Erkka Mykkänen: Something not good

”Veikolla on kaikki ihan hyvin.”

Näin lukee kirjan takakannen tekstissä ja mikäs siinä kun kaikki on ihan hyvin. Hyvä juttu Veikolle. Haluan kuitenkin problematisoida tätä väitettä.

”Ihan hyvin” on helppo vastaus, kun kysytään mitä kuuluu? Ihan hyvää. Joskus tulee sellainen olo, että ”ihan hyvää” tarkoittaa samaa kuin ”en tiedä” tai ”en tiedä miten sanoisin, että ei välttämättä hyvää”. En tiedä mitä minulle kuuluu. Jos kyselijälle vastaa ettei tiedä kuulumisiaan, niin saattaa joutua vastaamaan kiusallisiin jatkokysymyksiin: miten niin et tiedä? onko kaikki ok? Tai sitten voi joutua keskelle kiusallista hiljaisuutta ja varuillaan oloa, jota olotilan määrittelemättömyys aiheuttaa. Näin ollen on turvallisempaa vastata ”ihan hyvää”, joka kannattaa vahvistaa silmissä kirkastuvalla hymyllä mieluiten suu kiinni, koska suu auki on jo vähän liikaa. Ihan hyvän ”hyvä” luo kaiken lisäksi kivaa nostetta, vaikka ”ihan” tuntuisikin hieman epämääräiseltä. Ihan selkeä aloitus tälle blogitekstille.

Miten kirjan otsikko suhteutuu tähän ihan hyvä – meininkiin? Something not good. ”Jota(k)in ei hyvää” ei ole sama asia kuin ”ihan hyvää”. Ollaan astetta synkemmissä tunnelmissa, kun sanotaan, että jokin ei ole hyvin. Voisiko olla niin, että Veikolle ei todellisuudessa kuuluu (ihan) hyvää? Onko Veikko vaiheessa, matkalla jonnekin, joka kuitenkin on hyvää? Hän on nuori ihminen, elämä edessä, saavutettu opiskelupaikka supersuositusta oppiaineesta yliopistossa. Ja kai hänellä on nyt edes joku (selkiytyvä) tahdonsuunta omalle elämälleen? Minkälainen osa hän haluaa olla suomalaista yhteiskuntaa vai kenties olla jonkinlainen maailman kansalainen? Tulevaisuus prässää päälle. Onneksi Veikkoa ei kirjan tarinassa kai hirveästi prässätä vai onko jotakin jätetty sanomatta? Vai olenko lukijana jättänyt jotakin sanatonta havaitsematta? Tuliko riittäväksi kysymyksiä blogitekstin alkuun?

*

Something not good kertoo Veikosta. Kerronnan alkupuolella hän on abi, sitten sivari kirjastossa ja lopun aikaa hän on noin 20+ kirjallisuuden opiskelija Helsingissä. Hän hengailee opiskelukavereidensa kanssa, kelailee juttuja, seurustelee Kaisan kanssa, hengailee Runoyhdistyksessä ja matkustaa Aasiaan. Kenties Veikko etsii itseään, hakee kokemuksia. Nämä ovat kai niitä nuorille osoitettuja ikäkauden tehtäviä, joista suoriuduttuaan voi käydä ruuhkavuosissa ja laskeutua keski-iän kautta vanhuuteen. Ennen kuin mennään näin pitkälle, niin pysähdytään hetkeksi Veikkoon nyt. Aasian reissulle mukaan lähtee Veikon nuoruuden kaveri Lari.

”Lari oli virhe.

Veikko oli ostanut juuri oikeankokoisen rinkan, ei liian isoa eikä liian pientä. Hän oli muistanut rakkolaastarit ja malarialääkkeen ja hepatiittirokotukset. Lonely Planetin, riittäväkertoimisen aurinkovoiteen ja ripulipillerit.

Mutta Lari. Miksi hän oli ottanut Larin?

Veikko oli aavistanut pahaa jo kun Lari kuukausia aiemmin ehdotti mukaan lähtemistä. Se hehkutti Facebookin chatissä, miten ”meil tulee nii eeppist!!”. Veikolla oli ollut kaksi vaihtoehtoa. Lähteä juttuun mukaan ja vastata, että ”jeppp :DD”, tai sitten nostaa esiin totuus, joka jo vuosia oli piilotellut heidän välillään, Veikon nähtävissä mutta Larin näkökulmasta sokeassa pisteessä: Lari oli tyhmä.

