2 x Adelaida Garcia Morales: Etelä ja Vampyyrin logiikka

Adelaida Garcia Morales (1945-2014) on minulle ollut aiemmin tuntematon espanjalainen kirjailija. Hänen nimensä nousi esille kootessani paikallisen kunnallisen kirjastoni lukupiirille listaa Espanjassa julkaistusta kirjallisuudesta. Luin melkein yhdeltä istumalta kaksi häneltä suomennettua kirjaa: Etelän ja Vampyyrin logiikan. Olen erittäin iloinen, että löysin hänen teoksensa!

Garcia Moralesin kenties tunnetuin ja menestynein teos on Seireenien hiljaisuus (El silencio de las sirenas), jota en ole vielä lukenut, mutta on nousemassa aktiiviseen lukupinooni kunhan saan sen käsiini. Etelä (El Sur seguido de Bene) kattaa sisälleen kaksi mystistä novellia: Etelä ja Bene. Etelästä on tehty joskus aikoinaan filmatisointi (El Sur, 1983, ohj. Victor Erice). Oletan suomennoksen kannen kuvan olevan stillkuva elokuvasta.

Tässä blogitekstissä kerron joitakin lukutunnelmia, mitä Etelä, Bene ja pienoisromaanilta vaikuttava Vampyyrin logiikka minussa herättivät. Toivottavasti saan Seireenien hiljaisuuden pian luettavakseni ja kenties siitäkin naputan joitakin lukutuntuma-ajatuksiani tänne blogiin, mutta jos en, niin ainakin Instagramissa sitten. Minulla on ollut parin vuoden ajan melko aktiivinen Instagram-tili: Kosminen K, jossa julkaisen kaikista lukemistani kirjoista kuvan jonkinlaisella esittelyllä kirjan jättämistä ajatuksista. Kaikki lukemani kirjat eivät siis ehdi blogiin asti – valitettavasti. Tervetuloa seuraamaan minua instassa! 🙂

Mutta asiaan!

Etelä ja Bene ovat novelleja, joissa kummassakin keskushenkilönä ja kertojana toimii nuori tyttö (eivät sama henkilö). He asuvat perheensä talossa maaseudulla syrjässä, eristäytyneenä ja eristettyinä. He ovat usein yksinäisiä vailla kunnollista tai onnistunutta kontaktia ikätovereihin ja heillä on problemaattinen suhde myös vanhempiinsa. Adriana (Etelä) kertaa suhdettaan edesmenneeseen isäänsä, jolla oli salaisuuksia ja erikoisia kykyjä lapsen silmin. Angelan (Bene) isä on myös poissaoleva lastensa elämästä jäätyään leskeksi. Mutta ero näiden kahden novellin välillä suhteessa kertojaansa on siinä, että siinä missä Etelä keskittyy kertojansa Adrianan muistoihin ja tuntoihin isästään niin Bene keskittyy enemmän Angelan kotitaloon palvelustytöksi tulleen nuoren naisen Benen mystiseen taustaan, henkilöhistoriaan ja erikoisiin tapahtumiin, jotka Benen myötä tulevat koko talon asukkaiden koettavaksi. Bene on menneisyytensä riivaama nuori nainen, joka vaikuttaa aavemaiselta, oikukkaalta, paholaismaiselta talon muulle väelle.

Kummassakin novellissa on kuoleman merkitsemiä ja naamioittamia ihmisiä, jotka raunioituvat vähitellen. Kertojana ja todistajina toimivat lapset, jotka joutuvat novelleissa mystisten tapahtumien keskiöön. Lukija ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei. Mikä on lapsen mielikuvistusta ja mikä on lapsen totta. Tämä häilyvä raja on yksi Garcia Moralesin novellien kiehtovuuden syitä minulle. Novelleista Bene tulee lähelle myös kauhuromantiikkaa (gotiikka), sillä sen tunnelma on paikoin hyvin jännittävä mysteeri kuljettaessa kertomusta kohti kohtalokasta arkiymmärryksen rajat ylittävää lopetustaan.

