Veera Antsalo: Imago

Veera Antsalon Imago oli minulle kirkasta lukuonnea. Se avautui minulle runoutena, joka antaa tilaa oivaltaa, vaatii minulta kyseenalaistamaan lukutapojani ja mikä parasta tämän runokokoelman lukukokemuksessa: ymmärtämään jotakin sen tyyppistä abstraktia toimintaa, olemassaoloa, mitä en kykene sanoittamaan. On paljon abstrakteja (käsitteellisiä?) asioita, joita sanoitamme päivittäin ja niihin latautuneet merkitykset ovat kulttuurisia ja henkilökohtaisia, mutta entä jos kohtaakin jotain sellaista, jolle ei ole löydä sanaa? Imagon tekstin avulla sain mahdollisuuden tähän. Tämä oli henkilökohtainen lukukokemukseni. Imago antoi minulle toisin sanoen vaihtoehtoja ”ajatella” tai oikeastaan kuljettaa ajatuksia pois totutuista radoista. En tarkoita tällä sitä, että sain uuden näkökulman johonkin asiaan, vaikkapa naiseuteen, joka tuntui yhdeltä vahvalta teemalta Imagossa, vaan sain välineitä tai keinoja ajatella. Tätä runouden lukeminen minulle joskus tekee ja se minut leijumaan (kuin Chopinin Pianosonaatti nro 2 b-mollissa op. 35 kolmannen osan Marche funèbren kauniin keinuva keskiosa, jossa ei enää marssita synkän rauhallisesti).

Imagossa on kolme henkilöhahmoa: ”Tyttö”, Filmitähti ja Kuningatar!. Kuningatar on saanut yhden luvun runoteoksen keskiosassa, jossa esitellään hänen kudottua maailmaansa ja sitä ympäröivät ”tytön” ja filmitähden maailmat. Kolmen naisen maailmat limittyvät toisiinsa ja pursuilevat yli rajojen kohdaten toisensa. Kaikkia tuntuu yhdistävän jokin uhka, johon ihminen ei voi yhtään mitään: jonkinlainen tektoninen uhka sekä aurinko ja aika – näin siis jos haluaa lukea kirjaimellisesti. Näille uhille voi ajatella ja kuvitella metaforisempia merkityksiä, mikä ei mielestäni sulje pois niiden kirjaimellista merkitystä. En pidä ulossulkevasta vastakkainasettelusta, joko-tai, ”puolesta tai vastaan” on ihan helvetin tylsää. 

*

”Tytön” maailma tai todellisuus oli ensimmäisellä lukukerralla kaikkein hankalin tavoittaa, vaikka nautin senkin lukemisesta paljon. Joissakin vaiheissa ajattelin, että voisiko ”tyttö” olla hyönteinen ja pohdin, että siitäkö vierauden tuntu. ”Tytön” todellisuudessa oli kumma sukutalo, jonka Hitchcockin linnut joskus valtaavat ikävästi. Aloitusluvussa oli myös jokin aavemainen tuntu läsnä, mikä kantoi runoteoksen läpi onnistuneella tavalla. Välillä koin lukevani runoja unien maailmasta, välillä satujen (ei leppoisia lapsille tarkoitettuja), välillä painajaisten maailmasta ja välillä jonkin surrealistisen alitajunnan. Runot tuntuivat unikuvilta, joissa reaalimaailman logiikka ei päde. Epävarmuus siitä, että fysiikan lait, kausaalisuus, aistikokemukset ja sen sellaiset toimivat tai etenkin että ne lakkaisivat toimimasta voi olla pelottavaa, liiaksi irtaannuttavaa. Silloin leijutaan tyhjän päällä kuin painovoimattomassa tilassa.

