Olli Sinivaara: Purkautuva satama

43 sivua ja 4 osaa, jotka jakautuvat useammaksi runoksi tai runojen säkeistöksi. Ensimmäisen lukukerran jälkeen oli vaimea olo. Tuntui kuin olisin lukenut tuttua tekstiä vieraalla kielellä. Tuttuus tuli siitä, että tartuin joihinkin säkeisiin kuin olisin ymmärtänyt ne ja aloin hatarahkolla ymmärryksellä luoda kokonaiskuvaa. Yksityiskohdista kokonaisuuteen. Mutta samalla koin, että en ollut täysin mukana. Toisin sanoen olin ensimmäisen lukukerran jälkeen ristiriitaisissa tunnelmissa.

Luin toisen kerran ja huomasin tarttuvani kynään. Ikään kuin haluaisin kirjoittaa lukukokemukseni auki. Runoteos herätteli minut kommunikoimaan sen kanssa. Selittämään itselleni, mitä olin lukenut ja kommentoimaan lukemaani, esittämään kysymyksiä.

Kopioin alle havaintoni ja ajatukseni ja muokkaan siitä sen mikä muokattavissa on. Lainaukset ovat Olli Sinivaaran Purkautuva satama – runoteoksesta. Kirjoitan tätä kuunnellessani Spotifystä The Young Pope – soittolistaa.

*

Ensimmäinen osa:

Ensimmäisen osan johtorunona tai sisäänheittäjänä toimii Wallance Stevensin The Snowman (1921), jonka väittämän mukaan ”one must have a mind of winter / To regard the frost and the boughs / Of the pine-trees crusted with snow,/ ”

Talvi. Läsnä onneton tilaan ja aikaan pakotettu kertoja. Ei voi hyväksyä luonnon hänelle pakottamaa (talvi, valon ja värien laatu ja määrä), mutta on elettävä. Hän haluaa pois siitä mitä ympärillä on. Vihjeitä sademetsistä ja korallista. Ongelma kai on kaiken valkoisuus ja samalla hangen heijastamat muut värit. Ovatko värit epäaitoja, koska ne heijastuvat hangen pinnasta? Saako epäaitous tai oikeastaan sen tajuaminen ihmisen voimaan huonosti?

Talven edustaja on lumi. Se ei ole diplomaattinen. Talvi häikäisee, ei päästä läpi. Talvi peittää tiedon tai saattaa tiedon (aina) liian myöhään vastaanottajalleen. Tiedon, ”että kaikki ovat kuolleet”. Talvi, sen lumi ja häikäisy estävät elämän.

”Kevättalven keltavalkea / läikkyy toimistotalojen ikkunoissa, / heijastukset / turkoosin vaahtosankoja, / auringon välkesiipiä / aaltojen pinnassa ja sisällä: / linnunsiipiä ja enkelin. / Koskaan en saa tietää / miten kaikki meni. / Kaikki vain tuli / päin kasvoja ja rintaa / niin kuin tänäänkin ilma ja askeleeni / horisontin takaa tulevat vastaan, / horisontin hehkusta / askeleet kohti.”

En voi sietää turkoosia. Värähdän.

*

Toinen osa: Kuvat, polut I – V

Viiden runon tai runon säkeistön kokonaisuus etenee säeparien voimalla. Niihin on vangittu ilmaisun vapaus. Ajatus jatkuu säkeiden yli, säeparien yli, vangitsevat runon vapauden.

Kunnes kevät on tuonut tulleessaan lisää valoja, tai värejä. Mitä väri oikeastaan on? Ollaan meren rannalla. Tuijotetaan horisonttia. Välimeri, mutta ollaanko sen rannalla? Jonkin meren tai laajan veden äärellä ollaan. Katsotaan horisonttia ja rantaa. Muotoja, viivoja, raitoja, joita aurinko ja kappaleet ympäristössä luovat. Luonto, korret, pilvet, miksei vesikin. Onko vesi kappale? Onko se olio, olento? Syntyy palkkeja, niin jonoja ja ryhmiä. Aina uusia palkkeja, kappaleita ja valon ja kappaleiden paljastamia paikkoja vai palkkeja? Vai paloja?

