Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Silene Lehdon uusin, kolmas runokokoelma Kultapoika, kuplapoika oli minulle monella tapaa mieluisa lukukokemus. Runokertojan ääni oli rauhallinen, pohdiskeleva ja kerronnallinen. Kirjassa on viisi osaa tai osastoa, jotka kommunikoivat keskenään. Runoteoksen osat löytävät toisensa yllättävistäkin näkökulmista kuitenkaan osoittelematta toisiaan. Tämä tekee kirjan lukutunnusta orgaanisen ja antaa tilaa lukijalle ajatella itse, tehdä johtopäätöksiä ja tulkintoja itse. Yhdistää osien lankoja toisiinsa ja luoda niistä kirjavan, mutta kauniin ja toimivan kokonaisuuden.

Runoteoksen sivuilla lukija tapaa muun muassa vuorikiipeilijä Alisonin, joka menehtyy vuorella, ”kuplapoika” Davidiin, joka ei voi elää sairaalahuoneeseen hänelle tehdyn muovisen kuplan ulkopuolella koska sairastuisi vakavasti ja naisen, joka on jättänyt synnyttämänsä vauvan sairaalan luukkuun (die babyklappe berliiniläisessä sairaalassa). Runoteoksessa ovat läsnä myös (helposti) särkyvät ja särjetyt asiat, fiktiiviset olennot ja ilmiöt tai instituutiot kuten koristeelliset seinälautaset, Tyyris Tyllerö (Humpty Dumpty) ja avioliitto.

Kultapoika, kuplapoika herätteli minut ajattelemaan monia hyvin laajoja asioita ja kysymyksiä. Tulin miettineeksi elämän rajallisuutta ja etenkin sen haurautta. Tulin lukemisen aikana ja jälkeen pohtineeksi kehon haurautta suhteessa vahvaan mieleen ja vahvaan tahtoon elää. David haluaa elää ja kokea asioita kuten lapset normaalisti ja Alison haluaa valloittaa vuoria tai kenties lopulta itsensä vuorikiipeilijänä. Tulin ajatelleeksi myös ihmisen kykyä kokea elämä kaikessa täyteydessään jopa omia rajoja ylittäen ja kuinka toisaalta tämä ei ole kaikille mahdollista. Esimerkiksi David joutuu elämään ”kuplassa” sairaalassa,  koska hänen immuniteettijärjestelmänsä ei kestä elämää kuplan ulkopuolella. Jotkin rajojen ylitykset toisin sanoen johtavat kuolemaan tai lopulliseen särkymiseen, joka muuttaa alkuperäisen idean ja muodon toisenlaiseksi. Pakotettu metamorfoosi.

Runot saivat minut pohtimaan myös valintoja, joita me ihmiset teemme päivittäin. Nekin voi ajatella jonkinlaisina rajojen ylityksinä, jos valinta muuttaa ihmisen elämän lopullisesti, peruuttamattomasti. Osan näistä valinnoista teemme tietämättämme, osan tietoisesti. Jotkin tietoiset valinnat tuntuivat runoteoksen sivuilla vaillinaisilta ikään kuin valinnan tekijä ei olisi nähnyt loppuun asti. Esimerkiksi vauvan luukkuun jättänyt nainen pohtii missä lapsi on nyt, mitä hän tekee ja tunnistaisiko lapsen nyt (luultavasti) vuosien jälkeen. Valintoja voi tehdä tietoisesti, mutta niiden seurauksia ei aina kykene arvioimaan loppuun saakka.

Jotkin valinnat voivat olla erityisen kohtalokkaita ja jotkin lopulta myös mahdottomia.  Joskus on pysyttävä reitillä, jotta säilyisi hengissä ja ehjänä. Ja joskus olosuhteet voivat olla niin väkivaltaiset, että ihminen ei kestä niitä. David ei kestä elämää kuplan ulkopuolella ja vuori koitui Alisonin elämän tuhoksi. Runoteoksessa vuori on yksi tuhon ilmentymä, jonka voi valloittaa, mutta jota ei voi hallita.