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne tällä usein ovat. Ja pyörivät, mutta eivät sillä tavalla, mikä ihmisen silmään tavallisesti näyttää pyörimiseltä. Yksinkertaista & monimutkaista. Siis tämä jokin järjestelmä, jonka sisällä on käännös, se pieni keriytyvä uni, jossa portaat johtavat ylös tai alas.” (…) (s.16)

(…) ”Hänen jalkansa olivat melkein maassa, hänen jalkansa olivat melkein ilmassa, kun hänen toinen kenkänsä tippui jonnekin, siinä kohdassa, / mikä oli kuvailun / ulkopuolella. / Eikä siihen ikinä oikein totu. / Kai hän seisoi niin lähellä pistettä, jossa painovoima yllättäen hupenee ja fyysinen maailma antaa myöten ja jossa kengät leijailevat pois, jonnekin, missä suunta hajoaa, / eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Eikä hän ikinä oikein tottunut siihen. / Pisteeseen mihin tuli. ” (s. 16-17)

Imagon alusta alkaen, ”tytön” luvusta alkaen lukijalle voi ajatella annettavan lukuvinkkejä lukuohjeita, esitellään joitakin teemoja ja sanoihin kytkettyjä motiiveja, jotka nousevat keskiöön Imagon myöhemmissä osissa. On kuvaamisen mahdottomuutta (kuvailun ulkopuolella oleminen), enigmaattisia kulmia (joiden toisella puolella uusi maisema/näky, jota ei välttämättä ole voinut ennakoida?), peilien täyttämiä tiloja, joissa yksi on monta ja samanaikaisesti ääretön (”kaikki vain jatkuu kaikkiin suuntiin”) ja sisäkkäisyyttä (ajattelin lasisia laatikoita tai sitten lasiseinättömiäkin laatikoita). Ja jos tämä ei aiheuta vielä riittävää, joidenkin runoteosten kokemiselle tärkeää henkisistä vertigoa, niin suosittelen tutustumaan kirjan lopussa runoilijan käyttämiin lähdeteoksiin ja vaikutteisiin. Joukossa on mm. G. Basilen Pentamerone (1600-luvulta, jotka veljekset Grimm romantisoi myöhemmin), Ovidiuksen Metamorfoosit, Alfred Hitchcockin naiset, astronomi Williamina Flemingin työpäiväkirja vuodelta 1900 ja espanjalaissyntyinen surrealistisen ja metafyysisen taiteen taitaja Remedios Varo. Taustajoukoissa ja kanssakulkijoina on siis monia myyttien, satujen, fantasioiden naisia ja todellisia naisia, jotka toimivat perinteisesti miehisellä alalla. Lukukokemus tuntui välillä myös siltä, kuin olisin Liisa (vrt. Liisan seikkailut ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisan seikkailut peilimaailmassa). 

*

Filmitähden maailma ”Tytön” jälkeen tuntui selkeältä ja löysin itseni hihittelemässä jonkinlaiselle romanttiselle tallipoika -kuvastolle, joka nousi mielleyhtymäksi Filmitähden villan puutarhurista, jota Filmitähti välillä tarkkailee (katselee? siis haluaa?) ja joka ei kuitenkaan koskaan päädy olemaan ilman paitaa (Voi niitä flanellien kerroksia!). Modernin viihdeteollisuuden aristokratiaan kuuluva taviksen elämästä erillinen upea kaunis nainen ja hänen tallipoikansa eivät koskaan kohtaa todellisessa maailmassa. Ah!

