Ravel: Boléro

Kameli kulkee aavikolla, huojuu ulos pisteestä, josta se on herännyt… (Ei tätä!)

Kulku rajatun kuvan reunalla. Vaivihkaa kuin ei olisi olemassa. Ennen näkyvää liikettä kootaan sisälle kiinteä piste ja pidetään se mielessä koko liiketapahtuman ajan. Tulevaisuutta ei voi ennustaa, ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan, mutta parempi lähteä liikkeelle niin, että muut näkevät. Älä häiritse  katsojan silmää liikaa, ole diskreetti, hienovarainen ja tahdikas. Etene määrätietoisesti. Pois arkuus. Viheltele melodisesti, että he kuulevat sinun tulevan. Askel askeleelta. Anna pisteen sisälläsi puhaltaa läsnäolosi todelliseksi. Ole lempeä askeleissasi. Ne vievät sinut eteenpäin. Et voi eksyä. Nyt pehmeästi. Viettele jalkasi etenemään. Anna läsnäolosi leijua ja pidän kiinni määränpäästä. Muista sisäinen piste. Sinun ääriviivasi voivat vaihtaa vielä paikkaa, mutta piste pysyy paikoillaan. Älä paljasta heille kaikkea heti. Ole leikkisä, ole viekas, mutta älä koskaan julma. Hihkaise tai kiekaise itsesi kohti päämäärää. Mikä se oli? No, annetaan olla. Jatketaan. Suorista selkäsi, nyt leuka ylös. Eteenpäin! Nyt ei voi palata takaisin. Horisontti on harha. Piste on se, jota he tavoittelevat. Kanna se heille. Ota itseäsi kädestä kiinni tai anna käsiesi liikkua vapaasi. Huolettomasti, mutta ei holtittomasti. Keskity pisteen kuljettamiseen. Anna käsiisi valua etenemisen energiaa. Ja suunta on eteenpäin. Tunnetko vielä pisteen sisälläsi? Nyt tila ympärilläsi täyttyy väreillä ja muodoilla. Olet matkalla tyhjiöstä olemassaoloon. Tämä on vaarallinen hetki, jolloin voit menettää pisteen, mutta luotan sinuun. Anna ääriviivojesi liikkua, väristä, ottaa uusi muoto. Astu sisälle olemassaoloon. Muista piste. Et ole yksin. Pisteitä on enemmän. Ulkopuolellasi on olioita, jotka eivät ole vielä ottaneet sinulle tunnistettavaa muotoa. Ne ovat ystävällisiä. Ne ovat matkatovereitasi. Ne juhlivat, ne kannustavat sinua kohti finaalia. Annan niiden pulista, kuiskia, taputtaa sinua olalle, työntää kevyesti eteenpäin. Onko vauhtisi jo kiihtynyt? Onko mielesi jo kohottunut kohti tulevaa loppua? Kyllä, kaikki loppuu aikanaan. Älä pelkää. Loppu on puhdasta valoa. Sulje kriitikko ulkopuolelle, korota rytmisi ja pidä kulku tasaisena. Luota siihen, että pääset perille. Muista piste. Se on kaiken ydin. Vie se perille ja muotosi voi vajota valoon. Valo on määränpääsi. Anna mennä, katse kohti määränpäätä. Se laajenee. Keinutko, leijutko? Älä juokse tai voit joutua reitiltä syrjään. Tiedä missä olet. Virtaako rytmi jo lävitsesi? Kannetaanko sinua? Torju tämä. Kulje itse. Älä anna ulkoa tulevien aistiärsykkeiden vaivata etenemistäsi. Ota melodia haltuusi. Ota rytmi haltuusi. Tasainen, rauhallinen, vaativa. Vaativa? Malttia! Tunnetko pisteen? Missä on piste? Älä anna sen kuljettaa sinua. Kuljeta pistettä. Muista määränpää. Valoa kohti. Muista tehtäväsi. Muista piste. Kuljeta piste. Olet matkalla. Hallitse tiesi. Vaimenna kaikki muu.

Mitä tapahtui? Älä kaadu! Ei saa kiihdyttää! Hallitse energia, joka nousee. Hallitse se! Ei saa nousta tieltä ylös. Askeleet – muista askeleet! Tunne paino jalkapohjissasi! Pidä ydin kasassa! Hallitse voima. Anna sen olla virta, jota voit ohjata. Älä päästä irti. Älä päästä irti! Älä päästä irti! Minne menet? Tiedätkö missä olet? Kuka olet?

Missä on piste!

BRÄÄT BRÄÄT!

