katosivat ja minä vaikutti löytävän muotonsa tai ainakin jonkin mahdollisuuden jonnekin jostakin ulos tai jotain ovi ovi ovi. 

Mietin kirjaa lukiessa ajattelun ja ajattelun kulun imitointia. Olen joskus aikaisemmin tuonut blogissa tai jossakin esille sen, että kuinka moni ihminen ajattelee kokonaisia lauseita? Sanoinkuvaamattomassa kenties imitoitiin ajattelun tilamaisuutta ja prosesseja, niiden lainehtivuutta, kietoutuvuutta, sinkoiluvuutta, palaisuutta, katkonaisuutta, nimettömyyttä, sanoinkuvaamattomuutta. Jotain jotain. Ovi. 

Sanoinkuvaamattomaksi yllättävän paljon sanoja kuvaamaan sanoin mikä sanoinkuvaamaton tila on. Hakee eksaktia tai sitten pakenee sitä, fluidinen minä alati muutoksessa, itsetarkkailu. Toistan. Itsetarkkailu. Ihminen on kiinnostunut itsestään.

Levoton tyhjä tila ja millä sen täyttää. Ajaton tila, tietoisuuden monologi. Onko olemassa seurauksia, jos ei ole aikaa? Jos sanoissa on vain nyt sillä hetkellä, kun sen lukee? Onko olemassa seurauksia? 

Lukeminen tekona. Miksi luen tätä? Tai miksi luin tämän? Miksi luit tämän? Miksi luet tätä?

Lopun keveyteen liittyi myös kohinan ja hälyn vaimeneminen ajattelussa. Kun Mahood ja Worm ovat poissa, alkoi tyynempi ja selkeämpi loppujakso. Vain minä, vain ovi. 

 

1222DBD2-36EE-4AA2-99F0-BCAA5CC8A1CF

Teksti ja kuvat: Heidi / Kosminen K

 

Samuel Beckett: Sanoinkuvaamaton

1953

Teos 2018

Kannen suunnittelu: Jenni Saari

185 sivua

 

Kirja kustantajalta 

 

Tekstissä mainittu kirja

Stephen C. Levison: Pragmatics (Cambridge University Press, 1983/2011)

 

Lisää jotain tällaista blogissa: 

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Samuel Beckett: Malone kuolee

Samuel Beckett (1906-1989) nousi tietoisuuteeni näytelmäkirjailijana joitakin vuosia sitten. Ihastuin hänen minimalistiseen ja absurdiin tyyliinsä esimerkiksi näytelmissä Huomenna hän tulee (En attendant Godot, 1953), Leikin loppu (Fin de Partie, 1956), Viimeinen ääninauha (Krapp’s Last Tape, 1959) ja Voi miten ihana päivä (Happy Days, 1961). Samoihin aikoihin löysin laajemmin nk. absurdin teatterin, joka flirttailee eksistentiaalisen filosofian kanssa. Termi on teatterin monitoimimiehen Martin Esslinin (1918-2002) luoma ja sen ”piiriin” kuuluivat joukko toisen maailmansodan jälkeen kirjoittaneita näytelmäkirjailijoita kuten Eugene Ionesco, Jean Genet, Tom Stoppard, Arthur Adamov, Edward Albee ja Luigi Pirandello. Piiri on lainausmerkeissä, sillä kirjailijat eivät todellisuudessa muodostaneet minkäänlaista yhtenäistä ryhmää jonkin taidefilosofisen manifestin tai idean pohjalta. Termi ”absurdi teatteri” oli Esslinin luomus koota yhteen tekstejä, joissa tuodaan esille mm. elämän merkityksettömyyttä, mielettömyyttä, absurdiutta pohjanaan Albert Camus’n essee Sisyfoksen myytti (1942). Yhtenä absurdin teatterin ajatuksellisena kiintopisteenä toimi myös kommunikaation mahdottomuus. Toinen maailmansota oli viimeistään osoittanut, että ihmiset ovat kykenemättömiä kommunikoimaan keskenään tuloksellisesti, järkevästi ja psykologisesti merkittävää yhteyttä toisiinsa hakien.

Malone kuolee on Beckettiltä ensimmäinen proosateos, jonka olen lukenut. Se on trilogian toinen osa. Trilogian muut osat ovat: Molloy (1. osa, 1951, suom. 1968) ja L’Innommable (1953). Ja mitä netistä tietoja pengoin, niin trilogian osat liittyvät suhteellisen väljästi toisiinsa, joten trilogian lukemisen aloittaminen keskeltä ei haittaa. Varasin kyllä jo Molloyn kirjastosta, koska miksei.

