Olli Sinivaara: Purkautuva satama

43 sivua ja 4 osaa, jotka jakautuvat useammaksi runoksi tai runojen säkeistöksi. Ensimmäisen lukukerran jälkeen oli vaimea olo. Tuntui kuin olisin lukenut tuttua tekstiä vieraalla kielellä. Tuttuus tuli siitä, että tartuin joihinkin säkeisiin kuin olisin ymmärtänyt ne ja aloin hatarahkolla ymmärryksellä luoda kokonaiskuvaa. Yksityiskohdista kokonaisuuteen. Mutta samalla koin, että en ollut täysin mukana. Toisin sanoen olin ensimmäisen lukukerran jälkeen ristiriitaisissa tunnelmissa.

Luin toisen kerran ja huomasin tarttuvani kynään. Ikään kuin haluaisin kirjoittaa lukukokemukseni auki. Runoteos herätteli minut kommunikoimaan sen kanssa. Selittämään itselleni, mitä olin lukenut ja kommentoimaan lukemaani, esittämään kysymyksiä.

Kopioin alle havaintoni ja ajatukseni ja muokkaan siitä sen mikä muokattavissa on. Lainaukset ovat Olli Sinivaaran Purkautuva satama – runoteoksesta. Kirjoitan tätä kuunnellessani Spotifystä The Young Pope – soittolistaa.

*

Ensimmäinen osa:

Ensimmäisen osan johtorunona tai sisäänheittäjänä toimii Wallance Stevensin The Snowman (1921), jonka väittämän mukaan ”one must have a mind of winter / To regard the frost and the boughs / Of the pine-trees crusted with snow,/ ”

Talvi. Läsnä onneton tilaan ja aikaan pakotettu kertoja. Ei voi hyväksyä luonnon hänelle pakottamaa (talvi, valon ja värien laatu ja määrä), mutta on elettävä. Hän haluaa pois siitä mitä ympärillä on. Vihjeitä sademetsistä ja korallista. Ongelma kai on kaiken valkoisuus ja samalla hangen heijastamat muut värit. Ovatko värit epäaitoja, koska ne heijastuvat hangen pinnasta? Saako epäaitous tai oikeastaan sen tajuaminen ihmisen voimaan huonosti?

Talven edustaja on lumi. Se ei ole diplomaattinen. Talvi häikäisee, ei päästä läpi. Talvi peittää tiedon tai saattaa tiedon (aina) liian myöhään vastaanottajalleen. Tiedon, ”että kaikki ovat kuolleet”. Talvi, sen lumi ja häikäisy estävät elämän.

”Kevättalven keltavalkea / läikkyy toimistotalojen ikkunoissa, / heijastukset / turkoosin vaahtosankoja, / auringon välkesiipiä / aaltojen pinnassa ja sisällä: / linnunsiipiä ja enkelin. / Koskaan en saa tietää / miten kaikki meni. / Kaikki vain tuli / päin kasvoja ja rintaa / niin kuin tänäänkin ilma ja askeleeni / horisontin takaa tulevat vastaan, / horisontin hehkusta / askeleet kohti.”

En voi sietää turkoosia. Värähdän.

*

Toinen osa: Kuvat, polut I – V

Viiden runon tai runon säkeistön kokonaisuus etenee säeparien voimalla. Niihin on vangittu ilmaisun vapaus. Ajatus jatkuu säkeiden yli, säeparien yli, vangitsevat runon vapauden.

Kunnes kevät on tuonut tulleessaan lisää valoja, tai värejä. Mitä väri oikeastaan on? Ollaan meren rannalla. Tuijotetaan horisonttia. Välimeri, mutta ollaanko sen rannalla? Jonkin meren tai laajan veden äärellä ollaan. Katsotaan horisonttia ja rantaa. Muotoja, viivoja, raitoja, joita aurinko ja kappaleet ympäristössä luovat. Luonto, korret, pilvet, miksei vesikin. Onko vesi kappale? Onko se olio, olento? Syntyy palkkeja, niin jonoja ja ryhmiä. Aina uusia palkkeja, kappaleita ja valon ja kappaleiden paljastamia paikkoja vai palkkeja? Vai paloja?