Vampyyrin logiikassa kertojana toimii aikuinen noin 40 -vuotias nainen. Hän on opettaja Madridissa, mutta palaa lapsuuden ja nuoruuden kaupunkiinsa Sevillaan saatuaan sähkeellä tiedon veljensä kuolemasta. Tästä käynnistyy muutaman päivän tapahtumaketju, jonka aikana hän pyrkii selvittämään mitä hänen veljelleen on todellisuudessa tapahtunut ja onko hän edes kuollut. Nainen tutustuu muun muassa veljensä entiseen tyttöystävään nuoreen Maraan, veljen ystävään Pabloon ja erikoiseen Alfonsoon, jolla tuntuu olevan voimakas elinvoimat lähipiiriläisistään vievä voima ja jonka lumoukseen hän myös lankeaa. Pablo väittää Alfonson olevan jonkinlainen vampyyri, joka ei ime uhrinsa verta, mutta elinvoimaa kylläkin.

Vampyyrin logiikka ei heti lukemisen jälkeen jättänyt minuun erityistä vaikutusta toisin kuin esimerkiksi Etelä. Mutta aikani lukukokemusta sulateltuani Alfonson erikoiset voimat ja veljen kohtalo heräsivät henkiin ja tulin ajatelleeksi, että tämän kirjan voisi lukea uudelleen. En lukijana kuitenkaan ajautunut Alfonso pauloihin, en eläytynyt siihen nähden kertojan kokemuksiin, mutta jälkeen päin jäin pohtimaan narsistisia piirteitä Alfonson henkilöhahmossa. Hän manipuloi ihmisiä taitavasti ja hänen henkilöhahmoonsa oli kirjoitettu sisälle jokin mystinen vetovoima, jonka takia hänen lähipiirin ihmiset ovat hänelle helposti ohjailtavissa. Osa heistä uskoo olevansa jollakin tavalla erityisyksilöitä, mutta tämä on vain Alfonson heille uskottelemaa harhaa. Myös mustasukkaisuus riivaa Alfonson vaikutuspiirissä olevia ihmisiä. Tämän kaltaiset ihmisiä valheilla rakentavat ja toisaalta hajottavat valtapelit sairastuttavat ihmisiä. Vampyyrin logiikka on kirjan takakansitekstin mukaan sekoitus murhamysteeriä ja rakkausromaania, mutta kutsuisin kirjaa myös väljillä määrittelyillä psykologiseksi romaaniksi.

*

Näistä kolmesta tarinasta Etelä nousi toistaiseksi suosikikseni Garcia Moralesin proosataiteesta. Siinä nuori tyttö Adriana asuu vanhempiensa ja talossa muiden asuvien naisten kanssa syrjässä kaikesta kaupunkimaisesta maailmanmenosta. Adriana ihailee ja rakastaa isäänsä hyvin paljon ja heidän välillään on sanaton ymmärrys. Heitä yhdistää esimerkiksi pienen heilurin käyttö, jolla voi löytää piilossa tai kadoksissa olevia asioita. Tämän vastapainoksi tarinaan tulee synkkiä sävyjä, sillä Adriana kokee myös surua ja pettymystä isänsä sulkeutuneisuudesta, jonka syy valkenee lukijalle vähitellen tarinan edetessä. Oman ahdistavan tunnelmansa kirjaan tuo erikoisen Adrianan kasvu ympäristössä, joka on syvästi uskonnollinen. Niin Adrianaa kuin hänen isäänsä epäillään olevan jollakin tavalla syntisen pahoja. Todellisuus on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi ja samalla hyvin inhimillinen.

Etelässä kertojana toimiva Adriana muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan isänsä kautta ja puhuttelee isäänsä. Kirja on paikoin hyvin koskettava, mutta itseäni kirjassa kiehtoi se kuinka asioita, ihmisten välisiä suhteita ja tunteita kyettiin kuvaamaan viittaamatta niihin suoraan. Näin itse asiassa myös Vampyyrin logiikassa. Oma tärkeä roolinsa on myös sillä mitä jätetään sanomatta ja lukemisen aikana voi rakentaa tarinaan merkityksiä ja lopulta kenties näennäisen yksinkertainenkin tarina kasvaa aikamoisiin mittoihin.

