Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Näille runoille annoin tilaa hengittää. Ensimmäisellä lukukerralla tuntumakseni jäi, että olen toteavan runouden äärellä. Tässä ei julisteta eikä ohjailla lukijaa tuntemaan vaan ajattelemaan ilmavasti. Ilmaisu on kuvallisen lyhyttä häivähdyksillä aistiherätteitä. Äkkiseltään näennäisen helppoa runoutta tai litistettyä. Mutta kun antaa runoille ja runoteoksen kokonaisuudelle aikaa, litistynyt kehittyy päinvastaiseksi, yllättävän dyynaamiseksi runokohtaukseksi. Lukiessa ajattelu lähtee aluksi kevenemään, kohoaa laajemmaksi ja runon päätyttyä vaipuu takaisin kasaan. Ja sitten siirryt seuraavaan runoon ja lukukokemus alkaa alusta. Kumpuisa runoteoksen lukukokemus.

Useissa kokoelman runoissa kuvataan arkisia tiloja, joissa luonto on jollakin tapaa läsnä. Arkinen tila on usein kaupunki ja sen lähiö, josta tehdään matkoja perheen kanssa jonnekin pois luomaan vaikkapa kesäisiä muistoja. Silti keskeisellä sijalla on ihmisen muovaama ympäristö, jossa on luonto läsnä. Ei mitään nostalgista tai herttaista fiilistelyä luontokokemuksissa vaan tarkasti, pisteellisesti havainnoivaa.

Lisäksi tein havainnot, että kokoelman runot ovat kuin tila, kaavakuva, kehikön sisäinen todellisuus tai kuution sisäinen todellisuus.

Lukukokemuksesta jäi ilahtuneet kevyt olo, jossa ei ole sanoja. Siksi koin tätä blogitekstiä kirjoittaessani merkitykselliseksi kuunnella mm. Taylor DeupreenWornia (Worn, still mix, albumi: Weather and Worn, 2009) ja sen perään The Dead Texania (2004). Kokoelman ensimmäisessä osassa ilmaston tai tarkemmin sääolosuhteiden luoma vaikutelma kaupunkimaiseen tai lähiömäiseen maisemaan on keskeisessä asemassa.

Kokoelma on jaettu kolmeen osastoon: ”Valuma-alue”, ”Otis, Tissot” ja ”Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä”. Valuma-alueen äärellä tulin pohtineeksi missä ihmiset ovat? Ihminen on joko minämuotoinen havaitsija, kokija, aistija tai sitten häiritsee ympäristöä omilla banaaleilla toiminnoillaan. Ihminen rakentaa ympäristöä ja asiat tai paikat, jotka ovat meille itsestään selvyyksiä, saavat kokoelmassa laajemman ja samalla kappalemaisen sekä pisteellisen hetkellisesti syvemmän merkityksen.

”Jalkapallokenttien rakentaminen

koulujen viettäville tonteille

vaatii paljon täyttömaata

ja verkkoaitoja.

Salaperäiset kosteikot saavat

väistyä sepelin tieltä,

pallojen jatkuva paukutus aitoihin

karkottaa sammakot pois.

Lähiön myllätyt lähteet valuvat kuiviin,

tupasvillat katoavat tummaan kanjoniin”

Moni kokoelman runoista aukeaa loppua kohden johonkin avaraan oloon kuin todeten poeettisesti, mitä ei voi proosallisesti ilmaista. Näistä runojen lopetuksista tulin onnelliseksi niiden niiden tyylikeinollisen efektin takia.

Luonto kaupunki- ja lähiökuvaelmissa on läsnä kokoelmassa tavoin, joita havaitsemme kenties päivittäin, mutta emme aina pysähdy niiden jättämiin vaikutelmiin.

”Hotellin vahattu lattia hohtaa kuin peili.

Vaahtera heijastaa valoa huoneeseen niin,

että on kuin majoittuisin helikopteriin,

vihreitten ja viuhuvien roottoreiden alle.”

