Ina Westman: Henkien saari

”Henkien saaressa on läsnä inhimillinen taustavalo.” Näin olin kuvannut käsin kirjoittamaani lukupäiväkirjaan joulukuussa viime vuonna päätökseen tullutta lukukokemusta.  Uskoisin, että olen yrittänyt tällä suhteellisen poeettisella ilmaisulla tavoitella kirjan tunnelmaa ja asennetta sen neljään henkilöhahmoon. Inhimillisyys tulee ihmisläheisyydestä ja valo toivon tunteesta kirjan synkistä aiheista huolimatta.

Kirjan keskeinen miljöö on saari meressä. Se toimii pienen perheen kesäpaikkana. Saarella aikaa viettävät aviopari Emma ja Joel, heidän tyttärensä Fanni ja isoisä, Joelin isä. Kertojat vaihtuvat luvusta toiseen tuoden eri näkökulmia käsillä oleviin tapahtumiin. Tulin näkökulmatekniikan kautta pohtineeksi kuinka eri tavalla ihmiset voivatkaan kokea samat asiat ja tapahtumat ja erityisesti: kuinka ihmiset voivat kohdata toisensa aidosti omana itsenään, jos he eivät kommunikoi ajatuksiaan ja tunteitaan?

*

Emmalla on kansainvälinen työ, joka tähtää maailman parantamiseen. Joel tekee töitä kotimaassa opettajana kasvatusalan ammattilaisena. Heillä on alle kouluikäinen tytär Fanni, joka keskustelee saarella isoisän kanssa ja jota Emma haluaa suojella maailmalta tai ihmisten pahuudelta. Emma kärsii muistikatkoksista, voimakkaista päänsäryistä ja näkee aaveita. Saarta ympäröivä meri ja saaren rannat ovat Emman aaveiden kohtaamispaikkoja. Emma ei muista mitä hänelle on tapahtunut ennen päänsärkyjä ja lähimenneisyyteen ilmestyneitä aukkoja.

Emma on maailmanmenosta uupunut. Ihminen sotii, tuhoaa luontoa ja epäinhimillistää ne, jotka ovat jollakin tavalla poikkeavia. Emma haluaa elää turvassa omassa suojaisassa saaressa, mutta maailman ongelmat ja ihmisten ymmärtämättömyys kohdata toinen kaltaisensa ilman ennakkoluuloja eivät jää kotisatamasta kauaksi. Joka kesä sinilevälaatat pilaavat uimaveden ja aaveet rantautuvat saareen Emman elämästä ennen muistikatkosta.

Emman äänessä on usein pettynyttä toivottomuutta ja epäluottamusta ihmisten kykyyn toimia paremman tulevaisuuden puolesta:

”Ei ilmastonmuutos tuo mukanaan pelkkiä helteitä. Se tuo mukanaan juuri tätä – epävarmuutta, ennustamattomuutta, tuulisia kylmiä kesiä, liian leutoja talvia, viikkokausia kestäviä sateita. Mutta emme me halua tietää. Me haluamme pienen ilmastonmuutoksen, sellaisen, joka tekisi kesistä kivasti lämpimiä ja toisi mukanaan kauniita eteläisiä kasveja ja perhosia. 

Nyt kun helle viimein on täällä, siitäkin valitetaan. Vesipulaa liioitellaan lööpeissä, joita Joel tuo kaupalta vastusteluistani huolimatta. Ennen yritin saada aikaan uutisia ilmastonmuutoksesta, nyt en halua lukea siitä enää mitään. 