Aistikokemuksia, joita voi hengittää. Taivaan monimuotoisuus ja kaikkeus tilassa. Avautuminen. Aamu ja auringonnousu. Värit ja valo horisontin viivan läsnäolossa. Värejä, myös niitä, jotka eivät ole mielikuvien ”aurinkovärejä”. On siis myös harmaa, vihreä, turkoosi, violetti. Ilmiötason havaintoja tilassa, jonka meri ja aurinko nousuineen herättävät henkiin.

*

Kolmas osa: Kaksi otsikoitua runoa. Ensimmäinen: Tie ei koskaan lakkaa saapumasta, El camino no acaba de llegar, omistus Octavio Pazille, Jukka Koskelaiselle ja Jyrki Kiiskiselle.

Hiekka, kivi, kuivuus, missä meri, kuiva maa. Maapallon geologinen historia ja se, mikä tapahtuu pinnalla ja pinnan alla kerroksittain. . . meksikolainen ilmanala ja luonnontuntu, Pinacate tai jotain muuta. Edelleen sittenkin meren rannalla . . . ihminen. Voimakkaita kontrastisia sanarykäyksiä. Kierryttävää oloa. Tekisi mieli nyppiä sanat paperilta ja polttaa ne tai uhrata ne päivän ensimmäisille auringonsäteille.

”Ilta jää häipymään, horisontti syttymään / vihreän hiekan paloon / maan maalatulla kankaalla, / vanhalla maalaamattomalla puulla. // Kunnes pohjoisen kevään taivas / huuhtoo hiiltyneet raajat täyteen / graniitinpintatuhkaista valoa, / hopeanhohkaavia virtoja pilvien jäässä. // Pimetessä maalauksen turkoosi / tulee neonvärisemmäksi.”

Turkoosin värin läsnäolo tekee minut levottomaksi, ärtyneeksi.

Kolmas osa, toinen runo: Purkautuva satama

Alussa lainaus Walter Benjaminilta (Historian käsitteestä, 1940). Nostetaan esille edistys tai oikeastaan Edistys, joka kuljettaa, ohjaa, pakottaa, liikuttaa, virtoittaa, piiskaa ja puskee ihmistä (ihmisryhmää, – kuntaa) eteenpäin tai ainakin suoraa linjaa pitkin. Matkalla jonnekin pois itsestä päin joka tapauksessa. Jokainen tapaus. Mikä on tämä Edistys? Historian henki tai historian enkeli on sen ainut airut, kämppis, bff jotakin. Ihmisen katse on tulevassa paitsi niiden, jotka katsovat vanhoja kuvia. Ja niin ihminen (kts. yllä) jakaantuu kahtia ja miten  nämä puolikkaat kohtaavat tai voivat kohdata toisensa? – – – Voiko kertomalla menneestä vaikuttaa tulevaisuuteen?

*

Neljäs osa:

Vieraantuminen metsästä tai sitten sen uudella-tavalla-kokeminen on sitä, että metsän juo. Tällöin metsään ei astuta, ei siirrytä vihreään vaan annetaan sen kutsua kutsumistaan. Kaikuville korville vihreä kutsu, ja kaikuessaan se tuntuu aina tuoreelta tai toisaalta totunnaiselta, eikä ihminen havahdu siihen, että se on jo muinainen kutsuhuuto. Muinaisilta ajoilta, jolloin ihminen eli vielä metsän kanssa eikä vain sen laidalla tai pahempaa: kaatanut sitä pois ja asfaltoinut vihreää. – – Mitä tapahtuu, jos ihminen palaa metsään? Mitä se tekee ihmisen aisteille? Mitä se tekee ihmisten muistoille ja minkälaisia (uusia) muistoja se luo? Voi tapahtua jotakin ihmeellistä, kokea oivalluksen, joka on mahdollista vain kun on riittävän vapaa. Voi esimerkiksi yhdistää taivaan sinen ja maan vihreän meren turkoosiksi. Ihminen juurtuu polkuun, joka on valoa täynnä.

Neljännen osan viimeinen: Sataman jälkeen

”Merenpellon tähkät / aaltojen mukana harmaasta nousevat, / tuulen lastuina kulkevat, / palaavat kerrostumista ja katveista, / jo unohdetuista / niin kuin luultiin. // Palaavat // ja jäävät kulkemaan, kaikumaan / tähkät vielä silloinkin / kun myrsky on haudattu valoon, / valon silkkaan / pohjaveden pohjalla.”