Veikko kyyristeli paikalla 20 E erittäin lihavan miehen ja erittäin laihan naisen välissä. Lari istui riviä taaempana kuulokkeet päässään ja hähätti viidentoista sekunnin välein jollekin Hamekyttä kolmoselle. Se ei ollut pakannut matkalle ainuttakaan kirjaa.”

*

Veikolle tapahtuu kaikenlaista, suhteita päättyy ja alkaa, tai näistä asioista ei voi olla ihan varma, koska kaikki on vähän epämääräistä. Määrittelemättömyys on normisettiä Veikon elämässä. Sellaista elämä vain joillekin on 2010 -luvulla.

Veikko tuntee, mutta ei sillä tavalla intohimoisesti ulospäin vaan sisäänpäin kelaillen ja oleillen. Veikko ei vaikuta yhteiskunnallisesti aktiiviselta, poliittiselta, tietoiselta tyypiltä. Onko Veikolla mielipiteitä? Mitä mieltä hän on asioista? Vai onko Veikko poliittisesti flegmaattinen, jolle on ”ihan sama” miten Suomessa ja maailmassa asiat ovat? Kai nuorella ihmisellä on mielipiteitä ja asioita, joiden puolesta nousta barrikaadeille, olla aktiivinen? Eikö Veikko ole aktiivinen, onko Veikko siis passiivinen? Voisinko antaa Veikon vaan olla?

Veikolla on tahdontiloja. Hän on esimerkiksi lähettänyt runojaan eri kustantajille. Valitettavasti hänestä ei ole julkaisukelpoiseksi runoilijaksi.

”Kun juna liikahti kohti Los Angelesia, Veikko tulvahti täyteen yllättävää iloa. Vaikka niinhän se aina meni: epämääräinen lupaus tulevasta voitti sen mitä oikeasti tuleman piti.

Juna puksutti melkein kaksi vuorokautta. Sen aikana tulivat loput iskut. Kaksi hylkäyskirjettä. Mutta mielen liha oli pehmeää jo, turtaa oikeastaan.

Äiti sentään kehui. Ensimmäisen hylsyn jälkeen Veikko oli antanut sille luvan lukea runopinkkansa. Nyt se kirjoitti, että hänen mielestään Veikko oli kyllä ”melkoinen sanaseppo”, ja että he olivat Karin kanssa ihan ääneen nauraneet ”sille Hitler koira värssylle”. Toisaalta äitiä ihmetytti, mistä Veikon runoihin oli tullut ”niin paljon maailmantuskaa” ja ”mikään ei tunnu miltään synkistelyä”.

”Sitä minä vaan mietin”, äiti kirjoitti, ”että eikö sinulla ole kuitenkin ollut ihan hyvä lapsuus, ja asiat muutenkin suht raiteillaan?”

Loputtomasta junanpenkillä istumisesta Veikon jalat turposivat kuin raskaana olevalla naisella, eivätkä vaihtuvat  maisemat paljon napanneet. Jossain vaiheessa vierelle ilmestyi Texas. Se näytti Texasilta.”

*

Veikon elämä on vaeltelua, kuljeskelua ja kai jonkinlaista etsintää jatkuvien loppuliuhujen ja huomaamattomien aloitusten virrassa. Siinä välissä hän tuntee asioita, tekee johtopäätöksiä, kokee – siis elää.

Luin kirjan melkein yhdellä lukuröhnällä. Kirja oli hauska, repeilin useasti. En nauranut  oikeastaan Veikolle henkilöhahmona vaan sille miten hänen elämänsä oli kuvattu. Kirja virkisti minua kielen ja tyylin keinoin. Ensinnäkin romaanin kieli on selkeää, joten lukukokemus eteni nautittavan nopeasti. Toisekseen tarinassa on minimissään puuduttavat kuvailut, joilla perinteisesti luodaan miljöötä ja rakennetaan henkilöhahmoja. Ajattelen: ketä edes kiinnostaa, miltä jokin tyyppi tai paikka näyttää, kuulostaa, tuntuu, haisee, tuoksuu, maistuu…? Joskus riittää pelkkä toteaminen, että  Texas näyttää Texasilta. Antaa mielikuvituksen hoitaa miljöön, tunnelmien ja sen sellaisten rakentelu. Arvostetaan lukijaa, hänen mielikuvitustaan tai mitä milloinkin hän ottaa lukukokemukseensa mukaan. Ja lopulta ilahduin siitä, että tekstissä oli kirkkaasti läsnä vain yksi itseään ja suhdettaan  ympäröivään todellisuuteen reflektoiva kertojaminä. Veikko riittää elämäntapahtumineen, tunteineen ja ajatuksineen. Kertooko tämä jotakin omasta ajastamme, jotakin individualismista omana aikanamme? Entä jos yksityinen (Veikon) kokemus onkin jotakin yleistettävää, kertoo jotakin yhteiskunnastamme? 

Something not good jätti minuun lukujäljen ajankuvallisena kertomuksena nuoresta kaupunkilaisesta miehestä. Määrittelemätöntä välitilallisuutta, mikä ei välttämättä ole passiivista leijuntaa. Tulin myös miettineeksi lukemisen jälkeen, miksi nuorille ja nuorille aikuisille asetetaan paine ”löytää oma paikkansa”? Entä jos paikkoja on useita? Saa kai sitä feidata paikasta, jos se ei tunnu (enää) omalta? Hoitaa hommat vastuullisesti loppuun asti omalta osalta ja feidata sitten siis.

*

Ihan pakko avautua lopuksi Erkka Mykkäsen romaaniin kuulumattomasta mielleyhtymästä. Muistatteko alkuperäisen Pasila – animaatiosarjan? (areena.yle.fi) Satiirinen tapaus. Pasilan poliisiaseman rikoskomisario Kyösti Pöystin ääni ja asenne pyrkivät pinnalle, vaikka Veikko ei ole Kyösti.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Erkka Mykkänen: Something not good

2018 WSOY

Päällys: Elina Warsta

153 sivua

lainattu kirjastosta

*

Muita nuoria miehiä, runoilijoitakin blogissa:

Tomi Kontio: Uumen

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Amos Oz: Juudas

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Kirjaluotsi

Kulttuuri kukoistaa

Amman lukuhetki

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

No jopas.

Kumma lyhyt tarina episodeissa alle kolmikymppisestä pariisilaisesta miehestä, joka haluaa elää kylpyhuoneessa ja tarkennettuna: kylpyammeessa. Sulkeutua maailmalta, ihmisiltä, elämältä, mutta ei absoluuttisesti, sillä voihan hän lukea vaikka filosofiaa ja taidegalleriassa työskentelevä tyttöystävä toimisi linkkinä ulkomaailmaan. Lisäksi heidän yhteisessä asunnossa käy vieraita, mutta heitä kohtaan voi osoittaa kiinnostusta vain siltä osin kuin heitä kohtaan voi osoittaa kiinnostusta.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Jokaisessa luvussa kohtaamme sankarimme, joka kertoo elämästään. Ensimmäinen ja kolmas osa tapahtuvat Pariisissa. Keskimmäinen osa on nimetty Hypotenuusaksi ja sen tapahtumat sijoittuvat pääosin Venetsiaan. Kirjan jokainen osa on jaettu edelleen numeroituihin kappaleisiin, virkkeisiin, jopa yksittäisiin lauseisiin. Tämä rytmittää lukukokemusta. Aluksi numerointi tuntui hämmentävältä, mutta lopulta erityisen kiinnostavalta.

Kirjan osien numeroitujen kappaleiden/virkkeiden/lauseiden lukumäärä seuraavanlainen: ensimmäisessä osassa näitä on 40, toisessa 80 ja kolmannessa 50. Kolme lukua. Mitä sitten? Numerointi vaivaa aikansa, kunnes jään jumittamaan hypotenuusaan, joka on lainannut kirjan toiselle osalle nimensä.