Garcia Moralesilla on mielestäni ollut erityinen tai ilmiöimäinen kyky kuvata syrjäytyviä ja syrjäytettyjä ihmisiä ja lapsen tulkitsemaa todellisuutta ja maailmaa. Garcia Moralesin tarinat voivat vaikuttaa koruttomilta, mutta ne eivät ole mustavalkoisia vaan kompleksisia ja jättävät jäljen, jos on niiden tarjoamalle maailmalle avoin.

Lainaus novellista Etelä, suom. Tarja Roinila:

” On kummallista, että lapsuuteni kaikkien voimakkaimmat kokemukset syntyivät tuosta näkymättömästä asiasta, jota ei siis oikeastaan ollut olemassakaan. Muistan kuinka istuimme kahdestaan puutarhassa tuntikausia ja pelasimme peliä, jonka olit keksinyt vain meitä varten. Minä piilotin jonkin esineen, ja sinä etsit sen sitten heilurin avulla. Et usko, kuinka kovasti yritin löytää jotakin oikein pientä, niin näkymätöntä kuinka suinkin. Piilotin leivänmurun kiven alle ruusupensaan juurelle, laitoin kukan terälehden kellumaan kaivon sameaan veteen tai sujautin salaa johonkin pikkukiven, jonka vain minä tunnistin. En siksi että olisin yrittänyt harhauttaa sinua. Oli vain niin ihmeellistä yhä uudelleen todeta, että onnistuit ratkaisemaan kaikkein mahdottomimmatkin arvoitukset. Usein katselin pimeän tuloon asti, kuinka liikuit hitaasti heilurin osoittamaan suuntaan, lähestyen paikkaa jonka minä olin salaa valinnut. Silloin puutarhan rikkomaton rauha ja hiljaisuus valtasivat mieleni ja muuttivat todellisuuden unen kaltaiseksi.” (s. 10-11)

*

E3788F72-85A4-48B0-B462-D3D7E5ADC0C6.JPG

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Adelaida Garcia Morales: Etelä

Kaksi novellia: Etelä ja Bene

Alkuteos: El Sur seguido de Bene

Suomentanut: Tarja Roinila

1992 Like

94 sivua

kirjastosta

*

Adelaida Garcia Morales: Vampyyrin logiikka

Alkuteos: La lógica del vampiro (1990)

Suomentanut: Satu Ekman

1995 Like

165 sivua

kirjastosta

*

Lisää mystisiä tarinoita blogissa

Vanhan Japanin taruja

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Riikka Ulannon absurdit ja nonsensenkin kanssa flirttailevat minuuttinovellit kokoelmassa Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? käsittelevät joukon eri aiheita yhteiskunnan ilmiöistä ihmisen toimiin, televisiomeiningeistä sanataiteeseen. Kirjan sivuilla kohtaavat kaikenmoiset säätäjät toisensa taivaallisista enkelijoukoista maaseudun syviin riveihin. Ihmiset puhuvat rohkeasti omilla murteillaan ja jonkinlainen Kainuun läsnäolo huokui teksteistä ulos.

Kokoelma on jaettu useampaan otsikoituun osaan antaen viitteitä siitä mitä aihepiirejä kussakin osiossa käsitellään. Osien otsikot antavat myös kuvan Ulannon tyylistä ja asenteesta (asemoinnista) suhteessa tekstin aiheisiin. (Mitä tällä halusin sanoa on: novellikokoelma jakaantuu useaan osaan ja jokainen osa on otsikoitu. Otsikot kuvaavat mikä kunkin osion sisältö on ja millä asenteella ja tyylillä kirjailija on lähtenyt niissä työstämään novelleissa esiintyviä aiheita. Tuliko selkeämmäksi? Ottaisiko Kela, lakifirma tai poliitikko minut töihin? Minulla on selkeästi sana hallussa. Mikä on hallu?) Novellikokoelman osat ovat: Kääpiökuolema ja muita tapoja menehtyä, Antaumaaniset – ja muita varsin arvelluttavia tapauksia, Oi TV!, Väärillä urilla, Puutarhureita ja muita nyppijöitä, Lapsia ja niiden omistajia ja viimeisenä osana: Ilmiö sanatorio tai muuta taidetta.