Malone kuolee ei ollut mikään helppolukuinen proosateos. Aluksi se tuntui sekavalta proustilaiselta tai James Joycen Ulysseksen kaltaiselta hölötykseltä (pidän kummastakin). Kirjalla ei ole selkeää tarinaa, ei selkeää juonta. Se ei ole psykologista proosaa, jossa rakennettaisiin eheän oloinen kuva päähenkilöstä. Epäselviä ovat myös miljöö ja aikakäsitys. Kirjassa on Malone-niminen mies, joka on kai vanha ja makaa sängyssä ilmeisesti jonkinlaisessa laitoksessa. Hän on raihnainen, käyttää keppiä ja odottaa kuolemaa. Ennen elämänsä päätöstä hän haluaa kirjata ylös omaisuutensa ja kertoa tarinan tai tarinoita kirjoittaen niitä muistikirjaansa. Tarinoidensa keskushenkilöinä ovat Sapocat ja myöhemmin (kenties sama henkilöhahmo) Macmann, joka asuu laitoksessa (kuten Malone?).

Kirja on inessiivistä pölinää. Malone kirjoittaa tarinoita, mutta niissä ei tunnu olevan aina selkeää yhteistä linjaa, teemaa tai aihetta. Ne vaikuttavat pääosin hajanaiselta joukolta lapsuudenmuistoja ja satunnaisen oloisia kohtaamisia ihmisten välillä. Malonen tarinaflown muotoseikat eivät kuitenkaan ollut häiritsevimpiä lukukokemuksessa vaan niiden sisältö, joka oli paikoin hyvin tylyä, inhottavaa tai vain hämmentävää. Havahduin lukemisen aikana pohtimaan, miksi kuoleva ihminen intoutuu kertomaan insestisistä tunteista yhden perheen sisällä tai vaikkapa sikateurastajan toimista eläinten tappajana? Jälkimmäisessä pysäyttävää oli kuoleman aiheen käsittely. Kuoleva ihminen kirjoittaa siitä, kuinka kuolema ei ole rauhallinen poismeno vaan väkivaltainen (murha).

Kuolema vaikuttaa liittyvän moneen Malonen muistiinpanoon ja erityisesti hänen mietteisiinsä omasta itsestään. Tämä antaa mahdollisuuksia pohtia kuolemaa monesta eri näkökulmasta, jotka eivät välttämättä nouse suoraan edes itse tekstistä. Mitä kuolema on? Mitä kuoleminen on? Miksi ja miten elää, kun kuolema kuitenkin korjaa eikä välttämättä nätisti niittäen? Mitä on kuoleman pelko? Sitä ettei ole enää olemassa? Ja jos uskoo sielun olemassaoloon ja erityisesti sen kuolemattomuuteen, niin ihminen voi pohtia mitä ruumiin kuolemisen jälkeen tapahtuu. Ja jos henkinen ikuisuus ei ole uskottava konsepti, niin kuolema on fysiologinen tapahtuma, joka päättää elämän ja sen myötä ihmisen tietoisuuden, ajattelun. Kuolemassa ihminen lakkaa olemasta omana itsenään. Minä katoaa. Kuolema on hyvin lopullinen tapahtuma.

Kuoleman vastapooliksi voi ajatella elämän. Selvää on, että ihminen kuolee, mutta miksi hän elää? Sen takia, että hän syntyy. Entä elämä näiden kahden tapahtuman välissä? Malone ei tunnu antavan itsestään mitään erityistä lukijalleen vai olivatko Sapocat ja Macmann Malonen alter egoja? Kertoiko Malone sittenkin omasta elämästään? Ja jos kertoi, niin oliko se elämisen arvoista? Miksi tällaista tulisi edes pohtia? Kuka määrittelee ”elämisen arvoisen elämän” ja millä kriteereillä?