Eivät sanat muuta mitään, eivät enää. Se aika oli, jolloin kehityksen olisi voinut vielä pysäyttää. Istumme kiihtyvässä karusellissa vauhtisokeudesta hurmaantuneina ja luulemme, että voimme hypätä pois sitten kun alkaa oksettaa. Ei täältä pääse kukaan pois. Yksi kerrallaan hukumme tai paistumme kuoliaiksi kuten Joelin ahvenet pannulla.” (s. 168-169)

*

Ina Westmanin tarina on taitavasti kerrottu kuvaus pienestä perheestä ja pienen perheen kautta maailman nykyisestä tilasta, suomalaisesta yhteiskunnasta, maailman parantamisen tarpeesta ja kuluttavuudesta. Kirjan sivuilla nousee esille ilmastonmuutos erilaisine haitta-aaltoineen: kuivuus, köyhyys, tulvat, pakolaisuus ja sodat. Suomalaisesta yhteiskunnasta pinnalle nousee rasismi. Kirja käsittelee myös parisuhteiden ja perhe-elämän sisäisiä kipupisteitä: erilaisuutta persoonallisuuksissa, elämäntapojen ja eettisten valintojen yhteensovittamista ja vanhemmuutta. Kirjan sivuilla riidellään aika usein, ollaan eri mieltä usein sopimatta ja koetaan uupumusta puolison sairaudesta.

Henkien saari oli paikoin aika hyytävä lukukokemus, salaperäinenkin. Emman haamut tuntuivat kutsuvan onnettomuutta ja syvää menetystä perheen elämään. Saari merellä -motiivi oli melko perinteisessä käytössä kirjassa, mutta sopi kuitenkin kirjan tunnelmaan. Suljettu yksityinen tila maailman laajassa kartassa.

Kirjassa on valoisa lopetus kuin majakan valo myrskyisellä merellä tai öisen merimatkan jälkeen. Elämä on joskus riskien ottamista ja joskus arvaamatonta – mutta myös mahdollisuuksia, joihin ihminen voi tarttua.

*

img_1004

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Ina Westman: Henkien saari

2018 Kosmos

Kansi: Joel Melasniemi

234 sivua

arvostelukappale

*

Lisää kirjallisuutta elämästä meren äärellä

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Marianna Kurtto: Tristania

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Bonuksena:

Judith Schalansky: Atlas of Remote Islands – Fifty Islands I Have Never Set Foot on and Never Will

 

Rachel Cusk: Ääriviivat

Kirjan kertoja on Faye, joka on matkustanut Ateenaan opettamaan luovaa kirjoittamista. Hänen äänensä kautta lukija kohtaa muun muassa Fayen vierustoverin lentokoneesta, opettajakolleegat, kirjailijoita, kustantajia ja luonnollisesti kirjoituskurssin oppilaita. Kirjan henkilögalleria on kokoelma kerrottua elämää: eroja, ystävyyttä, parisuhteita, työuria ja elämänvalintoja. Kohtaamiset kertovat ulkopuolisuudesta, peloista, toiveista, kaipuusta, yksinäisyydestä, epäonnistumisista, häpeästä, arjesta, valinnoista, rakkaudesta, vihasta…

Lukeminen tuntui aluksi hieman tylsältä. En saanut kiinni syistä, miksi lukisin lyhyitä päähenkilön ja jonkun toisen henkilöhahmon välisistä kohtaamisista, jotka olivat usein hyvin monologimaisia elämäntarinan kuvauksia. Pääsin kuitenkin vähitellen kirjan tenhoon sisälle. Koin, että luen Ääriviivoja kuin opaskirjaa kirjoittamiseen ja etenkin siihen kuinka ihmiskuvauksia tehdään ja kuinka proosan henkilögalleria rakennetaan. Rachel Cuskin henkilöhahmot tuntuivat hyvin realistisilta, vaikka olivatkin fiktiivisiä. Kertojan tarkkanäköisten havaintojen ja itsereflektion avulla henkilöhahmot heräsivät henkiin.

Keinot kirjallisen ihmisen rakentamiseen ovat monet. Heidän ulkonäköään voi kuvailla. Heidän elämänhistoriansa voi paljastaa heistä paljon ja asunnon sisustus voi olla yllättävän kiinnostava muotokuva omistajastaan. Kenties kaikkein vahvimmat tai elävimmät mielikuvat henkilöhahmoista syntyivät siitä, miten he toimivat ja miten ja mistä puhuvat. Erilaiset asenteet ja motiivit suhteessa toisiin ihmisiin ja eläimiin ovat hyvin paljastavia. Myös henkilöhahmojen ympäristön havainnointi siis se, mihin he kiinnittävät huomiota tekee heistä eläviä ja yksilöllisiä.

Asioita voi kertoa hyvin monesta näkökulmasta. Ääriviivoissa lähes poikkeuksetta oli äänessä aina yksi ihminen kerrallaan. Dialogisuus ja ajatusten vaihto ihmisten välillä oli vähäistä. Tällöin korostuu yksilön näkökulman merkitys johonkin asiaan ja elämänjaksoon, vaikka sen on jakanut muiden kanssa. Lukijana minulle herää tästä kerrontatavasta kysymyksiä, joista kenties keskeisin on: miten joku toinen on kokenut saman elämänjakson tai asian? Esimerkiksi Fayen vierustoverin kertomat entisistä aviopuolisoistaan saivat minut ajattelemaan, mikä voisi olla vaimojen näkemys vaikkapa eroihin johtaneista syistä. Toki en kykene luomaan tyhjästä kokonaista ihmistä vaan hiljaisen osapuolen ääni rakentuu sen pohjalta mitä mies on kertonut itsestään ja miten Faye häneen reagoi ja miten häntä kuvaa. Olen lukijana aina riippuvainen kertojan näkökulmasta, asenteista, motiiveista ja hänen kertomuksensa sisällöstä (mitä informaatiota jakaa). Tämä on kiehtovaa.

Henkilöhahmojen palapelin ja näiden subjektiivisten näkökulmien lisäksi kiinnitin kirjassa huomiota sen juonelliseen rakenteeseen ja kirjailijan käyttämään kieleen. Minulle usein kiinnostavinta kirjallisuutta on sellainen, jossa lukijana pääsen töihin –  toisin sanoen kirjailija ei ole tehnyt ajatustyötä minulle valmiiksi kirjoittamalla vaikkapa vahvasti juonivetoista vaivattomasti koettavaa proosaa. Romaani, joka antaa tilaa ajatella lukemisen aikana on usein onnistunut lukukokemus. Ääriviivat on juonelliselta rakenteeltaan hyvin väljä, jopa ilmava. Se kattaa sisälleen kirjan henkilöhahmojen ”monologit” minäkertojan läsnäololla yksinkertaisessa juonessa: lento Ateenaan, muutama pisteellinen toiminta paikan päällä ja paluun aloitus kohti kotia.

Juonen läpikuulauden lisäksi Cuskin kieli antoi vaikutelman selkeydestä, tahdikkuudesta ja tarkkuudesta. Turhat hötkyilyt ja rönsyt eivät kuuluneet kirjan kielelliseen tyyliin. En silti saanut vaikutelmaa lakonisesta asenteesta ihmisiin tai elämään. Kertojalla on valppaan tarkkailijan positio. Fayella on omakin elämä elettävänä, josta lukija saa suoria viitteitä kirjan sivuilla. Epäsuorat viitteet olivat puolestaan rakentuneet hienovaraisemmin kirjan tyylin mukaisesti. Jotkin Fayen kohtaamat ihmiset vaikuttivat tietämättään kommentoivan tai vähintään tarjoavan itsereflektiopinnan hänelle. Subjektin kokemukset laajenevat hänen omien ymmärrysrajojen yli ja ulos toiseen subjektiin.

*

Mistä tämä kirja kertoi? Tällaiseen kysymykseen en koe tarpeelliseksi löytää mielekästä vastausta. Ääriviivojen kiinnostavuus kirjallisuutena on minulla toisaalla.

Loppuun lainaus kohtauksesta, jossa kertojaminä viettää aikaa lentokoneessa tapaamansa vierustoverin veneellä katsellen toisen veneen perheen toimia kannella.

”Sanoin, että ulkonaiset seikat tuntuivat minusta nykyään hämmentävimmiltä ja piinallisemmilta kuin missään edellisessä elämänvaiheessani. Tuntui kuin olisin menettänyt kyvyn suodattaa omia havaintojani, kyvyn jonka olemassaoloa en ollut edes huomannut ennen kuin se oli poissa, aivan kuin lasi olisi kadonnut ikkunasta niin, että tuuli ja sade pääsivät mellastamaan vapaasti. Samaan tapaan tunsin olevani epämukavan altis kaikelle näkemälleni. Ajattelin usein Humisevan harjun kohtausta, jossa Heathcliff ja Cathy tuijottavat pimeässä puutarhassa Lintonien ikkunasta sisään ja katsovat perhettä valoisassa salissa. Tuossa kuvassa on kohtalokasta sen subjektiivisuus: katsoessaan ikkunasta molemmat näkevät eri asioita, Heathcliff sellaista mitä pelkää ja vihaa, Cathy taas sellaista mitä kaihoaa, mitä häneltä hänen omasta mielestään on riistetty. Mutta kumpikaan ei näe todellisuutta. Ja samalla tavoin minä olin alkanut nähdä omia pelkojani ja toiveitani heijastuneina itseni ulkopuolelle, olin alkanut nähdä toisten ihmisten elämän oman elämäni kommentaarina. Kun katsoin veneen perhettä, näin sen mitä minulla ei ollut olemassakaan. Nuo ihmiset elivät omassa hetkessään, ja vaikka näin sen, en pystynyt menemään tuohon hetkeen niin kuin en pystynyt kävelemään meitä erottavan veden yli. Ja jos ajatteli noita kahta tapaa elää – elämistä hetkessä ja elämistä sen ulkopuolella – niin kumpi niistä oli todellisempi? ” (s. 64-65 suom. Kaisa Kattelus)

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Rachel Cusk: Ääriviivat

2014, 2018 suom. Kaisa Kattelus

Kustantamo S & S

Kansi: Jussi Karjalainen

207 sivua

arvostelukappale

*

Lisää kirjallisuutta, joka jättää tilaa lukijalle reagoida tai käydä dialogia tekstin kanssa:

Samuel Beckett: Malone kuolee

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Han Kang: The Vegetarian

 

 

Jelena Tšižova: Naisten aika

Naisten aika sijoittuu 1960 -luvun Neuvostoliittoon. Antonina työskentelee tehtaassa ja  on äiti mykälle Suzannalle. Lapsen isä ei osallistu heidän elämäänsä. Antonina ei enää muista edes miehen nimeä. Jokin miehessä siinä hetkessä kiehtoi, kaupunkilaisuus kenties. Antonina ja alle kouluikäinen Suzanna asuvat kolmen iäkkään naisen kanssa yhteisasunnossa tehtaan yhteydessä. Elämä on Antoninalle jonottamista, tehtaassa työskentelyä, kodinhoitoa ja alituista rahojen laskemista. Lisäksi hän kärsii yksinhuoltajuuden tuomasta stigmasta ja hiljaisesta päätöksestään suojella erikoista lastaan. Hänet halutaan naittaa toiselle tehdastyöläiselle, koska perhe ja koti ovat keskeisiä neuvostonaisellekin. Perhe ja koti muodostavat naisen elämäntehtävän. Antonina ei ole kovin innostunut menemään naimisiin. Mies on ihan kiinnostava, mutta kaikenlaiset asiat painavat ja pohdituttavat. Suzannaa Antonina ei puolestaan halua laittaa valtion tai tehtaan kouluihin ja lastentarhoihin, sillä mykkänä lapsi joutuisi silmätikuksi. Äidin pahin pelko on, että hän menettää lapsensa sosiaalihuollolle. Tehtaan naisjohto on tivannut lapsesta useampaan otteeseen. Kotihoito ei ole hyvä, valtion tukemat lastentarha ja koulu olisivat paras paikka kasvavalle lapselle, koska siellä lapsi oppii pienestä pitäen yhteiskunnan arvot ja toimintatavat.

”Käy sisään Antonina”, se nyökkää. ”Meillä on tässä naisneuvoston kokous keskustelemassa asioistasi. Jutellaan ja mietitään tilannettasi. Kun et kerran usko minua.” Ääni on pehmeä ja hiljainen kuin syyskärpäsellä. Surisee. 

