Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Elämä ei ole pyhää. Tämä oli ensimmäisiä reaktioitani Heli Slungan uusimpaan runoteokseen Kehtolauluja kuoleville. Lisäksi koin, että runoteos oli vahvan tunnetornadon runoutta, jossa ei säälitty ihmisen osaa vaan oltiin vihaisia, raivostuneita, vittuuntuneita, ärsyyntyneitä asioiden tilalle ihmisen elämässä ja sille miten maailma ja suomalainen yhteiskunta toimivat ja koettelevat ihmistä. Runoilija kiittää kirjan alussa tuesta esimerkiksi Kelaa (kenties vilpittömästi) ja aktiivimalli saa huutia runoilijan roolia ja työtä pohdittaessa.

”Esitätte perverssejä kysymyksiä / ei runous ole ammatti eikä harrastus / vaan risti / enkä minä tule karhuksi aktiivimallinne peijaisiin / en leikkaa paperilumihiutaleita / en opettele oikeaa kättelytapaa / Minun työni / on hehkua / räikeää taivaanvaloa / puuhasteluidenne piinaan / ja ravistaa teitä niin / että kädet irtoavat pöydät kaatuvat ikkunalasit särkyvät / ja kohtalot astuvat voimaan” (s.48)

Kehtolauluja kuoleville on raivoisa ja paikoin myös manaava tiheätempoinen kokonaisuus, jonka tekstiaineella on kuitenkin lempeät raamit. Runoteos käynnistyy rakkauden pohtimisesta ja päättyy tähtikirkkaaseen yöhön. Alun ja lopun hillityn tyyni tunnelma on melko valtaisa kontrasti sisältöön, jossa yksityiskohtaisesti ja voimakkailla, rumilla ja raa’oilla kuvilla kaadetaan lukijan päälle ihmiskuona. Runot pihahtavat käyntiin älyllisestä yläpilvisestäkin tuntuvasta pohdinnosta rakkaudesta ja Jumalasta ja purkautuvat raivolla ulos raameistaan kohti rauhaa, mutta minkälaista rauhaa?

Luin kirjasta ulos useampia teemoja. Yksi näistä oli  tyttönä ja naisena eläminen. Kirjassa oli jonkinlainen pitäkää kyrpänne – asenne kehtolaulujen kertoessa naisista, tytöistä, tyttölapsista, äideistä ja heidän kokemuksistaan. Naiseuden kokemusten lisäksi kirja kertoi mitä on rikkirepivä levottomuus kun tila ympärillä kutistuu (mielikuva: ihminen häkkiin ahdistettuna rääkättynä eläimenä) ja mitä on syntymä elämään, joka on tuhoon tuomittu ensimmäisestä henkäyksestä alkaen. Syntymä on toivottomuuden ruumiillistumisen tapahtuma. Mihin synnymme, jos tai kun maailma ja ihmiset ovat pahoja? Kehtolauluissa on sanoitettu myös ajatus siitä, että ihminen on kenties läpeensä paha jo syntymästään. Entä jos ihminen syntyy petoeläimenä? Jos näin on, niin eikö ihminen ja ihmiskunta ole tuhoon tuomittu jo lähtökohtaisesti?

”Sisaret, veljet / meidät tehtiin tänne / ymmärrystä vailla, valettiin / totisten kuunaamojen steariiniin, rautaan / puettiin nimen ja kohtalottomuuden rääsyihin/ Päivien ankaruudessa käymme yhä vähäisemmiksi, / menetämme otteen emon turkista, elämänhalusta / joka takoi meille kalloluut, / sydämen kammiot / joissa aine kääntyy valoa vastaan / ja rakkaus pettää, usko ja toivo sulavat / hulluudeksi.” (s. 22)

Runoteoksessa on läsnä ajatus ihmisen rappiosta jo syntymästä lähtien. Jos jo lähtökohdat ovat olemattomat ponnistaa elämässä ja suoriutumaan siitä jotenkin kunnialla, niin elämä tulee kokonaisuudessa ottamaan enemmän kuin antamaan. Miten tällä tavalla voi elää?