Valintojen, elämän ja fyysisen (kehon) haurauden ja tahtotilojen vahvuuden lisäksi äitiys nousi minulle yhdeksi keskeiseksi teemaksi Silene Lehdon runoissa. Äitiys ei kuitenkaan ole pullantuoksuista vaan on asetettu keskustelemaan äitiyteen liittyvien ennakkokäsitysten tai stereotypioiden kanssa. Alisonia jotkut ovat syyttäneet huonoksi äidiksi, koska hän halusi olla vuorikiipeilijä ja riskeerata oman elämänsä, vaikka hänen olisi pitänyt olla kotona lapsiaan varten. Davidin äitiä on syytetty myös itsekkääksi, sillä hän halusi synnyttää (viittaus naisen ”lisääntymisviettimyyttiin) ja salli lapsensa elää poikkeuksellisen rajoitettua elämää vakavan sairauden pakottamana. Lukija joutuu myös käymään läpi omia asenteitaan naiseudesta ja äitiydestä kohdatessaan naisen, joka jätti synnyttämänsä vauvan sairaalan luukkuun.

Kultapoika, kuplapoika on rauhatempoisesti oivallettavaa ja avautuvaa runoutta. Runoteos on proosallinen ja ei vaadi kielen monitulkinnaisuudelle altistumista. Silti Kultapoika, kuplapoika ei päästänyt minua lukijana helpolla. Parhaimmillaan teos avaa todella laajoja tai syviä kysymyksenasetteluja, joiden ytimessä on elämän ainutlaatuisuus ja valintojen täyden itsenäisyyden kyseenalaistaminen.

Silena Lehdon runoteos Kultapoika, kuplapoika kestää useamman lukukerran. Sen tenho ei ole niinkään runojen kielessä tai tunnelmassa vaan ajatuksissa, joita se kantaa sisällään ja kysymyksissä, joita se esittää lukijalleen.

Alison Hargreaves Wikipediassa

David Vetter Wikipediassa

*

”ja äkkiä sinun on kuviteltava aika, 

joka jatkuu kun sinua ei enää ole, alison sanoo, 

niin kuin tähti voisi kuvitella valonsa

määränpään miljoonien vuosien päässä, 

niin kuin lahoava tammi

terhojensa humisevat lehvistöt, 

niin kuin alppikirjosiipi voisi kuvitella

seuraavan kesän, kun sen talvehtinut toukka

ryömii kotelostaan: vielä ryppyisin siivin, 

vielä hapuillen, se lentää etäisesti tutun maiseman läpi” (s. 16)

*

kultapoikakuplapoika-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

2019 WSOY

Graafinen muotoilu ja valokuvat: M-L Muukka

80 sivua

arvostelukappale (kiitos)

*

Lisää runoja blogissa:

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

 

Mainokset

Stina Saari: Änimling

Miten kommunikoida väkivallan tapahtuman jälkeen? Miten kommunikoida väkivallasta? Mitä väkivallan kokemus tekee kommunikaatiolle?

Stina Saaren esikoisrunoteos Änimling ei ole helppoa luettavaa, jos kaipaa selkeää ilmaisua ja kaunista runokieltä. Änimling on kummallinen, koska sen kertojaminä on asetettu välitilaan. Keho on särjetty, mieli on särjetty, joten ei voi olla yllätys, että kieli on myös särjetty. Yksi vaihtoehto on tarjota tyhjää sivua, olla kommunikoimatta, Änimlingissä on kuljettu toista reittiä. Änimling kommunikoi – onko lukija valmis?

Änimling on minulle visuaalinen runoteos. Sen runot on aseteltu huolella sen sivuille. Tekstissä on ajoittainen spontaaniuden tunne, äääääääääänteitä, älähdyksiä, vingahduksia, maanisia rutistuksia jostakin jostakin jostakin siis siitä jostakin. Runoteoksen visuaalisuus on sen väline ja viesti. ToistaN. Välinen ja vie est i. Runot antavat sanat tunteille ja kielelle, kommunikaatiolle ja sanoina, kirjaimina välittävät viestin.

