Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Kutsun itseni kylään on turkulaisen runoilija ja performanssitaitelija Hanna Stormin esikoiskirja. Koin sen runoteoksena, joka ei ole peruskivaa perusmassaa. Se ei ole nättiä vaikkapa luontometaforilla lukukokemusta ylevöittävää vaan jonkinlaisella levottomuudella paineistettua runoutta.

Lukukokemus muistutti jotakin sellaista, mitä kutsuisin skumppapullon ensivaahtoefektiksi. Siinä lukijaa kuljetetaan paineella, täysillä ja pompottaen. Tulee hölskytetty olo. Paine purkautua tulee runojen minän äänestä, joka välittömästi päästyään kapeasta pullon suusta ulos hajaantuu kaikkialle ja perille saavuttuaan kuplii aktiivisesti ratiosta irrallaan lasissa.

Kirjan runot kuplivat kaoottisesti. Niiden maailma ja kuvat tulevat, menevät ja katoavat yhtäkkiä. Tästä voi tulla lukijalle turpeasti säksätetty olo. Lukukokemus ei ole hallittu ja ajattelen: sen ei tarvitse olla hallittu. Stormin runoteoksen äärellä en ole edes kiinnostunut hallittavuudesta, kontrollista, tarkoista määrittelyistä. Unohdetaan suuret linjat, elämänkaaret ja kirjalliset kaanonit. Malja tälle vapaudelle!

Runojen kertoja on kaupunkilainen nainen, joka reissaa ja kohtaa ihmisiä. Hänellä on paikkaan sidottuja tuttavuuksia (kuten naapureita) ja hänellä on satunnaisia tuttavuuksia (kuten punkkakumppanit). Hänellä on muistoja, (yksityisiä) aistihavaintoja ja reaktioita itseensä suhteessa muihin ihmisiin. Osa näistä on aggresiivisia, osa energisiä, osa mutisevia tai jupisevia ja osa on reippaalla otteella kiertynyt itsensä ympärille puristaen mehut ulos tiskirätistä.

Runojen minä on ailahtelevainen. Kirpakka kun sille päälle sattuu ja turta kun turtuus tulee selittämättä osaksi elämää. Hänessä on anything goes – mimmiä, kyllä kaikelle ja kaikille – naista ja samanaikaisesti sellaista ristiriitaista ihmistä, jonka on hoettava: ”en haluu olla paha, haluun olla paha” kuin se olisi mantra, joka määrittää hänen suhteensa itseensä ja muihin ihmisiin.

Runojen minä sanoittaa elämäänsä moniäänisesti, kun kaikki ei ole valmista, etukäteissovittua vaan roisketta, pärskähdyksiä, tulvia ja kuivuvia uomia hetkestä toiseen. Harmoninen polyfonia on harvinaisuus, kakofonisempi ote luonnollisempi. Runoissa lähestytään identiteettiä tai minuutta tunnulla, josta mieleeni tuli rytminen sik-sak. Suunta vaihtuu nopeasti. Sik-sak on kolmiulotteisena tai pystyyn nostettuna jyrkkämäkinen tie ja kaksiulotteisena tai lappeellaan keskitien pakoilua sykkimällä tien laidalta toiselle.

Lukukokemuksesta tuli mieleeni myös kaleidoskooppi ja kubismi. Kummassakin tapauksessa eheä kuva katoaa liikkeeseen. Runojen minän identiteetissä on sama tuntu. Vaihtelevuus, liukkaus, liukuvuus, välähdyksen omaisia valoja ja kiehtovaa kietoutumista.

Jos runot olisivat kuvia, niin ne voisivat esittää kaaosta jota voidaan hallita ainoastaan paloittelemalla identiteetti.

*

”joidenkin kohdalla täytyy olla oma itsensä

ääni muuttuu hallitsemattomaksi

pelkkää bassoa

lähtölaskenta nolla

yhtä aikaa voi paremmin kuin koskaan ja haluaa kuolla”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

2018 Aviador

Kansi: Anni Haunia

112 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Hisashi Honda: Pyhä uni

Saila Susiluoto: Metropolis

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Kaikki runoteostekstit täällä

*

Hanna Stormin lyhyt haastattelu Marko Laihisen blogissa

*

Blogitekstejä kehitteillä mm. Erkka Mykkänen: Something not good, Vanhan Japanin taruja (kokoelma kertomuksia), Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun, S.A Hakkarainen: Nescitus, Peter Metcalf: Antropologia ja Eugene O’Neillin kolmesta yksinäytöksisestä näytelmästä.