Hyväntahtoisesta hihittelystä päästyäni Filmitähden hahmo pysäytti minut pohtimaan kirjan otsikkoa. Imago? Mikä on imago? Julkinen annettu ja-tai sisältä päin rakennettu kuva jostakin? Filmitähden elämä tuntui jotenkin keinotekoiselta tai ne kuvat, jotka hänestä näytettiin tuntuivat ulkopintaisilta. Filmitähdestä annettiin Instagram-filteröityjä (fileoituja) kuvia päähenkilöönsä sekä muita hänestä itsestään ulkopuolisia näkökulmia. Filmitähti tuntui olevan pelkkää imagoa toisensa perään. Yhdessä näistä keskiössä ovat kengät:

(…) ”Hänen kohtauksiaan kuvattiin: / 25 uutta ottoa: / Hänen kenkänsä joutuivat: kiipeämään / ne joutuivat putoamaan: pakenemaan: kiipeämään / ne joutuivat: kuvan ulkopuolelle: silmäpakoon: kraateriin / ja mustaan heinäkasaan: kraateriin / vielä x kertaa: 

Ei sitä paremmin voi kuvailla, sillä /  kengät olivat heinää ja lasia, paperia ja tulta. / Ja paria muuta ainetta. / Kengät olivat jotain jotain jotain alkuainetta – / ainetta joka oli vaarassa / tuhoutua / niin kuin maailma / ja sen kaikkeus / joka syntyy joka ikinen ikinen päivä uudelleen. 

Eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Ei kukaan ollut varoittanut häntä. / Yhtään mistään.” (…) (s. 50)

*

Kuningattaren (Kuningatar!) maailma avautui minulle jonkinlaisena painajaismaisena satujen tilana. Sillä oli saduille tyypillinen aloitus, jossa kerronnan keinoin irtaannutaan historiallisesta ajasta (olipa kerran -aloitus lienee tyypillisin, mutta sitä ei tässä käytetty, mutta sama oli tuntu). Lisäksi kuningattaren valtakunta oli aika kummallinen paikka, mutta ei todellakaan mikään onnen tyyssija vaan kuten saduille tyypillistä: jokin on pielessä (ja sille tulisi jonkun sankarin tehdä jotakin). Kummallisen valtakunnasta teki sen olomuoto: se on kudottu ja sitä uhkaavat koiperhoset. Toistan: kudottu maailma, jossa on kaikkia syöviä koiperhosia. Ne syövät kaiken pulveriksi, minkä voi omistaa aurinkoa myöten, mutta minkälainen aurinko se onkaan:

”Kas, Aurinko nousi. / Aurinko, jonka absoluuttinen kirkkaus on 4,8 magnitudia, ja jonka tiedetään olevan kirkkaampi kuin 85 % Linnunradan tähdistä, ja joka näkyisi paljain silmin 50 valovuoden etäisyydelle, jos paljaita silmiä olisi siellä valoa katsomassa. Aurinko, jonka säde on 695 500 km ja ytimen paine 225 miljardia ilmakehään, nousi 

nonchalantisti, barokkisen ylenpalttisesti ja rennosti, niin kuin sen tapana oli siinä Valtakunnassa. Oli tuhat tapaa kertoa, miten Aurinko alkoi. 

Palatsi oli luisumassa jyrkänteeltä, niin kuin sen tapana oli. Niin kuin se oli aina tehnyt. / Lehtien peittämät oksat olivat niin sotkussa, että Auringon oli mahdoton eritellä niitä, mutta se oli aivan luonnollista. Palatsin harmaa hyberbolinen jännite oli aivan sotkussa. Mutta se oli aivan luonnollista. Tuhat muutakin asiaa oli vinossa ja roikkumassa jostain. Ainakin yhdeksänsataa asiaa oli muuttumassa pulveriksi. Yhdeksänsataayksi asiaa oli hajoamassa. ” (…) (s.75)

(…) ”Tähdet olivat suistumassa taivaalta, palvelustytöt tiesivät sen. Palvelustytöt, jotka olivat kalkyloinneet tähtien radat ja keksineet tietokoneen. Ja monet rattaat. Palvelustyöt, jotka olivat koodanneet. Ja löytäneet hevosenpääsumun. Aurinko oli suistumassa – aivan nonchalantisti ja barokkisen rennosti – taivaalta – 

