Tacitus: Germania

Gaudeamuksen julkaisema ja Tuomo Pekkasen suomentama ja selityksin ohjeistama uusintapainos Tacituksen Germaniasta (arviolta v. 98) oli minulle kiinnostavaa kirjallisuutta. En ole erityisen kiinnostunut germaaneista, mutta olen kiinnostunut muun muassa antiikin maailmankuvasta, ihmiskuvasta, kulttuurista ja niin edelleen. Publius Cornelius Tacitus (n. 55-120) oli historioitsija, joka Germanian lisäksi kirjoitti muun muassa Rooman keisarien historiasta (Historiae ja Annales, suom. Keisarillisen Rooman historia).

Uusintapainos Germaniasta on kattava kokonaisuus oman aikansa maantiedettä, kansatiedettä ja kulttuurintutkimusta. Kirja pitää sisällään ensinnäkin johdannon, jossa lukijalle kerrotaan mm. Tacituksen käyttämistä lähteistä, käsitellään Tacituksen käyttämää latinaa ja pohditaan kirjan vastaanottoa ja myöhempää vaikutushistoriaa. Germaniaa on menneinä vuosisatoina käytetty poliittisiin ja kansallisaatetta nostattaviin tarkoituksiin. Pekkanen arvioi Germanian olevan kuitenkin maantieteellis-kansatieteellinen tutkielma ilman erityistä poliittista intentiota. Historioitsijana Tacitus on kerännyt tietoa pääosin erilaisista omana aikanaan saatavilla olevista kirjallisista lähteistä kansanryhmästä, jota vastaan Rooma on sotinut.

Varsinainen Tacituksen teksti on painoksessa julkaistu kahteen kertaan. Ensimmäisenä Tuomo Pekkasen suomennos ja toisena Textus Latinus Germaniasta kaikille latinan taitoisille. Tacituksen alkuperäinen teksti ei ole säilynyt vaan antiikin kirjallisuudelle tyypilliseen tapaan nykylukijat saavat lukea kopioiden kopioita. Varhaisin Germaniasta tiedetty käsikirjoituskopio on 800 -luvulta. Se ei ole kuitenkaan säilynyt meidän päiviin asti vaan siitä tehdyt painokset 1400 -luvulta.

*

Germania käsittelee germaanien asuinaluetta ja tapoja, tarkennettuna esimerkiksi maantiedettä, alueen olosuhteita, elinkeinot, viljelyskasvit, sodankäynnin merkityksen, arkkitehtuurin, uskomusjärjestelmän, yhteiskunnallisen järjestäytymisen, joitakin kulttuurisia tapoja ja antaa arvion germaanien luonteenpiirteistä. Tämän jälkeen käydään läpi kaikki germaaneihin kuuluvat heimot ja ryhmät, sisältäen ”ihmeen villit ja viheliäisen köyhät” fennit. Joihinkin Tacituksen antamiin tietoihin nykylukija voi suhtautua kriittisyydellä ja Pekkanen korjaakin kirjan selitysosiossa nykytutkimuksen valossa joitakin kohtia. Silti teosta on kiitelty monin paikoin paikkansa pitäväksi.

Mitä Tacitus sitten kertoo germaaneista? Alla joitakin huomioita.

Luonnonolosuhteet ja ilmasto ovat karaisseet germaanit omanlaisekseen kansaksi, joilla on ”tuikeat silmät, punertavat hiukset ja kookas ruumis” ja että ”janoa ja hellettä he eivät siedä lainkaan” (s. 24), mutta ovat tottuneet pakkasiin ja paastoamiseen. (pohdin: nälkään?). Luonnonrikkauksia kuten hopeaa germaaneilla ei ole ja he eivät ole niistä Tacituksen mukaan edes erityisen kiinnostuneita.

