Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina

Heidi Pyykkösen ja Niilo Rantalan runoteos Aina oli viime vuoden raikkaimpia ja valoisimpia lukukokemuksiani. Aina on monisävyistä runoutta rakkaudesta, jonka loppusointu avautuu mahtavassa duurissa. Runoteoksen sivuilta lukija löytää perinteistä mittoihin taivutettua runoutta, sivujen ylittäviä urkupisteitä ja vapaaäänistä nykyrunoutta. Sanataiteen tyylirepertuaarista Ainaan on päätynyt mm. eeppinen runoelmatyyli, kantriballadi, suomalaiskansanomainen poljento ja proosa- ja kuvarunoutta. Äänen ja rytmin vaihdoksia teokseen on mahtunut useita, mutta ne muodostavat toimivan kokonaisuuden kertoen tarinan rakkaudesta, rakastamisesta ja parisuhteesta. Mukana on intertekstuaalisuutta esimerkiksi satuihin (Lumikki) ja kirjallisuuden historian tunnettuihin (traagisiin) rakastavaisiin. Runojen askellus oli rytmikästä, tahdikasta, soljuvaa, tarpeentullen rubatomaista viivyttelyä ja sitten taas eteenpäin vyöryvää sanoilla ja tunteiden väreillä ilottelua. Aina tuntui lukumatkalta joka oli kuin aallonharjalla matkustaisi. Voin helposti kuvitella, että Ainan runoja lausutaan ja lauletaan ääneen.

Ainan aiheena on rakkaus, mutta myös uskonto kulki matkassa mukana. Keskiössä on kuitenkin rakkaus, rakastuminen, rakastaminen ja rakkauden herättämät muut tunteet. Sivuilla tapahtuu kohtaaminen (”Se tuntuu hölmöltä ja sitähän se on / ei kukaan ketään löydä ruotsinlaivalta, se varma on”) koetaan epävarmuutta ja lopulta rakastamisen vahvuutta, ainaisuutta. Ainan tarinan voi nähdä parisuhteen (alun) kuvauksena ja siitä kenties runoteoksen valoisa ilo unohtamatta synkkiä ja epävarmoja taitekohtia, jolloin rakkauden menetys on mahdollinen.

Aina oli lukukokemuksena virkistävän onnellinen ja häpeilemättömän viatonkin rakkauden kuvaus. Ja toisaalta lukijana havaitsin, että rakkaus saa myös unohtamaan itsensä, herättää halun omistaa toinen ja näkemään rakkaus mahdolliseksi vain silloin kun toinen on läsnä.

”…Ennen kuin löysin sinut / minä ikävöin sinua niin, / että usein matkani kulkeutui seutuihin siunaamattomiin. / Minun maailmani oli tyhjä ja kauneudeton / ja jäätävän kylmä se oli. Vain sinussa kauneus on. /// Elämäni ennen sinua oli rakkaudeton / ja rintaani pakotti niin. Vain sinussa rakkaus on.” (pyhiinvaeltajan laulusta, s. 72)

*

Aina vetoaa tunteisiin ja kutsuu heittämään penseyden pois silmistä, korvista ja käsistä. Ainassa poissa ovat kyynisyys, analyyttisyys, monimutkainen problematisointi ja tilalla tuntuu olevan puhdas avoin riemu. Aina on raikas tunteiden valloilleen päästäminen, joka ei tahdo kenellekään pahaa  vaan kutsuu hetkeen, jossa onnellisuus kulkee euforian voimalla kohti tulevaisuutta. Aina ei ole kuitenkaan mitään vaaleanpunaista pumpulia, glitterpölyä ja enkelikuoroja, sillä runominät ovat yhtä lailla kompleksisia ihmisiä säröineen, arpineen ja varjoineen.

Huomaisin loppua kohden hymyileväni (valoisa olo, ei ivallinen hymy) runojen sisällön ja erityisen teoksen tunnelman onnellisuutta vapaaksi päästävästä asenteesta. Aina välittyi minulle vahvana avauksena rakkaudesta kyynisenä aikana. Aina luottaa siihen, että rakkaus on ikuista, että se on aina.

”Kyynikoille

Tiedämme / ei rakkaus ole muodissa / sillä se ei ole musta. Aurinko nousee.” (s. 65)

*

img_1232
*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heidi Pyykkönen ja Niilo Rantala: Aina (Rakkausrunoelma)

Ensimmäinen osa Rakkaus-trilogiasta, jonka toinen osa Auki julkaistaan vuonna 2019

2018 Käsite

Graafinen suunnittelu: Ruho Factory

84 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoutta blogissa

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle

*

Runoreaktiot!

Runoteoksia

#Runo18 : Nämä ovat

#Runo19 – Runohaaste (päivittyvä)

 

 

#Runo18 : Nämä ovat

 

Nämä ovat

Kehtolauluja kuoleville kun olemme yksin ja toisin

Hämärä rakkaus sataa kirsikankukkia

vai miten sanoa tunnustus

kun Tomun taikuri avaa Valheiden kirjan

ja luettelee Uutisia! Saaren runot ja Luonteita

 

Auringonvihreä Metropolis on purkautuva satama, jossa lepää

maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Tämä paikka on kerros n, jossa ihmistä ohjaa Eksymisen kartasto

Täällä neljä kvartettia aina sähkökatkoksen aikaan

soittaa kävelymusiikkia meren pohjalta

Ne ovat lauluja, runoja tai jopa Kaikki runous

kun aurinkokello ja aurinkokivi ottavat rakkaudelman asennon grand plié

 

Uneksi pyhä uni ja tiedä, että

Kun rakkaus on ohi poltamme sängyn

En ole sinun vaikka kutsun itseni kylään

Vaikka tarjoat minulle sata runoilijaa, sata runoa niin

tämä ei ole vuosisadan rakkaustarina eikä ensimmäinen rakkaus

Vaan autio maa

 

Kunhan sanon

En minä ole aina sama imago

Lue minua kuin kissojen kielen kompasanakirjaa

ja ehkä jossakin vaiheessa saapuu super hyvä olo

niitä samoja reittejä kuin etäisten teiden haibun

 

Oletko minulle kotka vai aurinko?

Sillä jos tuulet vastaan ja olen sinulle maailma tuulenkaatama

Tuulee Merveli ja ränttätänttä sinut!

 

*

IMG_8663

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Osallistun tällä runolla Ompun #Runo18 – lukuhaasteeseen. Pari runokirjaa putosi runosta pois. Halusin käyttää ainoastaan suomen kieltä runossa. En ole kollaasirunojen kirjoittaja, mutta tätä oli ideansa vuoksi erityisen hauska tehdä!

Kiitos lukuhaasteesta!

Täällä kaikki runoteokset, joista olen ehtinyt kirjoittaa parin vuoden aikana blogiin. Ja joskus käy niin, että lukemaani runoon tai runoteokseen tekee mieli reagoida omalla runolla. Kutsun näitä nimellä Runoreaktio! (linkki aukeaa blogiin kirjoittamistani runoreaktioista)

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Kutsun itseni kylään on turkulaisen runoilija ja performanssitaitelija Hanna Stormin esikoiskirja. Koin sen runoteoksena, joka ei ole peruskivaa perusmassaa. Se ei ole nättiä vaikkapa luontometaforilla lukukokemusta ylevöittävää vaan jonkinlaisella levottomuudella paineistettua runoutta.

Lukukokemus muistutti jotakin sellaista, mitä kutsuisin skumppapullon ensivaahtoefektiksi. Siinä lukijaa kuljetetaan paineella, täysillä ja pompottaen. Tulee hölskytetty olo. Paine purkautua tulee runojen minän äänestä, joka välittömästi päästyään kapeasta pullon suusta ulos hajaantuu kaikkialle ja perille saavuttuaan kuplii aktiivisesti ratiosta irrallaan lasissa.