Mikä BRÄÄT BRÄÄT se oli BRÄÄT BRÄÄT tämä BRÄÄT BRÄÄT

Game over

*

*

*

*

*

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Maurice Ravel: Bolero

Ensiesitys 1928

(à Ida Rubinstein)

Olen säveltänyt vain yhden mestariteoksen. Se on Boléro. Valitettavasti siinä ei ole yhtään musiikkia.” Maurice Ravel

Editions Durand & Cie

1972

66 sivua

lainattu kirjastosta

 

 

Mainokset

Runoreaktio! Tuulee ylos

Tuulee ylos

Solu silmu puhkeaa silmän

Aukenee hitaasti nuppu pioni

Valopiste sykkii taivaalla

esim. pulsari

Impulsiiviset linnut

Halkeama tyynyssä pakenevat unet

Poni paino piano noppa!

Tuoksu ehtii perille ennen ajatusta

Suljettu aukko on sattuma nähdä toisin

Todennäköiset kirjaimet pakenevat epätodennäköisiä sanoja

Mitä jää jäljelle?

( ) kirjaimet

( ) sanat

( ) näköisyys

( ) jokin tosi, mikä?

Ajatusten välissä on tilaa kontata

Maallinen ihminen vaatii merta jakautumaan kahteen yhtä suureen osaan, jotta voisi kulkea hukkumatta

Pinta on häiriö syvyydessä

Sivuhuomautus: seuraavan speedmetalbändini nimi on 

Olmio n olio

Faktoja, joihin voi tarttua paradoksaalisesti

Valitse a b c

a) para: ”vieressä, samoin, jostakin, vastoin”

b) doksa: ”Alin tiedon laji on doksa (m. kreik. δοξα), joka on fyysinen päivätajunnan aineellinen luulotieto eli mielettömän mielen aistilliseen harhaan perustuva tieto (ruumiin tieto, tietämättömien tieto)”

c) saalisesti: adverbi (i wish) sanasta saali, joka ”on yleensä neliön tai nelikulmion muotoinen liina, joka taitetaan kolmioksi”

Kävin tuossa lopussa Wikipediassa

Missä sinä olit sillä aikaa?

*

DBF72D38-90A2-4566-BB56-08C0E37AEFB5EDF42CC2-C463-4382-9F07-FFEC687C24C5

*

Runoreaktio Reetta Pekkasen runoteokseen Kärhi (Poesia, 2019). Kirjan kansi: Sini Saarenpää. 74 sivua lainattu kirjastosta

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Runoreaktio on reaktioni runoteokseen tai yksittäiseen runoon, jonka olen kokenut.

*

Lisää runoreaktioita blogissa

Blogitekstejä runoteoksista

Robin Robertson: The Long Take

The Long Take or A Way to Lose More Slowly on parin sadan sivun mittainen runoteos. Se on kaupunkirunoelma ja se on aikalaisrunoelma, jonka keskushenkilönä on Walker (!) – niminen toisen maailmansodan veteraani.

Aikalaisrunoelmana The Long Take kiinnittää huomion pisteittäin 1940- ja 1950-lukujen Yhdysvaltoihin. Toinen maailmansota on voitettu, mutta sodan veteraanit palattuaan kotimaahansa ajautuvat elämään kaduilla, kärsivät köyhyydestä ja osattomuudesta. He ovat sodan traumatisoimia miehiä, joista huolehtivat vain harvat. Runoelman sivuilla he joutuvat edelleen katsomaan toinen toistensa perään kuin olisivat vielä rintamalla. Ympäröivä yhteiskunta on heidät unohtanut tai ei tiedä mitä tehdä ihmiselle, joka on tappanut ja (siitä) emotionaalisesti vaurioitunut.

Toisen maailmansodan sotaveteraanien huonon kohtelun lisäksi The Long Take kiinnittää huomion rasismiin, jonka varjolla mustan amerikkalaisen voi edelleen lynkata ilman erityisiä lainmukaisia seuraamuksia tai surutta ”unohtaa” marginaaliin, kun tehdään isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkiin kansalaisiin.

Kolmanneksi kirjan sisäiseen tunnelmaan kuuluu tuoda esille ajanjakson mccarthyismi (republikaanisenaattori Joseph McCarthyn mukaan) eli vainoharhainen kommunismivaino. Tästä pelon ja paranoian kylvämisestä kärsivät aikoinaan muun muassa monet ajattelijat ja taiteilijat Yhdysvalloissa.