Änimling on minulle myös auditiivinen runoteos. Sen runot ovat äänekkäitä, äänellisiä. Kokeilkaa lukea Saaren runoja ääneen, ja kenties havaitsette, että runot ovat myös fyysisiä tai kehollisia. Ääni tulee runominän kehosta. Äännähdyksiä, ölinää, murinaa, sihinää, huohottamista, hohottamista, pulinaa, loputtomalta tuntuvaa pulinaa, liikettä. Vahvaa, energista, voimakasta. Ensimmäisen lukukerran jälkeen koin lukeneeni jonkin nykytanssin sooloesitystä, jossa on jotain vuosisataisen takaista kubistista ja dadaistista nytkähtelyä ja alkukantaista voimaa.

Änimlingin sanat ja sanaryppäät ovat kummia. Ne katkeavat ja halkeilevat, niiden kirjaimet ovat hysteerisiä, joskus hitaita syttymään ja paikoin oikukkaita. Kielellä on oma mieli, jota runominä ei hallitse vaan hän on kielen purkauksien armoilla. Tuntuu väkivaltaiselta sekin elleivät sanat sitten voimaannuta. Kielen käyttö voi myös voimaannuttaa. Asiat on purettava ulos, vaikka sitten kommunikaatio toisen ihmisen kanssa kärsisi.

Änimlingin todellisuus tuntuu pirstaleiselta. Sanat, viestit, kommunikaatio on vääntynyt, vääntelehtivä. On sanapurkauksia, on sanajumeja. Hikahtelua, hihahtelua, lastenlorumaista näennäismerkityksetöntä pulputusta, joka on kuitenkin kommunikaatiota, jolla on merkitys. Ne ovat nonsenseä, silloin kun tunnelma, olotila on nonsenseä. do not make sense sensei.

Runoteoksessa oli myös huumoria ja voimaa, joka kumpuaa runominästä. Pohjasävy ei ole katkera eikä ahdistavan surullinen tai kaihoisa. Häiritsevä se voi olla, koska ihmisistä tunnutaan odottavan eheää kokonaisuutta, vaikka kuka sellainen oikeasti olisi?

Änimling ei tyhjentynyt minulle yhdellä eikä kahdella lukukerralla, mikä on minulle merkki kiinnostavasti runoteoksesta. Sen ”maailma” todellisen tai tajunnan ja epätodellisen välillä on liikkeessä. Liminaali on tila, jossa mitä tahansa voi tapahtua ja mitä siellä tapahtuu jää sinne ellei se purkaudu todellisuuteen. Jotkut myös eksyvät sinne, eivät koskaan pääse pois ja toiset eivät halua päästä pois. Liminaalista voi päästä kuitenkin ulos ja jättää taakseen välitilan kokemuksen. Paluun jälkeen aletaan kommunikoimaan ja luomaan merkityksiä tapahtuneelle. Jotkut palanneista ovat profeettoja, toiset kylähulluja ja kolmannet vaikenevat, koska heitä ei ymmärrettäisi kuitenkaan. Muitakin vaihtoehtoja on, mutta kolme tuntui jotenkin maagiselta luvulta.

*

Änimlingistä on hankala irroittaa esimerkkirunoa. Blogipohjani ei salli riveillä leikkimistä. Tylsää. Löysin kuitenkin yhden lainauksen, jonka haluan jakaa tähän lopuksi tekemättä toivottavasti väkivaltaa (!) Änimlingin kokonaisuudelle :

”1. Ammotan.

2. Nielaisen auringon.

3. FUUUUMMMMMMM”

(Lainaus s. 39-41)

*

änimling-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Stina Saari: Änimling

2018 Teos

Ulkoasu: Jenni Saari

71 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Veera Antsalo: Imago

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Runoreaktiot!