Kokoelman toinen osa ”Otis, Tissot” on lyhyt, vain kolme runoa. Näissä irtaannutaan lähiön luontokokemuksista ja kuljetaan hiihtohissillä. Aluksi ollaan tukevasti maapallon pinnalla, missä ihmisen kulttuuri elää orgaanisesti:  ”hiihtohissien moottori surisee hillitysti / Kuusien takaa kuuluu muminaa / retoromaanista rupattelua./ …” kunnes runossa Blue in Green irtaannutaan ehkä aikoihin villeimpään lukemaani universumin tai aurinkokunnan rakentumisen ja olemisen kuvaukseen ja sieltä hurjaa vauhtia maan kamaralle toteamaan ruohotupsun olemassaoloa. Runoudessa tämä on mahdollista vain muutamalla rivillä.

”Epäkeskot kivet kieppuvat avaruudessa.

Toisinaan ne nivoutuvat

planeetoiksi niin,

että syntyy lorisevia laaksoja,

joissa hiihtohissien ankkurit liikkuvat

ja merien reunoilla rehottaa takkuinen ruoho”

Hiihtohissit tuovat mieleeni mekaanisen toistavan liikkeen, jossa on läsnä jatkuvuuden illuusio. Illuusio, sillä kyllä ne joskus pysähtyvät kuljettivat ne ihmisiä tai ei. Joskus tuntuu kuin ne tyhjillään ajaessaan kuljettaisivat ainakin ilmaa, mutta tämän runokokoelman hengessä mielestäni niin paljon muutakin.

Kolmannessa osassa ”Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä” palauttaa lukijansa takaisin kaupunkimaisemaan, jossa jatketaan elämää kevään valloittamassa kaupungissa. Aurinko sulattaa lumia ja ”Aurinko on armahtanut aurauskaluston / ja tammet taittavat valoa varikon sisään, / halliin, jossa kolhiintunut rauta hikoilee”. Näissä maisemissa ja tunnelmissa perhonen lepattelee minne lepattelee tarkoituksensa mukaisesti ja ihminen puuhastelee arkea miten puuhastelee tarkoituksensa mukaisesti. Edelleen pistemäisiä huomioita kevään etenemisestä kokoelman loppuun saakka.

*

Runoteoksen otsikko Maitovalas vatsa täynnä mandariineja tuntuu arvoitukselta, jota en ole vielä ratkaissut. Mietin mielikuvaa. Maitovalas on joihinkin muihin valaisiin verrattuna pienehkö pohjoisten merien nisäkäs. Suomenkin hujakoilla joskus bongattu. Maitovalas syö pääosin kalaa, joten mandariineja vatsasta tuskin löytyy. Mandariini? Tuo pieni sitrushedelmä, Kiinasta lähtöisin, josta risteytetty eri mandariinilajeja sekä klemantiini ja satsuma. Mandariini vetää Kiinaan mielikuvissani. Mandariinikiina… Kiinan yleiskieli. Miksi pohjoisten vesien nisäkkäällä on vatsa täynnä sitrushedelmiä, jotka vievät mielikuvissani  Kiinaan tai kiinaan? Kiinan kieli on kuvallista. Yhdessä merkissä koko merkitys, joka ei todellakaan ole välttämättä yksi sana. Vähän niin kuin runo. Maitovalas vatsa täynnä runoja. Pohjoinen nisäkäs vatsa täynnä runoja. No, mieluummin runoja kuin muovia. Valaan vatsasta voi löytyä myös vaikka Joona, tuo tohvelisankari pakoilemassa Jumalan antamaa käskyä käydä profetoimassa Assyrian Ninivessä. Menee jotenkin ohi tämä assosiaatioketju. Jos vatsa on täynnä mandariineja, niin valaasta tulee raskas. Tekee melkein kipeää ajatella. Tekevätkö runot valaan vatsassa sen kivuliaan raskaaksi?

Tämä on arvoitus. Tai oikeastaan tämä on yllätys, hätkähdyttävä yllätys. Ja jotenkin paradoksaalinen.

Olen kiehdotettu.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

2018 Teos

Ulkoasu: Jenni Saari

48 sivua

Arvostelukappale

*

Blogitekstin kirjoittamisajankohtien soundtrack:

Taylor Deupree: Worn (Still mix) (Spotify)

The Dead Texan (Spotify)

Taylor Deupree: Worn (Still mix) (You Tube)

*

Tekstejä runoteoksista ja runoreaktioitani

Rae Armantrout: Kunhan sanon

Mikko Rimminen & Otto Karvonen: super hyvä olo

Helena Sinervo: Merveli

Runoreaktiot!