Kuuntelen enkä tajua – mitä minun kohdalle nyt on osunut? Kädet hikoilee. Pyyhin ne työtakkiin ja katselen ympärille. Niillä on teetä, lautasella pikkuleipiä, istuvat ja juovat. Ne ovat jo vaihtaneet leningit. Varmaan ethtineet jo huuhtaista itsensä suihkussa. Minä kun pistäydyin tällaisenaan, työtakissa. Pelkään haisevani hieltä. Löydän vapaan tuolin ja käyn nurkkaan istumaan. 

Zoja Ivanova saa nutturansa kuntoon ja aloittaa. ”No niin Antonina. Sinusta tulee tietoja, holtittomasta elämästäsi. Olen yrittänyt yhtä ja toista, voi sanoa että äidillisesti, mutta sinä et piittaa mitään, puuhaat vain omiasi. Se on paha, ettei nainen varjele mainettaan, kun lapsikin kasvaa siinä, semminkin tytär. Millaista esimerkkiä sinä pystyt antamaan? Nainen on äiti. Sitten vasta tulee kaikki muu: Naisina ymmärrämme kyllä sinua”, hän katsahtaa ympärilleen, ”mutta emme aio pysyä sivustaseuraajina, meillä ei ole oikeutta siihen. Joten vastaapa meille: mitä se juttunne on Rutšeinikov Nikolain kanssa, vakavaa vai ei?”

*

Antoninan ja Suzannan kanssa asuvat iäkkäät naiset Glikeria, Jevdokia ja Ariadna ovat eläneet vaiherikkaan elämän, vaikka sotasankareita ja historian suurmiehiä he eivät ole. On ollut rakkauksia, työtä, perhe-elämää ja mitä kaikkea ihmiselon yleinen levottomuus onkaan heidän elämäänsä tuonut ja siitä viennyt. Lapsia ja puolisoita on siirtynyt tuonilmaisiin sotien ja muiden yhteiskunnallisten muutosten myötä. He muistavat myös ajan ennen vallankumousta.

Kirja ei kerro kuinka ikänaiset ovat päätyneet yhteen asumaan, mutta niin he elevät kuin kollektiivinen mummous samassa kodissa. He jutustelevat, väittelevät ja keskustelevat kirjan alusta loppuun milloin muistellen menneitä ja milloin ihmetellen nykyajan meininkiä. He ovat kaikki ortodoksikristittyjä ja kastatuttavat Suzannan Sofiaksi Antoninalta salaa. Antonina uskoo kommunismiin siis siihen, että kommunismi on mahdollista kenties jo hänen elinaikanaan. Kun näin tapahtuu, rahaa ei enää tarvita ja kaikki saavat tarpeensa mukaan. Mummot eivät kommunismista välitä, vaikka toimeentulo on heidänkin huolensa. Rahan arvo ei ole enää sama kuin ennen ja kaikenlaista tavaraa ja ruokaa joutuu jonottamaan. Taloudellisia huolia enemmän heidän puheessaan esille nousevat kuitenkin sodat, kadonneet ihmiset, kaltoinkohdellut ihmiset, vanhat tavat, tarinat ja sadut, joita tulevat kertoneeksi Sofialle. Sofia vastaa niihin joskus piirtämällä ja on siinä ilmeisen lahjakas.

*

Kirjan lukeminen tuntui aluksi hieman sekavalta. Jokainen nainen puhelee omiaan, ajatuksia tulee milloin mistäkin aiheesta, katkonaisesti, yhtäkkisesti, ja en ollut aina ihan varma, kuka on milloinkin äänessä. Ainoastaan Suzanna/Sofian ajatukset olivat eroteltu kursiivilla selkeiksi omiksi kokonaisuuksiksi. Tämä kerronnallinen keino viedä tarinaa eteenpäin puheen kautta tuntui lukemisen edetessä kuitenkin vähitellen yhä kiehtovammalta. Lukijana en voinut ennakoida mihin suuntaan kertomus etenee, olin mummojen puheen porinan varassa.

Parasta mummojen keskusteluissa oli tunnelma. Koin todistavani vanhojen baabuškojen kollektiivista entiteettiä. Naiset olivat toki yksilöitä mielipiteineen ja henkilöhistorioineen, mutta samalla he tuntuivat joukkovoimalta, joka vie perinnettä eteenpäin, huolehtii ja järjestelee asioita niin arkisessa elämänmenossa kuin silloin kun elämässä seinä nousee pystyyn kesken matkan. He paikkaavat yhteiskunnan tukiverkoston aukkoja toisin sanoen järjestävät asiat kun yhteiskunta ei huolehdi omistaan. He tukevat kun naapuri epäilee toista ja kun ihmisten välillä valitsee kilpailua, kateutta ja sen sellaisia ihmisiä toisistaan erottavia asioita. Ajattelin iäkkäiden naisten pientä trialogista joukkoa jonkinlaisena baabuista koostuvana kolminaisuutena. Haja- ja säröääniä toki kuului silloin tällöin, mutta kollektiivina he muodostavat voimakkaan taustavaikuttajan, joka ryhtyy toimeen ylläpitääkseen ihmisyyttä.

*

Naisten aika kertoi naisista Neuvostoliitossa. Naisten kautta kerrottiin huolenpidosta, kun yhteiskunnan utopistiset kommervenkit hukuttavat yksilön alleen. Ideologian avulla luodut ja lopulta suhteellisen näennäiset puitteet ja säännöt jyräävät ihmisen kokemuksen alleen. Sääntöjä esimerkiksi tehtaan alueella noudatettiin lopulta hyvin hierarkkisesti ja vastaäänet vaimentaen. Neuvostoihmisellä oli mahdollisuus edetä urallaan kohti yhteiskunnan huippua, mutta hyvääkin tarkoittavasta ideologiasta karisee ydin pois tuolla noususuhdanteisella matkalla (mielleyhtymä George Orwelliin: ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”). Naisten välinen solidaarisuus tehtaan oloissa tarkoitti kirjan antaman esimerkin mukaan sitä, että perheelliset tai oikeastaan naimisissa olevat pääsevät nauttimaan paremmista eduista kuin yksinhuoltajat ja lesket.

Tätä neuvostonaisen olemusta vasten mietin baabujen kollektiivista olemassaoloa ja Suzanna/Sofian mykkyyttä. Mummojen kolminaisuus vaikutti vastavoimalta yksilöä muotittavalle systeemille ja tarjosi tuen silloin kun sitä eniten tarvitsee. Yhdessä naiset olivat rakkauden ja huolenpidon täyttämä voima, mutta en halua tässä lähteä edes ajattelemaan, minkälaista vanhusten elämä olisi ollut, jos he olisivat asuneet yksin. Luultavasti hyvin onnetonta. Mummoista seuraava sukupolvi Antoninan hahmossa eli neuvostoihmisen ytimessä, mutta hyvää tarkoittavasta ideologiasta oli onnistunut käytännön toteutus vielä kaukana. Antonina vaikutti onnettomalta ja epävarmalta omasta ja lapsensa tulevaisuudesta, kun yksilölliset toiveet ja tarpeet hukutetaan ideologisen paineen toimesta. Elämänlaatua heikensi myös jatkuva varuillaan olo siitä, mitä häneltä toivotaan ja kuinka rahat saa riittämään, vaikka tekee pitkiä työvuoroja päivästä toiseen. Kirjan ainoa lapsi oli puolestaan kuvattu mykäksi. Jäin kirjan lukemisen jälkeen miettimään tätä: Jos lapsen ajattelee symboloivan tulevaisuutta, niin mitä mykkä lapsi silloin symboloi?

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Jelena Tšižova: Naisten aika

2018 Into

Suomennos: Kirsti Era

Kansi: Ivanna Mikhailenko ja Elina Salonen

261 sivua

arvostelukappale

*

Lisää naisten kokemuksia blogissa:

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Michael Baran: Aamu – Preludi c-molli op. 10

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Raisa Jäntti: Grand plié

Laura Gustafsson: Pohja

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti