Helena Sinervo: Merveli

Otsalohkon kirkastava valoisa elevoiva keventävä ei räjäytä onneksi mutta puhdistaa katharsis ilmiöt pinnat kulttuuri ja historia liike valuva etsivä hyväilevä liukas kokoelman kansi jumalauta runokieli sanoa toisin kuvallinen aistillinen ilmaisu

Nämä olivat tunnelmat luettuani Mervelin ensimmäisen kerran.

Ja näin toisen lukukerran jälkeen:

Merveli kiinnittyy ilmiöihin ja rakenteisiin, joita aistimme ja koemme päivittäin, mutta emme usein jää niitä miettimään pidemmäksi aikaa. Mervelissä lukija astuu ilmiömaailman virtaan ja ihmettelee tätä. Kyse ei ole vain arkipäiväivän havaintokerroksista kuten polkupyörälle laskeutuneesta siitepölystä tai kohinasta patterissa vaan esimerkiksi väreistä ja kenties myös asioista ja olioista, joille ei ole nimeä. Ne löytyvät ihmisen kulttuurin ja kielen kerrosten takaa. Se on ihmeellinen maailma, mutta välillä myös pelottava. Yritän selittää, mitä kaikkea ajattelin Mervelin äärellä seuraavaksi.

Mervelissä on viisi osaa tai osiota, joiden otsikot voisivat muodostaa oman runonsa. Se vaikuttaa muistuttavan jonkinlaista tervehdystä uudelle päivälle, auringolle ja varjoille. Varjoja ei voi syntyä ilman valoa.

Rakastan

sinua, elämä

Tervehdin aurinkoa

ja varjoja

Se ympäröi teidät tuoksulla

*

Ensimmäisessä osassa kysytään kuka sinä olet, kenties puhutellen lukijaa ja koetaan jotakin, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä petetyksi: ”Rakkaus pitkäkyntinen vai lottovoittoko minut rosvosi / putipuhtaaksi, alastomaksi, yksin / rannalla männyn kultainen runko”. Tästä jatketaan luontokokemukseen, joka johtaa oivallukseen tai vaikeasti sanoitettavaan aavistukseen rakkaudesta ja siitä, että kaikki oliot ja ilmiöt ovat yhteydessä toisiinsa.

”Olen siis koeteltavana taas, yhä uudelleen

tapahtuu kummia: se jota kutsun minäksi unohtuu,

sulautuu haukahtelevaan haikaranaariaan.”

Kertoja on kokemuksen äärellä, joka sulauttaa hänet ympäröivään todellisuuteen ja sen läpi. ”Olemassaolo itse, rajaton ja onnellinen ei-mikään.”

Mervelissä ollaan eksistentiaalisella matkalla, mutta ei omaan itseen, minuuteen tai sieluun vaan siihen, mitä ihminen kutsuu omaksi elinympäristökseen aineellisena ja ilmiöiden abstraktimmalla tasolla. Lukija saa runoissa eteen kuvia ja kysymyksiä ympäristönsä olemassaolosta ja -olemattomuudesta. Mervelissä tutkitaan ja harrastetaan puhdasta ihmettelyä, jolla on enimmäkseen positiivisen valloittava sävy.

Ihminen sulautuu maailmaan. ”En ole tullut tästä maailmasta. Minä olen tämä maailma.” Yhteyden tai ykseyden kokemus maailman kanssa on Mervelissä käsin kosketeltavaa. Tämä kokemus ylittää aistein havaittavan todellisuuden. Mervelissä kehoitetaan: ”Mene havainnon sisään, hän sanoo, ole havainto, hengitä siihen, sulaudu ja muutu, ole yhtä.” Tällä tavoin voi Mervelin kertojan mukaan esimerkiksi aistia kuvataidetta astuessa ikään kuin sen pinnan taakse tai sisälle. Ja edelleen: ”ole yhtä ja anna yhden olla sinä.— ja lopulta sinä itse olet maalaus, yhtä valon ihmettä ja ihmeen valoa, yhtä soiva, nyt, tässä hetkessä kaikkein todellisin ja pelottomin”

Mervelissä aika, ajan kulku, ajan lineaarisuus ja ajan mittaaminen tuntuvat yllättävän materiaalisilta. Aikaa voi haukata ja sitä voi ajastaa, vaikka ajastamalla kokemuksia ja ilmiöitä katkaistaan tuo kokemus, kun ajastin pärähtää soimaan. Virta virtaa, sielu kaipaa jatkoa – kenties kliimaksia, mutta ajastin nostaa ihmisen ulkopuolelle kokemuksen virrasta ja nostaa kuivuvaan kuin märän tiskirätin.

*

Olen joskus tullut pohtineeksi, voidaanko nykyään enää keksiä tai luoda taiteen (kuvallinen, äänellinen, kirjallinen jne.) keinoin jotain täysin uutta? Onko nykytaide lainaa ja uudelleen muokkausta, variaatioita mitä menneet sukupolvet ovat tehneet? Ja olisin taipuvainen ajattelemaan, että alkuperää kiinnostavampi tutkimuksen kohde on prosessin tutkimus. Miten jokin rakentuu ja mitä käsillä olevasta materiaalista voidaan luoda kierrätyksen ja uudelleen näkemisen kautta?

Mervelissä on parissa osiossa kollaasirunoutta. Niissä Sinervo on koonnut tunnetuilta kotimaisilta ja ulkomaalaisilta runoilijoita runoteosten nimet (otsikot) ja koonnut niistä lyhyen runon. Niihin latautuu kaikessa minimalistisuudessaan paljon. Lukijan runojen kokemusprosessi virittyy äärimmilleen, sillä paradoksaalisesti hänelle on annettu hyvin vähän informaatiota (muutama sana) ja samalla noihin sanoihin latautuu paljon lukijan sisältä käsin. Esimerkiksi jos runon lukija on lukenut nuo teokset, niin niiden muisto tarttuu runoon.

Sinervo ei kuitenkaan jätä pelkkiä kollaasirunoja lukijan aivokardiotreeniksi paperille vaan on lähtenyt varioimaan luomaansa runoa eteenpäin antaen sille uusia tulkintamahdollisuuksia. Nämä jaksot olivat monella tapaa erityisen kiinnostavia. Esimerkiksi:

”Autio maa

Taivas päivystää

Ihmisiä sillalla”

on viidennessä variaatiossaan tässä muodossa:

”Vuoroin maa

vuoroin taivas

armahtaa ihmiset”

Ennen viidettä variaatiota on tapahtunut muunlaisia teeman (alkuperäisen kollaasirunon) muunnelmia, jotka vaikuttavat luovat jonkinlaisen löyhästi kerronnallisen kokonaisuuden.

Mervelin kokemus on olemassaolon virtaan astumista, jolla ei ole alkulähdettä eikä päätöspistettä. Ihminen yksilönä katoaa tässä virrassa ja tulee osaksi tuota jatkuvaa liikettä. Ihmisen kulttuuri ja kieli valuvat ykseyteen. Näin myös sanat ja niiden rakennetut asemoinnit (lauseet, runot, runoteosten otsikot jne.) ovat osa tuota jatkuvaa muutoksen tilassa olevaa merkityskenttää. ”Kaikki on suhteellista, miten asiat liittyvät toisiinsa on suhteellista — Ja kaikki on kiinni näkökulmasta.” Haluan tällä luultavasti sanoa, että nykytaiteessa lainaaminen ja aineksen uudelleenmuokkaus voivat kommentoida esimerkiksi sitä, että materiaali, josta ammennetaan on yhteistä omaisuutta eikä yhden ihmisen hengen luomus tyhjästä. Liike pysähtyy hetkeksi merkityksen luonnin tai näkökulman ottamisen ajaksi ja sitten taas mennään.

(Mutta eikö tällaiseen virtaan voi hukkua? Jopa niin, että millään ei ole mitään merkitystä?)

*

Milloin ja miten ihminen voi omistaa jotakin? Ovatko jotkin asiat ihmisen hallittavissa? Mervelissä on ainakin yksi rakkausruno. Siinä rakkaus tai sen kohde koetaan tulkintani mukaan ilmiönä, jota ei voi hallita. Jonkin havaitseminen ei ole sen hallintaa vaan huomatuksi tulemista. Jonkin nimeäminen ei myöskään ole sen hallintaa vaan pyrkimystä hallintaan määrittelemällä.

Mervelin Rakkausrunossa sanotaan esimerkiksi näin:

”kosminen uima-allas tai luoja jonka synnytyskanavat

repeävät kun otsatäyhtö  tunkee esiin

kun yritämme kaikin keinoin selvittää

kuinka suuri se on ja mitä kaikkea se kestää”

Tässä ihmistä kiinnostaa koko, jonkin asian mittasuhteet, rajat, jotka ovat määriteltävissä. Ulkoisen määrittelyn jälkeen halutaan päästä käsiksi sen sisäiseen maailmaan, henkeen tai sieluun: ”mitä kaikkea se kestää”, mikä on sen luonto, onko sen ulkoinen muoto rikottavissa sisältä päin? Löytöretkeilijä on röyhkeä, jos hän ei kunnioita kohdettaan.

*

Mervelissä kaikki ei ole ihmeellistä, positiivista, ihmistä läpivalaisevaa alkuräjähdyksestä perittyä kaikkeuden energiaa. Valo synnyttää myös varjoja. Niitä Mervelissä on monen intertekstuaaliselta haiskahtavan viittauksen muodossa. Näistä tartuin erityisesti Pahan kukka -runoon. Pahan kukka vaurioittaa varomattoman, sen hedelmät ja myrkylliset siemenet hyökkäävät arvaamattomasti ja aggressiivisesti. Sitä on vaikea saada hengiltä. Sen pyrkimyksenä tuntuu välillä olevan myös vahingoittaa ihmisten yhtenäisyyttä osoittaen ihmisten eroja ja luoden haitallisia stereotypioita. Mene ja tiedä, mutta parempi on antaa pahan kukan vain kuihtua pois, sillä se on vaarallinen ja sitkeän pirullinen. Todellinen painajainen!

”Pieneksi puuksi kasvettuaan sen voi seisoa nurkassa umpimielisenä

kuin pahojaan tehnyt kersa mutta vaarallisempana.

Jonakin yönä se ehkä kumartuu, noukkii ruukusta kiven

ja iskee nukkujaa päähän murskaten kallon ohuet luut

Näin se luo uudelleen aukileet ja tunkeutuu

raiskaajana limbiseen järjestelmään, sulautuu siihen

mitä tarkoitamme kun lausumme sanan sielu.”

Mervelin varjoisessa osassa on myös kollaasirunoja ja kokonaisuudessa osa toi mieleeni sellaisia synkkiä asioita kuin kuolema, menetys, haitallinen vallankäyttö, tasa-arvottomuus ihmisten välillä ja manipulointi.

Ja edelleen pohdintaan:

”Jos mieli on fantasiaan lukittu ja sokea,

jos nostalgia lukitsee sen yhä uudelleen,

pääsemmekö koskaan vapauteen,

missä kaikki mitä todella tapahtuu ja on,

on?”

*

Mervelin päättää yksi laaja runo: Se ympäröi teidät tuoksullaan. Sinervo on alunperin kirjoittanut sen Musiikkiteatteri Kapsäkille ja se on on julkaistu ensimmäisen kerran Helsingin Sanomissa 1.3.2017, joka on tasa-arvoinen avioliittolain voimaantulopäivä.

Runossa tavoitellaan mervelin olemusta verratessa sitä rakkauteen.

”Ehkä rakkaus hyvinkin on merveli

ja virtailee kaikkiaikaisena aineen vangitsematta.

Historia ei yllä tyrkkimään sitä

uhkiensa jyrkänteiltä,

vaikka saisi meidät revittäväkseen.”

Ja edelleen runon jättämän mielikuvan pohjalta merveli voi olla jotakin lempeästi outoa, jonkinlainen kumma olio, joka vaihtaa alati muotoa ja sijaintiaan ajassa ja tähän verrattuna ”rakkaus ei katoa, se virtaa alati”. Rakkauden perässä ei voi juosta (tai voi, mutta saamatta sitä kiinni) tai yrittää vangita sitä purkkiin tutkittavaksi minkäänlaisilla laitteilla tai kidutuvälineillä. Se löytää luoksesi niin kuin tuoksu.

*

Merveli on kiehtova runoteos. Se kutsuu jättämään taakseen ihmiskeskeisyyden ja havainnoimaan ilmiöitä pintaa syvemmälle ihmettelyllä ja aistien äärimmäisellä ja herkällä virittämisellä. Itsensä etsimisen sijasta voi etsiä rakkautta ja kaikkia yhdistäviä tekijöitä. Mutta ei kai aina tarvitse mennä syvemmälle vaan joskus sitä voi pysähtyä vain ihmettelemään alati liikkeessä olevaa pintaa.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Helena Sinervo: Merveli

2018 WSOY

74 sivua

Kannen valokuva:  Fabian Oefner, sarjasta Iridient (2013-2015)

Kannen ulkoasu: Tom Backström

Arvostelukappale

Merveli kustantajan sivuilla (wsoy.fi)

*

Joitakin muita blogin runokirjoituksia:

Runohaaste! – Koonti vuoden mittaisesta lukuhaasteesta

Runoreaktiot

Runoreaktio: Helena Sinervo: Merveli

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Eino Santanen: Yleisö

Miia Toivio: Pysty hiljaisuus

Sirkka Turkka: mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Harry Salmenniemi: Virrata että

 

Mainokset

Runohaaste! – Koonti vuoden mittaisesta lukuhaasteesta

Omppu (Reader, why did I marry him?) käynnisti vuoden alussa Runohaasteen, jonka aikana luettiin niin paljon kotimaista runoutta kuin ihmisen sietokyky, reaaliteetit, mielenkiinto ja kisakunto kestivät. Tämä oli minulle erityisen mieluisa haaste, sillä runojen lukeminen menee mukavuusalueelleni. Ei siis välttämättä haaste, mutta oli kuitenkin, sillä luin vuoden aikana varmasti enemmän kotimaista runoutta kuin aikaisempina vuosina ja kirjoitin lukukokemuksistani julkisesti (blogiin) ensimmäistä kertaa. Nuo blogitekstit eivät kaikki ole varsinaisia runoanalyysejä, kirja-arvioita tai yleisiä runopohdintoja vaan osa niistä on runoreaktioita, oma insta-runoreaktioni lukukokemukseen.

Vuoden aikana tulin lukeneeksi 61 runokokoelmaa. Olen tästä melko ylpeä. Tavoitteeni oli kyllä sata (runo 100 hei…), mutta realismi voitti.

Alla lista lukemistani:

Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän

Sirkka Selja: Taman lauluja

Paavo Haavikko: Tiet etäisyyksiin

Anja Erämaja: Töölönlahti

Aaro Hellaakoski: Hiljaisuus

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut

Saila Susiluoto: Ariadne

Pentti Saarikoski: Runot (siis kaikki (15) Saarikosken runokokoelmat yksissä kansissa)

V.S.Luoma-aho: Remora

Olli-Pekka Tennilä: Ontto harmaa

P. Mustapää: Laulu ihanista silmistä

Helena Kallio: Kalarakastaja

Kaarlo Sarkia: Unen kaivo

Eila Kivikk’aho: Ruusukvartsi

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty

Kristian Blomberg: Valokaaria

Anja Erämaja: Laulajan paperit

Olli Heikkonen: Regional-Express

Jarno Pennanen: Tomun kimallus

Jouni Inkala: Nähty. Elämä

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Jarno Pennanen: Jeremian murhe

Maria Matinmikko: Valkoinen

Maria Matinmikko: Musta

Silja Kejonen: Vihkilumen talo

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut

Henry Parland: Hamlet sanoi sen kauniimmin

Olet täyttänyt ruumiini tulella – eroottisen runouden antologia

Harry Salmenniemi: Virrata että

Jarno Pennanen: Elokuun päivä

Tiina Lehikoinen: Multa

Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa

Suvi Valli: Spiraali

Vesa Haapala: Valekuolleet

Manne Tuomenoksa: Kaipauksen harmaa (lyyristä modernia aforistiikkaa)

Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle

Kaarlo Sarkia: Kohtalon vaaka

Vilja-Tuulia Huotarinen: Sakset kädessä ei saa juosta

Sirkka Turkka: mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Miia Toivio: Pysty hiljaisuus

IC-98, Mikael Brygger ja Henriikka Tavi: Tekstinauhoja: In large, well-organized termite colonies

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba

Eino Santanen: Yleisö

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Eeva-Liisa Manner: Fahrenheit 121

Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari

*

Olen kirjoittanut runojen lukemisesta noin yleensä blogissani, esim. Runohaaste! ja Runojen lukeminen lisää hyvinvointia – Helmetin lukuhaaste!

*

Runot tulevat minusta aina silloin tällöin ulos runoina. Siis niin, että minun on ”pakko” kirjoittaa runo, joka voi olla vastareaktio lukemalleni tai myötäillä runokokoelman maailmaa, kieltä ja sen tapaisia asioita. Päätinkin aloittaa täällä blogissa uuden sivun (page), jonka otsikko on Runoreaktiot. Sieltä löytyy jatkossa kaikki imprompturunoni, jotka runokokoelman lukeminen on minussa herättänyt esille.

*

Olen iloinen, että Runohaaste sai minut lukemaan entistä enemmän kotimaistakin runoutta. Kiitos Ompulle tästä mieluisasta lukuhaasteesta!

runo100 - jatko

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kuva: Omppu Martin

*

Runohaasteen lukukokemuksista on kirjoittanut muun muassa: Kirja vieköön! 

Jarno Pennanen: Jeremian murhe

Jeremia on Vanhan testamentin merkittävimpiä ja tuotteliaimpia profeettoja. Hän varoitti juutalaisia Babylonian pakkosiirtolaisuudesta. Kansa ei uskonut vaan kinaili keskenään, palvoi vieraita jumalkuvia ja sen sellaista. Jeremian keinot kansansa puhuttelimiseksi löytyivät draamasta. Jeremia piti lyhyitä ja vertauskuvallisia draamallisia esityspaloja, vähän kuin happeningejä. Jeremiaalle lopulta kävi huonosti.
Jarno Pennanen on kirjoittanut oman versionsa Jeremian julkisesta työstä ja kivityskuolemasta. Teksti sisältää lyhyitä kertovia pätkiä, joita seuraa runo tai useampi runo kuvaamassa Jeremian tuntoja.

10. Vanki kaivossa

Siis viisi askelta voit ees taas ottaa,

viisi askelta – kuin pakenisit niillä

omaa elämääsi taikka Jumalaa!

Mieltä polttaa, vauhti kiihtyy,

ajatukset kiitää – seinää päin!

Putoaa maahan raajarikot vaikertain,

Kuolleet ajatukset tielles röykkiöitä kasaa,

Ei seinää mihin nojata, ei pohjaa astua,

Vain ajatuksen hyhmää, kuollutta ja kuolevaa.

Se hengen salpaa, imee jäsenistä voiman.

Profeetta omiin sanoihinsa hukkuu – auta Jumala!

img_0904

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Jarno Pennanen: Jeremian murhe

WSOY 1945 84s. Omistettu Katri Valalle