Aistikokemuksia, joita voi hengittää. Taivaan monimuotoisuus ja kaikkeus tilassa. Avautuminen. Aamu ja auringonnousu. Värit ja valo horisontin viivan läsnäolossa. Värejä, myös niitä, jotka eivät ole mielikuvien ”aurinkovärejä”. On siis myös harmaa, vihreä, turkoosi, violetti. Ilmiötason havaintoja tilassa, jonka meri ja aurinko nousuineen herättävät henkiin.

*

Kolmas osa: Kaksi otsikoitua runoa. Ensimmäinen: Tie ei koskaan lakkaa saapumasta, El camino no acaba de llegar, omistus Octavio Pazille, Jukka Koskelaiselle ja Jyrki Kiiskiselle.

Hiekka, kivi, kuivuus, missä meri, kuiva maa. Maapallon geologinen historia ja se, mikä tapahtuu pinnalla ja pinnan alla kerroksittain. . . meksikolainen ilmanala ja luonnontuntu, Pinacate tai jotain muuta. Edelleen sittenkin meren rannalla . . . ihminen. Voimakkaita kontrastisia sanarykäyksiä. Kierryttävää oloa. Tekisi mieli nyppiä sanat paperilta ja polttaa ne tai uhrata ne päivän ensimmäisille auringonsäteille.

”Ilta jää häipymään, horisontti syttymään / vihreän hiekan paloon / maan maalatulla kankaalla, / vanhalla maalaamattomalla puulla. // Kunnes pohjoisen kevään taivas / huuhtoo hiiltyneet raajat täyteen / graniitinpintatuhkaista valoa, / hopeanhohkaavia virtoja pilvien jäässä. // Pimetessä maalauksen turkoosi / tulee neonvärisemmäksi.”

Turkoosin värin läsnäolo tekee minut levottomaksi, ärtyneeksi.

Kolmas osa, toinen runo: Purkautuva satama

Alussa lainaus Walter Benjaminilta (Historian käsitteestä, 1940). Nostetaan esille edistys tai oikeastaan Edistys, joka kuljettaa, ohjaa, pakottaa, liikuttaa, virtoittaa, piiskaa ja puskee ihmistä (ihmisryhmää, – kuntaa) eteenpäin tai ainakin suoraa linjaa pitkin. Matkalla jonnekin pois itsestä päin joka tapauksessa. Jokainen tapaus. Mikä on tämä Edistys? Historian henki tai historian enkeli on sen ainut airut, kämppis, bff jotakin. Ihmisen katse on tulevassa paitsi niiden, jotka katsovat vanhoja kuvia. Ja niin ihminen (kts. yllä) jakaantuu kahtia ja miten  nämä puolikkaat kohtaavat tai voivat kohdata toisensa? – – – Voiko kertomalla menneestä vaikuttaa tulevaisuuteen?

*

Neljäs osa:

Vieraantuminen metsästä tai sitten sen uudella-tavalla-kokeminen on sitä, että metsän juo. Tällöin metsään ei astuta, ei siirrytä vihreään vaan annetaan sen kutsua kutsumistaan. Kaikuville korville vihreä kutsu, ja kaikuessaan se tuntuu aina tuoreelta tai toisaalta totunnaiselta, eikä ihminen havahdu siihen, että se on jo muinainen kutsuhuuto. Muinaisilta ajoilta, jolloin ihminen eli vielä metsän kanssa eikä vain sen laidalla tai pahempaa: kaatanut sitä pois ja asfaltoinut vihreää. – – Mitä tapahtuu, jos ihminen palaa metsään? Mitä se tekee ihmisen aisteille? Mitä se tekee ihmisten muistoille ja minkälaisia (uusia) muistoja se luo? Voi tapahtua jotakin ihmeellistä, kokea oivalluksen, joka on mahdollista vain kun on riittävän vapaa. Voi esimerkiksi yhdistää taivaan sinen ja maan vihreän meren turkoosiksi. Ihminen juurtuu polkuun, joka on valoa täynnä.

