Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

Avaruusajan unelmia on kokoelma Saara Henrikssonin spefi- ja tarkennettuna scifinovelleja 2000 -luvulta vuosien varrelta. Novelleja kokoelmassa on yhteensä yhdeksän. Ne sijoittuvat enemmän tai vähemmän määriteltyyn aikaan ja tapahtumapaikkoina toimivat niin oma planeettamme kuin avaruus ja vieraat planeetat, joilla on älyllistä elämää miten sen sitten ihminen haluaa ymmärtää. Toiseuden kohtaaminen ja psykologinen reaktiivisuus outoihin ja vieraisiin tapahtumiin ovat läsnä jokaisessa novellissa. Lukijaa ei usein aseteta tapahtumien ulkopuolelle vaan kohtaamaan vieraat tapahtumat ja tunteet jokaisen novellin päähenkilön kokemusten ja ajattelun kautta.

Saara Henrikssonin novellit avautuivat minulle kertomuksina ihmiskohtaloista tähtisumussa, vierailla mailla, tutkimusasemilla ja konserttisalissa. Esimerkiksi novellissa Taivaallista musiikkia kuvataan kuinka musiikilla on voimaa muuttaa ihmisen tajuntaa ja todellisuutta kohtaamaan jotakin ennenkokematonta, joka on kenties aina ollut läsnä, mutta sitä ei ole aiemmin tavoittanut tai ei ole tiennyt sen olemassaolosta. Novelleista yhtä tahditti David Bowien 70 -luvun musiikki. Kokoelman otsikkonovellissa Avaruusajan unelmia kertoja tekee töitä androgyynille avaruusolennoksikin epäilylle taiteilijalle, joka ajautuu epäsuosioon epäilyttävien mielipiteidensä takia. Luin novellista kaikuja David Bowien hahmoon The Thin White Duke.

Lukija sai kertomusten myötä eteensä näkyjä ja muita olemassaolon tapoja, jotka vieraannuttavat arkikokemuksista ja ihmisyydestä. Osa näistä oli pelottavia, koska tuntemattoman olennon tai tulevaisuuden kohtaaminen on joskus pelottavaa. Et tiedä miten toimia tai mitä tulee tapahtumaan. Esimerkiksi novellissa Siniset lukija pääsee tutustumaan erikoisiin fluideihin olentoihin, joita on tuotu tutkimusasemalle ja jotka menehtyvät novelliin kuvattujen sotilaiden ksenofobisessa toiminnassa. Tämän käsittämättömyyden vastapainona tutkijan asenne vieraaseen kulttuuriin tai olemassaolon tapaan on utelias ja toiseutta kunnioittava. Monessa novellissa vesi ja kasvimaailma olivat keskeisessä roolissa. Henrikssonin scifinovellit eivät kuitenkaan ole raskaita tieteellisiä ”infopaketteja” vaikkapa biologiasta tai hydrologiasta. Novellit usein keskittyvät enemmänkin novelliin luodun maailman tunnelmaan ja henkilöhahmojensa tunteisiin, konflikteihin ja ajatuksiin. Henrikssonin luomien tarinoiden kertojana ja keskushenkilönä toimii usein ihminen, joka on itsenäinen pioneeri, tutkija ja oman tiensä kulkija, joka käy läpi jonkin sisäisen konfliktin, merkittävän muutoksen tai on osa jotain kollektiivista ongelmaa, josta voi löytää oman suuntansa, jos on avoin uusille mahdollisuuksille ja todellisuuksille.

Saara Henrikssonin scifinovelleja oli ilo lukea. Niiden päähenkilöiden joukossa oli pioneerien, taiteilijoiden ja tutkijoiden joukossa myös naisia. Ja vaikka pidän myös hyvin tiukasta infopitoisesta scifistä, niin pidin virkistävänä, että näissä tarinoissa tiede ja avaruus vieraana kiehtovana paikkana eivät nousseet pääosaan vaan ihminen reaktioineen ja tunteineen. Novelleissa oli usein psykologinen lähestymistapa päähenkilönsä kokemuksiin. Kaipaan scifiltä usein jonkin vieraan/toiseuden kohtaamista, kiehtovia näkyjä ja visioita ja ihmisyyden pohdintaa. Useissa Henrikssonin novellissa pääsin näihin lukutuntumiin kiinni.