*

”Ruokajuoma, juomajuoma, janojuomalukuromaani

Kirjoitin kirjoituskirjeen, joka sisälsi kirjoitusmerkkejä, eli olin kirjoittajakirjoittaja. Lähetin kirjoituskirjeeni janojuomaa hörppien lukulukijalle, joka ottivastaanotti lukukirjeen. 

Kirjoituskielikirjoituksessani oli kirjoituskieltä ja yleisesti kirjoitettua yleiskieltä. Kirje ei kuulunut, vaan näkyi luettuna seuraavasti (joka seuraa tätä lauseen osaa) näin (siis en nähnyt, vaan se toinen ”näin” eli seuraavasti, eli ei tavalla seurata vaan seuraavalla tavalla, ei kun ei SILLÄ tavalla, vaan seuraten – argh! – siis jatkaen jumalauta tätä kirjoitettua tekstiä, eli tekstissä eteenpäin edeten), ollaanko sitä nyt tyytyväisiä?” (s. 75)

*

Novellit ovat lyhyitä, puolen sivun, sivun, parin sivun mittaisia ja osa niistä voisi hyvin mennä proosarunonakin. Novellit on nopeasti luettavissa, mutta niiden äärelle kannattaa myös pysähtyä ja antaa oudon huumorin ja kielen leikin vaikuttaa aikansa. Lopputulos novellin lukemisesta voi olla kaikkea skaalalta ”TÄ?!” – repeän – no niin sitte. Novelleja oli usein hauska lukea, vaikka en aina ollut ihan varma, että a) mille nauran ja b) onko ok nauraa. Voisinkin todeta, että novellit kutittivat esille jotakin syvempiä kerroksia esille lukijastaan, vaikka niiden näennäinen sisältö ei ollut erityisen diippiä.

*

Maakuntalauluja, eroottisia tietovisoja

Entinen kotiseutujuontaja, jota kuihtuva maaseutu-Suomi ihaili, joutui myymään taitonsa ja perhearvonsa kansainväliselle kanavayhtiölle.

-Lupaathan ettet tee mitään vanhanaikaista suorassa lähetyksessä, tivasi tuottaja.

-Luppaan mie, vastasi juontaja.

Kuitenkin juontaja onnistui ujuttamaan maakuntalauluja tietovisaan, jossa kilpailijat esiintyivät alasti. Tämän vuoksi juontaja ammuttiin suorassa lähetyksessä, kun hänellä oli Nälkämaan laulu kesken. Hän lauloi kauniilla tenorilla.” (s.35)

*

Pidin Ulannon tekstin ihmisyyttä vinksallaan katsovasta perspektiivistä ja valloilleen päästetystä kielellä leikkivästä asenteesta, joka näkyi muun muassa villeinä sanamonstereina. Novelleissa räyhää kokeellisuuden riemullinen henki ja kirjoittajan kyky tehdä jotakin omaperäistä. Tekstiaines tuoksui keitokselta, johon oli lisätty aimo annos kirjailijalähtöistä reaktiota ympäröivään todellisuuteen tai sitten vain mitä ikinä kirjoittajan mieleen juolahtaa, koska miksei. Moni novelli tuntuu lähtevän liikkeelle jostakin havainnosta, joka muokataan överiksi, koska miksei. Novelleissa ei välitetä normaalin ja epänormaalin rajasta vaan leikitään, hullutellaan. Tarvitseeko kirjallisuuden olla aina niin vakavaa?

Voisin luonnehtia Ulannon novellikokoelmaa myös aikuisten lastenkirjaksi, joka pitää kiinni lukijastaan kuin koira tennissukasta, joka on ainoa kappale sukkaparista jäljellä, mutta jonka on säilyttänyt sentimentaalisista syistä. (Kysymykseni: kuka säilyttää tennissukkaa sentimentaalisista syistä?)