Runoteoksia

 

 

 

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina

Heidi Pyykkösen ja Niilo Rantalan runoteos Aina oli viime vuoden raikkaimpia ja valoisimpia lukukokemuksiani. Aina on monisävyistä runoutta rakkaudesta, jonka loppusointu avautuu mahtavassa duurissa. Runoteoksen sivuilta lukija löytää perinteistä mittoihin taivutettua runoutta, sivujen ylittäviä urkupisteitä ja vapaaäänistä nykyrunoutta. Sanataiteen tyylirepertuaarista Ainaan on päätynyt mm. eeppinen runoelmatyyli, kantriballadi, suomalaiskansanomainen poljento ja proosa- ja kuvarunoutta. Äänen ja rytmin vaihdoksia teokseen on mahtunut useita, mutta ne muodostavat toimivan kokonaisuuden kertoen tarinan rakkaudesta, rakastamisesta ja parisuhteesta. Mukana on intertekstuaalisuutta esimerkiksi satuihin (Lumikki) ja kirjallisuuden historian tunnettuihin (traagisiin) rakastavaisiin. Runojen askellus oli rytmikästä, tahdikasta, soljuvaa, tarpeentullen rubatomaista viivyttelyä ja sitten taas eteenpäin vyöryvää sanoilla ja tunteiden väreillä ilottelua. Aina tuntui lukumatkalta joka oli kuin aallonharjalla matkustaisi. Voin helposti kuvitella, että Ainan runoja lausutaan ja lauletaan ääneen.

Ainan aiheena on rakkaus, mutta myös uskonto kulki matkassa mukana. Keskiössä on kuitenkin rakkaus, rakastuminen, rakastaminen ja rakkauden herättämät muut tunteet. Sivuilla tapahtuu kohtaaminen (”Se tuntuu hölmöltä ja sitähän se on / ei kukaan ketään löydä ruotsinlaivalta, se varma on”) koetaan epävarmuutta ja lopulta rakastamisen vahvuutta, ainaisuutta. Ainan tarinan voi nähdä parisuhteen (alun) kuvauksena ja siitä kenties runoteoksen valoisa ilo unohtamatta synkkiä ja epävarmoja taitekohtia, jolloin rakkauden menetys on mahdollinen.

Aina oli lukukokemuksena virkistävän onnellinen ja häpeilemättömän viatonkin rakkauden kuvaus. Ja toisaalta lukijana havaitsin, että rakkaus saa myös unohtamaan itsensä, herättää halun omistaa toinen ja näkemään rakkaus mahdolliseksi vain silloin kun toinen on läsnä.

”…Ennen kuin löysin sinut / minä ikävöin sinua niin, / että usein matkani kulkeutui seutuihin siunaamattomiin. / Minun maailmani oli tyhjä ja kauneudeton / ja jäätävän kylmä se oli. Vain sinussa kauneus on. /// Elämäni ennen sinua oli rakkaudeton / ja rintaani pakotti niin. Vain sinussa rakkaus on.” (pyhiinvaeltajan laulusta, s. 72)

*

Aina vetoaa tunteisiin ja kutsuu heittämään penseyden pois silmistä, korvista ja käsistä. Ainassa poissa ovat kyynisyys, analyyttisyys, monimutkainen problematisointi ja tilalla tuntuu olevan puhdas avoin riemu. Aina on raikas tunteiden valloilleen päästäminen, joka ei tahdo kenellekään pahaa  vaan kutsuu hetkeen, jossa onnellisuus kulkee euforian voimalla kohti tulevaisuutta. Aina ei ole kuitenkaan mitään vaaleanpunaista pumpulia, glitterpölyä ja enkelikuoroja, sillä runominät ovat yhtä lailla kompleksisia ihmisiä säröineen, arpineen ja varjoineen.

Huomaisin loppua kohden hymyileväni (valoisa olo, ei ivallinen hymy) runojen sisällön ja erityisen teoksen tunnelman onnellisuutta vapaaksi päästävästä asenteesta. Aina välittyi minulle vahvana avauksena rakkaudesta kyynisenä aikana. Aina luottaa siihen, että rakkaus on ikuista, että se on aina.

”Kyynikoille

Tiedämme / ei rakkaus ole muodissa / sillä se ei ole musta. Aurinko nousee.” (s. 65)

*

img_1232
*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heidi Pyykkönen ja Niilo Rantala: Aina (Rakkausrunoelma)

Ensimmäinen osa Rakkaus-trilogiasta, jonka toinen osa Auki julkaistaan vuonna 2019

2018 Käsite

Graafinen suunnittelu: Ruho Factory

84 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoutta blogissa

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle

*

Runoreaktiot!

Runoteoksia

#Runo18 : Nämä ovat

#Runo19 – Runohaaste (päivittyvä)