Kaupunkilaisrunoelmana The Long Take kuljettaa lukijansa paikoin hyvin konkreettisin havainnoin keskeisesti kahdessa yhdysvaltalaisessa kaupungissa. Teoksen alkupuolella Walker asuu ja työskentelee sodan jälkeen New Yorkissa, josta hän muuttaa Los Angelesiin, josta saa töitä lehdistömiehenä kaupunkitoimituksessa. Keskeisen tilan kirjassa vie Los Angeles, joka kuvataan pääosin hyvin yksityiskohtaisesti katu kadulta ja ihminen ihmiseltä.

Los Angeles näyttäytyy runoteoksessa mielikuvien villin lännen ja valikoidun (talous)liberalismin, rikollisuuden, (useimmille menetettyjen) unelmien ja elokuvateollisuuden kaupunkina. Hollywood unelmatehtaana runoelman sivuilla esiintyy miehisenä maailmana, jossa suunnitellaan tehokkaita elokuvallisia tappoja ja jossa henkilöidään kompleksisia asioita. Samanaikaisesti kaduilla elää tuhansia ihmisiä kodittomina, rasismi syrjäyttää ja murhaa ihmisiä ja poliittisen ilmapiirin myötä asenne toiseen ihmiseen on piinkova. Kun yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tukiverkosto ajetaan alas tai tylymmin: kun yhteiskunta ei välitä, kansakunta jakautuu hyvinvoiviin voittajiin, joilla on valta ja häviäjiin, jotka marginalisoidaan rikollisiksi ja ongelmiksi. Runoelman sivuilla Walker vierailee myös San Franciscossa nk. skid row:lla, jossa elää yhteiskunnan unohtamat köyhät ja muut osattomat.

Los Angeles koki sotien jälkeen valtaisia infrastruktuurisia muutoksia. Vanhaa rakennuskantaa tuhottiin uuden, kalliiden asuntojen, kaupallisten kiinteistöjen, autoteiden ja maan alle ulottuvien parkkihallien, tieltä. Robinsonin tekstistä aistii, että hän on tehnyt tutkimustyönsä ilmeisen huolella Los Angelesin kaupunkihistoriaan. Epilogissa hän kertoo runoelman sivuilla esiintyvän Bunker Hillin laajoista uudistustöistä, jonka vuoksi lähes kymmenentuhatta ihmistä häädettiin kun 134 eekkeriä (n. 4000 m2) laitettiin uusiksi.

”Sometimes Los Angeles seems like a series of forts, fenced by freeways, heavily policed and lit by flood-light, search-light, torch – and all watched over by City Hall, the lidless stare of that white panopticon” (s. 97)

Robinsonin Los Angeles näyttäytyy historiansa väkivaltaisesti tuhoavana ja ihmisensä unohtavana kaupunkina. Ihmisiä häädetään kotikulmiltaan varjoihin aggressiivisesti poliisivoimin ja kortteleita murskataan alas voimakkain työkaluin. Kaupunkikuvaa halutaan uudistaa, mutta siinä prosessissa moniaistinen ja monikulttuurinen katukuva tuhoutuu. Keskeisimmäksi motiiviksi uudistaa kaupunki rajuin ottein on tehdä lisää tilaa rikkaille, kapeakatseiselle ja lyhytnäköiselle vallankäytölle ja autoille tai autoileville ihmisille.

Auto on The Long Taken sivuilla suhteellisen tiheästi esiinnouseva ilmentymä modernisaatiolle. Se tuntuu avautuvan runoelmassa kielikuvaksi jatkuvalle autonomisesti suoraviivaiselle liikkeelle. Mutkat oiotaan, koska luullaan, että selkeys on yhtä kuin suora voimakas viiva. Tai kenties se onkin, mutta onko todellisuus yksi selkeä suora viiva?

Kun ihminen astuu autoon ja liikkuu autolla, hän voi tuntea vapautta liikkua, mutta samalla liike nopeutuu ja auto sulkee ihmisen sisälleen rajattuun kokemustodellisuuteen. Kun ei käytetä julkisia kulkuvälineitä ja liikutaan vähemmän jalkaisin kaduilla, kohdataan vähemmän ihmisiä, elämän ja ihmisten monimuotoisuutta, ei huomata yksityiskohtia nopean liikkeen vauhdissa vaan edetään päämäärätietoisen tehokkaasti pisteestä A pisteeseen B. Tällöin monipuolinen tilojen ja ihmisten yhteisten kokemusten jakaminen vähenevät. Ollaan vähemmän me ja enemmän vain minä. Ja näin elämän mutkattomuutta varten rakennetut ruutukaavat ja kaupunkeja halkovat autotiet etäännyttävät ihmiset toisistaan, jolloin tila ennakkoluuloille ja peloille kasvaa. Tulee tarve rakentaa suojamuureja, joiden sisältä halutaan ja vaaditaan häätää pois kaikki ”vääränlaiset ihmiset”. Heistä tulee ongelma, jotka voidaan vain tiettyyn pisteeseen asti lakaista reunoille, ulkopuolelle, karsinoihin ja varjopaikkoihin.