Kokoelman kokonaistunnelma on energinen, kuriton, hyväntuulinen ja kumma. Absurdit ajatuspyrähdykset ja realismin vinha kääntöpuoli tekevät kirjasta mielikuvituksen tilataideteoksen.

*

img_1299

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Kuvitus: Marja-Terttu Vähäkangas

2018 Aviador

83 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää lyhytproosaa blogissa

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

 

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta

Kuka on Adam Gordon? Hän on runoilija ja amerikkalainen stipendiaatti Espanjan Madridissa sekä valkoisia valheita kylvävä tunnetilapummi, joka varastaa muilta tunteita ja elämänkokemuksia. Hän tekee tämän peittääkseen oman epävarmuutensa ja infantiilin tarvekitinän kaipuussaan tulla huomatuksi ajattelijana ja aikansa merkittävänä uutena runoilijana. Silti aika harmiton tollo. Näennäisesti toimettoman oloinen tyyppi, joka lääkitsee itseään alkoholilla, hasiksella ja rauhoittavilla reseptilääkkeillä. Adam kelluu paikasta toiseen ja tapahtumasta toiseen. Ja jättäytyy ulkopuolelle kun kokee itsensä ulkopuoliseksi. Adamin määränpäättömyydestä ei tahdo saada otetta. Onko se elämäntapa, valinta vai olosuhteista johtuvaa?

Vaikuttaa siltä, että olen tehnyt Adamista omanlaisia päätelmiä. Tällaista kaveria en luultavasti haluaisi lähipiiriini, koska hän vaikuttaa hankalalta ja kiemurtelevalta energiasyöpöltä. Sellaisia kai jotkin taiteilijat ovat, itsekeskeisiä, eivät anna itsestään mitään ja kun niiltä kysyy, että mistä tämä kertoo, niin he toteavat, että ei yhtään mistään. Ylimielisen oloinen kaveri myös.

*

Onko Ben LernerinLähtö Atochan asemalta kirja taiteilijasta, amerikkalaisesta sanataiteilijasta Euroopan metropolissa? Kirjallisena alalajina siis osa samaa perinnettä (?) kuin vaikkapa Ernest HemingwaynNuoruuteni Pariisi (1964) tai Henry MillerinKravun kääntöpiiri (1934). Lerner on vain vaihtanut Pariisin Madridiin, koska onhan Pariisi niin 1920-30’s. Vai onko kirjallisessa tyylissä haivenia gonzoilusta tai sekoilukertomuksista? Tätä voisin pohtia, jos olisin tämän kirjan osalta kiinnostunut kirjallisuushistoriallisesta perspektiivistä. Menen tässä blogitekstissä kuitenkin syvemmille vesille. Runojen lukemiseen, ymmärtämiseen ja Adamin mielenmaisemaan.

*

Kirjan suomennoksen takakansi lupailee, että kyseessä on ”proosaa taiteen, itsereflektion ja todellisuuden suhteista”. Tulin lisäksi pohtineeksi tulkintaan ja ymmärrykseen liittyviä kysymyksiä konteksteina kieli, kulttuuri ja taide. Lisäksi lukukokemus herätti ajatuksia runoudesta.

Aluksi todellisuuden suhteista.

Kirja etenee yhden kertojan varassa. Adam kuvaa kokemuksiaan ja tunteitaan, jotka ovat vahvaa itsereflektiota, johon kuuluvat pohdinnot muiden ihmisten reaktioista (usein häneen itseensä) ja motiiveista. Lukija on toisin sanoen Adamin tajunnan vanki. Adamin eksistentiaalinen ajatusvirta sai minut pohtimaan monia asioita, mutta todellisuuden näkökulmasta erityisesti sitä, onko Adam epäluotettava kertoja? Voimmeko luottaa Adamin kertomaan siitä, mitä on (todella) tapahtunut niissä tilanteissa, joista hän kertoo lukijalle? Mistä tämä epäluottamus syntyy? Joillekin Adamin huumeiden käyttö voi olla yksi indikaattori sille, että Adam on epäluotettava. Hän on varmasti harhainen. Minulle epäluottamusta enemmän herätti se, että Adam on tarinan ainoa kertojaääni. Minäkertojalla on oma subjektiivinen näkökulmansa, joka on totta vain hänelle itselleen.