*

Mainokset

Mikko Rimminen & Otto Karvonen: super hyvä olo

hyvä pyrintö on aina parempi kuin löysä tai hapsottava apuri

rohkea pyrintö on keväällä mielessä ja tunnelma on äkkiä super

Super hyvä olo  tuntuu runoteokselta, jossa on kokeileva ote ja absurdi tunnelma. Mukaan mahtuu myös jotain proosamaista, mutta fragmentaarista. Ikään kuin mielentiloja, aikeita ja tapahtumia toistavaa ennemmin kuin suora lineaarinen kertomus vaikkapa lassen synttäreistä kahvilassa. Tästä lisää myöhemmin. Kyseessä ei ole ainakaan alkujaan runoteos vaan ajatuspuhe osana kokeellista ympäristötaideteosta. Nyt se on vain saanut kirjallisen muodon Teoksen kustantamana.

Yritän kertoa lisää.

Kirjailija Mikko Rimminen ja kuvataiteilija Otto Karvonen ovat tehneet yhteistyössä ympäristötaideteoksen erään eteläsuomalaisen kauppakeskuksen yhteyteen nimeltä super hyvä olo. Teokseen kuuluu vähäinen sanavarasto ja niiden avulla rakennellut virkkeet ja lauseet heijastetaan yleisön luettavaksi. Kyse on siis jonkinlaisesta kommunikaatioprosessista. Koneistettu olio kommunikoi.

Luen kustantajan (Teos) esittelyä super hyvä olosta. On pohdintaa siitä, mitä maailmasta ja kielestä jää jäljelle kun sanavarasto on pari-kolmesataa sanaa. Ja kelailen edelleen… Ovatko vähät sanat ongelma? Tulisiko tämän olla ongelma? Vähentääkö vaatimaton sanakimppu väärinymmärryksiä? Tulisiko asiat kerrankin sanottua selkeästi ja vaikkapa ilman metaforia tai kulttuurin niihin asentamia moninainen merkityksiä? Herää paljon kysymyksiä kielestä ja kommunikaatiosta. Ihan mahtavaa.

On yksi erisnimi, lasse, joka vastaa kaikkia ihmisiä. On yksi lukukusana, yksitoista, joka on kaikki numerot. On yksi väriä merkitsevä sana, ruskea, jossa ovat kaikki maailman värit. On teoksen tekijöiden valitsema joukko myös muita sanoja, joista muodostuu yksi rönsyilevä ajatusnauha. Äkkiseltään säe säikeeltä etenevä väljänoloinen teksti tuntuu häivähdykseltä kertomusta. On lasse ja ne yksitoista, synttärit tai jokin odotetusti hyvä ryhmätapahtuma kehitteillä. On eläinkuntaa, hyttysiä, hyönteisiä ja kissanpentuja. On tapahtumapaikka: kahvila. Ja jonkinlainen tulevaisuuteen, huomiseen, ylihuomiseen ja kulman taakse ulottuva aika. Mieleeni välähti Samuel BeckettinHuomenna hän tulee, absurdin (traagisen) komedian klassikko. Kirjoitettu aikana, jolloin kaksi lyhyellä välillä koettua maailmansotaa saivat ihmisen uskomaan, että ihmiskunta on rikki ja miten kuvata sitä parhaiten kuin rikkoutuneella kommunikaatiolla.

Olen viime aikoina naputellut esseitä ja yhden gradun myyteistä, sankareista ja juonen kuluista. Tietoisuuteni takaseinämiltä nousee ajatus. Joku väitti, että ihmiset muodostavat tarinoita fragmentaarisista paloista kuin automaattisesti. Sadut ja myyttiset kertomukset ovat ihmiskunnan geeneissä. Jos näin, niin kenties minäkin yritin rakentaa lassesta kavereineen tarinaa. Lassella on synttärit tulossa, järjestetty kahvilaan ja sinne tulee frendejä ja bilettäviä beibejä (kissanpentuja ja hyttysiä) ja kaikilla on hyvä meininki. Toki vähän huoliakin, koska ihmisiähän tässä ollaan, mutta synttäripäivänä kaikilla on super hyvä olo. Tuntuu minun kuvittelemanani aika lattealta kertomukselta.