Kirjan lukukokemukseen kuului syvempiä pohdintoja herättelevien jaksojen lisäksi tuskaisen tylsiä jonkin esineen tai toiminnon kuvailua. Esimerkiksi yhdestä takista Malone teki selontekoa muutaman aukeaman verran. Takille en tahtonut löytää erityistä symboliikkaa, se oli vain takki. Jokin syy takkiepisodiin kuitenkin on kirjassa, koska muuten se ei olisi siinä. Minun kohdallani se oli kuitenkin vain hämmennys, jolla minua lukijana ajatushutkittiin. Kiinnostavampana objektina pidin Malonen käyttämää keppiä ja erityisen kiinnostavana ikkunaa hänen huoneessaan. Ja kenties kaikkein kiinnostavimpana sitä, että Malone ei lopulta tuntunut antavan itsestään mitään, mutta hän kantoi huolta kirjata vähäisen omaisuutensa. Elämän materiaalisuus.

Ajoittain huomasin epäileväni Malonea psykoottiseksi, joka ei näe todellisuutta eli on yksin maailmassaan. Välillä näin Malonen yksinäisenä hylättynä vanhuksena jossakin laitoksessa. Hänen luonaan ei käy läheisiä vieraita ja ruokaa tuova ja yöastiat tyhjentävä hoitajakin on jonnekin kadonnut. Malone tuntui käyvän kamppailua minuudestaan ja olemassaolostaan. Kenelle Malone on olemassa? Kirjassa ollaan alusta loppuun saakka Malonen pään sisällä. (1)

Malone kuolee oli minulle lukukokemuksena absurdi, haastava ja puliseva yhden ihmiskokemuksen ajatuksenjuoksua imitoiva monologi. Kirjan lukukokemus herätti lukuisan joukon kysymyksiä, ristiriitaisia, polveilevia kysymyksiä, joihin en luultavasti saa koskaan vastausta.

*

”Muutama rivi muistuttaakseni itselleni, että minäkin yhä olen. Täällä ei ole enää käyty. Miten kauan siitä on, kun hän täällä kävi? En tiedä. Kauan. Ja minä. Kiistattomasti kuoleva, muu ei merkitse mitään. Mistä tämä varmuus? Yritä ajatella. En osaa. Suurisuuntainen kärsimys. Minä paisun. Jospa puhkean? Katto lähestyy, loittonee, rytmikkäästi niin kuin silloin, kun olin sikiö. Yhtä lailla merkille pantava on mahtava jäteveden ääni, eräänlainen mutatis mutandis – ilmiö, ehkä autiomaiden kangastusten kaltainen. Ikkuna. En enää näe sitä, minulle on vastahakoisesti selvinnyt, että minun on mahdotonta kääntää päätäni. Valo on taas lyijynharmaata, piripintaista, virranpyörteen ylittänyttä, syvistä räjähdyskuopista täysin kirkkaaksi kovertunut, vai pitäisikö sanoa, että se pyrkii ilmaksi, valoksi. Kaikki on valmista. Paitsi minä. Synnyn kuolemaan, jos niin uskallan sanoa. Siltä minusta tuntuu. Omituinen tiineysaika. Jalat ovat jo tulleet ulos olemassaolon suuresta vitusta. Toivon, että synnytystila on otollinen. Pääni kuolee viimeisenä. Vedä kätesi sisään. En osaa. Vihlova vihlottu. Kun tarinani on loppu, elän edelleen. Lupaava ero. Se on minun loppuni. En enää sano minä.” (s. 175-176)

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Samuel Backett: Malone kuolee

Alkuperäisteos: Malone meurt (1951)

Suomennos: Caj Westerberg

2007 Basam Books

Kansi: Jari Silvennoinen

183 sivua

lainattu kirjastosta

*

Muita absurdimman tunnelman kirjoja blogissa

Tässä. ja. . . nyt. Samuel kirjoitti. Beckett. Älä koskaan… unohda.

Kun sarvikuonot valtaavat maailman ja muita näytelmiä

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

*

Kirjasta on akateemisemmalla otteella kirjoittanut Päivi Mehtonen: Minän pyhiinvaellus ei-mihinkään (niin & näin)

(1) Jokin descartesilainen cogito ergo sum – tyyppi Malonesta tuli myös mieleeni. Ajattelen, olen siis olemassa. On aika iso pala haukattavaksi lähteä varhaisen rationalismin, kartesiolaisen dualismin ja sen sellaisten linjoille pohtiakseen Malonen eksistenssiä, vaikka mahdollisesti myös hedelmällinen tulkintareitti. Aine ja henki, ruumis ja sielu. Tietoisuus, minuus… Juu. Iso pala on.