*

Runoissa on tuntu inhoisan realismin tyhjentymisen tapahtumasta, joka loppua kohti kiihtyy ja kiihtyy. Runokirjan ääni on äkäinen nainen, joka paukuttaa menemään kunnes ”sarvet puhkeavat otsan marmoriin”. Kaiken sanallisen aggression alla tuntuu kuitenkin kytevän hiljaisena ja vaimeana liekki, joka kaipaa yksinkertaisuutta, hiljaisuutta, asioiden puhtautta, jonkinlaista rauhaa. Itsetuhoisa tornado on toki mahdollisuus voimistaa ihmisen elämänhalu uusiin kierroksiin ja siinä prosessissa ihminen saattaa  panssaroitua kestämään kipua ja suojautua kuolettavilta iskuilta. On mahdollista, että ihminen ei hajoa elämän raakuuteen ja toivottomuuteen, mutta mitä ihmisestä jää jäljelle tällaisessa hulluuden myllytyksessä? Runojen kertojaäänellä on ydintalven kaipuu, jossa hän olisi kenties ainoa ja viimeinen olemassaoleva olento. Tällaisessa tilanteessa ainoa järkevä teko tuntuu olevan rukoilla poistumista toivottomasta mielipuolisesta elämästä.

”Voi sinua ihmislapsi, / tuhkan ja tyhjyyden äpärä. / Tehtäväsi on rukoilla polvillasi / ja luovuttaa / kun valo kääntyy ainetta vastaan, / Saatana otetaan takaisin taivaaseen / ja salama tulee sanomattomaksi. / Ja aina sinun on vain nälkä. / Ja taivaan katedraali kaartuu hirvittävänä ylläsi.” (s.81)

Slungan kehtolaulut manaavat toivottomuuden, elämän rumuuden ja tuhovoiman sanoja ja sointivärejä. Taustalla kummittelee ajatus siitä, että ei ole mitään todella tai läpeensä hyvää, mihin ihminen voisi kiinnittyä. On vain tuhon runoja, sanoja ja tekoja. Elämä ei ole turvallista. Synkkyys, pimeys, sokkona eläminen ovat normi elämälle. Kehtolauluissa kuoleville ei kuitenkaan surkutella tällaista elämänkohtaloa, ei olla pakokauhun tunnelmissa vaan läsnä on taistelutahto tai kenties vain viimeinen kiihkeä hengenveto ennen exitusta.

*

”Nuku aavikkotuulien kehdossa lapsi, nuku ikiuntasi / luhistuvat auringot ja ampiaispesät, vyöryvät pilvet horisontissa, / nuku aaltojen keinussa lapsi, uneksi jotakin kaunista” (s. 84)

Slungan kehtolaulut tuudittavat uneen vasta lopussa kaiken tuhon ja pahan olon kuvauksen jälkeen. Jäin kuitenkin ilman katharsista, mutta kenties se ei ollutkaan runoteoksen idea. Lukija päättää mitä ajattelee kirjan lopetuksesta. Minulle se oli kuvaus taivaallisesta naisesta, joka tuudittaa uneen lastaan (kenties maapalloa avaruuden pimeässä kaaoksessa), joka ei ole täysin inhimillinen, mutta jota voi silti pitää kauniina. Kenties avaruuden tuominen mukaan tuhon kuviin laittaa asiat perspektiiviin? Ihmisten ongelmat ovat tomun alkeishiukkasia avaruuden päättymättömässä (ihmispäättömässä?) mittakaavassa. Mutta mitä tämä auttaa ihmistä hänen elämässään? Antaa avaruuden kiihtyä laajeten, antaa avaruudessa asioiden paukkua, räiskyä ja hiipua kosmisissa mittakaavoissa, mutta mitä sillä on merkitystä, kun elämä on toivotonta rämpimistä suossa päivästä toiseen? Kehtolaulujen lopetus tuntuu lohduttomalta yksilölle. Lasta nukutetaan uneen ja ne unet ovat painajaisista tehdyt. Nuku, nuku, nuku… Kosmisessa mittakaavassa tuhoutuminen on osa kiertokulkua ja taivaallista reaktiota materian reagoidessa toiseen. Maan pinnan mikrokosmos on täynnä rumaa toivottomuutta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ja sen seurauksista, elämän väkivaltaisuudesta yleensä. Loppukuva laajenee makrokosmokseen, jossa hellästi laulaa musta Madonna. Tuo laulu on ihmiselle ja ihminen, kehdossa nukkuva pienokainen – tuhoon syntynyt.