Neljännen osan viimeinen: Sataman jälkeen

”Merenpellon tähkät / aaltojen mukana harmaasta nousevat, / tuulen lastuina kulkevat, / palaavat kerrostumista ja katveista, / jo unohdetuista / niin kuin luultiin. // Palaavat // ja jäävät kulkemaan, kaikumaan / tähkät vielä silloinkin / kun myrsky on haudattu valoon, / valon silkkaan / pohjaveden pohjalla.”

*

Mitä ajattelin lukemisen jälkeen, kun olin antanut teoksen hengittää aikansa?

Yritin kirjoittaa suoraa asiatekstiä, analysoida runoja, sen kieltä, sen rytmiä, sen kielikuvia, värähteleviä kuvia, värien käyttöä, tilan avaruutta ja samalla sen pistemäisyyttä. Tulikin alla oleva teksti ulos:

Melankolia, menetys, havainto

aistipinnat ja värit

avaa hitaasti, vapauttaa pohtimaan

säe säkeeltä

Ei ollut ahmittavaa (runoutta)

vaan rauhallista

sanoja yksi kerrallaan

sytyttävää

Sai minut hetkeksi irtaantumaan arjesta

ja ajattelemaan

mikä voi olla ikuista

ja samalla vain

yhdessä hetkessä olemassa

Voitteko kuvitella jotakin tällaista?

Ja tiedän kun

astun ulos

olen jo

unohtanut

ellen toista muistoa

jonka kohtalona on haalistua

kunnes se on kangastus harhakuva usko toivomus

kuin turkoosi saari hikoilevan meren ulapalla.

*

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

2018 Teos

Päällys: Jussi Karjalainen

43 sivua

arvostelukappale

*

Muita runoteostekstejä blogissa

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Hisashi Honda: Pyhä uni

Runoreaktiot!

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Lisää kuvia kirjasta kiehtovana esineenä

Mainokset

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Näille runoille annoin tilaa hengittää. Ensimmäisellä lukukerralla tuntumakseni jäi, että olen toteavan runouden äärellä. Tässä ei julisteta eikä ohjailla lukijaa tuntemaan vaan ajattelemaan ilmavasti. Ilmaisu on kuvallisen lyhyttä häivähdyksillä aistiherätteitä. Äkkiseltään näennäisen helppoa runoutta tai litistettyä. Mutta kun antaa runoille ja runoteoksen kokonaisuudelle aikaa, litistynyt kehittyy päinvastaiseksi, yllättävän dyynaamiseksi runokohtaukseksi. Lukiessa ajattelu lähtee aluksi kevenemään, kohoaa laajemmaksi ja runon päätyttyä vaipuu takaisin kasaan. Ja sitten siirryt seuraavaan runoon ja lukukokemus alkaa alusta. Kumpuisa runoteoksen lukukokemus.

Useissa kokoelman runoissa kuvataan arkisia tiloja, joissa luonto on jollakin tapaa läsnä. Arkinen tila on usein kaupunki ja sen lähiö, josta tehdään matkoja perheen kanssa jonnekin pois luomaan vaikkapa kesäisiä muistoja. Silti keskeisellä sijalla on ihmisen muovaama ympäristö, jossa on luonto läsnä. Ei mitään nostalgista tai herttaista fiilistelyä luontokokemuksissa vaan tarkasti, pisteellisesti havainnoivaa.

Lisäksi tein havainnot, että kokoelman runot ovat kuin tila, kaavakuva, kehikön sisäinen todellisuus tai kuution sisäinen todellisuus.