”Vesi lainehti joka puolella heidän ympärillään. Jos kuunteli tarkkaan, saattoi erottaa hennon äänen, kuin sähköistä ritinää. Se tuntui ilkkuvan kaikkea sitä, minkä Maris oli menettänyt, kaikkea sitä, mitä hän oli pelännyt turhaan. Varhaisissa avaruusajan utopioissa ihmiset uneksivat universumista, jossa äly, ei ulkoiset ominaisuudet, muodostaisi pohjan yhteiselle toiminnalle. Älyllistä elämää saattoi vähiten odottaa niiden ihmisten keskuudessa, joiden parissa Maris oli viettänyt viimeiset puoli vuotta. Mutta ehkä sen voimin hän oli pysynyt järjissään tähän saakka, toivoen, että jotain tulisi eteen. Jotakin oli ennen pitkää tultava.” (s. 43-44, lainaus novellista Siniset)

*

avaruusajanunelmia-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kuva otettu tammikuisella lennolla kohti Lontoota (linkki aukeaa blogitekstiin: Terveisiä tammikuisesta Lontoosta!)

*

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

2018 Osuuskumma

Kansikuva: Anu Korpinen

143 sivua

arvostelukappale (kiitokset)

*

Lisää scifiä, spefiä tai muuta fantastisen kummaa blogissa

S. A. Hakkarainen: Nescitus

Leena Krohn: Kadotus

Stanislaw Lem: Solaris (blogitekstissä juonipaljastuksia)

 

Mainokset

Antonio Tabucchi: Unien unia

”Eräänä yönä tuhansia vuosia sitten, aikana jota ei ole mahdollista tarkasti laskea, Daidalos, arkkitehti ja lentäjä, näki unen. Hän uneksi että oli valtavan palatsin sisuksissa ja juoksi pitkin käytävää. Käytävä johti toiseen käytävään, ja väsyneenä ja sekopäisenä Daidalos kulki sitä eteenpäin ottaen tukea seinästä. Kun hän oli päässyt käytävän päähän, se johti pieneen kahdeksankulmaiseen saliin, josta haarautui kahdeksan käytävää. Daidalos alkoi olla hyvin ahdistunut ja olisi halunnut ulos raikkaaseen ilmaan. Hän lähti kulkemaan yhtä käytävää, mutta se loppui seinään. Hän lähti toista, mutta sekin loppui seinään. Seitsemän kertaa Daidalos yritti, kunnes kahdeksas, hyvin pitkä käytävä johti monien mutkien ja käänteiden jälkeen toiseen käytävään. Silloin Daidalos istui marmoriportaalle miettimään. Seinillä palavat soihdut valaisivat lintuja ja kukkia esittäviä taivaansinisiä freskoja. Vain minä voin tietää kuinka täältä päästään pois, mutta en muista miten, hän sanoi itsekseen.” (s. 11-12, lainaus Daidaloksen unen alusta)

Italialaisen Antonio Tabucchin Unien unia (Sogni di sogni, 1992) on kokoelma lyhyitä kertomuksia, joissa hän on kuvitellut unen 21:lle historiasta tunnetulle henkilölle kuvataiteilijoista kirjailijoihin ja säveltäjistä runoilijoihin. Heidän joukkoonsa kuuluvat muun muassa Daidalos, Ovidius, Francois Rabelais, Caravaggio, Francisco Goya, Samuel Taylor Coleridge, Arthur Rimbaud, Anton Tsehov, Fernando Pessoa, Vladimir Majakovski ja Federico Garcia Lorca.  Unennäkijöiden joukkoon on päässyt myös psykoanalyyttinen unien tulkki Sigmund Freud, joka uneksii pätkän tapahtumia potilaanaan Dorana (joka Freudin mukaan kärsi mm. hysteriasta).

Unitekstit ovat lyhyitä, fantastisia ja unen logiikalle alistettuja kertomuksia. Ne kuvaavat pelkoja, toiveita ja toteutuvia unelmia, jotka voivat kääntyä kuitenkin painajaisiksi kuten esimerkiksi Ovidiuksen kohdalla. Hän toivoi pääsevänsä (takaisin) keisarin suosioon ja hetkeksi pääseekin kunnes joutuu uudelleen naurunalaiseksi ja inhotuksi hallitsijan silmissä, joka ei mahdollisesti osaa arvostaa tai ymmärrä Ovidiuksen kauneutta.

Jokainen kokoelman kertomus tuntuu viittaavan tai kertovan jotain unennäkijän henkilöhistoriasta ja/tai taiteesta. Säveltäjä Claude Debussy kiihottuu merestä ja hänen unessaan seikkailee fauni, Rabelais ruokapaastonsa keskellä todistaa ”ruoan ja viinin kuninkaan” Pantagruelin ylensyöntiä ja Fernando Pessoa kohtaa heteronyyminsä Alberto Caeiron lempeän oloisessa ja eteenpäin uralla ohjaavassa unessa.

Osa kokoelman kertomuksista saa onnellisen lopun, mutta aika moni unista on klaustrofobisia ja ahdistavia siis painajaisia. Taiteilijoiden riivaajat on päästetty unen maailmassa valloilleen. Valoisien ja synkkien tunnelmien lisäksi yölliset fantastiset matkat ennustavat kohtaloita ja tulevaa oli kyse vaikkapa saapuvasta kuolemasta ja kiinnijäämisestä viranomaisille (ennen teloitusta).

Tabucchin teksti on mieskeskeistä ja paikoin melko fallistista meininkiä. Mukana on myös huvittavuuksia ja kenties pientä unennäkijään kohdistuvaa ivaa. Kirjan johdannossa Tabucchi kuitenkin kertoo ihailevansa tekstin miehiä, joten minkäänlaisesta vakavasti kriittisestä asenteesta ivailussa on tuskin kuitenkaan kyse, vaikka lukijana ajattelen, että joidenkin kohdalla siihen olisi aihetta.

Unien unia on erikoinen pieni kirja. Se on nopealukuinen, mielikuvitukseltaan runsas ja hauskakin. Koin kertomuskokoelman välipalallisena fantasiana ja lopulta aika viihteellisenä, mikä ei ole huono asia. Ajattelen, että sen voi lukea myös fanikirjana tai eräänlaista fanifiktiona Tabucchinin ihailemista taiteilijoista eri aloilta ja eri aikakausilta. Nautin kirjan mielikuvituksellisuudesta ja paikoin oivaltavistakin yhtymäkohdista unennäkijän henkilöhistoriaan, töihin tai yleisesti siitä mistä hän on tullut jälkipolville tunnetuksi.

Tämän lyhyen kirjaesittelyn loppuun pätkä Robert Louis Stevensonin unesta, jossa hän seikkailee merillä ja päätyy kaukaiselle saarelle:

”Robert Louis Stevenson ymmärsi että hänen piti mennä luolaan; hänelle annettiin tulisoihtu ja hän meni. Siellä oli viileää ja ilma tuoksui myskiltä. Robert Louis Stenvenson eteni vuoren vatsassa, kunnes tuli huoneeseen jonka maanjäristykset olivat ammoin louhineet valtavien tippukivikallioiden sisään. Huoneen keskellä oli hopea-arkku. Robert Louis Stevenson avasi sen ja näki että sisällä oli kirja. Kirja kertoi eräästä saaresta ja matkoista, seikkailuista, pojasta ja merirosvoista, ja kirjan päälle oli kirjoitettu hänen nimensä. Silloin hän astui ulos luolasta, käski alkuasukkaiden palata kylään ja kiipesi itse vuoren huipulle kirja kainalossa. Hän asettui nurmelle makaamaan ja avasi ensimmäisen sivun. Hän tiesi jäävänsä huipulle lukeakseen tuon kirjan. Sillä ilma oli puhdas, tarina kuin ilma ja avasi mielen; ja oli suloista lukea ja odottaa loppua.” (s. 51)

*

unienunia-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Antonio Tabucchi: Unien unia

1992 (Sogni di sogni), suom. 2008 Tammi

Suomentaja: Leena Rantanen

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela

Kannen maalaus: Odilon Redon: Homage à Goya (n. 1895)

87 sivua

lainattu kirjastosta

*

Muita fantastisia ja unenomaisia seikkailuja blogissa

S. A. Hakkarainen: Nescitus

Vanhan Japanin taruja

Tomi Kontio: Uumen

 

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Riikka Ulannon absurdit ja nonsensenkin kanssa flirttailevat minuuttinovellit kokoelmassa Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? käsittelevät joukon eri aiheita yhteiskunnan ilmiöistä ihmisen toimiin, televisiomeiningeistä sanataiteeseen. Kirjan sivuilla kohtaavat kaikenmoiset säätäjät toisensa taivaallisista enkelijoukoista maaseudun syviin riveihin. Ihmiset puhuvat rohkeasti omilla murteillaan ja jonkinlainen Kainuun läsnäolo huokui teksteistä ulos.

Kokoelma on jaettu useampaan otsikoituun osaan antaen viitteitä siitä mitä aihepiirejä kussakin osiossa käsitellään. Osien otsikot antavat myös kuvan Ulannon tyylistä ja asenteesta (asemoinnista) suhteessa tekstin aiheisiin. (Mitä tällä halusin sanoa on: novellikokoelma jakaantuu useaan osaan ja jokainen osa on otsikoitu. Otsikot kuvaavat mikä kunkin osion sisältö on ja millä asenteella ja tyylillä kirjailija on lähtenyt niissä työstämään novelleissa esiintyviä aiheita. Tuliko selkeämmäksi? Ottaisiko Kela, lakifirma tai poliitikko minut töihin? Minulla on selkeästi sana hallussa. Mikä on hallu?) Novellikokoelman osat ovat: Kääpiökuolema ja muita tapoja menehtyä, Antaumaaniset – ja muita varsin arvelluttavia tapauksia, Oi TV!, Väärillä urilla, Puutarhureita ja muita nyppijöitä, Lapsia ja niiden omistajia ja viimeisenä osana: Ilmiö sanatorio tai muuta taidetta.

*

”Ruokajuoma, juomajuoma, janojuomalukuromaani

Kirjoitin kirjoituskirjeen, joka sisälsi kirjoitusmerkkejä, eli olin kirjoittajakirjoittaja. Lähetin kirjoituskirjeeni janojuomaa hörppien lukulukijalle, joka ottivastaanotti lukukirjeen. 

Kirjoituskielikirjoituksessani oli kirjoituskieltä ja yleisesti kirjoitettua yleiskieltä. Kirje ei kuulunut, vaan näkyi luettuna seuraavasti (joka seuraa tätä lauseen osaa) näin (siis en nähnyt, vaan se toinen ”näin” eli seuraavasti, eli ei tavalla seurata vaan seuraavalla tavalla, ei kun ei SILLÄ tavalla, vaan seuraten – argh! – siis jatkaen jumalauta tätä kirjoitettua tekstiä, eli tekstissä eteenpäin edeten), ollaanko sitä nyt tyytyväisiä?” (s. 75)

*

Novellit ovat lyhyitä, puolen sivun, sivun, parin sivun mittaisia ja osa niistä voisi hyvin mennä proosarunonakin. Novellit on nopeasti luettavissa, mutta niiden äärelle kannattaa myös pysähtyä ja antaa oudon huumorin ja kielen leikin vaikuttaa aikansa. Lopputulos novellin lukemisesta voi olla kaikkea skaalalta ”TÄ?!” – repeän – no niin sitte. Novelleja oli usein hauska lukea, vaikka en aina ollut ihan varma, että a) mille nauran ja b) onko ok nauraa. Voisinkin todeta, että novellit kutittivat esille jotakin syvempiä kerroksia esille lukijastaan, vaikka niiden näennäinen sisältö ei ollut erityisen diippiä.

*

Maakuntalauluja, eroottisia tietovisoja

Entinen kotiseutujuontaja, jota kuihtuva maaseutu-Suomi ihaili, joutui myymään taitonsa ja perhearvonsa kansainväliselle kanavayhtiölle.

-Lupaathan ettet tee mitään vanhanaikaista suorassa lähetyksessä, tivasi tuottaja.

-Luppaan mie, vastasi juontaja.

Kuitenkin juontaja onnistui ujuttamaan maakuntalauluja tietovisaan, jossa kilpailijat esiintyivät alasti. Tämän vuoksi juontaja ammuttiin suorassa lähetyksessä, kun hänellä oli Nälkämaan laulu kesken. Hän lauloi kauniilla tenorilla.” (s.35)

*

Pidin Ulannon tekstin ihmisyyttä vinksallaan katsovasta perspektiivistä ja valloilleen päästetystä kielellä leikkivästä asenteesta, joka näkyi muun muassa villeinä sanamonstereina. Novelleissa räyhää kokeellisuuden riemullinen henki ja kirjoittajan kyky tehdä jotakin omaperäistä. Tekstiaines tuoksui keitokselta, johon oli lisätty aimo annos kirjailijalähtöistä reaktiota ympäröivään todellisuuteen tai sitten vain mitä ikinä kirjoittajan mieleen juolahtaa, koska miksei. Moni novelli tuntuu lähtevän liikkeelle jostakin havainnosta, joka muokataan överiksi, koska miksei. Novelleissa ei välitetä normaalin ja epänormaalin rajasta vaan leikitään, hullutellaan. Tarvitseeko kirjallisuuden olla aina niin vakavaa?

Voisin luonnehtia Ulannon novellikokoelmaa myös aikuisten lastenkirjaksi, joka pitää kiinni lukijastaan kuin koira tennissukasta, joka on ainoa kappale sukkaparista jäljellä, mutta jonka on säilyttänyt sentimentaalisista syistä. (Kysymykseni: kuka säilyttää tennissukkaa sentimentaalisista syistä?)

Kokoelman kokonaistunnelma on energinen, kuriton, hyväntuulinen ja kumma. Absurdit ajatuspyrähdykset ja realismin vinha kääntöpuoli tekevät kirjasta mielikuvituksen tilataideteoksen.

*

img_1299

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Kuvitus: Marja-Terttu Vähäkangas

2018 Aviador

83 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää lyhytproosaa blogissa

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito