2 x Adelaida Garcia Morales: Etelä ja Vampyyrin logiikka

Adelaida Garcia Morales (1945-2014) on minulle ollut aiemmin tuntematon espanjalainen kirjailija. Hänen nimensä nousi esille kootessani paikallisen kunnallisen kirjastoni lukupiirille listaa Espanjassa julkaistusta kirjallisuudesta. Luin melkein yhdeltä istumalta kaksi häneltä suomennettua kirjaa: Etelän ja Vampyyrin logiikan. Olen erittäin iloinen, että löysin hänen teoksensa!

Garcia Moralesin kenties tunnetuin ja menestynein teos on Seireenien hiljaisuus (El silencio de las sirenas), jota en ole vielä lukenut, mutta on nousemassa aktiiviseen lukupinooni kunhan saan sen käsiini. Etelä (El Sur seguido de Bene) kattaa sisälleen kaksi mystistä novellia: Etelä ja Bene. Etelästä on tehty joskus aikoinaan filmatisointi (El Sur, 1983, ohj. Victor Erice). Oletan suomennoksen kannen kuvan olevan stillkuva elokuvasta.

Tässä blogitekstissä kerron joitakin lukutunnelmia, mitä Etelä, Bene ja pienoisromaanilta vaikuttava Vampyyrin logiikka minussa herättivät. Toivottavasti saan Seireenien hiljaisuuden pian luettavakseni ja kenties siitäkin naputan joitakin lukutuntuma-ajatuksiani tänne blogiin, mutta jos en, niin ainakin Instagramissa sitten. Minulla on ollut parin vuoden ajan melko aktiivinen Instagram-tili: Kosminen K, jossa julkaisen kaikista lukemistani kirjoista kuvan jonkinlaisella esittelyllä kirjan jättämistä ajatuksista. Kaikki lukemani kirjat eivät siis ehdi blogiin asti – valitettavasti. Tervetuloa seuraamaan minua instassa! 🙂

Mutta asiaan!

Etelä ja Bene ovat novelleja, joissa kummassakin keskushenkilönä ja kertojana toimii nuori tyttö (eivät sama henkilö). He asuvat perheensä talossa maaseudulla syrjässä, eristäytyneenä ja eristettyinä. He ovat usein yksinäisiä vailla kunnollista tai onnistunutta kontaktia ikätovereihin ja heillä on problemaattinen suhde myös vanhempiinsa. Adriana (Etelä) kertaa suhdettaan edesmenneeseen isäänsä, jolla oli salaisuuksia ja erikoisia kykyjä lapsen silmin. Angelan (Bene) isä on myös poissaoleva lastensa elämästä jäätyään leskeksi. Mutta ero näiden kahden novellin välillä suhteessa kertojaansa on siinä, että siinä missä Etelä keskittyy kertojansa Adrianan muistoihin ja tuntoihin isästään niin Bene keskittyy enemmän Angelan kotitaloon palvelustytöksi tulleen nuoren naisen Benen mystiseen taustaan, henkilöhistoriaan ja erikoisiin tapahtumiin, jotka Benen myötä tulevat koko talon asukkaiden koettavaksi. Bene on menneisyytensä riivaama nuori nainen, joka vaikuttaa aavemaiselta, oikukkaalta, paholaismaiselta talon muulle väelle.

Kummassakin novellissa on kuoleman merkitsemiä ja naamioittamia ihmisiä, jotka raunioituvat vähitellen. Kertojana ja todistajina toimivat lapset, jotka joutuvat novelleissa mystisten tapahtumien keskiöön. Lukija ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei. Mikä on lapsen mielikuvistusta ja mikä on lapsen totta. Tämä häilyvä raja on yksi Garcia Moralesin novellien kiehtovuuden syitä minulle. Novelleista Bene tulee lähelle myös kauhuromantiikkaa (gotiikka), sillä sen tunnelma on paikoin hyvin jännittävä mysteeri kuljettaessa kertomusta kohti kohtalokasta arkiymmärryksen rajat ylittävää lopetustaan.

Vampyyrin logiikassa kertojana toimii aikuinen noin 40 -vuotias nainen. Hän on opettaja Madridissa, mutta palaa lapsuuden ja nuoruuden kaupunkiinsa Sevillaan saatuaan sähkeellä tiedon veljensä kuolemasta. Tästä käynnistyy muutaman päivän tapahtumaketju, jonka aikana hän pyrkii selvittämään mitä hänen veljelleen on todellisuudessa tapahtunut ja onko hän edes kuollut. Nainen tutustuu muun muassa veljensä entiseen tyttöystävään nuoreen Maraan, veljen ystävään Pabloon ja erikoiseen Alfonsoon, jolla tuntuu olevan voimakas elinvoimat lähipiiriläisistään vievä voima ja jonka lumoukseen hän myös lankeaa. Pablo väittää Alfonson olevan jonkinlainen vampyyri, joka ei ime uhrinsa verta, mutta elinvoimaa kylläkin.