Taidan vaihtaa näkökulmaa.

*

yhdessä naureskellaan lasselle ja jutuille ja tässä paikallaan on niin hyvä olla

on uusi olo

on iso olo

on super hyvä olo ja mielessä tykyttää jotain riemastuttavaa vaahtoa

myös tunnelma on super ja kaikki yksitoista ystävää pomppii yhdessä

kaikki yksitoista asiaa kutittaa mielessä ja ihanaa on odottaa tässä

vihdoinkin voi olla vaan

olla vaan ja nököttää

ollaan vaan

yhtään ei haittaa se vakava mikä on ollut

vihdoinkin voi olla rohkea ja tuijottaa kissanpentuja

pitää vain olla mukana ja soittaa lasselle ja kuiskia

lasse kertoo että kulman takana tapahtuu jotain

tapahtuu juhla tai niinku jotain

ja jos ilmainen peruna kahvilassa voi olla inhottava yllätys

*

Kiinnostun tekstejä lukiessa, teatteria katsoessa tai taideteosta tuijotellessa useimmiten ensimmäiseksi muodosta, tavoista, malleista, kaavoista, kartoista, radoista ja vasta toiseksi sisällöstä. Onneksi super hyvä olo menee muoto edellä ja sisältö rakentuu muotokehikon päälle. Tästä pidän. En kykene luomaan kielen ilmitasosta tai pintatasosta teokseen syvempiä merkityksiä. Ja sillä ei ole väliä. Super hyvä olo enemmänkin tutkii kieltä ja minua kielen välittämättämän informaation vastaanottajana.

Ajattelin myös, että voihan tämän teoksen nähdä kritiikkinä vaikka mihin. Kieli köyhtyy ties milloin mistäkin syystä, lukutaito heikkenee milloin mistäkin syystä, ihmisistä tulee latteita ja keinotekoisia mainosten ja trendien lypsylehmiä milloin mistäkin syystä. Ihminen tuhoaa elinympäristöään milloin mistäkin syystä ja luonto köyhtyy. Biodiversiteetti. Rajoja suljetaan, muureja rakennetaan milloin mistäkin syystä ja kulttuurit, kielet eivät kohtaa ja vähitellen koteloituvat fossiileiksi tai kuihtuvat pois.

En jaksa lähteä tälle kriittiselle linjalle. Ja sitä paitsi. Tartteeko taiteen olla aina kriittistä, jotta se herättäisi ajatuksia, tunteita ja tönäisee liikkeelle? No ei tartte.

*

onkohan vene parempi kuin ämpäri

nyt tiellä on kuitenkin enää pieni hyönteinen

ehkä se hyttynen on vain lassen lemmikki

ihanaa

riemastuttavaa

ihan liikaa

ja äkkiä kahvilassa ei ole ketään

liukuportaissa ei ole ketään

kulman takana ei ole ketään tuossa ei ole ketään

tässä ei ole ketään

jopas on ei ketään

ja kai lassea vaan huvittaa olla lomalla ja innoissaan ja niinku mukana

lasse voi olla ilopilleri mutta pömpeli on vain ruskea ja hidas ja ehkä puolikas asia

joskus lassea sentään huvittaa olla varsinainen ilopilleri

kahvilassa pieni rohkea kissanpentu pulpahtaa lassen eteen ja kaikki on innoissaan

*

Päätän lukea ja ”tulkita” teosta kielen tasolla hyvin kirjaimellisesti. Kaikki mitä sanotaan on jo paikoillaan kielellisen leikin ansiosta.

