Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Kutsun itseni kylään on turkulaisen runoilija ja performanssitaitelija Hanna Stormin esikoiskirja. Koin sen runoteoksena, joka ei ole peruskivaa perusmassaa. Se ei ole nättiä vaikkapa luontometaforilla lukukokemusta ylevöittävää vaan jonkinlaisella levottomuudella paineistettua runoutta.

Lukukokemus muistutti jotakin sellaista, mitä kutsuisin skumppapullon ensivaahtoefektiksi. Siinä lukijaa kuljetetaan paineella, täysillä ja pompottaen. Tulee hölskytetty olo. Paine purkautua tulee runojen minän äänestä, joka välittömästi päästyään kapeasta pullon suusta ulos hajaantuu kaikkialle ja perille saavuttuaan kuplii aktiivisesti ratiosta irrallaan lasissa.

Kirjan runot kuplivat kaoottisesti. Niiden maailma ja kuvat tulevat, menevät ja katoavat yhtäkkiä. Tästä voi tulla lukijalle turpeasti säksätetty olo. Lukukokemus ei ole hallittu ja ajattelen: sen ei tarvitse olla hallittu. Stormin runoteoksen äärellä en ole edes kiinnostunut hallittavuudesta, kontrollista, tarkoista määrittelyistä. Unohdetaan suuret linjat, elämänkaaret ja kirjalliset kaanonit. Malja tälle vapaudelle!

Runojen kertoja on kaupunkilainen nainen, joka reissaa ja kohtaa ihmisiä. Hänellä on paikkaan sidottuja tuttavuuksia (kuten naapureita) ja hänellä on satunnaisia tuttavuuksia (kuten punkkakumppanit). Hänellä on muistoja, (yksityisiä) aistihavaintoja ja reaktioita itseensä suhteessa muihin ihmisiin. Osa näistä on aggresiivisia, osa energisiä, osa mutisevia tai jupisevia ja osa on reippaalla otteella kiertynyt itsensä ympärille puristaen mehut ulos tiskirätistä.

Runojen minä on ailahtelevainen. Kirpakka kun sille päälle sattuu ja turta kun turtuus tulee selittämättä osaksi elämää. Hänessä on anything goes – mimmiä, kyllä kaikelle ja kaikille – naista ja samanaikaisesti sellaista ristiriitaista ihmistä, jonka on hoettava: ”en haluu olla paha, haluun olla paha” kuin se olisi mantra, joka määrittää hänen suhteensa itseensä ja muihin ihmisiin.

Runojen minä sanoittaa elämäänsä moniäänisesti, kun kaikki ei ole valmista, etukäteissovittua vaan roisketta, pärskähdyksiä, tulvia ja kuivuvia uomia hetkestä toiseen. Harmoninen polyfonia on harvinaisuus, kakofonisempi ote luonnollisempi. Runoissa lähestytään identiteettiä tai minuutta tunnulla, josta mieleeni tuli rytminen sik-sak. Suunta vaihtuu nopeasti. Sik-sak on kolmiulotteisena tai pystyyn nostettuna jyrkkämäkinen tie ja kaksiulotteisena tai lappeellaan keskitien pakoilua sykkimällä tien laidalta toiselle.

Lukukokemuksesta tuli mieleeni myös kaleidoskooppi ja kubismi. Kummassakin tapauksessa eheä kuva katoaa liikkeeseen. Runojen minän identiteetissä on sama tuntu. Vaihtelevuus, liukkaus, liukuvuus, välähdyksen omaisia valoja ja kiehtovaa kietoutumista.

Jos runot olisivat kuvia, niin ne voisivat esittää kaaosta jota voidaan hallita ainoastaan paloittelemalla identiteetti.

*

”joidenkin kohdalla täytyy olla oma itsensä

ääni muuttuu hallitsemattomaksi

pelkkää bassoa

lähtölaskenta nolla

yhtä aikaa voi paremmin kuin koskaan ja haluaa kuolla”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

2018 Aviador

Kansi: Anni Haunia

112 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Hisashi Honda: Pyhä uni

Saila Susiluoto: Metropolis

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Kaikki runoteostekstit täällä

*

Hanna Stormin lyhyt haastattelu Marko Laihisen blogissa

*

Blogitekstejä kehitteillä mm. Erkka Mykkänen: Something not good, Vanhan Japanin taruja (kokoelma kertomuksia), Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun, S.A Hakkarainen: Nescitus, Peter Metcalf: Antropologia ja Eugene O’Neillin kolmesta yksinäytöksisestä näytelmästä.

Mainokset

Tuija Välipakka: Uutisia!

Poks!

Iloa. Lukeminen on pelkkää iloa. Aivot saavat töitä ja tästä pidän.

*

Aloitetaan uudestaan.

*

Kirjan alussa annetaan lukuohjeet tai oikeastaan kerrottiin lukijalle, mistä runoteos kertoo. Tämä harmitti minua hieman, sillä olisin halunnut itse selvittää tämän, mutta mennään(kö) sillä mitä on annettu.

Uutisia! – runoteoksesta kerrotaan, että se kertoo siitä mitä uutiset kertovat, mitä valeuutiset kertovat ja mitä nämä eivät kerro.

Okei.

*

Otetaan uudestaan.

*

Uutisia! – runoteoksen esipuheessa kerrotaan, että runot tutkivat ihmisyyttä, identiteettiä ja muistia uutisten ja valeuutisten valtaamassa maailmassa ja että runoteos tulee ymmärtää kokonaisuutena. Lyhyessä esipuheessa myös kerrotaan, että runoteoksen yksi tarkoitus on haastaa menemään pintaa syvemmälle ja muodostaa oma mielipide. (kysymykseni: muodostaa mielipide mistä?)

Runoteos käynnistyy Jumalan silmästä ja jatkuu ihmisen luomisella. Ihmistä kuvaillaan muun muassa pohtivana ja kollektiivisuuteen taipuvaiseksi. Joukkosieluisuus on meillä dna:ssa ja jonkinlainen tuhovoima/vimma myös.  Jumalan silmästä tulee mieleeni assosiaatio isoveljestä, joka valvoo siis jatkuva pelko kiinnijäämisestä, syyllisyyden tunto ilman syytä, häpeä ilman syytä hävetä ja niin edelleen. Isoveljen valvonnassa on myös hyviä piirteitä, mutta kun sanotaan (sanoitin), että ”isoveli valvoo” tunnutaan tarkoittavan usein jotain sellaista kuin äärimmäinen yhteisön jäsenten kontrollointi, joka voi ponnistaa myös jonkinlaisesta panoptikon -efektistä.

*

Uutisia! pursuaa visuaalista runoutta. Rivit on hakattu päällekkäin, vinoittain, poikittain, limittäin ja lomittain (lukukokemukseeni kuului mm. lomittajan kaipuu, koska välillä vain hengäistyin pelkästä sanojen sinkoilusta ilman jämerästi maahan ja paikoilleen tukevasti kiinittäviä merkityksiä. Kuului lukukokemukseen: informaatiotulva saa ihmisen hengästymään). Aina ei saa edes selvää, mitä teksti pitää sisällään. Ei ainakaan nopealla luvulla. Lukuflow katkeaa tuon tuosta kirjainten esimerkiksi kiitäessä maanista vauhtia jopa kesken virkkeen saati kesken sanan riviltä toiselle. Kyse ei ole kuitenkaan (toivottavasti) dysleksian imitoinnista, vaan tekstin ilmiasun ja luettavuuden ajoittaisesta hankaluudesta typografisin keinoin.

Runojen välittämä tieto ytimekkäästi sanoen ei ole helposti saavutettavissa. Tästä johtuen ajoittain tuli tuntu, että sanoilla tehtäisiin väkivaltaa, jos ei lukijalle niin ainakin tyhjälle paperille, jonka täytettynä tulisi jakaa informaatiota.

Jos lukukokemus on edellisen kuvauksen kaltainen riemukas ralli ja hämmennyksen kiintoisa yhteenliittymä, niin lukija on runojen äärellä valintojen edessä. Miten suhtaudun vaikeasti luettavaan tekstiin? Ja kun olen saanut otteen runon välittämistä viesteistä niin miten suhtaudun informaatioon, jonka runo jakaa? Miten suhtaudun runojen väittämiin?

*

Koin lukevani kirjaa, joka kommentoi yleisesti informaatiota, tarkennettuna tietoa ja eeteeris-diippisesti totuutta. Pohdin lukukokemuksen aikana ja sen jälkeen muun muassa seuraavia kysymyksiä:

mitä on tieto miten tieto on koottu mitä tiedolla tehdään kuka antaa tiedon millä sanoilla tieto annetaan mitä tiedosta on jätetty pois voisiko tiedon kertoa jollakin toisella tavalla miksi minulle on on on annettu tämä tie tie tieto mitä minä teen tällä tiedolla kuka tiedosta hyötyy kuka tiedosta kärsii kenelle tieto on yks paskan hailee ja kysyinkö jo että mitä tiedolla tehdään ja todella: mitä on tieto. Ja totuudesta: mitä on totuus mikä tekee jostakin totta onko totuuksia useampia kenelle totuus on tarkoitettu mistä totuus tulee minne totuus menee mitä totuudella tehdään mitä totuuden nimissä tehdään mitä vikaa on valheessa jos sillä esimerkiksi pelastaa ihmisen hengen vihaan valehtelijoita miksi totuus on olemassa mikä filosofinen suuntaus tutkii totuutta tai tarkemmin totuuden käsitettä kuka keksi totuuden miten totuuden voi problematisoida mikä tekee valheesta totuuden voiko totuutta määritellä kuka sen määrittelee miksi totuus tulisi määritellä mikä on totuuden suhde tietoon mikä on minulle totta mikä on sinulle totta mikä on meille totta voiko yksilön totuus olla eri totuus kuin kollektiivisesti sovittu totuus mikä on runoteoksessa totta.

*

Uutisia! tuntui kokoelmalta eri juttutyyppejä, tekstityyppejä eri tyyppisistä medioista, joita erilaiset tyypit kirjoittavat. Osa meistä on journalisteja, osa on hyvän-mielen-toimittajia (katso kuvat – juttutyyppi, 5 vinkkiä parempaa munakokkeliin – juttutyyppi ja muut klikkijournalismin mediayhtiöille mainostuloja tuovat tekstityypit), osa on valeuutisoijia syystä tai toisesta (mikä on syyn suhde tietoon, entä totuuteen? Huom! motiivit tärkeitä!) osa on somettajia, osa on markkinointityyppejä, osa tiedottajia, osa on taiteilijoita, osa on trolleja, osa karnevalistisia absurdisteja, joukossa voi olla jokunen runoilija ja filosofi, joukko kriitikkoja (joista osa on yhtä asiaa siis usein omaansa ajavia poterosta huutajia ja osa analyyttisiä, ja loput kyseenalaistajia), epämääräinen joukko vihaajia, epämääräinen joukko humanisteja, muutama huumeveikko ja – venla (pahoittelut binäärisestä sukupuolikuviosta tuossa) ja niin edelleen.

Runoteos tuntui siis koostuvan erilaisista informaation esittämisen representaatioista (miten eroaa presentaatiosta? Ehdotus: toinen on huonoa suomea ja toinen on pakokeino välttää tautologiaa). Ja jos runoteos on kokoelma tutkielma ja/tai kommentaari eri ”juttutyypeistä” (informaation välittämiseen tarkoitetuista teksteistä) niin lukijan tehtäväksi jää valita miten niihin reagoi ja reaktioiden jälkeen voi pohtia ihmistä, jos energiaa ja kykyä riittää.

Toisin sanoen: viestin välittäjä heittää pallon lukijan, kuuntelijan, vastaanottajan päätyyn ja jos pallosta ottaa kopin, on vastaanottajan päätös reagoida mitä pallolla tekee. Esimerkiksi: kyseenalaistanko informaation, joka minulle annetaan (kts. yllä mitä kirjoitin kappaleeseen, joka alkaa ”mitä on tieto…”). Voin heittää myös pallon takaisin kysymällä, että miksi heitit minulle pallon. Kolmas vaihtoehto on pudottaa pallo ja kävellä kentältä ulos, neljäs vaihtoehto on juosta kentältä pallo kainalossa, viides vaihtoehto on pomputella palloa kunnes ei enää jaksa ja sen jälkeen siirtyä kentältä pois sanomatta sanaakaan, kuudes vaihtoehto on kyseenalaistaa pallon olemassaolo, kahdeksas vaihtoehto on olla ottamatta palloa kiinni, yhdeksäs vaihtoehto on heittää pallo laidan yli ja odottaa, että sinulle heitettäisiin uusi pallo tai miksei vaihtoehtoisesti jotakin muuta kuin pallo ja niin edelleen. Pointtini tässä pallottelussa on se, että viestin vastaanottajalla on vastuuta omasta tulkinnastaan, hänen kannattaa kyseenalaistaa (siis esittää kysymyksiä) ja niin edelleen. Ja nyt tajuan, että en edellä ehdottanut vaihtoehtoa, jossa vastaanottaja ei saa palloa kiinni, yrittää, mutta menee ohi tai putoaa käsistä. Vaikenin myös vaihtoehdosta, jossa pallo heitetään vastaanottajalle tarkoituksella huonosti tai muulla ikävällä tavalla. Ja kun tälle linjalle lähdettiin, niin kannattaa huomioida myös sellainen skenaario, että pallo heitetään niin kovaa, että sitä ei edes halua ottaa kiinni ellei ole valmis kokemaan kipua, jopa vammautumaan tai pahempaa.

*

Palaan alkuun ja runoteoksen esipuheen yhteen väittämään.

Pohdin.

Muodostivatko kokoelman runot ”kokonaisuuden, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin kuin informaatiotulvan täyttämässä maailmassammekin: (jolloin) kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu kaikille?”

Kokonaisuus? Mikä (on) kokonaisuus? Onko se osiensa summa vai antaisinko sille jonkin filosofisemman merkityksen, joilloin voin kriittisesti kysyä: onko 2010 -luvulla pakko olla eheitä vaniljaisia yhden suunnan ”suuria kertomuksia” siis kokonaisuuksia? Onneksi voin vastata omaan kysymykseeni toteamalla, että voihan kokonaisuus olla ristiriitainen. Sisältö voi kilpailla, riidellä ja asettua vastakkain itsensä kanssa. Onneksi runoudessa ja/tai runojen lukemisessa tämä on mahdollista.

*

Uutisia! on hauska, kiehtova, oivaltava ja ovela runoteos. Sen sisältö ja sisällön esittämisen tapa ovat ajankohtaisia mitä tulee uutispainoitteiseen viestintään jokapäiväisessä elämässämme. Uutisia! ei tarjoa valmiita vastauksia, mikä on pelkkää plussaa, koska tykkään ajatella itse. Torjun nopeasti sellaisen viestin välittäjän josta aistin, että hän yrittää antaa valmiit vastaukset kysymyksiin, joita en ole edes esittänyt.

Uutisia! tuntuu runoteokselta, joka kestää useamman lukukerran ja tarkastelun eri näkökulmista. Tässä blogitekstissä jumitin selkeästi informaation ja totuuden olemukseen ja kuinka voimme suhtautua näihin ja siihen miten näitä meille välitetään.

Pelkkää plussaa kirjassa on sen miellyttävä kiehtovuus esineenä. Kansi kommunikoi sisällön kanssa.

Kiitos ja onnittelut, että jaksoit lukea tänne asti. 

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

jk. Ihan sivujuonteena (jos niitä yllä olevassa tekstissä ei ollut riittävästi) heitän (pallon) ilmaan kysymällä: tarkoittaako kokonaisuus samaa kuin, että on juoni? Olen ajatellut, että juoni on lukijan korvien välissä, jolloin teksti on kartta, jota lukija käyttää matkan tekemiseen paikkaan, jossa hän ei luultavasti ole koskaan aikaisemmin käynyt (tai sitten hän on vain muuten huono suunnistamaan takaisin tuttuun paikkaan ja tarvitsee kartan)?

*

Tuija Välipakka: Uutisia!

2018 Siltala

Graafinen suunnittelu ja kansi: Elina Warsta

110 sivua

arvostelukappale

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Kirja vieköön!

Reader, why did I marry him?

*

Lisää runojen kokemista blogissa:

Helena Sinervo: Merveli

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Saila Susiluoto: Metropolis

Runoteoksia (ne, joiden lukukokemuksesta olen kirjoittanut blogiini)

Runoreaktiot!

Saila Susiluoto: Metropolis

Avaruus, tähdet ja meri rantoineen. Niiden äärellä ihmisten kulttuuri esiteltynä pistemäisinä havaintoina ja laajempina ajatusvyyhteinä, kiinnitettynä aikaan ja siitä irrotettuna, kiinnitettynä paikkaan ja paikoista irroitettuina. Ihmisen kulttuuri, joka on kasvanut metropoliksi ja sitten kadonnut. Kadonnut kaupunki ja meri. Olenko jykevän yli satasivuisen runoteoksen äärellä, joka muistuttaa Atlantis-myyttiä?

”Samaa taivasta ihmiskunta oli katsonut vuosituhannet, samaa arpisena kohoavaa linnunrataa, kantanut tarinaa alkuperästä, siitä miten seitsemän sisarta lähti seitsemään suuntaan, mutta kahdeksas toisaalle. Silloin, kauan sitten he halasivat tienristeyksessä, kukittivat toisensa, asettivat päähän seppeleen, vannoivat että kantavat tarinat, kertomukset läpi vuosituhansien kuin kalliin kruunun. Ehkä se oli juuri kahdeksas joka unohti jotain. Kenties me kasvoimme juuri tästä suvusta, unohdimme mekin: jos alkuperä on yhteinen, täytyy lopunkin olla. ” Lainaus Epilogista, joka sijoitettu runoteoksen alkuun.

*

Metropolis jakaantuu kolmeen osaan, jota kehystää alun epilogi ja lopun prologi. Luitte oikein. Prologi ja epilogi ovat vaihtaneet paikkaa ikään kuin lukijalle kerrotaan ensin mitä on tapahtunut ja sen jälkeen kuvataan miksi tai miten. Runoteoksen aloittavassa epilogissa olemme kaupungin vierellä, jonka viimeiset valot sammuvat ja jossa etsitään universaalia tähtikarttoja silittelevää yhteyttä olemassaolon alkuun. Ihminen on tähtien pölyä – ajatus nousee pintaan. Nämä kosmiset mitat saavat yhteys, menneisyys, tausta tai kohina ovat ihmisiltä kadonneet, sillä tuntematon nimeltä mainitsematon tähti lähti toisaalle. En tiedä. Sellaisen vaikutelman sain.

Runoteoksen laajat osat ovat: Kaupunki, Kadonneet paperit ja Vedenalaiset olennot.

I osa: Kaupunki:

Osa käynnistyy minä-äänisesti, joka tuo tekstin lähelle lukijaa, perspektiivi on lähtöisin yksilön katseesta, näkökulmasta ulospäin. Mitä minä havainnoin, tunnen, ajattelen kunnes käynnistyy sinän puhuttelu: ”Muistele tähän kaupunki…”

Minä tuntuu maanviljelijältä, puutarhurilta työnsä äärellä. Kädet mullassa, kämmenillä siemeniä, mutta samanaikaisesti jonkinlaiset tuhon jäljet, äänet, muistot tai kaiut kuuluvat puutarhassa. On yötaivas ja tähdet ja niihin on katse suunnattu. Näkyjä tuhoisasta kaupungista, kaupungin tuhosta tai kaupungin kulttuurin tuhoavista jäljistä kuten jätteistä, muovista ja valinnoista, joita me ihmiset teemme suhteessa toisiimme, itseemme ja niin edelleen. Puita on kaadettu ja kaupunki on kuin ”ruutukaavaksi runnottu kylä”, jossa on myös sellaisia lasipeitteisiä insituutioita kuin kirkko ja museo. Metropoliksen kaupunki on kerroksellinen: ”hautausmaa, jonka alla hautausmaa” ja sama torien suhteen: toreja torien päällä. Pohdin, että tämä kaupunkikuva ei ole kovin orgaaninen vaan kerrokset luodaan edellisten päälle, kun ne on käytetty. Ja vaikka kaupunkiosio on pistemäisiä havaintoja ihmisen arjesta ja vaikutuksesta, niin taustalla tuntuu kuitenkin säteilevän jokin alkuperän ajatus, joka on kaukana pois kaupungin alati uudistuvilta pinnoilta.

Kaupunki tuntuu melankoliselta, raunioilta ennen raunioita. Kyseessä ei ole mikään optimistinen oodi hektiselle citylle, ei mikään rakkauden täyttämä ylistys mahdollisuuksien metropolille, ei mikään nuoren mielen taistohuuto urbaanille sykkeelle vaan enemmänkin kaupunkirunot tuntuvat esittelyteksteiltä mausoleumin kyljessä.

Minuun jäi myös aavistuksellinen vaikutelma, että olen runoja lukiessa leirinuotion äärellä, luolassa tai taivasalla. Kuitenkin jossakin, missä varjot ja pimeys ympäröivät kertojat ja kuulijat. Ja tässä tilanteessa minulle tarinoidaan saaga maapallosta (joka voisi olla yksi laaja kaupunki, yhteisö, metropolis) ja ihmisistä sen pinnalla. Kyse ei ole (vain) varoittavan opettavaisesta tarinasta vaan muistelmasta, laulelmasta, runoelmasta jostakin menneestä ajasta, joka toistetaan uusille sukupolville mytologiana: näin silloin elettiin sillä kolmannella kivellä siitä ja siitä tähdestä. Tarina luo eteeni näyn vai olenko vaipunut uneen (vai painajaiseen)? Ja fantastisessa unisurinasta havahdun pohtimaan, miksi tämä kerrotaan minulle? Miksi tarinoita yleensä kerrotaan? ’Miksi’ on viheliäinen kysymys ja samalla kysymyksistä parhain. Ja pohdin edelleen, että ovatko runoissa kuulijalleen (lukijalleen) sanallistetut kuvat kaupungista eepos? Kansalliseepos? Ihmiskuntaeepos? Jos näin, niin missä ovat sankarit, heerokset omina aikoinaan tekemässä itsestään ajattomia? Heitä ei ole – vai onko?

*

II osa: Kadonneet paperit:

Toinen osa kertoo paperisia tarinoita, ylös-alaskirjattuja tavalla tai toisella. Tekstejä, tarinoita, lyhyitä ja monimuotoisia oikeastaan ihan kirjaimellisesti, sillä joukkoon mahtuu pari visuaalisesti koettavaa runoa. Esimerkiksi Pieni Paperinukke on kirjoitettu naisen tai nuken muotoon. Osan alkupuolen runot kertovat tytöstä, jolla on paljon pelkoja, jotka tuntuvat liittyvän pääosin johonkin ulkopuolelta tulevaan uhkaan: sota, ydinsota, musta-aukko, ulkoinen onnettomuus, laaja katastrofi, jolla on giganttiset tuhovoimat. Mitä pieni hauras paperinen tyttörukka näille uhille voi? Lohdutusta voi kuitenkin tuoda lapsen mielen välittömyys, jossa elämä on hetkittäistä leikistä toiseen ajautumista tai ajatukseen avaruudesta loputtomana ”missä kaikki laajenee jatkuvasti eikä mikään lopu”.

Kadonneisiin papereihin kuuluvat paperinukken lisäksi esimerkiksi yhden päiväkirjan sivut, postikortti, kirjallisia suunnitelmia, toiveita, utopioita, muistiinpanoja ja ylös-alaskirjattuja tarinoita kuten kummaakin kummempi tarina Paperipalasta:

”Ensin luovuttiin kirjoista, ne eivät olleet värijärjestyksessä, toiset olivat toisia suurempia, ne pölysivät ikävystyttävästi, pimensivät huoneet ja pienensivät ne. Hyllyt alkoivat näyttää rumilta, niissä pidettiin koristeita kunnes yhdentekevistä esineistä luovuttiin, valokuvia, kunnes niistäkin. Kirjat makasivat kierrätyksessä, kuolinpesissä, kaatopaikoilla, ne levittivät homeitiöitä ja ötököitä (2), vanhaa, saastunutta ilmaa, niistä tehtiin askarteluohjelmissa erilaisia juttuja joiden perimmäistä tarkoitusta en tässä jaksa selostaa, kunnes ei enää niitäkään, kirjoja poltettiin takassa, vietiin paperinkeräykseen, lopulta pienellä lossilla saarelle. Sanokaamme sitä vaikkapa Mursusärkäksi tai Tähtitarhaksi, mutta Paperipala siitä tuli. ( – – – )

(2) kolmisukahäntäiset, kirjaskorpionit, kirjatäit, varaslesiäiset, silloin tällöin myös luteet

(- – -)

Kun Paperipala alkoi puolustaa itseään, saarelle jäi muutama ihminen. Rakastavaisia, missä heitä ei olisi. Joitakin kodittomia lapsia jotka tarttuivat sanaan kuin sanaan. Murehtijoita joilla oli pitkät kasvot ja sydämessä nuolenpää. Niitä jotka eivät tahtoneet palata takaisin, niitä jotka mieluummin viettivät aikansa satujen ja joutavien aleksandriinien parissa, niitä jotka halusivat pohtia lukemattomiin kysymyksiä kuten ”kirjoitan, olen siis olemassa” tai ”kuka tämän todella kirjoitti”.”

*

III osa: Vedenalaiset olennot:

Metropoliksen kolmas ja viimeinen osa on nimetty otsikolla Vedenalaiset olennot. Siinä oli tuntua etäisestä toisinnosta ensimmäisen osan kaupunkiin kunnes luonnonvoimana meri tai vesi ottaa vallan runojen riveistä. Vesi kulkee kaikkialle, putoaa, ottaa tilan haltuun. Kaupunki on rakennettu paaluille meren päälle, meri kulkee kaduilla, kastelee jalat ja kaviot. Lauluja ja tarinoita elämästä meren äärellä, sen kanssa ja siitä huolimatta.

Kolmas osa on sarja monia toinen toisiaan huikaisevampia kuvia joiden lukukokemus oli kuin hetki aallon harjalla kunnes laskeudutaan jälleen syvyyksiin tai muistutetaan meren syvyyksistä, meren pohjasta.

Lukukokemus on veden ja meren läpäisemä. Kaupungin ja olemassaolon kuvia. Vesi virtaa sen riveissä. Koen suolan, joka kirvelee, tuoksuu ja maistuu.

”Laiva lipuu kirkkoon, merenhengitys / ja tähtikuviot mastojen yllä / aallot lyövät huoneessa kuin mannerlaattojen sydän / jossain naukuu lemmenkipeä lokki / muinainen kultti nukkuu kellarissa / alttarilla väkivaltaiseen asenton kivetty nainen / taivaantähteet, enkelien leivänmurut / elävät ja kuolleet, niin kuin ohjelma joka sekoittaa ruudulla kaikki sanat / eikä järjestys ole mielivaltainen koskaan kuiskaan / teidän nimenne, teidän naurunne vastaa valoisat ja rakkaat kasvot / katujen tööttäykset ja kohina, levoton kopina / on aika joka ei palaa niin kuin on aika joka ei mennyt minnekään / valo on kuin vedenvärinen siipi kaupungin yllä / sinä pieni saalis tähtien kimaltavassa verkossa ”

Metropolis sulkeutuu säkenöiväksi. Tähtiä putoilee vedenpinnalle, sillä ne satavat kaikkialle.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Saila Susiluoto: Metropolis – merkintöjä kadonneesta kaupungista

2018 Otava

Kannen suunnittelu: Tiina Palokoski

101 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja, runoteoksia blogissa:

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Raisa Jäntti: Grand plié

Runoreaktiot!

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Reader, why did I marry him?

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Kirja vieköön!

Ps. Huomaan, että kun teen näitä blogilinkkejä, niin usein runoteoksista kirjoittaessani tulevat nämä kolme samaa blogia vastaan. 😉