Tacituksen mukaan germaanit eivät rakenna talojaan lähekkäin, eivätkä elä kaupungeissa vaan rakentavat kotinsa metsikköihin ja tasankoihin. Germaanit viljelevät maata. Juomana heillä on ”ohrasta tai vehnästä valmistettu neste, joka on käyttämällä saatu jossakin määrin viinin kaltaiseksi” ja ”ruoka on yksinkertaista: luonnonvaraisia hedelmiä, tuoretta riistaa tai piimää. Ilman herkkuja ja erikoisuuksia he torjuvat nälän. Janoon nähden he eivät ole yhtä kohtuullisia. Jos heidän juomanhimoaan tyydytetään toimittamalla heille niin paljon kuin he haluavat, heidät voitetaan yhtä helposti heidän omilla paheillaan kuin asein.” (s.42). Tacitus tietää myös kertoa, että jotkin juomingit äityvät kohtalokkaiksi tappeluiksi ja kuinka noppapelejä he pelaavat kuitenkin ”kumma kyllä vakavissaan ja selvin päin ja osoittavat voiton tai häviön ollessa kysymyksessä niin suurta harkitsemattomuutta, että kaiken menetettyään he viimeisellä ja ratkaisevalla heitolla panevat peliin vapautensa ja itsensä. Hävinnyt menee vapaaehtoiseen orjuuteen. Nuorempi ja vanhempikin antaa köyttää ja kaupata itsensä. Niin itsepäisiä he ovat tässä nurinkurisessa asiassa: itse he sanovat sitä rehellisyydeksi.” (s. 43).

Germaanien uskomusjärjestelmä pohjautuu joihinkin yksittäisiin jumaliin, ja rituaaleina toimivat esimerkiksi ennustaminen ja uhrit (uhrilehtoja). Tacituksen tekstin mukaan germaaneista saa mielikuvan sotaisana kansana, joka käy taisteluita myös toimettomuuttaan. Ja vaikutelmakseni jäi myös, että germaanien yhteisöt rakentuvat sotien ja niiden mukanaan tuoman hierarkian ja moraalin varaan.

Kirjan sivuilla lukija havaitsee helposti Tacituksen (n. 55-120) asenteen barbaariheimoihin. ”Alkukantaisuus” asettuu vastakkain ”sivistyneen Rooman” kanssa, jonka elinolosuhteet Tacituksen mukaan ovat kaiken lisäksi erinomaiset. Näistä kohdista mieleeni tuli muun muassa Vitruvius (90-20 eaa), joka 10:n kirjan kokoelmassa De Architecture kommentoi (kirja VI) eri kansojen fyysisiä ominaisuuksia asuinalueidensa muovaamina. Vitruviuksen mukaan roomalaiset asuvat parhaimmilla alueilla, joten sopivat hyvin esimerkiksi filosofointiin siinä missä pohjoisemmassa elävät ovat (tyhmänpuoleisia) ja hyviä sotilaita (veri vahvempaa mm. ilmaston takia). Tacituksen kirja ei kuitenkaan ole kritiikitöntä Rooman ylistystä vaan hän syyttää omiaan joistakin paheista esimerkiksi avioliittoon liittyen, jossa germaanit Tacituksen mukaan taisivat olla hyveellisempiä. Germania ei kuitenkaan rakennu filosofisiin pohdintoihin kuten etiikkaan ja moraaliin, joten Tacituksen huomatukset jäävät siihen nähden melko sivulliseen rooliin kokonaisuudessa.

Tacituksen tekstiä seuraa selitysosio, joka vaikuttaa hyvin kattavalta kommentaarilta Germaniaan. Se toimii hyvin myös itsenäisenä tekstinä, mutta ei ole tietysti verrattavissa tarkoituksensa takia Tacituksen tekstiin. Selitysosiossa Pekkanen korjaa joitakin Tacituksen antamia tietoja. Nykyään tuon ajan germaaniheimoista tiedetään enemmän, kuva heidän yhteiskunnastaan on monipuolistunut esimerkiksi arkeologisen tutkimuksen myötä. Painoksen lopussa on vielä kirjallisuusluettelo ja hakemisto. Lukukokemus on kuvitettu arkeologisin löydöin mm. kolikoista, patsaista ja suoruumiista.

Germania ei laajuudellaan pyörrytä, joten sen lukee nopeasti. Tacituksen teksti on miellyttävän selkeää ja suomennos helppolukuinen.

*

img_1007

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tacitus: Germania

kirjoitettu arviolta vuonna 98

Kolmas uudistettu painos 2018

Gaudeamus

Suomentanut ja selitykset laatinut: Tuomo Pekkanen

Kannen kuvassa roomalainen pronssipatsas germaanista ajalta 50-150 jKr. Kannen toteuttanut: Jukka Aalto

176 sivua

arvostelukappale

*

Lisää antiikin Roomaa blogissa

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Horatius: Runoudesta

Vitruvius: On Architecture / Arkkitehtuurista / De Architecture (10 kirjaa arkkitehtuurista)

Antiikkia! (listaus kaikista blogiin kirjoittamistani antiikin kirjallisuutta käsittelevistä teksteistä)

 

 

 

Mainokset

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Ei nyt ihan ”kaikki” runous, mutta melkein. Näin selviää kääntäjä Jukka Kemppisen kirjaesittelystä. Lisäksi selviää, että käännökset on tehty periaatteella: tekstin tulee olla toimivaa runomuotoista käännöskirjallisuutta siis luettavaa runoutta. Käännösten pakottaminen alkukielisen tekstin runomittoihin ja rytmiin ei aina toimi tai lainatakseni Kemppistä: ”Siinä ovat lujilla sekä runous että sisältö”. Oli virkistävää lukea myös seuraava kääntäjän tunnustus: ”Suomennoksissani on joitakin päähänpistoja, jotka eivät saa suoraa tukea alkutekstistä. Niitä on kuitenkin aika vähän.” Kiitos rehellisyydestä.

Kaiken kaikkiaan on pakko todeta, että pidän siitä, että käännösrunoteoksissa avataan taustoja oli kyse käännöstyöstä, runoilijasta, hänen ajastaan tai runoudesta yleensä. Nämä tiedot usein syventävät lukukokemustani ja jos oikein innostun tekstistä, niin taustojen innoittamana voin hakea itselleni lisää luettavaa samalta kirjailijalta, hänen aikakaudeltaan, kulttuuristaan ja tai niin edelleen.

*

Kokoelman draaman kaari on onnistunut. Sisäänheitto, rauhallinen keskiosa ja lopuksi kerrataan alun teemat, mutta tummilla kypsyneillä sävyillä. Alussa iloluontoista ranttalimeininkiä, keskiosa eeppisen ylevää kreikkalaisihanteista runoelmaa ja loppupuolella synkkää kamaa, jossa alkupuolen räväkkä huulenheitto on vaihtunut kyyniseksi irvistelyksi. Ensin ovat käynnissä riehakkaan nousujohteiset bileet, jota seuraa aamuyön eetterissä surisevat filosofiset keskustelut ja lopulta tapahtuu havahtuminen elämän paskuuteen keskellä käynnistyvää krapulaa.

”Lakkaisit toivomasta ihmisiltä hyvää, / lakkaisit toivomasta kiitollisuutta. / Mikään ei kiitä; mikään ei kestä; / hyvyys palaa poroksi; ystävyys ei uusi. / Menneittein tekojen taakka painaa kumaraan. Tämän Catullus tajusi. Hänellä oli ystävä.”

*

Mistä aiheista Catullus kirjoitti?

Esimerkiksi: naiset, miehet, juopottelut, ihanainen Lesbia, aktiivinen seuraelämä, kaupunkielämä, alapään jutut keskittyen perseen alueelle, naiminen, rakkaus, ystävyys, erilaiset menetykset (sis. taloudelliset, eräänlaista velkojen perintää pilkkarunoilla), poliittiset johtohahmot, runoilu, runous ja kreikkalainen mytologia.

Entä mikä on Catulluksen runojen tyyli? Tapa lähestyä runojen aiheita?

Karski, ronski, pilkkaava, iloitteleva, naurettava, naurava, persekeskeinen, satiirinen, ilkikurinen, kuriton, hillitön, hallittu isku, naseva, suorapuheinen, kaunopuheinen, älykäs, infantiili, nokkava, nokkela, vittuileva, kepeä, lakoninen ja hauskanpitoinen.

Tyylistä jää vaikutelma, että iva peittelee totuutta tai jos ei peittele, niin Catullus joko a) ei välitä tai b) ei välitä ja haluaa ärsyttää. Ajoittain lukukokemuksen aikana tuntui kuitenkin siltä, että luen kurittoman kakaran verbaalista purkausta.