*

Slungan Kehtolaulut ovat rytmistä vapaata, maanaavaa, vaihtelevatempoista aisti- ja kuvavoimaista runoutta. Väkivallan, kivun, häpeän runoja, jotka roihuavat raivottaren voimalla. Runojen maailma- ja ihmiskuva ovat lohduttomia. Mikään ei auta hukassa olevaa ihmistä. Luonnonlait ovat sellaiset maailmankaikkeudessa. Alun pohdinnot Jumalan rakkaudesta vaimenevat nopeasti kaaokseen ja lopulta kosmiseen rauhaan, joka ei kuitenkaan auta ihmistä. Nämä kehtolaulut eivät tyynnytä turvalliseen uneen.

*

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

2018 WSOY

Päällys: Martti Ruokonen, päällyksen kuva: iStock

84 sivua

arvostelukappale

*

Blogissa muita samoissa tunnelmissa:

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

Tomi Kontio: Uumen

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan

*

Runoja ja runoutta blogissa

Runoteoksia (blogitekstejä runoteoksista)

Runoreaktiot! (kirjoittamiani runoja reaktioina lukemiini runoihin ja runoteoksiin)

 

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Kutsun itseni kylään on turkulaisen runoilija ja performanssitaitelija Hanna Stormin esikoiskirja. Koin sen runoteoksena, joka ei ole peruskivaa perusmassaa. Se ei ole nättiä vaikkapa luontometaforilla lukukokemusta ylevöittävää vaan jonkinlaisella levottomuudella paineistettua runoutta.

Lukukokemus muistutti jotakin sellaista, mitä kutsuisin skumppapullon ensivaahtoefektiksi. Siinä lukijaa kuljetetaan paineella, täysillä ja pompottaen. Tulee hölskytetty olo. Paine purkautua tulee runojen minän äänestä, joka välittömästi päästyään kapeasta pullon suusta ulos hajaantuu kaikkialle ja perille saavuttuaan kuplii aktiivisesti ratiosta irrallaan lasissa.

Kirjan runot kuplivat kaoottisesti. Niiden maailma ja kuvat tulevat, menevät ja katoavat yhtäkkiä. Tästä voi tulla lukijalle turpeasti säksätetty olo. Lukukokemus ei ole hallittu ja ajattelen: sen ei tarvitse olla hallittu. Stormin runoteoksen äärellä en ole edes kiinnostunut hallittavuudesta, kontrollista, tarkoista määrittelyistä. Unohdetaan suuret linjat, elämänkaaret ja kirjalliset kaanonit. Malja tälle vapaudelle!

Runojen kertoja on kaupunkilainen nainen, joka reissaa ja kohtaa ihmisiä. Hänellä on paikkaan sidottuja tuttavuuksia (kuten naapureita) ja hänellä on satunnaisia tuttavuuksia (kuten punkkakumppanit). Hänellä on muistoja, (yksityisiä) aistihavaintoja ja reaktioita itseensä suhteessa muihin ihmisiin. Osa näistä on aggresiivisia, osa energisiä, osa mutisevia tai jupisevia ja osa on reippaalla otteella kiertynyt itsensä ympärille puristaen mehut ulos tiskirätistä.

Runojen minä on ailahtelevainen. Kirpakka kun sille päälle sattuu ja turta kun turtuus tulee selittämättä osaksi elämää. Hänessä on anything goes – mimmiä, kyllä kaikelle ja kaikille – naista ja samanaikaisesti sellaista ristiriitaista ihmistä, jonka on hoettava: ”en haluu olla paha, haluun olla paha” kuin se olisi mantra, joka määrittää hänen suhteensa itseensä ja muihin ihmisiin.

Runojen minä sanoittaa elämäänsä moniäänisesti, kun kaikki ei ole valmista, etukäteissovittua vaan roisketta, pärskähdyksiä, tulvia ja kuivuvia uomia hetkestä toiseen. Harmoninen polyfonia on harvinaisuus, kakofonisempi ote luonnollisempi. Runoissa lähestytään identiteettiä tai minuutta tunnulla, josta mieleeni tuli rytminen sik-sak. Suunta vaihtuu nopeasti. Sik-sak on kolmiulotteisena tai pystyyn nostettuna jyrkkämäkinen tie ja kaksiulotteisena tai lappeellaan keskitien pakoilua sykkimällä tien laidalta toiselle.

Lukukokemuksesta tuli mieleeni myös kaleidoskooppi ja kubismi. Kummassakin tapauksessa eheä kuva katoaa liikkeeseen. Runojen minän identiteetissä on sama tuntu. Vaihtelevuus, liukkaus, liukuvuus, välähdyksen omaisia valoja ja kiehtovaa kietoutumista.