Lukukokemuksesta jäi ilahtuneet kevyt olo, jossa ei ole sanoja. Siksi koin tätä blogitekstiä kirjoittaessani merkitykselliseksi kuunnella mm. Taylor DeupreenWornia (Worn, still mix, albumi: Weather and Worn, 2009) ja sen perään The Dead Texania (2004). Kokoelman ensimmäisessä osassa ilmaston tai tarkemmin sääolosuhteiden luoma vaikutelma kaupunkimaiseen tai lähiömäiseen maisemaan on keskeisessä asemassa.

Kokoelma on jaettu kolmeen osastoon: ”Valuma-alue”, ”Otis, Tissot” ja ”Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä”. Valuma-alueen äärellä tulin pohtineeksi missä ihmiset ovat? Ihminen on joko minämuotoinen havaitsija, kokija, aistija tai sitten häiritsee ympäristöä omilla banaaleilla toiminnoillaan. Ihminen rakentaa ympäristöä ja asiat tai paikat, jotka ovat meille itsestään selvyyksiä, saavat kokoelmassa laajemman ja samalla kappalemaisen sekä pisteellisen hetkellisesti syvemmän merkityksen.

”Jalkapallokenttien rakentaminen

koulujen viettäville tonteille

vaatii paljon täyttömaata

ja verkkoaitoja.

Salaperäiset kosteikot saavat

väistyä sepelin tieltä,

pallojen jatkuva paukutus aitoihin

karkottaa sammakot pois.

Lähiön myllätyt lähteet valuvat kuiviin,

tupasvillat katoavat tummaan kanjoniin”

Moni kokoelman runoista aukeaa loppua kohden johonkin avaraan oloon kuin todeten poeettisesti, mitä ei voi proosallisesti ilmaista. Näistä runojen lopetuksista tulin onnelliseksi niiden niiden tyylikeinollisen efektin takia.

Luonto kaupunki- ja lähiökuvaelmissa on läsnä kokoelmassa tavoin, joita havaitsemme kenties päivittäin, mutta emme aina pysähdy niiden jättämiin vaikutelmiin.

”Hotellin vahattu lattia hohtaa kuin peili.

Vaahtera heijastaa valoa huoneeseen niin,

että on kuin majoittuisin helikopteriin,

vihreitten ja viuhuvien roottoreiden alle.”

Kokoelman toinen osa ”Otis, Tissot” on lyhyt, vain kolme runoa. Näissä irtaannutaan lähiön luontokokemuksista ja kuljetaan hiihtohissillä. Aluksi ollaan tukevasti maapallon pinnalla, missä ihmisen kulttuuri elää orgaanisesti:  ”hiihtohissien moottori surisee hillitysti / Kuusien takaa kuuluu muminaa / retoromaanista rupattelua./ …” kunnes runossa Blue in Green irtaannutaan ehkä aikoihin villeimpään lukemaani universumin tai aurinkokunnan rakentumisen ja olemisen kuvaukseen ja sieltä hurjaa vauhtia maan kamaralle toteamaan ruohotupsun olemassaoloa. Runoudessa tämä on mahdollista vain muutamalla rivillä.

”Epäkeskot kivet kieppuvat avaruudessa.

Toisinaan ne nivoutuvat

planeetoiksi niin,

että syntyy lorisevia laaksoja,

joissa hiihtohissien ankkurit liikkuvat

ja merien reunoilla rehottaa takkuinen ruoho”

Hiihtohissit tuovat mieleeni mekaanisen toistavan liikkeen, jossa on läsnä jatkuvuuden illuusio. Illuusio, sillä kyllä ne joskus pysähtyvät kuljettivat ne ihmisiä tai ei. Joskus tuntuu kuin ne tyhjillään ajaessaan kuljettaisivat ainakin ilmaa, mutta tämän runokokoelman hengessä mielestäni niin paljon muutakin.