Kirjan runot kuplivat kaoottisesti. Niiden maailma ja kuvat tulevat, menevät ja katoavat yhtäkkiä. Tästä voi tulla lukijalle turpeasti säksätetty olo. Lukukokemus ei ole hallittu ja ajattelen: sen ei tarvitse olla hallittu. Stormin runoteoksen äärellä en ole edes kiinnostunut hallittavuudesta, kontrollista, tarkoista määrittelyistä. Unohdetaan suuret linjat, elämänkaaret ja kirjalliset kaanonit. Malja tälle vapaudelle!

Runojen kertoja on kaupunkilainen nainen, joka reissaa ja kohtaa ihmisiä. Hänellä on paikkaan sidottuja tuttavuuksia (kuten naapureita) ja hänellä on satunnaisia tuttavuuksia (kuten punkkakumppanit). Hänellä on muistoja, (yksityisiä) aistihavaintoja ja reaktioita itseensä suhteessa muihin ihmisiin. Osa näistä on aggresiivisia, osa energisiä, osa mutisevia tai jupisevia ja osa on reippaalla otteella kiertynyt itsensä ympärille puristaen mehut ulos tiskirätistä.

Runojen minä on ailahtelevainen. Kirpakka kun sille päälle sattuu ja turta kun turtuus tulee selittämättä osaksi elämää. Hänessä on anything goes – mimmiä, kyllä kaikelle ja kaikille – naista ja samanaikaisesti sellaista ristiriitaista ihmistä, jonka on hoettava: ”en haluu olla paha, haluun olla paha” kuin se olisi mantra, joka määrittää hänen suhteensa itseensä ja muihin ihmisiin.

Runojen minä sanoittaa elämäänsä moniäänisesti, kun kaikki ei ole valmista, etukäteissovittua vaan roisketta, pärskähdyksiä, tulvia ja kuivuvia uomia hetkestä toiseen. Harmoninen polyfonia on harvinaisuus, kakofonisempi ote luonnollisempi. Runoissa lähestytään identiteettiä tai minuutta tunnulla, josta mieleeni tuli rytminen sik-sak. Suunta vaihtuu nopeasti. Sik-sak on kolmiulotteisena tai pystyyn nostettuna jyrkkämäkinen tie ja kaksiulotteisena tai lappeellaan keskitien pakoilua sykkimällä tien laidalta toiselle.

Lukukokemuksesta tuli mieleeni myös kaleidoskooppi ja kubismi. Kummassakin tapauksessa eheä kuva katoaa liikkeeseen. Runojen minän identiteetissä on sama tuntu. Vaihtelevuus, liukkaus, liukuvuus, välähdyksen omaisia valoja ja kiehtovaa kietoutumista.

Jos runot olisivat kuvia, niin ne voisivat esittää kaaosta jota voidaan hallita ainoastaan paloittelemalla identiteetti.

*

”joidenkin kohdalla täytyy olla oma itsensä

ääni muuttuu hallitsemattomaksi

pelkkää bassoa

lähtölaskenta nolla

yhtä aikaa voi paremmin kuin koskaan ja haluaa kuolla”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

2018 Aviador

Kansi: Anni Haunia

112 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Hisashi Honda: Pyhä uni

Saila Susiluoto: Metropolis

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Kaikki runoteostekstit täällä

*

Hanna Stormin lyhyt haastattelu Marko Laihisen blogissa

*

Blogitekstejä kehitteillä mm. Erkka Mykkänen: Something not good, Vanhan Japanin taruja (kokoelma kertomuksia), Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun, S.A Hakkarainen: Nescitus, Peter Metcalf: Antropologia ja Eugene O’Neillin kolmesta yksinäytöksisestä näytelmästä.