Jos runot olisivat kuvia, niin ne voisivat esittää kaaosta jota voidaan hallita ainoastaan paloittelemalla identiteetti.

*

”joidenkin kohdalla täytyy olla oma itsensä

ääni muuttuu hallitsemattomaksi

pelkkää bassoa

lähtölaskenta nolla

yhtä aikaa voi paremmin kuin koskaan ja haluaa kuolla”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

2018 Aviador

Kansi: Anni Haunia

112 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Hisashi Honda: Pyhä uni

Saila Susiluoto: Metropolis

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Kaikki runoteostekstit täällä

*

Hanna Stormin lyhyt haastattelu Marko Laihisen blogissa

*

Blogitekstejä kehitteillä mm. Erkka Mykkänen: Something not good, Vanhan Japanin taruja (kokoelma kertomuksia), Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun, S.A Hakkarainen: Nescitus, Peter Metcalf: Antropologia ja Eugene O’Neillin kolmesta yksinäytöksisestä näytelmästä.

Tuija Välipakka: Uutisia!

Poks!

Iloa. Lukeminen on pelkkää iloa. Aivot saavat töitä ja tästä pidän.

*

Aloitetaan uudestaan.

*

Kirjan alussa annetaan lukuohjeet tai oikeastaan kerrottiin lukijalle, mistä runoteos kertoo. Tämä harmitti minua hieman, sillä olisin halunnut itse selvittää tämän, mutta mennään(kö) sillä mitä on annettu.

Uutisia! – runoteoksesta kerrotaan, että se kertoo siitä mitä uutiset kertovat, mitä valeuutiset kertovat ja mitä nämä eivät kerro.

Okei.

*

Otetaan uudestaan.

*

Uutisia! – runoteoksen esipuheessa kerrotaan, että runot tutkivat ihmisyyttä, identiteettiä ja muistia uutisten ja valeuutisten valtaamassa maailmassa ja että runoteos tulee ymmärtää kokonaisuutena. Lyhyessä esipuheessa myös kerrotaan, että runoteoksen yksi tarkoitus on haastaa menemään pintaa syvemmälle ja muodostaa oma mielipide. (kysymykseni: muodostaa mielipide mistä?)

Runoteos käynnistyy Jumalan silmästä ja jatkuu ihmisen luomisella. Ihmistä kuvaillaan muun muassa pohtivana ja kollektiivisuuteen taipuvaiseksi. Joukkosieluisuus on meillä dna:ssa ja jonkinlainen tuhovoima/vimma myös.  Jumalan silmästä tulee mieleeni assosiaatio isoveljestä, joka valvoo siis jatkuva pelko kiinnijäämisestä, syyllisyyden tunto ilman syytä, häpeä ilman syytä hävetä ja niin edelleen. Isoveljen valvonnassa on myös hyviä piirteitä, mutta kun sanotaan (sanoitin), että ”isoveli valvoo” tunnutaan tarkoittavan usein jotain sellaista kuin äärimmäinen yhteisön jäsenten kontrollointi, joka voi ponnistaa myös jonkinlaisesta panoptikon -efektistä.

*

Uutisia! pursuaa visuaalista runoutta. Rivit on hakattu päällekkäin, vinoittain, poikittain, limittäin ja lomittain (lukukokemukseeni kuului mm. lomittajan kaipuu, koska välillä vain hengäistyin pelkästä sanojen sinkoilusta ilman jämerästi maahan ja paikoilleen tukevasti kiinittäviä merkityksiä. Kuului lukukokemukseen: informaatiotulva saa ihmisen hengästymään). Aina ei saa edes selvää, mitä teksti pitää sisällään. Ei ainakaan nopealla luvulla. Lukuflow katkeaa tuon tuosta kirjainten esimerkiksi kiitäessä maanista vauhtia jopa kesken virkkeen saati kesken sanan riviltä toiselle. Kyse ei ole kuitenkaan (toivottavasti) dysleksian imitoinnista, vaan tekstin ilmiasun ja luettavuuden ajoittaisesta hankaluudesta typografisin keinoin.

Runojen välittämä tieto ytimekkäästi sanoen ei ole helposti saavutettavissa. Tästä johtuen ajoittain tuli tuntu, että sanoilla tehtäisiin väkivaltaa, jos ei lukijalle niin ainakin tyhjälle paperille, jonka täytettynä tulisi jakaa informaatiota.

Jos lukukokemus on edellisen kuvauksen kaltainen riemukas ralli ja hämmennyksen kiintoisa yhteenliittymä, niin lukija on runojen äärellä valintojen edessä. Miten suhtaudun vaikeasti luettavaan tekstiin? Ja kun olen saanut otteen runon välittämistä viesteistä niin miten suhtaudun informaatioon, jonka runo jakaa? Miten suhtaudun runojen väittämiin?

*

Koin lukevani kirjaa, joka kommentoi yleisesti informaatiota, tarkennettuna tietoa ja eeteeris-diippisesti totuutta. Pohdin lukukokemuksen aikana ja sen jälkeen muun muassa seuraavia kysymyksiä:

mitä on tieto miten tieto on koottu mitä tiedolla tehdään kuka antaa tiedon millä sanoilla tieto annetaan mitä tiedosta on jätetty pois voisiko tiedon kertoa jollakin toisella tavalla miksi minulle on on on annettu tämä tie tie tieto mitä minä teen tällä tiedolla kuka tiedosta hyötyy kuka tiedosta kärsii kenelle tieto on yks paskan hailee ja kysyinkö jo että mitä tiedolla tehdään ja todella: mitä on tieto. Ja totuudesta: mitä on totuus mikä tekee jostakin totta onko totuuksia useampia kenelle totuus on tarkoitettu mistä totuus tulee minne totuus menee mitä totuudella tehdään mitä totuuden nimissä tehdään mitä vikaa on valheessa jos sillä esimerkiksi pelastaa ihmisen hengen vihaan valehtelijoita miksi totuus on olemassa mikä filosofinen suuntaus tutkii totuutta tai tarkemmin totuuden käsitettä kuka keksi totuuden miten totuuden voi problematisoida mikä tekee valheesta totuuden voiko totuutta määritellä kuka sen määrittelee miksi totuus tulisi määritellä mikä on totuuden suhde tietoon mikä on minulle totta mikä on sinulle totta mikä on meille totta voiko yksilön totuus olla eri totuus kuin kollektiivisesti sovittu totuus mikä on runoteoksessa totta.

*

Uutisia! tuntui kokoelmalta eri juttutyyppejä, tekstityyppejä eri tyyppisistä medioista, joita erilaiset tyypit kirjoittavat. Osa meistä on journalisteja, osa on hyvän-mielen-toimittajia (katso kuvat – juttutyyppi, 5 vinkkiä parempaa munakokkeliin – juttutyyppi ja muut klikkijournalismin mediayhtiöille mainostuloja tuovat tekstityypit), osa on valeuutisoijia syystä tai toisesta (mikä on syyn suhde tietoon, entä totuuteen? Huom! motiivit tärkeitä!) osa on somettajia, osa on markkinointityyppejä, osa tiedottajia, osa on taiteilijoita, osa on trolleja, osa karnevalistisia absurdisteja, joukossa voi olla jokunen runoilija ja filosofi, joukko kriitikkoja (joista osa on yhtä asiaa siis usein omaansa ajavia poterosta huutajia ja osa analyyttisiä, ja loput kyseenalaistajia), epämääräinen joukko vihaajia, epämääräinen joukko humanisteja, muutama huumeveikko ja – venla (pahoittelut binäärisestä sukupuolikuviosta tuossa) ja niin edelleen.

Runoteos tuntui siis koostuvan erilaisista informaation esittämisen representaatioista (miten eroaa presentaatiosta? Ehdotus: toinen on huonoa suomea ja toinen on pakokeino välttää tautologiaa). Ja jos runoteos on kokoelma tutkielma ja/tai kommentaari eri ”juttutyypeistä” (informaation välittämiseen tarkoitetuista teksteistä) niin lukijan tehtäväksi jää valita miten niihin reagoi ja reaktioiden jälkeen voi pohtia ihmistä, jos energiaa ja kykyä riittää.

Toisin sanoen: viestin välittäjä heittää pallon lukijan, kuuntelijan, vastaanottajan päätyyn ja jos pallosta ottaa kopin, on vastaanottajan päätös reagoida mitä pallolla tekee. Esimerkiksi: kyseenalaistanko informaation, joka minulle annetaan (kts. yllä mitä kirjoitin kappaleeseen, joka alkaa ”mitä on tieto…”). Voin heittää myös pallon takaisin kysymällä, että miksi heitit minulle pallon. Kolmas vaihtoehto on pudottaa pallo ja kävellä kentältä ulos, neljäs vaihtoehto on juosta kentältä pallo kainalossa, viides vaihtoehto on pomputella palloa kunnes ei enää jaksa ja sen jälkeen siirtyä kentältä pois sanomatta sanaakaan, kuudes vaihtoehto on kyseenalaistaa pallon olemassaolo, kahdeksas vaihtoehto on olla ottamatta palloa kiinni, yhdeksäs vaihtoehto on heittää pallo laidan yli ja odottaa, että sinulle heitettäisiin uusi pallo tai miksei vaihtoehtoisesti jotakin muuta kuin pallo ja niin edelleen. Pointtini tässä pallottelussa on se, että viestin vastaanottajalla on vastuuta omasta tulkinnastaan, hänen kannattaa kyseenalaistaa (siis esittää kysymyksiä) ja niin edelleen. Ja nyt tajuan, että en edellä ehdottanut vaihtoehtoa, jossa vastaanottaja ei saa palloa kiinni, yrittää, mutta menee ohi tai putoaa käsistä. Vaikenin myös vaihtoehdosta, jossa pallo heitetään vastaanottajalle tarkoituksella huonosti tai muulla ikävällä tavalla. Ja kun tälle linjalle lähdettiin, niin kannattaa huomioida myös sellainen skenaario, että pallo heitetään niin kovaa, että sitä ei edes halua ottaa kiinni ellei ole valmis kokemaan kipua, jopa vammautumaan tai pahempaa.

*

Palaan alkuun ja runoteoksen esipuheen yhteen väittämään.

Pohdin.

Muodostivatko kokoelman runot ”kokonaisuuden, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin kuin informaatiotulvan täyttämässä maailmassammekin: (jolloin) kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu kaikille?”

Kokonaisuus? Mikä (on) kokonaisuus? Onko se osiensa summa vai antaisinko sille jonkin filosofisemman merkityksen, joilloin voin kriittisesti kysyä: onko 2010 -luvulla pakko olla eheitä vaniljaisia yhden suunnan ”suuria kertomuksia” siis kokonaisuuksia? Onneksi voin vastata omaan kysymykseeni toteamalla, että voihan kokonaisuus olla ristiriitainen. Sisältö voi kilpailla, riidellä ja asettua vastakkain itsensä kanssa. Onneksi runoudessa ja/tai runojen lukemisessa tämä on mahdollista.

*

Uutisia! on hauska, kiehtova, oivaltava ja ovela runoteos. Sen sisältö ja sisällön esittämisen tapa ovat ajankohtaisia mitä tulee uutispainoitteiseen viestintään jokapäiväisessä elämässämme. Uutisia! ei tarjoa valmiita vastauksia, mikä on pelkkää plussaa, koska tykkään ajatella itse. Torjun nopeasti sellaisen viestin välittäjän josta aistin, että hän yrittää antaa valmiit vastaukset kysymyksiin, joita en ole edes esittänyt.

Uutisia! tuntuu runoteokselta, joka kestää useamman lukukerran ja tarkastelun eri näkökulmista. Tässä blogitekstissä jumitin selkeästi informaation ja totuuden olemukseen ja kuinka voimme suhtautua näihin ja siihen miten näitä meille välitetään.

Pelkkää plussaa kirjassa on sen miellyttävä kiehtovuus esineenä. Kansi kommunikoi sisällön kanssa.

Kiitos ja onnittelut, että jaksoit lukea tänne asti. 

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

jk. Ihan sivujuonteena (jos niitä yllä olevassa tekstissä ei ollut riittävästi) heitän (pallon) ilmaan kysymällä: tarkoittaako kokonaisuus samaa kuin, että on juoni? Olen ajatellut, että juoni on lukijan korvien välissä, jolloin teksti on kartta, jota lukija käyttää matkan tekemiseen paikkaan, jossa hän ei luultavasti ole koskaan aikaisemmin käynyt (tai sitten hän on vain muuten huono suunnistamaan takaisin tuttuun paikkaan ja tarvitsee kartan)?

*

Tuija Välipakka: Uutisia!

2018 Siltala

Graafinen suunnittelu ja kansi: Elina Warsta

110 sivua

arvostelukappale

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Kirja vieköön!

Reader, why did I marry him?

*

Lisää runojen kokemista blogissa:

Helena Sinervo: Merveli

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Saila Susiluoto: Metropolis

Runoteoksia (ne, joiden lukukokemuksesta olen kirjoittanut blogiini)

Runoreaktiot!