Saila Susiluoto: Metropolis

Avaruus, tähdet ja meri rantoineen. Niiden äärellä ihmisten kulttuuri esiteltynä pistemäisinä havaintoina ja laajempina ajatusvyyhteinä, kiinnitettynä aikaan ja siitä irrotettuna, kiinnitettynä paikkaan ja paikoista irroitettuina. Ihmisen kulttuuri, joka on kasvanut metropoliksi ja sitten kadonnut. Kadonnut kaupunki ja meri. Olenko jykevän yli satasivuisen runoteoksen äärellä, joka muistuttaa Atlantis-myyttiä?

”Samaa taivasta ihmiskunta oli katsonut vuosituhannet, samaa arpisena kohoavaa linnunrataa, kantanut tarinaa alkuperästä, siitä miten seitsemän sisarta lähti seitsemään suuntaan, mutta kahdeksas toisaalle. Silloin, kauan sitten he halasivat tienristeyksessä, kukittivat toisensa, asettivat päähän seppeleen, vannoivat että kantavat tarinat, kertomukset läpi vuosituhansien kuin kalliin kruunun. Ehkä se oli juuri kahdeksas joka unohti jotain. Kenties me kasvoimme juuri tästä suvusta, unohdimme mekin: jos alkuperä on yhteinen, täytyy lopunkin olla. ” Lainaus Epilogista, joka sijoitettu runoteoksen alkuun.

*

Metropolis jakaantuu kolmeen osaan, jota kehystää alun epilogi ja lopun prologi. Luitte oikein. Prologi ja epilogi ovat vaihtaneet paikkaa ikään kuin lukijalle kerrotaan ensin mitä on tapahtunut ja sen jälkeen kuvataan miksi tai miten. Runoteoksen aloittavassa epilogissa olemme kaupungin vierellä, jonka viimeiset valot sammuvat ja jossa etsitään universaalia tähtikarttoja silittelevää yhteyttä olemassaolon alkuun. Ihminen on tähtien pölyä – ajatus nousee pintaan. Nämä kosmiset mitat saavat yhteys, menneisyys, tausta tai kohina ovat ihmisiltä kadonneet, sillä tuntematon nimeltä mainitsematon tähti lähti toisaalle. En tiedä. Sellaisen vaikutelman sain.

Runoteoksen laajat osat ovat: Kaupunki, Kadonneet paperit ja Vedenalaiset olennot.

I osa: Kaupunki:

Osa käynnistyy minä-äänisesti, joka tuo tekstin lähelle lukijaa, perspektiivi on lähtöisin yksilön katseesta, näkökulmasta ulospäin. Mitä minä havainnoin, tunnen, ajattelen kunnes käynnistyy sinän puhuttelu: ”Muistele tähän kaupunki…”

Minä tuntuu maanviljelijältä, puutarhurilta työnsä äärellä. Kädet mullassa, kämmenillä siemeniä, mutta samanaikaisesti jonkinlaiset tuhon jäljet, äänet, muistot tai kaiut kuuluvat puutarhassa. On yötaivas ja tähdet ja niihin on katse suunnattu. Näkyjä tuhoisasta kaupungista, kaupungin tuhosta tai kaupungin kulttuurin tuhoavista jäljistä kuten jätteistä, muovista ja valinnoista, joita me ihmiset teemme suhteessa toisiimme, itseemme ja niin edelleen. Puita on kaadettu ja kaupunki on kuin ”ruutukaavaksi runnottu kylä”, jossa on myös sellaisia lasipeitteisiä insituutioita kuin kirkko ja museo. Metropoliksen kaupunki on kerroksellinen: ”hautausmaa, jonka alla hautausmaa” ja sama torien suhteen: toreja torien päällä. Pohdin, että tämä kaupunkikuva ei ole kovin orgaaninen vaan kerrokset luodaan edellisten päälle, kun ne on käytetty. Ja vaikka kaupunkiosio on pistemäisiä havaintoja ihmisen arjesta ja vaikutuksesta, niin taustalla tuntuu kuitenkin säteilevän jokin alkuperän ajatus, joka on kaukana pois kaupungin alati uudistuvilta pinnoilta.

Kaupunki tuntuu melankoliselta, raunioilta ennen raunioita. Kyseessä ei ole mikään optimistinen oodi hektiselle citylle, ei mikään rakkauden täyttämä ylistys mahdollisuuksien metropolille, ei mikään nuoren mielen taistohuuto urbaanille sykkeelle vaan enemmänkin kaupunkirunot tuntuvat esittelyteksteiltä mausoleumin kyljessä.