Ja tästä syystä

Oikeastaan vain syyn tähden

Joskaan ei vain syystä

Ja ei tähden syystä

Super hyvä olo oli riemastuttava, ilahduttava ja olon/mielen keventävä lukukokemus. Absurdin hauska kokonaisuus. Kieli ja muoto karsittu, riisuttu, ilmava ja samalla kiehtovan tiivis. Vähät sanat – paljon tilaa välissä. Super hyvä olon omalakinen tilan tuntu irtaannuttivat todellisuudesta lukukokemuksen aikana. Teoksen kokeminen tuntuu melkein meditaatiolta. Keskittyessäni muotoon turhat rönsyt katoavat.

super hyvä olo

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Mikko Rimminen ja Otto Karvonen: super hyvä olo

2018 Teos

Ulkoasu: Dog Desing

64 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää samaa tuntua tai sinne päin:

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Runoreaktiot!

Kokeilevat novellit – Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Kun sarvikuonot valtaavat maailman ja muita näytelmiä

Tässä. ja. . . nyt. Samuel kirjoitti. Beckett. Älä koskaan… unohda.

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Kirjasta kirjaan

Jukka Viikilä: Runoja I – II

Näppärää, älypyrskähtelevää, hauska, ilkikurista, pirskahtelevaa, lakonista, banaalia, kuivaa, banaani, laatikkomaista, pintaisaa, liukasta, karua, tahmeaa, heittävää (sisälle ja ulos, samanaikaisesti ja erikseen), hölöä, vittuilevaa, baarissa, ovelaa, lempeää, humaania, hitaasti syttyvää (lukijassa), kuvailevaa, järjestelevää, erittelevää, toteavaa, kysymyksiä esittävää.

Tästä on moneksi. Näin ajattelin lukiessani Jukka Viikilän runoja. Tämä ehkä hieman yllätti minut, koska niiden tyyli tuntuu hyvin samalta runosta toiseen. Asioita todetaan ja sen jälkeen odotetaan reaktiota.

Ajattelin runojen tyylistä muun muassa näin:

Tyyli on selkeä, tulkinta ei ole selkeä. Vaihtoehdot: jatka lukemista ja anna vaikuttaa.

Tyyli on selkeä, tulkinta on selkeä. Vaihtoehdot: jatka lukemista ja anna vaikuttaa.

*

Mistä nämä runot kertoivat? Onko se edes mielekäs kysymys? Luin hiljaittain Ben Lernerin Lähtö Atochan asemalta, jossa päähenkilö, lusmuileva ihmisten ja ilmiöiden välitilan itsellään täyttävä antilungisti Adam toteaa pariin otteeseen uteliaalle kysyjälle, että runot eivät kerro mistään. Tätä hetken pohtiessani voin hahmotella ajatukseni tässä niin, että runot eivät kerro mistään vaan ihminen kertoo mistä runot kertovat. Siis tulkinta syntyy lukijassa postmodernilta haiskahtavan reseptioestetiikan ja kirjallisuus/viestintätutkimuksen tutkimusnäkökulmin ajateltuna.

Jos kertomisen sijasta nostaisin joitakin aiheita, teemoja tai motiiveja, jotka lukukokemuksen jälkeen nousivat takaisin pinnalle, niin tässä luettelo: Autoja, naisia, tennistä, miehiä, eläimiä, ihmisten luontosuhteita, autoja, kysymyksiä, seksiä, kaupunkikulttuuria, Jeesus, arvoituksia, kysymyksiä, heittoja, ihmisten välisiä suhteita ja autoja. Näitä ei kannata niputtaa yhden sisäisen kertojaäänen kiinnostuksen kohteiksi. Kokoelman runoilla ei mielestäni ole yhtä sisäistä kertojaa vaan ne tuntuvat enemmänkin kirjoittajansa paperille asetetuilta sanoilta kokeilla mikä ja minkälainen impressio niistä jää. Runoista yksi suosikkini oli tämä:

”Muistakaa että jokainen metsän puu on elämän puu.

Puun voi sahata poikki, koska elämää on kaikkialla.

Sahattu puu voidaan kuljettaa paperitehtaaseen,

mutta muistakaa että jokainen paperi on elämän sana tälle päivälle.

Paperin voi polttaa uunissa, koska sama sana toistuu kaikkialla.

Muistakaa että jokaisessa ihmisessä kasvaa sisällä elämän puu.

Ihmisen voi sahata poikki niin kuin puun, koska ihminen on kaikkialla.