Mainokset

Runoreaktio! Romanssi vai balladi? – sekä lukukokemuspohdinto James Taten surrealistisesta runoudesta

Kävelin eräänä yönä supermarketin pesuainekäytävällä

Lattia oli ruutuisa ja pesuaineet olivat amerikkalaisia

Taustalla soi Ornette Colemanin free jazz, joka päiväsaikaan on musakkia

Lattialla makasi mies, jonka tunnistin

Hän oli verissä päin koska

hän oli ritari

Tiesin mitä oli tehtävä

Laskin pesuaineita, sukkahousuja ja chilipaprikoita sisältävän ostoskorini lattialle

Käännyin ympäri ja näin

Sean Pennin

Hän ei näyttänyt niin vihaiselta kuin

olin kuvitellut

Sanoin Pennille:

”Hei sinä! Jos sulla on ongelma mun kanssa niin tapellaan. Ritari oli syytön. (hiljaisuus) SULLA ON ONGELMA MUN KANSSA, PENN!”

Penn ei ehtinyt vastata minulle, koska samaan aikaan pihaan ajoi roska-auto.

Kun sellainen auto peruuttaa

niin siitä lähtee sellainen ärsyttävä huomiotakin herättävä ääni

Palasin hetken kuluttua takaisin supermarkettiin

Penn ei ollut enää siellä

Etsin häntä melkein kaikkialta

Hän istui ja odotti minua

erittäin vihaisen näköisenä

vastapäätäni sängyn päädyssä

Roska-auto oli tässä vaiheessa ajanut pihasta ulos

Tyhjennetyn jäteastian tilavuus on 140 litraa

(Runoreaktioni James Taten runouteen)

*

*

James Tate (1943-2015) oli yhdysvaltalainen runoilija, jonka suomennetun valikoitujen runojen kokoelman Valheiden kirja luin jokin aika sitten. Alkuunsa minun oli hankala tavoittaa Taten paloiteltua ajattelua tai säkeitä. Ne tuntuivat langanpätkiltä juuri valmistuneen kirjavan villasukan nurjalla puolella. Paljon informaatiota, mutta en tiedä mistä lähden liikkeelle. Alkukauden runoudesta selvittyäni hänen loppukautensa runous avautui minulle kai helpommin. Se oli proosallisempaa. Nautin sen surrealistisista unenomaisista tapahtumakuvauksista. Osa teksteistä oli alitajuntatiloissaan melko painajaismaisia ja sai minut pohtimaan onko ihminen lopulta hyvin kaoottinen entiteetti, jota kulttuuri, sovinnaisuussäännöt, yhteiskunta, moraalikoodistot ja niin edelleen pitävät kasassa.

Runojen tyyli on toteavaa, kertovaa, puhelevaa porinaa. Niissä tuntuu olevan jonkinlainen tarinallinen juoni, mutta yllätykset rikkovat oletusarvoisia juonikulkuja. Kausaliteetti ei sovi unien maailmaan. Yllätykset kuuluvat runoihin. Yllätykset olivat usein jollakin tavalla väkivaltaisia tai jokin väkivallan uhka häilyy runojen maailman taustalla. Tunnelma runoissa on outo, vieras ja samalla on läsnä tuntu, että näinhän tämän henkilön jutun tulikin edetä tai näinhän pitikin tapahtua. Unien logiikka ei noudata valveillaolon realismia. Runoissa on myös jokin twinpeaksiläinen tuntu.

Lukukokemus ei ollut pelkkää outouden mukanaan tuomaa epämukavuutta. Jotkin absurditeetit teksteissä olivat hyvin hauskoja, ratkiriemukkaita. Aina en ollut kuitenkaan ihan varma, voiko jollekin kierolle nauraa. Kenties nauroin enemmän ilmaisun keinoille siis miten asia oli kerrottu kuin itse asialle. Tiedättehän?