Minuun jäi myös aavistuksellinen vaikutelma, että olen runoja lukiessa leirinuotion äärellä, luolassa tai taivasalla. Kuitenkin jossakin, missä varjot ja pimeys ympäröivät kertojat ja kuulijat. Ja tässä tilanteessa minulle tarinoidaan saaga maapallosta (joka voisi olla yksi laaja kaupunki, yhteisö, metropolis) ja ihmisistä sen pinnalla. Kyse ei ole (vain) varoittavan opettavaisesta tarinasta vaan muistelmasta, laulelmasta, runoelmasta jostakin menneestä ajasta, joka toistetaan uusille sukupolville mytologiana: näin silloin elettiin sillä kolmannella kivellä siitä ja siitä tähdestä. Tarina luo eteeni näyn vai olenko vaipunut uneen (vai painajaiseen)? Ja fantastisessa unisurinasta havahdun pohtimaan, miksi tämä kerrotaan minulle? Miksi tarinoita yleensä kerrotaan? ’Miksi’ on viheliäinen kysymys ja samalla kysymyksistä parhain. Ja pohdin edelleen, että ovatko runoissa kuulijalleen (lukijalleen) sanallistetut kuvat kaupungista eepos? Kansalliseepos? Ihmiskuntaeepos? Jos näin, niin missä ovat sankarit, heerokset omina aikoinaan tekemässä itsestään ajattomia? Heitä ei ole – vai onko?

*

II osa: Kadonneet paperit:

Toinen osa kertoo paperisia tarinoita, ylös-alaskirjattuja tavalla tai toisella. Tekstejä, tarinoita, lyhyitä ja monimuotoisia oikeastaan ihan kirjaimellisesti, sillä joukkoon mahtuu pari visuaalisesti koettavaa runoa. Esimerkiksi Pieni Paperinukke on kirjoitettu naisen tai nuken muotoon. Osan alkupuolen runot kertovat tytöstä, jolla on paljon pelkoja, jotka tuntuvat liittyvän pääosin johonkin ulkopuolelta tulevaan uhkaan: sota, ydinsota, musta-aukko, ulkoinen onnettomuus, laaja katastrofi, jolla on giganttiset tuhovoimat. Mitä pieni hauras paperinen tyttörukka näille uhille voi? Lohdutusta voi kuitenkin tuoda lapsen mielen välittömyys, jossa elämä on hetkittäistä leikistä toiseen ajautumista tai ajatukseen avaruudesta loputtomana ”missä kaikki laajenee jatkuvasti eikä mikään lopu”.

Kadonneisiin papereihin kuuluvat paperinukken lisäksi esimerkiksi yhden päiväkirjan sivut, postikortti, kirjallisia suunnitelmia, toiveita, utopioita, muistiinpanoja ja ylös-alaskirjattuja tarinoita kuten kummaakin kummempi tarina Paperipalasta:

”Ensin luovuttiin kirjoista, ne eivät olleet värijärjestyksessä, toiset olivat toisia suurempia, ne pölysivät ikävystyttävästi, pimensivät huoneet ja pienensivät ne. Hyllyt alkoivat näyttää rumilta, niissä pidettiin koristeita kunnes yhdentekevistä esineistä luovuttiin, valokuvia, kunnes niistäkin. Kirjat makasivat kierrätyksessä, kuolinpesissä, kaatopaikoilla, ne levittivät homeitiöitä ja ötököitä (2), vanhaa, saastunutta ilmaa, niistä tehtiin askarteluohjelmissa erilaisia juttuja joiden perimmäistä tarkoitusta en tässä jaksa selostaa, kunnes ei enää niitäkään, kirjoja poltettiin takassa, vietiin paperinkeräykseen, lopulta pienellä lossilla saarelle. Sanokaamme sitä vaikkapa Mursusärkäksi tai Tähtitarhaksi, mutta Paperipala siitä tuli. ( – – – )

(2) kolmisukahäntäiset, kirjaskorpionit, kirjatäit, varaslesiäiset, silloin tällöin myös luteet

(- – -)

Kun Paperipala alkoi puolustaa itseään, saarelle jäi muutama ihminen. Rakastavaisia, missä heitä ei olisi. Joitakin kodittomia lapsia jotka tarttuivat sanaan kuin sanaan. Murehtijoita joilla oli pitkät kasvot ja sydämessä nuolenpää. Niitä jotka eivät tahtoneet palata takaisin, niitä jotka mieluummin viettivät aikansa satujen ja joutavien aleksandriinien parissa, niitä jotka halusivat pohtia lukemattomiin kysymyksiä kuten ”kirjoitan, olen siis olemassa” tai ”kuka tämän todella kirjoitti”.”

*

III osa: Vedenalaiset olennot:

Metropoliksen kolmas ja viimeinen osa on nimetty otsikolla Vedenalaiset olennot. Siinä oli tuntua etäisestä toisinnosta ensimmäisen osan kaupunkiin kunnes luonnonvoimana meri tai vesi ottaa vallan runojen riveistä. Vesi kulkee kaikkialle, putoaa, ottaa tilan haltuun. Kaupunki on rakennettu paaluille meren päälle, meri kulkee kaduilla, kastelee jalat ja kaviot. Lauluja ja tarinoita elämästä meren äärellä, sen kanssa ja siitä huolimatta.

Kolmas osa on sarja monia toinen toisiaan huikaisevampia kuvia joiden lukukokemus oli kuin hetki aallon harjalla kunnes laskeudutaan jälleen syvyyksiin tai muistutetaan meren syvyyksistä, meren pohjasta.

Lukukokemus on veden ja meren läpäisemä. Kaupungin ja olemassaolon kuvia. Vesi virtaa sen riveissä. Koen suolan, joka kirvelee, tuoksuu ja maistuu.

”Laiva lipuu kirkkoon, merenhengitys / ja tähtikuviot mastojen yllä / aallot lyövät huoneessa kuin mannerlaattojen sydän / jossain naukuu lemmenkipeä lokki / muinainen kultti nukkuu kellarissa / alttarilla väkivaltaiseen asenton kivetty nainen / taivaantähteet, enkelien leivänmurut / elävät ja kuolleet, niin kuin ohjelma joka sekoittaa ruudulla kaikki sanat / eikä järjestys ole mielivaltainen koskaan kuiskaan / teidän nimenne, teidän naurunne vastaa valoisat ja rakkaat kasvot / katujen tööttäykset ja kohina, levoton kopina / on aika joka ei palaa niin kuin on aika joka ei mennyt minnekään / valo on kuin vedenvärinen siipi kaupungin yllä / sinä pieni saalis tähtien kimaltavassa verkossa ”

Metropolis sulkeutuu säkenöiväksi. Tähtiä putoilee vedenpinnalle, sillä ne satavat kaikkialle.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Saila Susiluoto: Metropolis – merkintöjä kadonneesta kaupungista

2018 Otava

Kannen suunnittelu: Tiina Palokoski

101 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja, runoteoksia blogissa:

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Raisa Jäntti: Grand plié

Runoreaktiot!

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Reader, why did I marry him?

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Kirja vieköön!

Ps. Huomaan, että kun teen näitä blogilinkkejä, niin usein runoteoksista kirjoittaessani tulevat nämä kolme samaa blogia vastaan. 😉

Mainokset

Runoreaktio! Olin hyytelöä hitaampi

Hyytelö valuu rappusilta alas

valuu valuu

heruu heruu

tip tip tiputtelee

Massan kuosi on naranjan värinen

Hyytelö!

Palat paloina kuutiot kehinä!

Syttyvät tuhkasta felix ketsupin jumalana!

Alkuliman onni haisee

pernalle ja kuuselle

kun kaikki on

menetetty paitsi menetys tai menestys

Voimme valita kuoleman ja syntymän väliltä

koska tie elämään on

Mitä se on?

En tiedä.

Pysähdyin hetkeksi maistaakseni aniksen tähden vai oliko se neilikka

Rivini ja tekstini hajoavat sillä välin kun hyytelö on valunut perille maan tasalle

olen vielä portailla

Olen ilmaisulaiton rintapanssari kesäauringossa odottamassa kynsien kasvua, jotta voin aloittaa alusta.

*

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Runoreaktio runoteokseen:

Octavio Paz: Aurinkokivi

1957, 1990 suom. Pentti Saaritsa

WSOY

Graafinen suunnittelu: M-L Muukka

Runoteos oli lukukokemuksena hikinen, säkenöivä, lihaisa, ekstaattinen, kuin koskisi nänniä jääkuutiolla ja energinen.

*

Runoreaktio on kirjallinen reaktioni runoteokseen tai yksittäiseen runoon, jonka olen kokenut. Runoreaktio on spontaani, usein lukukokemuksen jälkeen välittömästi syntynyt, ja muokkaan sitä hyvin vähän ennen julkaisemista.

Aiempia runoreaktioita täällä.

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Näille runoille annoin tilaa hengittää. Ensimmäisellä lukukerralla tuntumakseni jäi, että olen toteavan runouden äärellä. Tässä ei julisteta eikä ohjailla lukijaa tuntemaan vaan ajattelemaan ilmavasti. Ilmaisu on kuvallisen lyhyttä häivähdyksillä aistiherätteitä. Äkkiseltään näennäisen helppoa runoutta tai litistettyä. Mutta kun antaa runoille ja runoteoksen kokonaisuudelle aikaa, litistynyt kehittyy päinvastaiseksi, yllättävän dyynaamiseksi runokohtaukseksi. Lukiessa ajattelu lähtee aluksi kevenemään, kohoaa laajemmaksi ja runon päätyttyä vaipuu takaisin kasaan. Ja sitten siirryt seuraavaan runoon ja lukukokemus alkaa alusta. Kumpuisa runoteoksen lukukokemus.

Useissa kokoelman runoissa kuvataan arkisia tiloja, joissa luonto on jollakin tapaa läsnä. Arkinen tila on usein kaupunki ja sen lähiö, josta tehdään matkoja perheen kanssa jonnekin pois luomaan vaikkapa kesäisiä muistoja. Silti keskeisellä sijalla on ihmisen muovaama ympäristö, jossa on luonto läsnä. Ei mitään nostalgista tai herttaista fiilistelyä luontokokemuksissa vaan tarkasti, pisteellisesti havainnoivaa.

Lisäksi tein havainnot, että kokoelman runot ovat kuin tila, kaavakuva, kehikön sisäinen todellisuus tai kuution sisäinen todellisuus.

Lukukokemuksesta jäi ilahtuneet kevyt olo, jossa ei ole sanoja. Siksi koin tätä blogitekstiä kirjoittaessani merkitykselliseksi kuunnella mm. Taylor DeupreenWornia (Worn, still mix, albumi: Weather and Worn, 2009) ja sen perään The Dead Texania (2004). Kokoelman ensimmäisessä osassa ilmaston tai tarkemmin sääolosuhteiden luoma vaikutelma kaupunkimaiseen tai lähiömäiseen maisemaan on keskeisessä asemassa.

Kokoelma on jaettu kolmeen osastoon: ”Valuma-alue”, ”Otis, Tissot” ja ”Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä”. Valuma-alueen äärellä tulin pohtineeksi missä ihmiset ovat? Ihminen on joko minämuotoinen havaitsija, kokija, aistija tai sitten häiritsee ympäristöä omilla banaaleilla toiminnoillaan. Ihminen rakentaa ympäristöä ja asiat tai paikat, jotka ovat meille itsestään selvyyksiä, saavat kokoelmassa laajemman ja samalla kappalemaisen sekä pisteellisen hetkellisesti syvemmän merkityksen.

”Jalkapallokenttien rakentaminen

koulujen viettäville tonteille

vaatii paljon täyttömaata

ja verkkoaitoja.

Salaperäiset kosteikot saavat

väistyä sepelin tieltä,

pallojen jatkuva paukutus aitoihin

karkottaa sammakot pois.

Lähiön myllätyt lähteet valuvat kuiviin,

tupasvillat katoavat tummaan kanjoniin”

Moni kokoelman runoista aukeaa loppua kohden johonkin avaraan oloon kuin todeten poeettisesti, mitä ei voi proosallisesti ilmaista. Näistä runojen lopetuksista tulin onnelliseksi niiden niiden tyylikeinollisen efektin takia.

Luonto kaupunki- ja lähiökuvaelmissa on läsnä kokoelmassa tavoin, joita havaitsemme kenties päivittäin, mutta emme aina pysähdy niiden jättämiin vaikutelmiin.

”Hotellin vahattu lattia hohtaa kuin peili.

Vaahtera heijastaa valoa huoneeseen niin,

että on kuin majoittuisin helikopteriin,

vihreitten ja viuhuvien roottoreiden alle.”