Mutta muistakaa että vaikka elämä tapahtuu kaikkialla,

on sen jokainen koti sen ainoa koti”

s. 9

Toiston, vertailun ja ilmiön ympärillä kehräämisestä syntyy runo, joka saa minut pohtimaan esimerkiksi elämän pyhyyttä, elämään tässä vertautuu niin luonto (puu), kirjallisuus/sana kuin ihminen. Elämän voi tuhota, mutta kun sen teet, niin tuhoat jotakin ainutlaatuista.

Moni kaksoiskokoelman (Runoja I – II) tuntui kertovan (!) minulle ilmiöistä ja ilmiöiden välisestä vuoropuhelusta, vuorovaikutuksesta, vuorotyöstä, työvuorosta ja aikavuoroisuudesta ilman u:ta. Runous on keino tuottaa ja testata ajattelua. Missä menevät sen rajat ja mahdollisesti mitä rajan toisella puolella on? Ilmiön voi nähdä muotoonsa kasvaneelta tai kasvatetulta organismilta, mutta se voi olla muutakin kun lukija asettaa itsensä altiiksi runon keinoilla tutkia jotakin ilmiötä (tai miksei juuri myös lukijan kykyjä ja keinoja lukea runoutta tai kirjallisuutta).

*

Lukukokemukseeni sisältyi liikettä, jolla tarkoitan kai jotain sellaista minkä voi yhdistää lukunopeuteen ja lukutapaan. Sekä siihen, että runon lukutila voi viedä sen verran mennessään, että unohdan tai haluan unohtaa ajan ja paikan. Ajattelin esimerkiksi näin:

Liike hidas, paikoillaanolo, suunta edestakainen ja etenevä

Kuin menisi veden alle uima-altaassa ja arvuuttelisi kuinka kauan pystyy pitämään hengitystään ennen kuin olisi noustava metelin keskelle

Annettava vaikuttaa, mutta jos teepussin unohtaa teekuppiin, niin juotavaksi tarkoitetusta tulee liian vahvaa.

Inhimillisen tiivistä, ilmatiivis ja sopivasti ilmava, jotta ei tule oloa kuin olisi tyhjiössä

Hain kalasaalista. Hain ei tarvitse pidättää hengitystä veden alla. Sain sieniä, joista tunnistin suurimman osan.

*

Eräänlainen lukutapani kuvaus Viikilän runojen äärellä voisi kuvailla myös näin: Muodostetaan kehiä sanojen ja ilmiöiden äärellä. Pinta on jähmeää massaa tai ainetta, johon jää jälki kun sitä käsitellään. Tuo jälki, ensimmäinen kehä, on runon pohja/ydin. Sitten tarkastellaan kehää, kierretään tikkua/kynää kehässä ja poimitaan kehän jättämä jälki uudelle paperille. Se on runo.

Tämä alkaa muistuttamaan etäisesti hermeneuttista kehää tai spiraalia. Pääseekö siitä koskaan ulos?

*

Voisin kirjoittaa tästä ihan oikeankin kirja-arvion, mutta se tuntuu ajatuksena mahdottoman kuivalta. Mahdoton ja kuiva. Vähän kuin tulkinta ja tyyli.

Voisiko näistä olla aforismeiksi?

Mietin ihmisen kykyä ja mielikuvitusta kirjoittaa tiivisti ja samalla rikkaasti. Ja ihmisen kykyä mielikuvituksen kautta kirjoittaa vähän sanoja ja paljon ajatuksia.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Jukka Viikilä: Runoja I – II

Sisältää kaksi kokoelmaa, jotka julkaistu vuosina 2008 ja 2010

2017 Gummerus 210 sivua

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Arvostelukappale

*

Olen aikaisemmin kirjoittanut pastissin, fanifiktiota tai sen sellaista Viikilän päiväkirjaromaanista Akvarelleja Engelin kaupungista > Paloja Charlotte Engelin päiväkirjasta Helsingin vuosilta

*

Jukka Viikilän runoista ovat kirjoittaneet mm.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja / Runoja I – II

Riitta / Kirja vieköön! / Runoja I – II

Jussi Korhonen Viikilän esikoiskokoelmasta (Kiiltomato.net)