Kolmannessa osassa ”Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä” palauttaa lukijansa takaisin kaupunkimaisemaan, jossa jatketaan elämää kevään valloittamassa kaupungissa. Aurinko sulattaa lumia ja ”Aurinko on armahtanut aurauskaluston / ja tammet taittavat valoa varikon sisään, / halliin, jossa kolhiintunut rauta hikoilee”. Näissä maisemissa ja tunnelmissa perhonen lepattelee minne lepattelee tarkoituksensa mukaisesti ja ihminen puuhastelee arkea miten puuhastelee tarkoituksensa mukaisesti. Edelleen pistemäisiä huomioita kevään etenemisestä kokoelman loppuun saakka.

*

Runoteoksen otsikko Maitovalas vatsa täynnä mandariineja tuntuu arvoitukselta, jota en ole vielä ratkaissut. Mietin mielikuvaa. Maitovalas on joihinkin muihin valaisiin verrattuna pienehkö pohjoisten merien nisäkäs. Suomenkin hujakoilla joskus bongattu. Maitovalas syö pääosin kalaa, joten mandariineja vatsasta tuskin löytyy. Mandariini? Tuo pieni sitrushedelmä, Kiinasta lähtöisin, josta risteytetty eri mandariinilajeja sekä klemantiini ja satsuma. Mandariini vetää Kiinaan mielikuvissani. Mandariinikiina… Kiinan yleiskieli. Miksi pohjoisten vesien nisäkkäällä on vatsa täynnä sitrushedelmiä, jotka vievät mielikuvissani  Kiinaan tai kiinaan? Kiinan kieli on kuvallista. Yhdessä merkissä koko merkitys, joka ei todellakaan ole välttämättä yksi sana. Vähän niin kuin runo. Maitovalas vatsa täynnä runoja. Pohjoinen nisäkäs vatsa täynnä runoja. No, mieluummin runoja kuin muovia. Valaan vatsasta voi löytyä myös vaikka Joona, tuo tohvelisankari pakoilemassa Jumalan antamaa käskyä käydä profetoimassa Assyrian Ninivessä. Menee jotenkin ohi tämä assosiaatioketju. Jos vatsa on täynnä mandariineja, niin valaasta tulee raskas. Tekee melkein kipeää ajatella. Tekevätkö runot valaan vatsassa sen kivuliaan raskaaksi?

Tämä on arvoitus. Tai oikeastaan tämä on yllätys, hätkähdyttävä yllätys. Ja jotenkin paradoksaalinen.

Olen kiehdotettu.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

2018 Teos

Ulkoasu: Jenni Saari

48 sivua

Arvostelukappale

*

Blogitekstin kirjoittamisajankohtien soundtrack:

Taylor Deupree: Worn (Still mix) (Spotify)

The Dead Texan (Spotify)

Taylor Deupree: Worn (Still mix) (You Tube)

*

Tekstejä runoteoksista ja runoreaktioitani

Rae Armantrout: Kunhan sanon

Mikko Rimminen & Otto Karvonen: super hyvä olo

Helena Sinervo: Merveli

Runoreaktiot!

*

Rae Armantrout: Kunhan sanon

”Niin paljon onnellisuutta

on lukittu

kieleen,

valmiina

purskahtamaan ulos

milloin hyvänsä

ja häipymään”

Poesia on kustantanut Aki Salmelan suomentamaa yhdysvaltalaisen Rae Armantroutin runoutta vuosilta 1978-2017. Käännöskokoelman lukeminen teki minut pirskahtavan onnelliseksi. Ahmin runoja ja koin levotonta tyhjyyttä luettuani kokoelman viimeisen runon. En uskaltanut heti aloittaa alusta, sillä halusin jäädä tilaan muistelemaan hetkeksi miltä tuntui lukea nämä runot ensimmäistä kertaa.

”TÄSMÄLLINEN

Äkkiä, ennen kuin kuolet,

kuvaile

tämän hotellin maton

täsmällinen sävy.

Mikä merkitys

on epäsäännöllisillä, keltaisilla

ympyröillä, osa niistä

onttoja,

joita on kertynyt kaistaleiksi

tälle päiväpeitolle?

Jos rakastat minua,

palvo

esineitä,

jotka olen saanut

edustamaan itseäni

poissaolessani

*

Yhä lisää

talorivejä

levittäytyy

miellyttävästi

tuon kukkulan rinteelle.

Olisi

kenties mahdollista

laskea esiintymiä.”

Luin kokoelman toisen kertaan sattumanvaraisesti runoja valiten ja kirjoitan tähän mitä mieleeni tulee. En kykene osaa halua tehdä tästä tekstistä runoanalyysiä. Kirjoitan mitä tulee mieleen ja rakennan näiden ajatusten alkujen tai ajatusten ytimien ympärille tekstimassaa.

Runoissa on läsnä kyselevä ihmettelevä asenne havaintoihin ja älyllisiin reaktioihin, jotka oivalluksina ponnahtavat pintaan ja saavat sanallisen muodon. Fenomeenit (ilmiöt) ja fenomeenit fenomeenien pinnalla. Kuljetaan pinnalla, joka tuntuu aika epävakaalta, koska se on on pehmeä ja sitten pudotaan johonkin poimuun, joka voi olla myös madonreikä. Se on kuitenkin hyvin syvä putous, jonne ei kuitenkaan eksytä vaan kenties pysähdytään kellumaan paikoilleen. Tämä kelluntatila tai pysähdys on runo.

Kokemus runoista tilallisina ja huonemaisina. Jos olisivat huoneita, niin ovi on juuri hetki sitten suljettu ja lukija käy ikkunat läpi ja avaa ne. Mitä ikkunoista sisälle tulee on runo.

Intiimi olo lähellä ajatusten tai kenties ajattelun syntykehrää. Filosofista. Kielellistä. Ollaan sisällä mielessä ja sieltä kannetaan ulos huolella aseteltuja väitteitä. Voivat olla myös kysymyksiä ilman vastauksia. Tai runo voi olla vastaus, mutta avoin.

”RUNO

Nyt kehomme

ovat kaksi jääpalloa,

jotka ovat sulamaisillaan.

”Nyt” ei voi alkaa.

*

Et ole unessa

nyt. Nyt ei ole olemassa

kun olet unessa.

Nyt tarkoittaa: ”Nyt

tee jotain!”

Voin kääntyä

nukkuessani. Voin

nähdä unta.

*

Nyt on milloin

voit valita

tekeväsi jotain.

Mikä siis tulee nyt,

teko vai valinta?

*

Kierrellen

sen reunaa

mitä voi,

olisi voitu

tarkoittaa”

Intuitio sattuma havainto spontaani reaktio vaikutelma impressio

Syvä pudotus subjektiin ja ponnahdus kollektiiviin

Runoilija kuin suodatinpaperi tai luonnonkivimuurin pinta, josta kasvit ja kosteus tulevat vähitellen läpi

Intertekstuaalinen verkosto. Verkosto, koska kieli yhdistää ne jotkin toisiinsa. Pilkottua tajunnanvirtaa. Kommenttiraita havaintoja.

”ELINYMPÄRISTÖ

Elinympäristö-teemainen aitaus.

Zen-vaikutteinen muki

*

Korttelin takana

koirat haukkuvat poissaoloa.”

Pysähdytään tähän reagoidaan nostetaan pohditaan lasketaan huomioidaan päästetään irti ja jatketaan matkaa.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Rae Armantrout: Kunhan sanon

Suomennos: Aki Salmela

2017 Poesia, runot vuosilta 1978-2017

Kansi: Tiina Lehikoinen

160 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Blogissa tekstejä runoista (joitakin, valikoima hiljattain ilmestyneistä)

Runoreaktiot!

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Mikko Rimminen & Otto Karvonen: super hyvä olo

Jukka Viikilä: Runoja I – II

Helena Sinervo: Merveli

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet (omaa tekstiäni koherentimmin) mm.

Juha-Pekka Kilpiö (Kiiltomato.net)

Tuomas – Tekstiluola

Omppu – Reader why Did I Marry Him?