Ja toisaalta, olenko lukijana edes kiinnostunut siitä, mitä Adamin pään ulkopuolella tapahtuu? Miksi minun edes tulisi olla kiinnostunut muiden henkilöhahmojen näkökulmista? Kirja oli minulle ensisijaisesti kuitenkin kiehtova juuri tajunnanvirran esityksenä tragikoomisesta hahmosta, joka kuvaa mitä hän koki ja ajatteli yhden elämänjakson aikana. Tragikomedian tuntu syntyi siitä, että Adam saattoi paikoin olla jopa ärsyttää, mutta henkilöhahmona myös nauratti ja herätti sääliä, joka ei tullut minusta ulos kuitenkaan ajatuksena, että Adam tarvitsisi huolenpitoa. Adam on skarppi kaveri, jonka ajattelussa itseinho ja muuinho vuorottelevat. Samoin ylimielisyys ja alimielisyys suhteessa muihin ja itseensä. Adam tuntuu olevan sisäisesti epäbalanssissa, mutta kuka ei olisi, kun on aikaa ja kykyä kelailla asioita. Kiinnostava kirjallinen hahmo minulle, koska ristiriitainen.

*

Runojen lukemisesta, ymmärtämisestä, tulkinnasta seuraavaksi.

Kirjaa oli ilahduttava lukea myös kulttuurivaihdon näkökulmasta. Amerikkalainen Euroopassa ja Espanjassa toi oman jännitteensä lukukokemukseen. Riemastuttavaa oli esimerkiksi kertojan tapa tulkita kohtaamiensa ihmisten puhetta, kun espanjankieli ei ollut vielä sisäistetty sujuvan ymmärtämisen tasolla. Amerikkalainen hyperanalyyttinen älykkötyyppi tarttuu nykyrunoilijan elkein jokaiseen kielelliseen yksityiskohtaan siinä missä (stereotyyppisesti) espanjalaisen kollegan asenne on, että antaa mennä vaan, ymmärrät kyllä ja jos et ymmärrä, niin ymmärrys tulee tavalla tai toisella. Siinä missä team Espanja tuntui hakevan tunnetta ja reaktiota, niin team Adam ei. Adam on näennäisesti flegmaattinen kaveri, sisäänpäin lämpeävä, ulkopuolinen ja analyyttisen itserefletoiva kulttuuriypäristössä, jossa (stereotyyppisesti) yksilö on kyllä yksilö, mutta myös osa yhteisöä ja kulttuurista ympäristöään ja jolta odotetaan välittömiä reaktioita, osallistumista ja mielipiteitä. Adam joutuu esimerkiksi keskelle poliittista tukkanuottaa parlamentti(?)vaalien alla. Oletko fasisti? Oletko sosialisti? Haluatko tehdä historiaa? Historiaa tehdään nyt. Osoita mielesi laatu ja tila! Poliittinen aktiivisuus ja poliittisen mielipiteen ilmaisu ei ole Adamille luontevaa. Ilahduin kuitenkin siitä, että Adamin annettiin olla rauhassa omassa introspektiossaan uusien ystäviensä seurassa.

Kulttuurieropohdinnot ja todellisuuden pohdinnat lukukokemuksen aikana ja sen jälkeen veivät minut myös syvemmälle pohtimaan Adamin taidelajin ja ilmaisuvälineen eli runouden lukemista ja tulkitsemista. Miten merkitykset ja tulkinnat syntyvät? Syntyvätkö ne itsestään vai luodaanko niitä? Mikä on oma suhteeni tähän merkitysten ja tulkintojen prosessointiin?

Kirjassa Adamin runoja ollaan kääntämässä englannista espanjaksi, Adam itse painii espanjakielitaidottomuutensa kanssa ja hän osallistuu paneeliin, jossa etsitään vastausta mm. siihen mikä on kirjallisuuden rooli tai mahdollisuudet tehdä politiikkaa. Paljon siis kohtaamattomuutta, kohtaamispyrintöjä, kääntämistä, tulkintaa, väärintulkintaa ja ymmärtämättömyyttä tai ainakin näiden mahdollisuuksia.

Nykyrunoutta lukiessa olen pakotettu ajoittain pysähtymään tekstin äärelle eri tavoin kuin kertomakirjallisuuden kohdalla. Esimerkiksi näin: Sana on tuttu, sanojen ketju tai joukko muodostaa jonkinlaisen merkityskokonaisuuden. Missä tämä merkitys syntyy?  Tekstin tasolla vai minussa lukijana? Olen taipuvainen ajattelemaan, että merkitys syntyy minussa lukijana, mutta onko se kuitenkaan totta? Entä jos olen tulkinnut väärin? Eli olenko todella ymmärtänyt sanan tai sanojen ketjun?

Adam toteaa pariin otteeseen, että (hänen) runot eivät kerro mistään. Mitä tämä tarkoittaa? Eikö sana kuitenkin aina merkitse jotakin? Kissa on kissa ja kirjainmerkkiketjuna viittaa tiettyyn eläinkunnan olioon. Lisää arvo- ja muuta latausta sanaan saa, kun siihen liittää mukaan kulttuurin. Musta kissa ei kaikille ole vain musta kissa vaan jotakin muuta sen lisäksi.

Minulle tämä Adamin heitto kääntyi äkkiseltään ajatukseen siitä, että lukija on se, joka luo merkityksen. Adamin toteamuksessa on mielestäni myös jälkiä siitä, että runojen ei tarvitse spesifisti kertoa jostakin kuten vaikka rakkaudesta, intohimosta tai menetyksestä vaan ne voivat olla olemassa sellaisenaan. Ja edelleen: runot voivat olla metaforittomia tekstin tasolla. Esimerkiksi näin: tien päättymisen ei tarvitse merkitä kuolemaa vaan yksinkertaisesti sitä, että tie päättyy. Runot sanoineen voivat olla vain. Olemista ilman, että sille antaa jonkin merkityksen ja tulkinnan. Voiko vain olla? Mikä on runoilijan rooli tällaisessa prosessissa? Heittona ilmaan: runoilija on luoja, joka on jättänyt luomansa elämään omaa elämää.

*

Pohdin nyt kuitenkin eteenpäin tuota tulkinta-ymmärrys-kieli – problematiikkaa. Lernerin kirjaa lukiessa voi hengästyä tai jopa ärsyyntyä. Tajunnanvirta voi turruttaa lukijansa flegmatiaan, apatiaan ja vitutukseen, jos lukukokemukseen ei tule älyllisiä piikkejä herättämään horrostilaan vaipumisesta. Onneksi kirja tarjosi tätä minulle suhteellisen runsaasti.

Adamin eksistentiaalista trippiä lukiessa pysähdyin siis pohtimaan ainakin todellisuuden rakentumista ja merkityksen syntyä tai luomista erityisesti omien runolukukokemuksteni kautta.

*

Ennen merkityskoukeroita pohdin todellisuuden esittämistä erityisesti siitä näkökulmasta, onko Adam epäluotettava kertoja. Tulin siihen tulokseen, että onko sillä oikeasti väliä, jos nautin vain matkasta eli yhden kertojan eksistentiaalisesta ajatusflowsta ja se herättää minussa sellaisenaan paljon ainakin itseäni kiinnostavia ajatusketjuja lukemisen aikana ja sen jälkeenkin.

Palaan runojen lukukokemukseen ja sekoitan siihen mukaan todellisuuspohdintoja ja Adamin kirjallista henkilöpersoonaa. Voi olla, että tässä ei ole mitään järkeä, mutta viihdytän tällä ainakin itseäni.