Kokoelman toinen osa ”Otis, Tissot” on lyhyt, vain kolme runoa. Näissä irtaannutaan lähiön luontokokemuksista ja kuljetaan hiihtohissillä. Aluksi ollaan tukevasti maapallon pinnalla, missä ihmisen kulttuuri elää orgaanisesti:  ”hiihtohissien moottori surisee hillitysti / Kuusien takaa kuuluu muminaa / retoromaanista rupattelua./ …” kunnes runossa Blue in Green irtaannutaan ehkä aikoihin villeimpään lukemaani universumin tai aurinkokunnan rakentumisen ja olemisen kuvaukseen ja sieltä hurjaa vauhtia maan kamaralle toteamaan ruohotupsun olemassaoloa. Runoudessa tämä on mahdollista vain muutamalla rivillä.

”Epäkeskot kivet kieppuvat avaruudessa.

Toisinaan ne nivoutuvat

planeetoiksi niin,

että syntyy lorisevia laaksoja,

joissa hiihtohissien ankkurit liikkuvat

ja merien reunoilla rehottaa takkuinen ruoho”

Hiihtohissit tuovat mieleeni mekaanisen toistavan liikkeen, jossa on läsnä jatkuvuuden illuusio. Illuusio, sillä kyllä ne joskus pysähtyvät kuljettivat ne ihmisiä tai ei. Joskus tuntuu kuin ne tyhjillään ajaessaan kuljettaisivat ainakin ilmaa, mutta tämän runokokoelman hengessä mielestäni niin paljon muutakin.

Kolmannessa osassa ”Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä” palauttaa lukijansa takaisin kaupunkimaisemaan, jossa jatketaan elämää kevään valloittamassa kaupungissa. Aurinko sulattaa lumia ja ”Aurinko on armahtanut aurauskaluston / ja tammet taittavat valoa varikon sisään, / halliin, jossa kolhiintunut rauta hikoilee”. Näissä maisemissa ja tunnelmissa perhonen lepattelee minne lepattelee tarkoituksensa mukaisesti ja ihminen puuhastelee arkea miten puuhastelee tarkoituksensa mukaisesti. Edelleen pistemäisiä huomioita kevään etenemisestä kokoelman loppuun saakka.

*

Runoteoksen otsikko Maitovalas vatsa täynnä mandariineja tuntuu arvoitukselta, jota en ole vielä ratkaissut. Mietin mielikuvaa. Maitovalas on joihinkin muihin valaisiin verrattuna pienehkö pohjoisten merien nisäkäs. Suomenkin hujakoilla joskus bongattu. Maitovalas syö pääosin kalaa, joten mandariineja vatsasta tuskin löytyy. Mandariini? Tuo pieni sitrushedelmä, Kiinasta lähtöisin, josta risteytetty eri mandariinilajeja sekä klemantiini ja satsuma. Mandariini vetää Kiinaan mielikuvissani. Mandariinikiina… Kiinan yleiskieli. Miksi pohjoisten vesien nisäkkäällä on vatsa täynnä sitrushedelmiä, jotka vievät mielikuvissani  Kiinaan tai kiinaan? Kiinan kieli on kuvallista. Yhdessä merkissä koko merkitys, joka ei todellakaan ole välttämättä yksi sana. Vähän niin kuin runo. Maitovalas vatsa täynnä runoja. Pohjoinen nisäkäs vatsa täynnä runoja. No, mieluummin runoja kuin muovia. Valaan vatsasta voi löytyä myös vaikka Joona, tuo tohvelisankari pakoilemassa Jumalan antamaa käskyä käydä profetoimassa Assyrian Ninivessä. Menee jotenkin ohi tämä assosiaatioketju. Jos vatsa on täynnä mandariineja, niin valaasta tulee raskas. Tekee melkein kipeää ajatella. Tekevätkö runot valaan vatsassa sen kivuliaan raskaaksi?

Tämä on arvoitus. Tai oikeastaan tämä on yllätys, hätkähdyttävä yllätys. Ja jotenkin paradoksaalinen.

Olen kiehdotettu.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

2018 Teos

Ulkoasu: Jenni Saari

48 sivua

Arvostelukappale

*

Blogitekstin kirjoittamisajankohtien soundtrack:

Taylor Deupree: Worn (Still mix) (Spotify)

The Dead Texan (Spotify)

Taylor Deupree: Worn (Still mix) (You Tube)

*

Tekstejä runoteoksista ja runoreaktioitani

Rae Armantrout: Kunhan sanon

Mikko Rimminen & Otto Karvonen: super hyvä olo

Helena Sinervo: Merveli

Runoreaktiot!

*