Hypotenuusa. Ollaan trigonometriassa. Suorakulmaisessa kolmiossa on hypotenuusa. Suorakulmainen kolmio on kolmioista se, jossa yksi kulma on 90 -astetta ja tätä suoraa kulmaa vastakkainen kolmion sivu on nimeltään hypotenuusa. Se on pisin kolmion sivuista. Kaksi muuta sivua ovat kateetteja.

Trigonometria astuu kirjan tulkinta/lukukokemuskuvioihin mukaan, jos leikin, että kirjan lukujen numeroilla voisi olla jokin merkitys.

Toistan: ensimmäinen osa 40, toinen (hypotenuusa) 80 ja kolmas 50.

Kateetit 40 ja 50, hypotenuusa 80.

80-50-40.

Ihan kiva, mutta näistä ei tule suorakulmaista kolmiota.

Miksei?

Jos kateetit (a ja b) ovat 50 ja 40, niin hypotenuusan (c) tulisi olla jotain 64:n paikkeilla. Se selviää laskemalla (laskimella).

Hypotenuusa (c) lasketaan näin: c2  = a2 + b2. Valitettavasti en saa näppäimistöstäni kakkosia kohdalleen, mutta kun kirjaimin mennään, niin yhtälö hypotensuusan laskemiseksi kuulostaa tältä:

cee toiseen on yhtä kuin aa toiseen plus bee toiseen.

Laskimet esille, trigonometrian funktiot, laskukaavat, mitkä tahansa esille! Tai sitten voitte luntata guuglaamalla.

Teitte niin tai näin, niin 40-50-80 ei toimi. Hypotenuusan tulisi olla 64 paikkeilla ei 80 (jos kateetit ovat 40 ja 50).

Voisin huvikseni tulkita kirjaa esimerkiksi niin, että toisessa osassa on liikaa kamaa tai sitten voin huvikseni poimia virkkeen, joka kirjassa Hypotenuusaksi nimetyssä luvussa on numeroitu 64:ksi.

Se menee näin:

64 Juuri liikkumattomuus miellyttää minua Mondrianin maalauksissa. Kukaan toinen maalari ei ole päässyt niin lähelle liikkumattomuutta. Liikkumattomuus ei ole liikkeen puutetta, vaan kaikkinaisen liikkeen perspektiivin puutetta, kuolemaa. Maalaus ei yleensä koskaan ole liikkumaton. Kuten shakissa, sen liikkumattomuus on dynamiikkaa. Jokainen nappula, liikkumaton voima, on potentiaalinen liike. Mondrianilla liikkumattomuus ei liiku. Ehkä Edmondsson pitää juuri sen tähden Mondriania yököttävänä. Minua hän rauhoittaa. Katselin tikka kädessäni kaapin oveen kiinnitettyä maalitaulua ja mietin miksi juuri tuo maali oli saanut minut ajattelemaan pikemminkin Edmondssonia kuin Jasper Jonesia.”

Laitan foliohattuni syvälle päähän ja totean, että tämä on kiinnostavaa. En tiedä kuka on Jasper Jones, mutta Edmondsson on miehen tyttöystävä, joka on tullut Venetsiaan miehen luokse. Tikkataulu on miehen hankkima hotellihuoneeseen. Tarinan edetessä yksi tikoista löytää tiensä hyvin ikävällä tavalla muualta kuin tikkataulusta. Kohtaus on kirjan absurdeimpia.

Näitä taustoja kiinnostavampaa on mielestäni kuitenkin lainauksen pohdinnot liikkumattomuudesta mieheltä, joka haluaisi viettää elämänsä kylpyammeessa filosofoiden.

No niin.

Mitäs tästä sitten.

Enpä.

Tiedä.

*

Toki voisin ajatella, että hypotenuusa on 80 ja luvut 50 ja 40 ovat kulmien astelukuja. Suorakulmaisessakin kolmiossa kulmien summa on 180 (50 + 40 + 90 = 180).

Ei siis mitään ongelmaa.

Luvut 80-50-40 osuvat kohdilleen.

Mutta jokin rassaa. Haluan problematisoida edelleen.

Jostain syystä haluan laskea kateetit. Sinit, cosinit, sen sellaiset ja laskimet mukaan!

Tiedossa on siis c (80) sekä kahden eri kulma luku: 40 ja 50…

…. ja näin a ja b (siis kateetit) ovat a: 51 ja b: 61 ilman desimaaleja eli todella reippaasti pyöristettynä.

Jos otetaan desimaalit mukaan, niin kahdella desimaalilla pyöristettynä a on 51,42 ja b on 61,28. Kolmella desimaalilla a on pyöristettynä a on 51,420 ja b on 61,280 ja c (hypotenuusa) on 79,995.

TÄ!

Mitä enemmän otan desimaaleja mukaan, niin näppärä 40-50-80 kaatuu kuin kirjahylly, jota ei ole riittävän hyvin tuettu alahyllyistä käsin tukevilla tiiliskivikirjoilla ja-tai isokantisilla taidekirjoilla tai jota ei ole esim. kiinnitetty seinään.

Joo.

Totean tässä vaiheessa, että kirjan alussa on lainaus Pythagoraan teoreemasta:

”hypotenuusan neliö on yhtä suuri kuin kateettien neliöiden summa.”

Tämä ilmaistaan yhtälönä c2 = a2 + b2.

Jo vain.

Pidän kiinni siitä, että numerot 80, 50 ja 40 ovat suorakulmaisen kolmion sivuja, joista 80 on hypotenuusan, jonka korjasin (yllä) 64:ksi. Ei desimaaleja.

Entä jos vähennän 80:stä 64. Siitä tulee 16, eikö?

Hypotenuusa -luvusta lainaus:

16 Joka päivä puolenpäivän aikaan siivooja tuli siivoamaan huonettani. Uskoin paikat hänen haltuunsa, panin takin ylleni ja pakenin ensimmäiseen kerrokseen. Kiersin ympyrää hallissa, kädet taskussa, siihen asti kun näin hänen ilmestyvän portaitten taivaansiniseen yläpäähän ämpäreineen ja luutineen. Silloin menin ylös huoneeseeni ja löysin vuoteeni sijattuna, pesuvälineet erinomaisessa järjestyksessä pesualtaan hyllyllä.”

Mitä minä tällä tiedolla teen? Ja miksi päähenkilö kiertää hallissa ympyrää?

Ympyrä?

Nousen ammeestani ja menen raittiseen ulkoilmaan.

*

Kirjan kielellinen tyyli oli kuivakkaa ja toteavaa. Tämä ei kuitenkaan tehnyt kirjan ”sankarista” henkilöhahmona tylsää tai tylppää.

Tylppä kulma on jotakin suoran kulman (90 – astetta) ja oikokulman (180 – astetta) väliltä.

Hän tuntuu sätkivän sisäisesti. Hän on hermostunut, ärtynyt ja levoton. Jotakin tarttis tehdä, mutta teenkin tätä -tyyppi. Kaikki on pielessä tai ainakin menossa pieleen, paitsi pielus itse -tyyppi. Sellainen joka havainnoi ja havainnoi, mutta kaikesta vetäytymisestään huolimatta näkee edelleen vain nenäänsä pidemmälle -tyyppi. Oikeastaan aika blanko tyyppi, kunnes hänen sisällään syystä tai toisesta on samanaikaisesti käynnissä ilotulitus, avohakkuut ja laskuhumala. Ajoittain hän oli myös hyvin ilkeä, josta ajattelin, että elämä kylpyammeessa voisi olla hänelle paras vaihtoehto.

Kirjan päähenkilö tuntui ihmiskappaleelta, joka on syystä toisesta siirtynyt pois paikoiltaan ja sellaisena kelluu paikasta toiseen. Mitä tällainen ajelehtiminen tekee ihmiselle? Lopulta en yhtään ihmettele, että häntä kiehtovat Mondrianin geometriset työt ja niiden liikkumattomuuden sanoma.

Lukukokemuksena kirja oli kiinnostava, vähän outo, tavanomaisesta proosasta irtaannuttava ja vinhallinen tunnelmaltaan. Oikeastaan aika pölmistyttävä lukukokemus.

Pölmistyminen on iso plussa lukukokemuksessa.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

1985

Suomentanut: Mirja Bolgár

1987 WSOY

Päällys: Risto Ruuth

113 sivua

lainattu kirjastosta

*

Joitakin muita yksilötason tuuliajoisia blogissa

Amos Oz: Juudas

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Stefan Zweig: Shakkitarina

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Nimeni on Lucy Barton avautui minulle kerroksellisena ja väljänä kertomuksena äiti-tytär-suhteista ja osattomuudesta. Kirja rakentuu kehyksille, jotka kuitenkin loppua kohden murtuivat. Alussa työikäinen nainen ja pienten lasten äiti Lucy on joutunut sairaalaan. Häntä tulee katsomaan hänen iäkäs äitinsä. Äiti viettää aikuisen tyttärensä sairaspedin äärellä useamman päivän. Näiden päivien aikana keskustellaan, muistellaan menneisyyttä. Menneisyys Lucylle tarkoitti elämistä köyhänä ja kiusattuna pienellä maalaisella paikkakunnalla. Lapsuusajan muisteluista minulle lukijana välittyi myös Lucyn vanhempien kyvyttömyys osoittaa rakkautta ja välittämistä lapsiaan kohtaan. Sairaalapedin äärellä käytyjen keskustelujen kehykset murtuivat siirtyessä kohti kirjan loppua, lähemmäksi nykyhetkeä. Sairaala-aika on menneisyyttä, yksi osa menneisyyttä. Nykyhetkessä Lucy Barton on kirjailija, joka joissakin kirjan luvuissa kirjoittaa elämäntarinaansa ja loppua kohden on jo sen julkaissut.

Väljän kerronnasta teki minulle se, että en saanut kokonaista kuvaa Lucy Bartonista vaan ainoastaan paloja, joista voi luoda tai olla luomatta kokonaisuutta hänestä. Muisteluissa hypättiin ajasta toiseen, ihmisestä toiseen. Sairaalajaksojen aikana käydyissä muisteluissa tuntui kuin Lucya ei aina olisi edes olemassa, ei ollut ainakaan olemassa äitinsä tarinoissa vaan enemmänkin puheltiin, kertailtiin ja kertoiltiin muista saman kylän asukkaiden elämänvalinnoista ja -kohtaloista. Kesti ilmeisesti vuosia ennen kuin Lucy sai oman äänen ja tilaisuuden kertoa itsestään, olemassaolostaan ja että hänestä tuli kirjailija Lucy Barton. Ennen tätä hänet oli naamioitu ennakko-oletuksiin: mitä köyhät ihmiset ovat, mitä lapset ovat, mitä naiset ovat, mitä nuoret naiset ovat, mitä vaimot ovat, mitä äidit ovat ja niin edelleen.

*

Päähenkilönä Lucy Barton jäi minulle harmittavalla tavalla kuitenkin etäiseksi. Hänessä oli paljon kiinnostavuutta, mutta en päässyt kättelyä pidemmälle, sillä koin että Lucy Barton ei antanut itsestään sitä oleellista: mitä kaikkea hän ajatteli, kun kokosi elämäntarinaansa. Kaipasin ilmeisesti jonkinlaista kommenttiraitaa, kriittistä kommenttiraitaa. Nyt minulle näytettiin kuvia valokuva-albumista, mutta ei kerrottu miksi kuvat on säilytetty ja mitä ne merkitsevät valokuva-albumin omistajalle. Valokuvat olivat kiinnostavia, moni niistä oli taidokkaasti sommiteltu ja osassa oli kiehtovaa instanttiivista säröisyyttä.

Mieleni teki kysyä lukemisen jälkeen: Kuka on Lucy Barton? Tiedän, että hän on antanut äänen tai sanat kokemuksilleen ja taustalleen, josta hän on tullut (tätä arvostan), mutta mitä muuta hän on?

*

Olemme juuri kätelleet.

– Nimeni on Lucy Barton.

– Hei, Lucy Barton. Mukava tavata. Oletko sinä se kirjailija? Luin elämäkerrallisen kirjasi ja pidin sitä kiinnostava. Minkälainen kirjoitusprosessi se oli?

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

2016, 2018 Tammi

suom. Kristiina Rikman

164 sivua

Päällys: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

*

Blogissa: Muita paluita menneisyyteen:

Michael Baran: Aamu – Preludi c-molli op. 10

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja

Max Porter: Surulla on sulkapeite

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Reader, why did I marry him?

Kirja vieköön!

Lumiomena