Näillä tuhon kaduilla Walker kulkee symboloituen ihmiseksi, joka ajelehtii väkivallan ja tuhon vainoamana. Sodan muistot eivät ole jääneet rintamalle ja Los Angeles on hänelle uusi (tiedostamaton) sotatanner, jossa koneet ja kasvoton ylhäältä päin ohjattu ”systeemi” tuhoavat ihmisen ja hänen elinympäristönsä peruuttamattomasti. Mitä tämä tekee ihmiselle? Walkerin todellisuus on yksinäinen, lohduton ja hajoava maailma, jossa on vähän turvaa tai kiintopisteitä.

Nopea ja äkkipikainen tuho tekee ihmisistä ja kaupungeista myös historiattomia.

”Building and demolition seem to happen here within the span of a human life – so citizens can either watch their own mortal decline, or see themselves outliving their cities

This is why I miss the island. Nature. We love nature because it dies, and then comes back to life. A resurrection we can believe in” (s. 184)

*

The Long Take on muodoltaan proosallinen runoteos. Se rakentuu runoelmien osista, joissa keskushenkilö Walkerin nykyhetken lisäksi on aikalaiskerronnan tyyppisiä tekstipätkiä ja Walkerin muistoja sodasta ja ajasta ennen sotaa pienestä kaupungista Nova Scotiassa. Toisen maailmansodan kuvaukset ovat usein hyvin graafisia kuvaten aseiden ja aseita käyttävien ihmisten silpomia kuolleita ruumiita ja kuolemassa olevia ihmisiä. Nämä tuntuvat peilautuvan kommunikoivaksi kokonaisuudeksi Los Angelesin kaupunkikuvaa rikkirepivän tuhon kanssa.

Tämä kaikki muodostaa runojen mosaiikin, joka on aseteltu lineaarisen kerronnan muotoon tekemättä runoille ja kirjan kokonaisvaikutelmalle väkivaltaa. Vaikuttaa siltä, että Robinson on halunnut kertoa tarinan äärimmäisen tuhon kokeneesta ihmisestä, joka ei ole toipunut vielä edes sodasta, mutta on palannut kotimaahan, joka on oma taistelukenttänsä.

Onko kirjassa valoa? Toivoa? The Long Take on murheellinen ja herättää vertailemaan sotien jälkeistä Yhdysvaltoja ja nykyistä Yhdysvaltoja toisiinsa. Silti kirjassa on joitakin valonlähteitä, vaikkakin hiljaista ja himmennettyä. On ihmisiä, jotka haluavat huolehtia toisistaan, surevat menetettyjä ja väärin kohdeltuja ja haluavat muutosta, inhimillisempää asennetta ja tasa-arvoa ihmisten välille. Mutta esimerkiksi Walkeria ei voi nostaa kirjan sankariksi, joka ilmestyy paikalle surmaamaan lohikäärmeen tai labyrintin hirviön. Hänen tahtonsa on hyvä nykyhetkessä, mutta sota on tehnyt ihmisestä murhaajan. Kuolevaa ihmistä ja kuolevaa kaupunkia (Walkerin mukaan) tulisi kuitenkin katsoa silmästä silmään ja nähdä elämän katoavan.

*

1751CDA8-9170-4243-8EFE-D9CE734071CE

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Robin Robertson: The Long Take or A Way to Lose More Slowly

2018 Picador

Kannen kuva: Howard Maxwell (Los Angeles Times): Hill Street tunnels in the fog

Kirja sisältää joitakin runojen kanssa kommunikoivia mustavalkoisia aikalaiskuvia (Los Angelesin) kaupunkikuvasta ennen tuhoa ja tuhon keskellä. Kuvien yksityiskohdat palauttivat minulle mieleen runojen tunnelmia, ihmisiä ja katuja paikoin hyvin metaforallisella tavalla.

237 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää yksinäisiä tai yksin toimivia ihmisiä blogissa

Thomas Bernhard: Pakkanen

Samuel Beckett: Malone kuolee

Elin Willows: Sisämaa