Jos en ymmärrä lukemaani, niin onko lukemani teksti totta? Onko sillä väliä, jos kuitenkin ajattelen, että tulkinta syntyy lukijassa itsessään? Antaa tekstin olla. Käännyn kohti lukijaa. Onko lukukokemukseni totta tai todellinen, jos se jää vaille ymmärrystä? Olenko lukijana feikki? Käännyn kohti Adamia. Adamin nimessä on vahva tulkinnallinen suorastaan raamatullinen viitekehys. Kehyksen omistajasta riippuen Adam voi olla Jumalan luoma ensimmäinen ihminen, mutta tästä näkökulmasta ponnistaen Adam voi viitata myös laajemmin ihmiseen tai jopa ihmiskuntaan. Suosittelen tsekkaamaan Adamin merkityksen englanninkielisestä Wikipediasta. 

Adam voi tuntua feikiltä. Kuvailin häntä tunnetilapummiksi, joka valehtelee ja tuntuu kulkevan vain virran mukana (ei tunnu kyllä nauttivan matkasta) tekemättä ryhtiliikettä, kokoamatta itseään ja kantamatta vastuuta. Adam reagoi ja reflektoi (sisäänpäin), mutta antaa itsestään ulospäin hyvin vähän. Adam tuntuu ajoittain niin hataralta, että hän kokee parhaaksi keinoksi paeta paikalta kuin kohdata mitä ikinä hänen tulisi kohdata. Adamilla on visioita, mutta ne jäävät sisäisiksi välähdyksiksi, jotka sammuvat toisen ihmisen reagoidessa niihin tai miten hän tulkitsee toisen ihmisen reagoivan niihin. Puolustus on paras hyökkäys ja sitä rataa. Adamin ongelma voi olla kieli, joka on siitä hankala kommunikaation väline, että sitä voi tulkita monella tapaa ja väärinymmärrykset ovat mahdollisia.

No niin.

*

Kuka on Adam? Luulisi, että itseään ja omaa suhdettaan muihin ajoittain maanisestikin reflektoiva päähenkilö tulisi tutuksi kirjan päätyttyä. Yksi hahmotelmani on tämä: Adam on epäpoliittinen tyyppi keskellä poliittisesti aktiivista kansaa ja keskellä poliittista kriisiä, joka (stereotyyppisesti) tuntuu olevan osa kansan identiteettiä. Olotila-matkailija ja introspektion harras harjoittaja Adam on keskellä ihmisiä ja tapahtumia, joihin odotetaan otettavan kantaa, reagointia ja kontaktia. Adam on amerikkalainen Euroopassa ja keskellä kulttuuri-kriittistä porukkaa, joilla on mielipiteitä amerikkalaisuudesta, jotka eivät ole välttämättä kovinkaan positiivisesti latautuneita. Adamilta odotetaan politiikan lisäksi mielipiteitä taiteesta, runoista, runoudesta, kirjallisuudesta (merkitys yhteiskunnalla ja sanomaa: mistä runot kertovat?). Määränpäättömältä Adamilta odotetaan määrittelyjä. Kansalaisuus, luokka, politiikka, kirjallisuus… mitä ne ovat, mitkä niiden roolit tai tehtävät ovat ja onko niillä väliä? Adamille ei tunnu olevan.

”Miksi olin syntynyt peilien väliin?”. Näin kysyy Adam.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta

2011 suom. Artturi Siltala 2017, Siltala

Kannen graafinen suunnittelu: Mika Tuominen

226 sivua lainattu kirjastosta

Ostan omakseni, kun eteen osuu alkuperäkielisenä. Siltalan käännös toki miellyttävä lukea, mutta olen sellainen ad fontes – tyyppi.

*

Tekstikriittiset itseruoskinnat: Pohdinnot merkityksestä, merkeistä ja tämä koko setti ei ole omaani (ex nihilo -tyyppisesti) vaan ajatuslainoja mm. filosofisesta ja lingvistisestä semiotiikasta. Ja pahoittelut Adam Gordonille, että tulin yleistäneeksi hänet koko ihmiskuntaan tai ihmisyyteen enkä antanut hänen olla pelkkä Adam Gordon. Merkityksiä luova ihminen is a bitch.

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Kirja vieköön!

Reader, why did I marry him?