Runot johdattivat minut lukijana kulkemaan sokkona ja ylittämään rajoja huomaamattani. Tämä voi tehdä lukukokemuksesta jopa epämukavan. Onneksi unet ovat vain unia.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Runoreaktio teokseen:

James Tate: Valheiden kirja. Valitut runot

2016 Savukeidas

Valinnut ja suomentanut: Aki Salmela

122 sivua lainattu kirjastosta

*

Runoreaktio on reaktioni runoteokseen tai yksittäiseen runoon, jonka olen kokenut. Runoreaktio on spontaani, usein lukukokemuksen jälkeen välittömästi syntynyt, ja muokkaan sitä hyvin vähän ennen julkaisemista.

Lisää runoreaktioita täältä.

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Ei nyt ihan ”kaikki” runous, mutta melkein. Näin selviää kääntäjä Jukka Kemppisen kirjaesittelystä. Lisäksi selviää, että käännökset on tehty periaatteella: tekstin tulee olla toimivaa runomuotoista käännöskirjallisuutta siis luettavaa runoutta. Käännösten pakottaminen alkukielisen tekstin runomittoihin ja rytmiin ei aina toimi tai lainatakseni Kemppistä: ”Siinä ovat lujilla sekä runous että sisältö”. Oli virkistävää lukea myös seuraava kääntäjän tunnustus: ”Suomennoksissani on joitakin päähänpistoja, jotka eivät saa suoraa tukea alkutekstistä. Niitä on kuitenkin aika vähän.” Kiitos rehellisyydestä.

Kaiken kaikkiaan on pakko todeta, että pidän siitä, että käännösrunoteoksissa avataan taustoja oli kyse käännöstyöstä, runoilijasta, hänen ajastaan tai runoudesta yleensä. Nämä tiedot usein syventävät lukukokemustani ja jos oikein innostun tekstistä, niin taustojen innoittamana voin hakea itselleni lisää luettavaa samalta kirjailijalta, hänen aikakaudeltaan, kulttuuristaan ja tai niin edelleen.

*

Kokoelman draaman kaari on onnistunut. Sisäänheitto, rauhallinen keskiosa ja lopuksi kerrataan alun teemat, mutta tummilla kypsyneillä sävyillä. Alussa iloluontoista ranttalimeininkiä, keskiosa eeppisen ylevää kreikkalaisihanteista runoelmaa ja loppupuolella synkkää kamaa, jossa alkupuolen räväkkä huulenheitto on vaihtunut kyyniseksi irvistelyksi. Ensin ovat käynnissä riehakkaan nousujohteiset bileet, jota seuraa aamuyön eetterissä surisevat filosofiset keskustelut ja lopulta tapahtuu havahtuminen elämän paskuuteen keskellä käynnistyvää krapulaa.

”Lakkaisit toivomasta ihmisiltä hyvää, / lakkaisit toivomasta kiitollisuutta. / Mikään ei kiitä; mikään ei kestä; / hyvyys palaa poroksi; ystävyys ei uusi. / Menneittein tekojen taakka painaa kumaraan. Tämän Catullus tajusi. Hänellä oli ystävä.”

*

Mistä aiheista Catullus kirjoitti?

Esimerkiksi: naiset, miehet, juopottelut, ihanainen Lesbia, aktiivinen seuraelämä, kaupunkielämä, alapään jutut keskittyen perseen alueelle, naiminen, rakkaus, ystävyys, erilaiset menetykset (sis. taloudelliset, eräänlaista velkojen perintää pilkkarunoilla), poliittiset johtohahmot, runoilu, runous ja kreikkalainen mytologia.

Entä mikä on Catulluksen runojen tyyli? Tapa lähestyä runojen aiheita?

Karski, ronski, pilkkaava, iloitteleva, naurettava, naurava, persekeskeinen, satiirinen, ilkikurinen, kuriton, hillitön, hallittu isku, naseva, suorapuheinen, kaunopuheinen, älykäs, infantiili, nokkava, nokkela, vittuileva, kepeä, lakoninen ja hauskanpitoinen.

Tyylistä jää vaikutelma, että iva peittelee totuutta tai jos ei peittele, niin Catullus joko a) ei välitä tai b) ei välitä ja haluaa ärsyttää. Ajoittain lukukokemuksen aikana tuntui kuitenkin siltä, että luen kurittoman kakaran verbaalista purkausta.

”Täyshomot Aurelius ja Furius, / puhkaiskaa perseenne niin että tuntuu. / Kuvittelette minua säkeitteni kaltaiseksi, / jotka ovat rivoja, / joista puuttuu häpy… / Oikea runoilija on tavallansa siveä, / vaikkei se välttämättä näy hänen runoistaan. / Ne ovat joskus ruokottomia, / säädyllisyyttä vailla / ja voivat vielä innostaa hillittömyyteen, / mutta eivät poikia, vaan miehiä, / joiden takkuiset takamukset / eivät vähästä hetkahda. / Olette lukeneet tuhannesta suukostani / ja aavistelleen minussa naismaisuutta. / Olette väärässä, täyshomot Aurelius ja Furius, / puhkaiskaa perseenne niin että tuntuu.”

Catulluksen runoutta lukiessa sain usein vaikutelman, että hän tekee tarkkoja havaintoja ihmisten heikkouksista, pikkumaisuuksista, virheistä. Lyhyissä ivapitoisissa runoissa usein puhutellaan nimeltä jotakin toista miestä, joka saattaa olla ystävä, kenties lähipiiriin kuuluva, mutta osa vain valikoituja uhreja Catulluksen sivalluksille. Moni miehille suunnattu runo sisältää fallistista pullistelua tai muuten vain semi-aggressiivista loanheittoa.

Vaihtelua tähän machoiluun tuovat osa Lesbialle osoitetuista runoista. Hän on Catulluksen rakastettu, mielitietty ja ilmeisen saavuttamaton nainen runoilijalle, mikä tekee Lesbiasta varauksettoman palvonnan kohteen Catullukselle. Lesbia on ihana, naisista parhain ja samalla naisista kamalin, koska ei antaudu (yksinomistuksella) Catullukselle.

Catullus on runoillut Lesbiasta useamman värssyn, joiden tunneskaala ja sisältö vaihtelee laidasta laitaan. Joissakin Lesbia on varpunen, jonka sylissä on onni ja jota Catullus voisi suukotella tuhansittain ja toisaalla myös Lesbia saa kuulla kunniansa.

”Lesbia sanoo naivansa minut / ennen kuin kenenkään toisen, / vaikka jumala kosisi. / Tai hän siis sanoo; / mutta minkä nainen sanoo rakkaalleen himossa, / sen saa kirjoittaa tuuleen ja virtaavaan veteen.”

Tämä oli vielä hyvin nätisti sanottu Lesbiasta.

*

Catulluksen henkilöihin menevässä runoudessa on tuntu välittömyydestä, nokkelan nopeasta kynäilystä (?) ja ilkikurisesta palautteesta. Useat hänen runoistaan ovat turhasta pinkeydestä vapaata revittelyä ja poikas-äijäilyjengien seksuaalisviritteistä siis kukkoilevaa läpän- ja loanheittoa, jolla koetellaan kohteensa huumorintajua.

”Flavius, naisesi taitaa olla pahan näköinen, / sillä muuten olisit tehnyt / hänestä suuren numeron. / Olet tainnut iskeä tosi pahan huoran, / kun et kehtaa kertoa minullekaan. / Yksin et nimittäin öitäsi makaa. / Sen näkee peitteestä, haistaa / manteliöljystä, Syyrian seppeleistä. / Tyyny on puhki monesta kohtaa, / sänkysi natisee romahtamaisillaan. / Turhaan sinä piilottelet huoraamistasi. / Ei kukaan tule muuten vain / noin puhki naidun näköiseksi. / Niin että tunnusta hyvät ja pahat. / Kerro minulle, niin minä / lennätän teidät taivaalle säepareina!”

Ei ole aina helppoa, kun lähipiirissä on runoilija.

Lähipiirin lisäksi poliittinen kärki ja vallanpitäjät saavat kuulla kunniansa. Catullus ei ole valinnut puolia vaan tasaisesti tuuletti pahansuopaiset sanakatkunsa minne huvitti. Catullus (n. 87-57 eaa) eli Rooman tasavallan raunioilla, joten materiaalia poliittisen pilkantekoon varmasti riitti.

”Marcus Tullius Cicero puhetaidon mestari / ylitse menneen ja tulevan Rooman! – / Kaikkein huonoin roomalainen runoilija / Gaius Valerius Catullus esittää sinulle kiitoksen. / Catullus on runoilijana kaikkein huonoin / niin totta kuin Cicero on puhujana paras.”

Ja näin Catullus sivaltaa Julius Caesarin yhdestä alaisesta:

”Nyt puhki naitu kenraali Mamurra / syö kaksi-kolmekymmentä miljoonaa sestariusta. / Vieläkö sallivuus sallii tätä enemmän? / Eikö tämä riittäisi himoon ja ahneuteen? /// Ensin hän hävitti isänsä perinnön, / seuraavaksi meni Pontoksesta tuotu saalis, / sitten hän teki selvän Iberian virtojen kullasta. / Hän on gallien kauhu. Häntä pelkää Britannia. /// Miksi, Caesar, suojelet tällaista tyyppiä, / joka on etevä vain hävittämän varoja? / Tätäkö varten te, kaupunkimme korkeimmat, / käänsitte ylösalaisin meidän maailmamme?” 

Tämä oli vielä aika nätisti sanottu Julius Caesarista ja Mamurrasta.

*

Catullus oli pilkkaan sanavalmis runoilija. Siksi olikin melkoinen yllätys lukea kokoelman keskivaiheilta hänen eeppistä kreikkalaisuuteen päin kumartavaa runoelmahenkistä materiaalia. Niiden aiheina ovat kuolemattomat sankarit, jotka tekevät virheitä.

Alla muutamia esimerkkejä näiden runojen sisällöstä.

Kybelen hurmiomainen kultti oli suosittu Roomassa ja yksi runoelman pätkä käsitteleekin Attiksen kohtaloa (kastraatio: joko itse tai sitten sen suoritti Kybele) ja Kybelen hahmoa.

Attis tekee kohtalokkaan virheen, joka loukkaa Kybeleä. Attis vaikertaa katuen, mutta Kybele ei rauhoitu:

”Kun nämä sanat nousivat hänen ruusuisilta huuliltaan, / ne kuuli Kybele, joka irrotti vasemman leijonansa / kytkyestä ja puhui tämän: / Mene, hän sanoi, mene leijona hurjana. Lyö Attis / hulluudella, / että hän pakenee metsiin. Hän halusi olla vapaa! / Hän halusi ulos valtani alta! Ruoski häntä hännälläsi, / pane vuoret vapisemaan karjumalla, heitä / ruskeaa niskaa ja punaista harjaasi. /// Tämän sanoi hurjistunut Kybele ja laski irti leijonansa. / Pedon rohkeus nousi ja sydämen raivo; se ryntäsi se / karjui, pitkin loikin se murskasi pensaat ja puut. / Aavan veden äärellä valkoisella rannalla se näki / haavoittuvan Attiksen marmoriulapan edessä ja / hyökkäsi. Hullaantunut Attis pakeni villiin korpeen. / Ja hän oli siellä kaiken elämänsä naisjumalan orjana.” 

Kybelen ja Attiksen tarun lisäksi Catullus on kirjoittanut kreikkalaisen mytologian kertauksen argonauteista lähtien keskittyen ensin Peleukseen. Peleus oli Akhilleuksen isä ja kommervenkkien kautta kytkeytyi Troijan sodan käynnistymiseen nimittäin häissään Thetis-nymfin kanssa käytiin riita, joka johti Troijan sodan syihin. Upsista sentään.

Peleuksen lisäksi Catullus käy läpi argonautteihin kuuluvan Theseuksen elämäntarinan. Theseus on tunnettu monista (uro)töistään kuten Kreetalla minotauroksen surmaajana. Kreetan prinsessa Ariadne lupaa auttaa Theseusta minotauroksen surmaamisessa, jos Theseus puolestaan tekisi Ariadnesta vaimonsa. Theseus onnistuu urotyössä, mutta hylkää Ariadnen, joka myöhemmin pääsee naimisiin Dionysoksen kanssa. Toisen taruversion mukaan Ariadne katosi kotimatkan aikana ja Theseus matkaa kotiin Ariadnen nuoremman sisaren Faidran kanssa. Suru Ariadnen menetyksestä on kuitenkin niin suuri, että Theseus unohtaa laittaa valkoiset purjeet laivaansa ennen kotisatamaan saapumista merkkinä elossaolostaan kuningasisälleen. Theseuksen isä tekee itsemurhan luullessaan poikansa menehtyneen ja näin Theseuksesta tulee kuningas. Hän nai Faidran myöhemmin. Ennen tätä tapahtumaketjua Theseus on saanut pojan (Hippolytos) amatsoni Antiopen (tai tämän sisaren Hippolyten) kanssa. Tämä tapahtui kun Theseus seikkaili Herakleen matkassa. Myöhemmin kuningatar Faidra rakastuu poikapuoleensa Hippolytokseen ja siinä tarinassa kaikille käy huonosti. Theseus menettää vaimon ja pojan. Leskeydyttyään Theseus jatkaa jumalaisten naisten vonkaamista. Heidän joukossa on eräs Helena, jonka hän ryöstää, mutta tämä ryöstö ei ole niin kohtalokas kuin se, jonka Paris teki vietyään Helenan Troijaan. No tällaista sattuu ja Theseus jatkaa seikkailujaan. Hän päätyy onnettomasti Haadekseen, josta Herakles hänet pelastaa kuuluisia urotöitään tehden. Theseuksen elämä on tapahtumarikas, mutta loppu koruttoman tyly. Hän liukastuu kalliolla ja kuolee.

Peleuksen ja Theseuksen lisäksi Catullus runoilee nymfi Thetiksen synnyttämästä Akhilleuksesta, jonka ”ylittämättömiä saavutuksia toistaa moni äiti / poikansa haudalla raastaen harmaata tukkaansa, lyöden / kuihtuneita rintojaan voimattomin käsin.”

*

Catulluksen runous on monipuolista. Se pilkkaa minkä pilkkaa, mutta toisaalla kuvaa todella ylevin tunnelmin myyttisiä sankareita kunnes pudottaa heidät jalustaltaan hyvin traagisina hahmoina. Catullus julistaa kreikkalaisen mytologian runollisen pikakertauksen päätössanoissa näin:

”Muinaiseen aikaan ennen kuin uskonto joutui huonoon / huutoon / jumalat ottivat ihmisen muodon ja saapuivat / sankarien pitoihin kuolevaisten seuraan. / Usein jumalien isä laskeutui taivaasta / loistavaan temppeliin vuotuisiin juhliin pyhinä päivinä, / jolloin hänen eteensä tapettiin uhriksi sata härkää. – – – Sitten rikos tahrasi maan ja ihmiset karkottivat / hyveen sielustaan, kun veli kastoi kätensä / veljensä vereen, kun poika ei enää surrut isäänsä, / kun isä halusi nuoren poikansa kuolemaa päästäkseen / nauttimaan esteettömästi tämän nuoresta morsiamesta, / kun luonnonvastainen äiti yhtyi synnissä poikaansa / pelkäämättä isien jumalia. Oikea ja väärä / sekoittuivat synnin hulluudeksi ja ihmiset lakkasivat noudattamasta taivaan tahtoa. / sen jälkeen eivät / jumalat ole suvainneet saapua ihmisten seuraan eivätkä / kärsi paljasta valoa.”

Catulluksen hahmossa itsessään on myös jotakin hyvin traagista. Tuntuu kuin hän olisi jatkuvasti turhautuneen kiukkuinen, älykäs havaitsemaan virheet ympäristössään, vaatimassa ehdotonta oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä, mutta jos jumalaiset sankaritkaan eivät yllä korkeisiin ihanteisiin, niin mitä jää jäljelle?

*

Loppuun säepari, jossa Catullus runoilee itsestään:

”Minä vihaan ja rakastan. En tiedä miksi.

En tiedä vaan tunnen, ja se tunne repii.”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

suomentanut: Jukka Kemppinen

1990 WSOY

Kansi Joonas Ruusunen

126 sivua

lainattu kirjastosta, mutta löytyi myös omasta hyllystä (kas)

*

Lisää antiikkia blogissa:

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Horatius: Runoudesta

Ari Saastamoinen: Tuhat tietä Roomaan – matkustaminen antiikin maailmassa

Antiikkia! (blogin kaikki antiikkia käsittelevät tekstit)

*

Kirjasta on kirjoittanut aiemmin mm.

Kirjanavaaja

*

Blogitekstejä syntymässä seuraavista kirjoista: Tomi Kontio: Uumen, Richard Jefferies: Sydämeni tarina, Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, Sata runoilija, sata runoa (japanilaista runoutta Heian -kaudelta ja ennen), Peter Sandström: Äiti Marraskuu, Hanna Storm: kutsun itseni kylään ja Vanhan Japanin taruja.