”Täyshomot Aurelius ja Furius, / puhkaiskaa perseenne niin että tuntuu. / Kuvittelette minua säkeitteni kaltaiseksi, / jotka ovat rivoja, / joista puuttuu häpy… / Oikea runoilija on tavallansa siveä, / vaikkei se välttämättä näy hänen runoistaan. / Ne ovat joskus ruokottomia, / säädyllisyyttä vailla / ja voivat vielä innostaa hillittömyyteen, / mutta eivät poikia, vaan miehiä, / joiden takkuiset takamukset / eivät vähästä hetkahda. / Olette lukeneet tuhannesta suukostani / ja aavistelleen minussa naismaisuutta. / Olette väärässä, täyshomot Aurelius ja Furius, / puhkaiskaa perseenne niin että tuntuu.”

Catulluksen runoutta lukiessa sain usein vaikutelman, että hän tekee tarkkoja havaintoja ihmisten heikkouksista, pikkumaisuuksista, virheistä. Lyhyissä ivapitoisissa runoissa usein puhutellaan nimeltä jotakin toista miestä, joka saattaa olla ystävä, kenties lähipiiriin kuuluva, mutta osa vain valikoituja uhreja Catulluksen sivalluksille. Moni miehille suunnattu runo sisältää fallistista pullistelua tai muuten vain semi-aggressiivista loanheittoa.

Vaihtelua tähän machoiluun tuovat osa Lesbialle osoitetuista runoista. Hän on Catulluksen rakastettu, mielitietty ja ilmeisen saavuttamaton nainen runoilijalle, mikä tekee Lesbiasta varauksettoman palvonnan kohteen Catullukselle. Lesbia on ihana, naisista parhain ja samalla naisista kamalin, koska ei antaudu (yksinomistuksella) Catullukselle.

Catullus on runoillut Lesbiasta useamman värssyn, joiden tunneskaala ja sisältö vaihtelee laidasta laitaan. Joissakin Lesbia on varpunen, jonka sylissä on onni ja jota Catullus voisi suukotella tuhansittain ja toisaalla myös Lesbia saa kuulla kunniansa.

”Lesbia sanoo naivansa minut / ennen kuin kenenkään toisen, / vaikka jumala kosisi. / Tai hän siis sanoo; / mutta minkä nainen sanoo rakkaalleen himossa, / sen saa kirjoittaa tuuleen ja virtaavaan veteen.”

Tämä oli vielä hyvin nätisti sanottu Lesbiasta.

*

Catulluksen henkilöihin menevässä runoudessa on tuntu välittömyydestä, nokkelan nopeasta kynäilystä (?) ja ilkikurisesta palautteesta. Useat hänen runoistaan ovat turhasta pinkeydestä vapaata revittelyä ja poikas-äijäilyjengien seksuaalisviritteistä siis kukkoilevaa läpän- ja loanheittoa, jolla koetellaan kohteensa huumorintajua.

”Flavius, naisesi taitaa olla pahan näköinen, / sillä muuten olisit tehnyt / hänestä suuren numeron. / Olet tainnut iskeä tosi pahan huoran, / kun et kehtaa kertoa minullekaan. / Yksin et nimittäin öitäsi makaa. / Sen näkee peitteestä, haistaa / manteliöljystä, Syyrian seppeleistä. / Tyyny on puhki monesta kohtaa, / sänkysi natisee romahtamaisillaan. / Turhaan sinä piilottelet huoraamistasi. / Ei kukaan tule muuten vain / noin puhki naidun näköiseksi. / Niin että tunnusta hyvät ja pahat. / Kerro minulle, niin minä / lennätän teidät taivaalle säepareina!”

Ei ole aina helppoa, kun lähipiirissä on runoilija.

Lähipiirin lisäksi poliittinen kärki ja vallanpitäjät saavat kuulla kunniansa. Catullus ei ole valinnut puolia vaan tasaisesti tuuletti pahansuopaiset sanakatkunsa minne huvitti. Catullus (n. 87-57 eaa) eli Rooman tasavallan raunioilla, joten materiaalia poliittisen pilkantekoon varmasti riitti.

”Marcus Tullius Cicero puhetaidon mestari / ylitse menneen ja tulevan Rooman! – / Kaikkein huonoin roomalainen runoilija / Gaius Valerius Catullus esittää sinulle kiitoksen. / Catullus on runoilijana kaikkein huonoin / niin totta kuin Cicero on puhujana paras.”

Ja näin Catullus sivaltaa Julius Caesarin yhdestä alaisesta:

”Nyt puhki naitu kenraali Mamurra / syö kaksi-kolmekymmentä miljoonaa sestariusta. / Vieläkö sallivuus sallii tätä enemmän? / Eikö tämä riittäisi himoon ja ahneuteen? /// Ensin hän hävitti isänsä perinnön, / seuraavaksi meni Pontoksesta tuotu saalis, / sitten hän teki selvän Iberian virtojen kullasta. / Hän on gallien kauhu. Häntä pelkää Britannia. /// Miksi, Caesar, suojelet tällaista tyyppiä, / joka on etevä vain hävittämän varoja? / Tätäkö varten te, kaupunkimme korkeimmat, / käänsitte ylösalaisin meidän maailmamme?” 

Tämä oli vielä aika nätisti sanottu Julius Caesarista ja Mamurrasta.

*

Catullus oli pilkkaan sanavalmis runoilija. Siksi olikin melkoinen yllätys lukea kokoelman keskivaiheilta hänen eeppistä kreikkalaisuuteen päin kumartavaa runoelmahenkistä materiaalia. Niiden aiheina ovat kuolemattomat sankarit, jotka tekevät virheitä.

Alla muutamia esimerkkejä näiden runojen sisällöstä.

Kybelen hurmiomainen kultti oli suosittu Roomassa ja yksi runoelman pätkä käsitteleekin Attiksen kohtaloa (kastraatio: joko itse tai sitten sen suoritti Kybele) ja Kybelen hahmoa.

Attis tekee kohtalokkaan virheen, joka loukkaa Kybeleä. Attis vaikertaa katuen, mutta Kybele ei rauhoitu:

”Kun nämä sanat nousivat hänen ruusuisilta huuliltaan, / ne kuuli Kybele, joka irrotti vasemman leijonansa / kytkyestä ja puhui tämän: / Mene, hän sanoi, mene leijona hurjana. Lyö Attis / hulluudella, / että hän pakenee metsiin. Hän halusi olla vapaa! / Hän halusi ulos valtani alta! Ruoski häntä hännälläsi, / pane vuoret vapisemaan karjumalla, heitä / ruskeaa niskaa ja punaista harjaasi. /// Tämän sanoi hurjistunut Kybele ja laski irti leijonansa. / Pedon rohkeus nousi ja sydämen raivo; se ryntäsi se / karjui, pitkin loikin se murskasi pensaat ja puut. / Aavan veden äärellä valkoisella rannalla se näki / haavoittuvan Attiksen marmoriulapan edessä ja / hyökkäsi. Hullaantunut Attis pakeni villiin korpeen. / Ja hän oli siellä kaiken elämänsä naisjumalan orjana.” 

Kybelen ja Attiksen tarun lisäksi Catullus on kirjoittanut kreikkalaisen mytologian kertauksen argonauteista lähtien keskittyen ensin Peleukseen. Peleus oli Akhilleuksen isä ja kommervenkkien kautta kytkeytyi Troijan sodan käynnistymiseen nimittäin häissään Thetis-nymfin kanssa käytiin riita, joka johti Troijan sodan syihin. Upsista sentään.

Peleuksen lisäksi Catullus käy läpi argonautteihin kuuluvan Theseuksen elämäntarinan. Theseus on tunnettu monista (uro)töistään kuten Kreetalla minotauroksen surmaajana. Kreetan prinsessa Ariadne lupaa auttaa Theseusta minotauroksen surmaamisessa, jos Theseus puolestaan tekisi Ariadnesta vaimonsa. Theseus onnistuu urotyössä, mutta hylkää Ariadnen, joka myöhemmin pääsee naimisiin Dionysoksen kanssa. Toisen taruversion mukaan Ariadne katosi kotimatkan aikana ja Theseus matkaa kotiin Ariadnen nuoremman sisaren Faidran kanssa. Suru Ariadnen menetyksestä on kuitenkin niin suuri, että Theseus unohtaa laittaa valkoiset purjeet laivaansa ennen kotisatamaan saapumista merkkinä elossaolostaan kuningasisälleen. Theseuksen isä tekee itsemurhan luullessaan poikansa menehtyneen ja näin Theseuksesta tulee kuningas. Hän nai Faidran myöhemmin. Ennen tätä tapahtumaketjua Theseus on saanut pojan (Hippolytos) amatsoni Antiopen (tai tämän sisaren Hippolyten) kanssa. Tämä tapahtui kun Theseus seikkaili Herakleen matkassa. Myöhemmin kuningatar Faidra rakastuu poikapuoleensa Hippolytokseen ja siinä tarinassa kaikille käy huonosti. Theseus menettää vaimon ja pojan. Leskeydyttyään Theseus jatkaa jumalaisten naisten vonkaamista. Heidän joukossa on eräs Helena, jonka hän ryöstää, mutta tämä ryöstö ei ole niin kohtalokas kuin se, jonka Paris teki vietyään Helenan Troijaan. No tällaista sattuu ja Theseus jatkaa seikkailujaan. Hän päätyy onnettomasti Haadekseen, josta Herakles hänet pelastaa kuuluisia urotöitään tehden. Theseuksen elämä on tapahtumarikas, mutta loppu koruttoman tyly. Hän liukastuu kalliolla ja kuolee.

Peleuksen ja Theseuksen lisäksi Catullus runoilee nymfi Thetiksen synnyttämästä Akhilleuksesta, jonka ”ylittämättömiä saavutuksia toistaa moni äiti / poikansa haudalla raastaen harmaata tukkaansa, lyöden / kuihtuneita rintojaan voimattomin käsin.”

*

Catulluksen runous on monipuolista. Se pilkkaa minkä pilkkaa, mutta toisaalla kuvaa todella ylevin tunnelmin myyttisiä sankareita kunnes pudottaa heidät jalustaltaan hyvin traagisina hahmoina. Catullus julistaa kreikkalaisen mytologian runollisen pikakertauksen päätössanoissa näin:

”Muinaiseen aikaan ennen kuin uskonto joutui huonoon / huutoon / jumalat ottivat ihmisen muodon ja saapuivat / sankarien pitoihin kuolevaisten seuraan. / Usein jumalien isä laskeutui taivaasta / loistavaan temppeliin vuotuisiin juhliin pyhinä päivinä, / jolloin hänen eteensä tapettiin uhriksi sata härkää. – – – Sitten rikos tahrasi maan ja ihmiset karkottivat / hyveen sielustaan, kun veli kastoi kätensä / veljensä vereen, kun poika ei enää surrut isäänsä, / kun isä halusi nuoren poikansa kuolemaa päästäkseen / nauttimaan esteettömästi tämän nuoresta morsiamesta, / kun luonnonvastainen äiti yhtyi synnissä poikaansa / pelkäämättä isien jumalia. Oikea ja väärä / sekoittuivat synnin hulluudeksi ja ihmiset lakkasivat noudattamasta taivaan tahtoa. / sen jälkeen eivät / jumalat ole suvainneet saapua ihmisten seuraan eivätkä / kärsi paljasta valoa.”

Catulluksen hahmossa itsessään on myös jotakin hyvin traagista. Tuntuu kuin hän olisi jatkuvasti turhautuneen kiukkuinen, älykäs havaitsemaan virheet ympäristössään, vaatimassa ehdotonta oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä, mutta jos jumalaiset sankaritkaan eivät yllä korkeisiin ihanteisiin, niin mitä jää jäljelle?

*

Loppuun säepari, jossa Catullus runoilee itsestään:

”Minä vihaan ja rakastan. En tiedä miksi.

En tiedä vaan tunnen, ja se tunne repii.”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

suomentanut: Jukka Kemppinen

1990 WSOY

Kansi Joonas Ruusunen

126 sivua

lainattu kirjastosta, mutta löytyi myös omasta hyllystä (kas)

*

Lisää antiikkia blogissa:

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Horatius: Runoudesta

Ari Saastamoinen: Tuhat tietä Roomaan – matkustaminen antiikin maailmassa

Antiikkia! (blogin kaikki antiikkia käsittelevät tekstit)

*

Kirjasta on kirjoittanut aiemmin mm.

Kirjanavaaja

*

Blogitekstejä syntymässä seuraavista kirjoista: Tomi Kontio: Uumen, Richard Jefferies: Sydämeni tarina, Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, Sata runoilija, sata runoa (japanilaista runoutta Heian -kaudelta ja ennen), Peter Sandström: Äiti Marraskuu, Hanna Storm: kutsun itseni kylään ja Vanhan Japanin taruja.