Ja se päivä oli aivan luonnollinen päivä. Valtakunnassa, joka oli reunoiltaan pulveria. Galaksissa, jonka reunat olivat repaleiset ja sekaantuneet toisiin galekseihin. ” (…) (s. 77)

*

Kudotusta puraisu puraisulta pölyksi muuttuvasta satujen valtakunnasta siirrytään takaisin ”tytön” todellisuuteen. Enää ei leijuta alun painovoimattomassa tilassa siis abstrakteissa kokemuksissa vaan painetaan töitä. Luvussa ihmetellään painovoimaa ja muistutetaan luonnon todellisesta luonteesta. Tästä muistutuksesta tulin ajatelleeksi, että luonto voi näyttäytyä väkivaltaiselta ja yllätykselliseltä, jos siihen suhtautuu objektina eikä subjektina. Toisin sanoen, jos ajattelee, että luonto on vain kaunis katsoa (ja hyödyn lähde, mielihyvä ja hyöty, luonnon välinearvoisuus), niin onhan se ikävää, kun se nousee vastaan tai kapinoi. En ajattele, että luonto kapinoisi. Miksi sitä kiinnostaisi, mitä ihminen on ja ajattelee?

Imagon lopussa palataan myös Filmitähden luokse. Runoteoksen ensimmäisen osan tavoin sen viimeisessä luvussa on niin ikään läsnä useat runoteoksen teemat, motiivit ja sen sellaiset, mutta sekottuneina tai sekaisin menneinä. Runoteos päättyy runoon, joka on otsikoitu: Kuva murtuu yhä uudestaan. Läsnä on huoli ajasta, huoli auringosta. Läsnä on tuntu paniikin luomasta kaaoksesta. Läsnä on pelko siitä, että on olemassa vaara  juosta ympyrää.

*

Veera Antsalon tekstiaines on visuaalisesti riehaantunutta. Se sisältää säkeistöihin kiinnittyvää perinteistä runoutta, mutta joukossa on yliviivauksia, fonttien vaihdoksia, sanoja irrallaan säkeistä (riveistä), runoja peilikuvina, runoja ylös-alaisin (koska miten muuten hämähäkki toisi asiansa esille?) ja runoja kuvien muotoon asetettuina. Tämä voi tehdä lukukokemuksesta levottoman, mutta toisaalta myös hyvin luonnollisen Imagon kohdalla. Tyyni laatikkomainen sanamarssi tai klassinen säepudottelu eivät tunnu sopivan runoteoksen maailmaan tai maailmoihin. Nyt tekstimassa on pinnaltaan elävä ja teki runoteoksesta kiinnostavan lähestyä. Pinnalla tarkoitan runoihin valittuja/valikoituneita sanoja ja sanajoukkoja (sisältöä ovat puolestaan sanojen luomat merkitykset ja kuvat).  Runojen kuvat puolestaan olivat eläviä, jatkuvassa liikkeessä (pakenee yhtä merkitystä) ja harvoin pysäytyskuvia johonkin tiettyyn hetkeen. Tuntui, että taustalla/ympärillä aina tapahtuisi jotakin. Tämä tekee Imagosta runoteoksen, joka kestää useamman lukukerran, koska se antaa aina jotakin uutta.

Mistä Imago kertoi? Parin lukukerran jälkeen ajattelen, että runoteos kertoo kaiken epävarmuudesta ja naisista, jotka kykenevät näkemään enemmän kuin valmiiksi annetun maailman, valitettavasti myös sillä kalliilla hinnalla, että näkee uhkia, myös niitä, joille ihminen ei voi mitään. Runoteos purki myös mielikuvia (imago). ”Kaikki” ei ole sitä, miltä se näyttää.  On monia kokemisen, näkemisen ja ajattelun tapoja (kulmia, peilejä jne.). Lukemisen jälkeen tulin pohtineeksi myös kieltä. Toisaalta se on hyvin onneton väline kuvamaan abstrakteja asioita, olioita, kokemuksia, tunteita ja kuinka toisaalta jotkin runoilijat onnistuvat kuvaamaan juuri kielen keinoin abstrakteja asioita, olioita jne… erinomaisesti. Kiitos, Veera Antsalo Imagosta!