*

Mitä ajattelin lukemisen jälkeen, kun olin antanut teoksen hengittää aikansa?

Yritin kirjoittaa suoraa asiatekstiä, analysoida runoja, sen kieltä, sen rytmiä, sen kielikuvia, värähteleviä kuvia, värien käyttöä, tilan avaruutta ja samalla sen pistemäisyyttä. Tulikin alla oleva teksti ulos:

Melankolia, menetys, havainto

aistipinnat ja värit

avaa hitaasti, vapauttaa pohtimaan

säe säkeeltä

Ei ollut ahmittavaa (runoutta)

vaan rauhallista

sanoja yksi kerrallaan

sytyttävää

Sai minut hetkeksi irtaantumaan arjesta

ja ajattelemaan

mikä voi olla ikuista

ja samalla vain

yhdessä hetkessä olemassa

Voitteko kuvitella jotakin tällaista?

Ja tiedän kun

astun ulos

olen jo

unohtanut

ellen toista muistoa

jonka kohtalona on haalistua

kunnes se on kangastus harhakuva usko toivomus

kuin turkoosi saari hikoilevan meren ulapalla.

*

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

2018 Teos

Päällys: Jussi Karjalainen

43 sivua

arvostelukappale

*

Muita runoteostekstejä blogissa

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Hisashi Honda: Pyhä uni

Runoreaktiot!

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Lisää kuvia kirjasta kiehtovana esineenä

Mainokset

Runoreaktio! Intertekstio: Valoja sanoihin

INTERTEKSTIO: VALOJA SANOIHIN

I. Elävien nukuttaminen

1.-8 … Omistus, ylistys osoitettu … kaikille niille, jotka ovat vapaita ajattelemaan omien ajatusten lisäksi muiden ajatuksia.

9.-  haettu samanlaista rouhean huojuvaa ja eteerisen häiritsevää tunnelmaa kuin kappaleessa: Sunday Morning (Velvet Underground, säv. san. Lou Reed, John Cale, 1967)

16. “Silmiä en uskalla kohdata unissa / kuoleman uni-valtakunnassa / ne eivät näyttäydy: / siellä silmät ovat / auringonvalo murtuneella pilarilla / siellä puu on huojumassa / ja ääniä on / tuulen laulannassa / kaukaisempia ja juhlallisempia / kuin sammuva tähti.” T. S. Eliot: Ontot miehet, II (suom. Kai Mäkinen)

18. Olen tällä pyrkinyt tavoittelemaan mahdollisesti jotakin käsittämätöntä, jota voi ilmaista vain näillä sanoilla tai niiden yhdistelmällä, mutta kuitenkin mahdollistaen monitulkinnaisuuden niin kuin se on tarpeellista tällaisessa kontekstissa lukuunottamatta ympäristöjä, joilla ei voi luoda merkityksiä yksittäisiin kohtiin vaikka yksityiskohdat merkitsevät eniten. Millä tavalla? Se on on minun ja yksityiskohtien välinen juttu.

II. Joukko kappaleita

47. maitoa, kananmunia, vehnäjauhoja, mehua, leipää, hedelmiä, fazerin sininen ja käsisaippua.

56. “O Rose, thou art sick!/ The visible worm, / That flies in the night, / In the bawling storm, / Has found out thy bed / Of crimson joy; / And his dark secret love / Does thy life destroy.” William Blake (1757-1827): The Sick Rose. Kuuntele myös: Benjamin Britten: “Elegy”, Serenade (op. 31). Not to be played at maximum volume.

60. ”Gilgamesh mourned bitterly for Endiku his friend, / And roamed open country. / ’Shall I die too? Am I not like Endiku? / Grief has entered my innermost being, / I am afraid of Death, and so I roam open / country / I shall take the road and go quickly / To see Ut-napishtim, / son of Ubara-Tutu. / (When) I reached the mountain passes at night, / I saw lions and was afraid.” (Myths from Mesopotamia. Creation, The Flood, Gilgamesh , and others. A New translation by Stephanie Dalley. Oxford World’s Classics)

66.-68. kts. Diverse Ways of ornamenting chimneypieces and all other parts of houses taken from Egyptian, Etruscan, and Grecian architecture with an Apologia in defense of Egyptian and Tuscan architecture, the work of Cavaliere Giambattista Piranesi.

III. Tuulinen vuori

“68. Ilmiö, jonka olen useasti pannut merkille”

69. Ilmiö, jonka toivoisin panevani esimerkiksi merkille. Vrt. semiotiikka.

78.-80. katso myös: Introduction. The Absurdity of the Absurd. Monojen grafiassa Martin Esslin: The Theatre of the Absurd (1961).

93. vrt. “Cette attitude énerva Elisabeth et angoissa la pauvre Agathe”. Jean Cocteau: Les infants terribles (1929)

IV. Vedestä-syntyminen

101. Teksti vessan ovessa: Dream Big

128. vrt. ” – – On siis aivan ymmärrettävää, että Pasilan nimi on Böle. Sen sijaan on mahdotonta hyväksyä, että Bölen nimi on Pasila. Mikä vitun Pasila? Pyöli sen pitäisi olla. ” (Juha Hurme: Niemi (2017)

V. Kenelle ukkonen puhui

256. Hes. 37:1-10 “Herran käsi tarttui minuun, ja Herran henki vei minut kauas pois ja laski minut keskelle laaksoa, joka oli täynnä kuolleitten luita. Hän kuljetti minua yltympäri niiden ylitse, ja minä näin, että luita oli laaksossa hyvin paljon ja että ne olivat rutikuivia. 3 Herra sanoi minulle: “Ihminen, voivatko nämä luut herätä eloon?” Minä vastasin: “Herra, sinä sen tiedät.” Hän sanoi: “Sano profeetan sana näille luille, sano niille – – – 7 Minä puhuin saamani käskyn mukaan, ja minun vielä puhuessani alkoi kuulua kovaa kalinaa, kun luut lähenivät toisiaan ja liittyivät yhteen nivel niveleltä. 8 Minä näin, että niiden päälle kasvoi jänteet ja liha ja että nämä saivat nahan ympärilleen, mutta elämää niissä ei ollut. 9 Herra sanoi minulle: “Ihminen, kutsu sanallasi henkeä ja sano sille: Näin sanoo Herra Jumala: Tule, henki, tule taivaan neljältä tuulelta ja mene näihin surmattuihin, niin että ne heräävät eloon.” 10 Minä puhuin niin kuin Herra minua käski, ja luihin tuli henki. Ne heräsivät eloon ja nousivat maasta, ja siinä oli luvuton ihmisjoukko.”

270. En usko tätä todeksi, mutta näin minulle on väitetty.

276. “Sanat liikkuvat, musiikki liikkuu / Ajassa ainoastaan; mutta mikä yksinomaan elää/ voi kuolla. Puhutut sanat kurkoittuvat / kohti hiljaisuutta. Vain muodoissa, vain kuvioissa / voi sana taikka sävel ulottua / hiljaisuuteen, niinkuin kiinalainen malja vaiti ollen / lakkaamatta liikkuu levossansa. / Ei viulun hiljaisuutta äänen jatkuessa yhä, / ei yksin näin, vaan olemisen samanaikaisuutta / tai sano että ennen alkua on loppu / ja että aina siellä oli alku aina loppu / ennen alkua ja lopun jälkeen. / Ja kaikki on nyt aina. Sanat pingoittuvat / repeytyen, särkyenkin, taakan alla, / jännityksen alla, liukuvat ja katoavat pois, / tuhoutuvat huolimattomuuteen, paikoillansa / eivät pysy eikä hiljaa. Äänet huutavat / riidellen, pilkaten tai lörpötellen vain / hyökäten sanoja vastaan. Autiomaassa on Sana / useimmin alttiina kiusauksen äänelle, / ja on itkevä varjo kuoleman-tanssissa, / valitus lohduttoman harhakuvan suussa.” T. S. Eliot: Burnt Norton, V (Neljä kvartettia), (suom. Sinikka Kallio-Visapää.)

“322. (Jeesus Getsemanen yrttitarhassa assosioituu legendan vanhoihin hirtettyihin jumaliin.)”

326. “Tämän Rakkauden johtamina, tämän Kutsumuksen ääni / korvissamme / tutkikaamme lakkaamatta siis / ja kaikki tutkiminen päättyy / kun saavumme sinne mistä lähdimme / ja näemme tuon paikan ensimmäistä kertaa. / Läpi muistin tuntemattoman portin / kun ei enää muuta löytämistä ole / kun se mistä kaikki alkoi; / pisimmän virran lähteellä / näkymättömän putouksen ääntä / ja lasten naurua omenapuusta – / emme tiedä niistä koska emme etsineet / mutta kuulemme, himmeästi, kun hiljaisuuteen / meren aalto sammuu eikä toinen vielä synny. / Pian, nyt, täällä, nyt, aina – / suuren yksinkertaisuuden olotila / (jonka hinnaksi on annettava kaikki) / ja hyväksi muuttuu kaikki ja / hyväksi kääntyy kaikki / kun liekin kielet solmiutuvat / tuliseksi piikkikruunuksi / ja tuli sekä ruusu ovat yhtä.” T. S. Eliot: Little Gidding, V (Neljä kvartettia) (suom. Sinikka Kallio-Visapää).

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Runoreaktiot T. S. Eliotin runoihin kokoelmissa The Waste Land and other poems (by T. S. Eliot, Faber and Faber), from collected poems (1909-1935) ja Autio maa, Neljä kvartettia ja muita runoja (Otava, kolmas painos 1988, toim. Lauri Viljanen ja Kai Laitinen)

Tämä runoreaktio vaatii vähän enemmän kuin lyhyen ohi kiitävän instanttiivisen hetken eri lähteiden merkitsemisen takia.

Runo on saanut inspiraationsa erityisesti T. S. Eliotin kirjoittamista huomautuksista ja viitteistä runoelmaan Autio maa. Lukemassani suomennoksessa on lisäksi jonkun minulle toistaiseksi mystiseksi jätetyn John Haywardin sekä suomentajan itsensä (Lauri Viljanen) huomautuksia. Näistä muutama lainaus runossa.

*

Runoreaktio on reaktioni runoteokseen tai yksittäiseen runoon, jonka olen kokenut. Runoreaktio on spontaani, usein lukukokemuksen jälkeen välittömästi syntynyt, ja muokkaan sitä hyvin vähän ennen julkaisemista.

Muita runoreaktioitani

Hisashi Honda: Pyhä uni

Yllättävä halvaantuminen pysäyttää nuoren miehen vuodepotilaaksi sairaalaan useamman kuukauden ajaksi. Hisashi Honda joutuu osaksi sairaalan todellisuutta, jota hän ei kaunistele. On hajuja, huutavia ja valittavia kanssapotilaita, on eritteitä, verta. Kuoleman läsnäolo, kipu ja tuskaisuus ovat arkisia kokemuksia. Honda haistaa mätänemisen omista makuuhaavoistaan. Näissä tunnelmissa nuori mies löytää mustakantisen Raamatun ja alkaa jäljentämään sitä. Honda kertoo, että Raamattu herätti epäuskoa ja sai hänet kiinnostunumaan niistä hahmoista, jotka toimivat Jumalaa vastaan. Käärme. Kain. Jumala vaikutti hirmuhallitsijalta, joka suosi vain omiaan. Vedenpaisumuskertomus vahvisti nuoressa miehessä tämän epäilyn.

Hondo kertoo: ”Minussa heräsi viha sellaista Jumalaa kohtaan, joka pelasti vain kuuliaisen palvelijansa Nooan perheineen ja uskollisine apulaisineen ja tuhosi kaikki, jotka olivat eri mieltä Hänen kanssaan – vihastani syntyi suru ja surustani entistä syvempi epäily, kysymys, ”miksi?” risteili mielessäni pyörryttävänä.”

Miksi on mielestäni kysymyksistä parhain. Hondan tämä vei kirjoittamaan runokokoelman. ”Epäilemällä Jumalaa ajattelin ihmistä. Ajattelin omaa pientä elämääni.” Vähitellen epäusko kääntyi hellyydeksi ja empatiaksi muita kohtaloaan surevia kohtaan. Epätoivo, epäusko ja suru yhdistivät potilaita toisiinsa ja kuinka ”mätänemisen hajussa” kehittyi syy nousta valoon. ”Aloin uskoa sanaan ”kuolleestaherääminen”.” Honda ei kuitenkaan ollut tai ole tunnustuksellinen kristitty ja tämä ei mielestäni ole edes kiinnostava kysymys lukiessa hänen runokokoelmaansa Pyhä uni (1984, suom. 2002 Nihin Interit) vaan kuinka hän on käyttänyt juutalais-kristillistä kirjallista perinnettä ja muokannut siitä oman henkilökohtaisen kommentaarin.

Kokoelma jakaantuu kahteen osaan kuin Raamattu. Sen ensimmäisessä osassa vieraillaan maailman luomisessa, paratiisissa ja ajassa paratiisin jälkeen. Eevan ja Aatamin perheen tragediassa, jossa veli surmaa veljen ja vedenpaisumuksen tapahtumissa. Toisessa osassa vieraillaan nykypäivässä, mutta peilataan sitä erään henkilön kautta, joka kävelee vetten päällä ja kuolee kärsien puussa. Tästä jykevän kokoisesta aihepiiristään huolimatta Pyhä uni ei ole tiiliskivinen eeppinen runoelma. Se ei ole Paradise Lost. Se ei ole Divina Commedia. Jykevä sen sisältö silti on, mikä johtuu ihmisyyden pohdinnoista uskonnon kautta.

”Alussa Jumala / ryösti ihmisiltä sanat ja valon / … / ihmiset elivät melskeisessä pimeydessä / ja tappoivat toisiaan, koska kaipasivat veren lemua / kun kaikkialla leijui veren lemu, / linnut ja eläimet metelelöivät entistä äänekkäämmin: / maailma soi kuin rikkinäinen kellopeli / jonka loputon kalske / vapisutti turhaan avaruuksia / myös veren lemu tulvi avaruuteen / vaikka tuulta ei enää ollut, / vuoret ja puut jylisivät ja sortuivat / ja päitten päältä kuului Jumalan ääni / ”näin on hyvä” / silloin pimeyden / halkaisi silmäräpäyksen ajaksi sädehtivä käärme / joka heti ilmestyttyään taas katosi / ja Jumala näki välähdykseltä maailman / ja nähdessään maailman, jonka / maaeläimet ja ilmaeläimet, vuoret ja puut / olivat tyystin tuhoutuneet, / hän sanoi toistamiseen ”näin on hyvä” / hiljaisella äänellä / mutta / koska täysin tuhoutuneessa maailmassa / kukki yksi ainoa urhea ja ylväs orvokki / Jumala päätti vielä kerran herättää valon henkiin / ja hän teki niin”

Tämän väkivaltaisen luomistapahtuman jälkeen Jumalaa puree niskasta käärme, joka tekonsa jälkeen kääriytyy rullalle orvokin juurelle. Jumala itkee, mutta ei ole enää ihmisiä tulkitsemassa Jumalan surua. Tästä kaaoottisesta alkukuvasta siirrytään Öljymäelle ja sen laelta näkyviin verisiin maisemiin. Ihminen on veren hajun ja vuodattamisen orjuuttama. Käärme luikertelee paratiisissa ja häiritsee Jumalan töitä luoda uusi maailma, kenties aloittaa alusta. En tiedä. Kunnes.

”Sinä päivänä sillä hetkellä / minut luotiin maan tomusta ja minuun / puhallettiin elämän henki/”.

Ihminen on kokonainen kriisi. Hän on levoton, ailahtelevainen, onneton, tyytymätön, kärsivä, epävakaa, käärmeen näkyjen vieteltävissä. Ihminen riistää, ottaa maailman vähä vähältä haltuun ja on kuin kaikkivaltias määritellessään (nimetessään) itsensä. Ja käärme on läsnä kuin jumala. Vähitellen ihmiset lakkaavat kuulemasta käärmettä ja vain pelkäävät sitä (häntä). Ja lopulta ihminen kokee yhteneväisyyttä käärmeen kanssa. Näin veljensä Abelin surmannut Kain:

”koko elämäni on / kuin irti sivallettu käärmeen pyrstö; / kun ajattelen osaani, / selkäni takaa loistaa valo, / jaloistani syntyy käärmeen kaltainen varjo”

Vedenpaisumustapahtumia kuvatessa runojen kertoja on hylätty oman onnensa nojaan. Hän on katkeroitunut, sillä ei ole Jumalan suosiossa. Hän tietää, että hänetkin on pelastettu, mutta miksi?

”kun käännyin katsomaan taakseni, näin / laajalla autiolla arolla pisteitä: / minun jalanjälkiäni / ne pursuivat orjantappuran versoja”

*

Toinen osa käynnistyy runolla, jossa ollaan kovin tavallisenoloisena perjantaiaamuna ihmisten vilinässä katujen risteyksessä. Siellä on ihmishahmo kadulla, joka vuotaa verta, ihmiset kiertävät kaukaa, myös kertoja. Myöhemmin ”ihmisen kuva oli kadonnut” ja ihmiset pystyivät lähestymään kuivunutta verta, jossa eivät kärpäset enää parveilleet. Kertoja kohtaa tässä hetkessä kadun vastakkaisella puolella verijälkeä tuijoittavan miehen, joka on tuskainen. Tapahtuu jonkinlainen tunnistaminen:

”katsoin hänen kirkkaisiin silmiinsä, / näin niissä oman heijastukseni, joka / heittäytyi maahan ja itki, / heijastukseni jonka vapisevien hartioiden ympärille / mies kietoi laihat käsivartensa”.

Toinen osa etenee tästä pysähdyskuvasta toisiin. Tapahtuu kaapujen liepeiden kahahduksia, näkyjä naisista kivitystuomion edellä, keskitytään omaan kärsimykseen sairaspedillä ja sen merkitykseen. Lievittääkö se toisen tuskaa vai onko tuskainen tila naurun aihe. Sinisilmäinen mies vaivaa sairaspetiin haudattua kertojaa.

Ja hän ymmärtää, että on ihminen. Yksi ihminen herätetään tomusta, toinen uuteen päivään. Hänen on kuljettava kohti ihmistä, joka ”pakenee kangastuksen lailla”. Ihmisen löytäminen on elämän tehtävä, ”jotta viimeisellä hetkelläni voisin julistaa / yhden ainoan asian: olen Ihminen”

Tästä voimantunnosta, josta kumpuaa myös ristiriitaisesti epävarmuus siirrytään seuramaan näkyä, jossa

”Hänet ripustettiin puuhun, hän ei voinut laskeutua maahan eikä lentää taivaalle, viimeisiä sanojaan mutistessaan hän näki taivaan uumenissa keinahtelevan ruohonlehden, sen kärjessä oli värähtelevä kastepisara, kaikki valo oli keskittynyt kimaltamaan kastepisaraan, hän katseli kastepisaran läpi Galileanjärveä, järven pinnalta heijastui epäselvänä rakkaus jota tämä maailma ei kyennyt omaksumaan”

On tuulen riekaloima ihminen, joka vuodattaa veripisaroita, tulee tuuli, tulee tuli, jonka ihmiset sytyttävät.

”sitten tuli, se on: rakkaus, siirtyi palamaan riepuun sillä hetkellä, jona tuuli palasi puuhun puhaltamaan, vaateriepu kirkaisi viimein ihmisten korvat kuulivat rakkauden se rukoili pelastusta ihmisille, jotka olivat pettäneet miehen”

Taivaan pilvet repeytyvät rikki, valo paljastuu, ”pilvien reunat syttyivät palamaan”, valo on kipinäsade, ”linnut putosivat maahan palavina kekäleinä”.

Runokokoelman loppu kiihtyy kohti vahvempia, sekavampia houreunien kaltaisia näkyjä.

Tämä on uni, näkyjen uni, jossa etsitään ihmistä, ihmisyyttä, ihmisen olemassaoloa, sen syytä, ihmisen arvoa. Uni kuin myrskyävä erämaa, jossa kulkee valkokaapuinen matkamies, joka seisoo veden päällä ja jonka askeleista syntyy aaltoja.

”ranta vavahteli yhä kouristuksissa, se synnytti käärmeen, käärme lähti ylittämään järveä rakkauden taitse, käärmeen nostattamista laineista syntyi käärmeitä jotka lähtivät seuraamaan lampaita, pian järvellä kaikui miehen tuskanhuuto, taivaan laitumella kaikuivat lampaiden tuskanhuudot, rakkaus oli kuolemaisillaan, silti mies ponnisti viimeiset voimansa päästäkseen ryömimään rannalle, mutta ranta pakeni ja torjui rakkauden, mies menetti henkensä”

On vielä käärme, joka puree lintua, joka vuotaa verta veteen, joka puhdistuu vain kalojen kyynelillä.