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Veera Antsalo: Imago

2018 Teos

104 sivua

Graafinen suunnittelu: Jenni Saari

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Helena Sinervo: Merveli

Tuija Välipakka: Uutisia!

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Runoreaktiot

Mainokset

Runoreaktio! Kuun verinen härkä

kuun verinen härkä valkealla pellolla ruumiittoman unen viiltäessä

auringon tomu tyttöjen kultaisella rannalla haavoitettu kuolema tuulee

taivaalla ruohoissa – neitsyiden vuoret kurkussa hulluuden itkiessä

tähtien sade kuolleiden raunioissa kun lanteet tanssiin hukkuvat

kukikas rakastettuni muurilta, sydämeni tuska

oksat kyyhkysille liha suudelmille

valo koiran aamussa

myrkky yössä

hiki

oi!

*

Käytin runoreaktioon seuraavia kokoelmasta Hämärä rakkaus (ntamo 2018, kokoelma Federico García Lorcan runoutta, suom. Katri Kaarniala) poimimiani suhteellisen usein ilmestyviä sanoja ja niputin ne jollakin väljähköllä sanasukuun liittyvällä tavalla omiksi riveikseen tai ryhmikseen. Tämän jälkeen valitsin jokaiselta riviltä aina seuraavan käyttämättömän sanan. Päätin, että voin taivuttaa sanoja tarpeen mukaan. Loppua kohden sanat vähenivät. Annoin itselleni luvan lisätä joitakin sanoja kuten ”kun” ja ”ja”. Tämä runo on toisin sanoen syntynyt muoto edellä sisällöllisen ilmaisun kustannuksella ja toisaalta juuri tällaisesta voi syntyä kiinnostavia mielikuvia, mielleyhtymiä ja sen sellaisia.

Runoreaktioon poimimani sanat:

kuu aurinko taivas tähdet

veri tomu ruoho sade kukka oksat valo myrkky hiki

härkä tyttö neitsyt kuollut rakastettu kyyhkynen koira

valkea kulta

pelto ranta vuoret rauniot muuri

ruumis haavat kurkku lanteet sydän liha

uni kuolema hulluus tanssi tuska suudelmat aamu yö

viiltää tuulee itkeä hukkuu

oi!

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Runoreaktio runokokoelmaan:

Federico García Lorca: Hämärä rakkaus. 30 -luvun runot

2018 ntamo

Suomennos ja jälkisanat: Katri Kaarniala

Sisältää käännökset runokokoelmista Tamaritin runot, Kuusi galicialaista runoa ja Hämärän rakkauden sonetteja.

74 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää runoreaktioitani täällä (linkki aukeaa uuteen sivuun blogissa)

Runoreaktio on reaktioni runoteokseen tai yksittäiseen runoon, jonka olen kokenut. Runoreaktio on spontaani, usein lukukokemuksen jälkeen välittömästi syntynyt, ja muokkaan sitä hyvin vähän ennen julkaisemista.

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Kutsun itseni kylään on turkulaisen runoilija ja performanssitaitelija Hanna Stormin esikoiskirja. Koin sen runoteoksena, joka ei ole peruskivaa perusmassaa. Se ei ole nättiä vaikkapa luontometaforilla lukukokemusta ylevöittävää vaan jonkinlaisella levottomuudella paineistettua runoutta.

Lukukokemus muistutti jotakin sellaista, mitä kutsuisin skumppapullon ensivaahtoefektiksi. Siinä lukijaa kuljetetaan paineella, täysillä ja pompottaen. Tulee hölskytetty olo. Paine purkautua tulee runojen minän äänestä, joka välittömästi päästyään kapeasta pullon suusta ulos hajaantuu kaikkialle ja perille saavuttuaan kuplii aktiivisesti ratiosta irrallaan lasissa.

Kirjan runot kuplivat kaoottisesti. Niiden maailma ja kuvat tulevat, menevät ja katoavat yhtäkkiä. Tästä voi tulla lukijalle turpeasti säksätetty olo. Lukukokemus ei ole hallittu ja ajattelen: sen ei tarvitse olla hallittu. Stormin runoteoksen äärellä en ole edes kiinnostunut hallittavuudesta, kontrollista, tarkoista määrittelyistä. Unohdetaan suuret linjat, elämänkaaret ja kirjalliset kaanonit. Malja tälle vapaudelle!

Runojen kertoja on kaupunkilainen nainen, joka reissaa ja kohtaa ihmisiä. Hänellä on paikkaan sidottuja tuttavuuksia (kuten naapureita) ja hänellä on satunnaisia tuttavuuksia (kuten punkkakumppanit). Hänellä on muistoja, (yksityisiä) aistihavaintoja ja reaktioita itseensä suhteessa muihin ihmisiin. Osa näistä on aggresiivisia, osa energisiä, osa mutisevia tai jupisevia ja osa on reippaalla otteella kiertynyt itsensä ympärille puristaen mehut ulos tiskirätistä.

Runojen minä on ailahtelevainen. Kirpakka kun sille päälle sattuu ja turta kun turtuus tulee selittämättä osaksi elämää. Hänessä on anything goes – mimmiä, kyllä kaikelle ja kaikille – naista ja samanaikaisesti sellaista ristiriitaista ihmistä, jonka on hoettava: ”en haluu olla paha, haluun olla paha” kuin se olisi mantra, joka määrittää hänen suhteensa itseensä ja muihin ihmisiin.

Runojen minä sanoittaa elämäänsä moniäänisesti, kun kaikki ei ole valmista, etukäteissovittua vaan roisketta, pärskähdyksiä, tulvia ja kuivuvia uomia hetkestä toiseen. Harmoninen polyfonia on harvinaisuus, kakofonisempi ote luonnollisempi. Runoissa lähestytään identiteettiä tai minuutta tunnulla, josta mieleeni tuli rytminen sik-sak. Suunta vaihtuu nopeasti. Sik-sak on kolmiulotteisena tai pystyyn nostettuna jyrkkämäkinen tie ja kaksiulotteisena tai lappeellaan keskitien pakoilua sykkimällä tien laidalta toiselle.

Lukukokemuksesta tuli mieleeni myös kaleidoskooppi ja kubismi. Kummassakin tapauksessa eheä kuva katoaa liikkeeseen. Runojen minän identiteetissä on sama tuntu. Vaihtelevuus, liukkaus, liukuvuus, välähdyksen omaisia valoja ja kiehtovaa kietoutumista.

Jos runot olisivat kuvia, niin ne voisivat esittää kaaosta jota voidaan hallita ainoastaan paloittelemalla identiteetti.

*

”joidenkin kohdalla täytyy olla oma itsensä

ääni muuttuu hallitsemattomaksi

pelkkää bassoa

lähtölaskenta nolla

yhtä aikaa voi paremmin kuin koskaan ja haluaa kuolla”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

2018 Aviador

Kansi: Anni Haunia

112 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Hisashi Honda: Pyhä uni

Saila Susiluoto: Metropolis

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Kaikki runoteostekstit täällä

*

Hanna Stormin lyhyt haastattelu Marko Laihisen blogissa

*

Blogitekstejä kehitteillä mm. Erkka Mykkänen: Something not good, Vanhan Japanin taruja (kokoelma kertomuksia), Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun, S.A Hakkarainen: Nescitus, Peter Metcalf: Antropologia ja Eugene O’Neillin kolmesta yksinäytöksisestä näytelmästä.