”kuka kykenee lukemaan ja ymmärtämään hänen verentahriman rakkautensa vuoren harjanteelta ilmestynyt pilvi peitti silmäluomen tavoin lammen, enää ei voinut nähdä, hänen silmiinsä sattui, silloin hän näki sateenkaaren kaikissa väreissä säteilevän valoristin jota hän ei rukouksistaan huolimatta ollut saanut nähdä silloin kun vielä näki, se oli pystytetty hänen silmäluomiensa sisäpuolille”

Kertoja herää unesta. Hän haluaa kirjoittaa kokemansa näkyjen sarjan, mutta näkymätön käsi estää kirjoittamisen. Tulee uusi näky. Tuuli puhaltaa sivuja kääntäen, yhdelle sivulle ilmestyy hyönteinen, joka vuotaa vertaa ja joka kuin kirjoittaisi verellään sanoja ja ihminen liittyy kirjoitusprosessiin. ”Paperi ikään kuin yski verta” kunnes ihmisen käden veri hyytyy ja hyönteinen katoaa paperilta.

”kirjoitus ei lopultakaa paljastunut”

*

Hondan runokokoelman kieli ja runojen muoto eivät haasta lukijaa. Ne ovat selkeitä ja erikoisella tavalla inhimillisiä. Ne eivät kaunistele, ne kapinoivat tai ne ovat rehellisyyden sanoja kirjoittajalleen. Runokokoelma tuntuu missiolta vapauttaa ihminen. Niissä etsitään ihmistä, inhimillisyyttä, ihmisyyttä sairauden kivun, tuskan, epätoivon ja pelkojen läpi. Lukukokemus pärskii meren suolavettä kasvoille, tuuli ulisee näkyjä toisensa jälkeen tulkiten vastavirtaan raamatullisia kertomuksia maailman luomisesta, ihmisen luomisesta, synnin synnystä, vedenpaisumuksesta ja valkokaapuisesta miehestä. Runokokoelmassa kristilliset symbolit saavat uusia merkityksiä, niitä laajennetaan ulos kirkkojen lukkoon lyömistä dogmeista kohti henkilökohtaista. Laajentuminen pisaroituu yksilön kokemukseksi. Jos ihminen on perimmiltään samanlainen kaikkialla ja kaikkina aikoina kyse on todellakin valtaisasta laajennuksesta.

Luin kokoelman fyysisen sairauden kurittaman mielen näkyinä. Kokemus kivusta, pelosta ja epätoivosta, oman inhimillisyyden hukkaamisesta sairaalan pedille herättivät esiin runoutta, joka on kuin kumma näkyjen painajainen, jossa nähdään aluksi vain väkivaltaa keholle, joka kiduttaa mielen vaimennetuksi. Painajaisesta herätään ihmisenä. Painajaisen pimeys on haihtunut valoksi.

*

Pyhä uni

Jo ennen

kuin ihminen

eli maapallolla

tyhjässä avaruudessa vaelteleva tuulenvire

kerran käänteli

tuon mustan kirjan sivuja

silloin ainoallakaan avautuneella sivulla

ei lukenut mitään

jokaista sivua peitti pimeys

mutta kun tuuli toistamiseen

virisi ja käänteli taas sivuja

oli kirjaan kirjoitettu yksi sana

”valo”

jokainen sivu tulvi valoa

ja valon ansioista kaikki sanat

oli kirjoitettu mustan kirjan sivuille

sanoihin ei sisältynyt minkäänlaisia merkityksiä,

ei kokemuksia:

jokainen sivu oli merktyksetön, kaunis

nimilehdelle oli piirretty pyöreä sateenkaari

kuin kruunuksi sanojen päähän

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Alkupuolen teostaustoituksen pohjana Hisashi Hondan kirjoittamat johdannot runoteokseen: Pyhä sairashuone ja Suomalaiselle lukijalleni.

*

Hisashi Honda: Pyhä uni

Alkuteos Seimutan (1984)

Suomennos: Kai Nieminen

2002 Nihil Interit

Kansi: Saku Heinänen

54 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Kirjoituksia runoteoksista

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Rae Armantrout: Kunhan sanon

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Runoreaktiot!

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Tuomo Karhu (Kiiltomato.net)