Vampyyrin logiikka ei heti lukemisen jälkeen jättänyt minuun erityistä vaikutusta toisin kuin esimerkiksi Etelä. Mutta aikani lukukokemusta sulateltuani Alfonson erikoiset voimat ja veljen kohtalo heräsivät henkiin ja tulin ajatelleeksi, että tämän kirjan voisi lukea uudelleen. En lukijana kuitenkaan ajautunut Alfonso pauloihin, en eläytynyt siihen nähden kertojan kokemuksiin, mutta jälkeen päin jäin pohtimaan narsistisia piirteitä Alfonson henkilöhahmossa. Hän manipuloi ihmisiä taitavasti ja hänen henkilöhahmoonsa oli kirjoitettu sisälle jokin mystinen vetovoima, jonka takia hänen lähipiirin ihmiset ovat hänelle helposti ohjailtavissa. Osa heistä uskoo olevansa jollakin tavalla erityisyksilöitä, mutta tämä on vain Alfonson heille uskottelemaa harhaa. Myös mustasukkaisuus riivaa Alfonson vaikutuspiirissä olevia ihmisiä. Tämän kaltaiset ihmisiä valheilla rakentavat ja toisaalta hajottavat valtapelit sairastuttavat ihmisiä. Vampyyrin logiikka on kirjan takakansitekstin mukaan sekoitus murhamysteeriä ja rakkausromaania, mutta kutsuisin kirjaa myös väljillä määrittelyillä psykologiseksi romaaniksi.

*

Näistä kolmesta tarinasta Etelä nousi toistaiseksi suosikikseni Garcia Moralesin proosataiteesta. Siinä nuori tyttö Adriana asuu vanhempiensa ja talossa muiden asuvien naisten kanssa syrjässä kaikesta kaupunkimaisesta maailmanmenosta. Adriana ihailee ja rakastaa isäänsä hyvin paljon ja heidän välillään on sanaton ymmärrys. Heitä yhdistää esimerkiksi pienen heilurin käyttö, jolla voi löytää piilossa tai kadoksissa olevia asioita. Tämän vastapainoksi tarinaan tulee synkkiä sävyjä, sillä Adriana kokee myös surua ja pettymystä isänsä sulkeutuneisuudesta, jonka syy valkenee lukijalle vähitellen tarinan edetessä. Oman ahdistavan tunnelmansa kirjaan tuo erikoisen Adrianan kasvu ympäristössä, joka on syvästi uskonnollinen. Niin Adrianaa kuin hänen isäänsä epäillään olevan jollakin tavalla syntisen pahoja. Todellisuus on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi ja samalla hyvin inhimillinen.

Etelässä kertojana toimiva Adriana muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan isänsä kautta ja puhuttelee isäänsä. Kirja on paikoin hyvin koskettava, mutta itseäni kirjassa kiehtoi se kuinka asioita, ihmisten välisiä suhteita ja tunteita kyettiin kuvaamaan viittaamatta niihin suoraan. Näin itse asiassa myös Vampyyrin logiikassa. Oma tärkeä roolinsa on myös sillä mitä jätetään sanomatta ja lukemisen aikana voi rakentaa tarinaan merkityksiä ja lopulta kenties näennäisen yksinkertainenkin tarina kasvaa aikamoisiin mittoihin.

Garcia Moralesilla on mielestäni ollut erityinen tai ilmiöimäinen kyky kuvata syrjäytyviä ja syrjäytettyjä ihmisiä ja lapsen tulkitsemaa todellisuutta ja maailmaa. Garcia Moralesin tarinat voivat vaikuttaa koruttomilta, mutta ne eivät ole mustavalkoisia vaan kompleksisia ja jättävät jäljen, jos on niiden tarjoamalle maailmalle avoin.

Lainaus novellista Etelä, suom. Tarja Roinila:

” On kummallista, että lapsuuteni kaikkien voimakkaimmat kokemukset syntyivät tuosta näkymättömästä asiasta, jota ei siis oikeastaan ollut olemassakaan. Muistan kuinka istuimme kahdestaan puutarhassa tuntikausia ja pelasimme peliä, jonka olit keksinyt vain meitä varten. Minä piilotin jonkin esineen, ja sinä etsit sen sitten heilurin avulla. Et usko, kuinka kovasti yritin löytää jotakin oikein pientä, niin näkymätöntä kuinka suinkin. Piilotin leivänmurun kiven alle ruusupensaan juurelle, laitoin kukan terälehden kellumaan kaivon sameaan veteen tai sujautin salaa johonkin pikkukiven, jonka vain minä tunnistin. En siksi että olisin yrittänyt harhauttaa sinua. Oli vain niin ihmeellistä yhä uudelleen todeta, että onnistuit ratkaisemaan kaikkein mahdottomimmatkin arvoitukset. Usein katselin pimeän tuloon asti, kuinka liikuit hitaasti heilurin osoittamaan suuntaan, lähestyen paikkaa jonka minä olin salaa valinnut. Silloin puutarhan rikkomaton rauha ja hiljaisuus valtasivat mieleni ja muuttivat todellisuuden unen kaltaiseksi.” (s. 10-11)

*

E3788F72-85A4-48B0-B462-D3D7E5ADC0C6.JPG

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Adelaida Garcia Morales: Etelä

Kaksi novellia: Etelä ja Bene

Alkuteos: El Sur seguido de Bene

Suomentanut: Tarja Roinila

1992 Like

94 sivua

kirjastosta

*

Adelaida Garcia Morales: Vampyyrin logiikka

Alkuteos: La lógica del vampiro (1990)

Suomentanut: Satu Ekman

1995 Like

165 sivua

kirjastosta

*

Lisää mystisiä tarinoita blogissa

Vanhan Japanin taruja

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

Avaruusajan unelmia on kokoelma Saara Henrikssonin spefi- ja tarkennettuna scifinovelleja 2000 -luvulta vuosien varrelta. Novelleja kokoelmassa on yhteensä yhdeksän. Ne sijoittuvat enemmän tai vähemmän määriteltyyn aikaan ja tapahtumapaikkoina toimivat niin oma planeettamme kuin avaruus ja vieraat planeetat, joilla on älyllistä elämää miten sen sitten ihminen haluaa ymmärtää. Toiseuden kohtaaminen ja psykologinen reaktiivisuus outoihin ja vieraisiin tapahtumiin ovat läsnä jokaisessa novellissa. Lukijaa ei usein aseteta tapahtumien ulkopuolelle vaan kohtaamaan vieraat tapahtumat ja tunteet jokaisen novellin päähenkilön kokemusten ja ajattelun kautta.

Saara Henrikssonin novellit avautuivat minulle kertomuksina ihmiskohtaloista tähtisumussa, vierailla mailla, tutkimusasemilla ja konserttisalissa. Esimerkiksi novellissa Taivaallista musiikkia kuvataan kuinka musiikilla on voimaa muuttaa ihmisen tajuntaa ja todellisuutta kohtaamaan jotakin ennenkokematonta, joka on kenties aina ollut läsnä, mutta sitä ei ole aiemmin tavoittanut tai ei ole tiennyt sen olemassaolosta. Novelleista yhtä tahditti David Bowien 70 -luvun musiikki. Kokoelman otsikkonovellissa Avaruusajan unelmia kertoja tekee töitä androgyynille avaruusolennoksikin epäilylle taiteilijalle, joka ajautuu epäsuosioon epäilyttävien mielipiteidensä takia. Luin novellista kaikuja David Bowien hahmoon The Thin White Duke.

Lukija sai kertomusten myötä eteensä näkyjä ja muita olemassaolon tapoja, jotka vieraannuttavat arkikokemuksista ja ihmisyydestä. Osa näistä oli pelottavia, koska tuntemattoman olennon tai tulevaisuuden kohtaaminen on joskus pelottavaa. Et tiedä miten toimia tai mitä tulee tapahtumaan. Esimerkiksi novellissa Siniset lukija pääsee tutustumaan erikoisiin fluideihin olentoihin, joita on tuotu tutkimusasemalle ja jotka menehtyvät novelliin kuvattujen sotilaiden ksenofobisessa toiminnassa. Tämän käsittämättömyyden vastapainona tutkijan asenne vieraaseen kulttuuriin tai olemassaolon tapaan on utelias ja toiseutta kunnioittava. Monessa novellissa vesi ja kasvimaailma olivat keskeisessä roolissa. Henrikssonin scifinovellit eivät kuitenkaan ole raskaita tieteellisiä ”infopaketteja” vaikkapa biologiasta tai hydrologiasta. Novellit usein keskittyvät enemmänkin novelliin luodun maailman tunnelmaan ja henkilöhahmojensa tunteisiin, konflikteihin ja ajatuksiin. Henrikssonin luomien tarinoiden kertojana ja keskushenkilönä toimii usein ihminen, joka on itsenäinen pioneeri, tutkija ja oman tiensä kulkija, joka käy läpi jonkin sisäisen konfliktin, merkittävän muutoksen tai on osa jotain kollektiivista ongelmaa, josta voi löytää oman suuntansa, jos on avoin uusille mahdollisuuksille ja todellisuuksille.

Saara Henrikssonin scifinovelleja oli ilo lukea. Niiden päähenkilöiden joukossa oli pioneerien, taiteilijoiden ja tutkijoiden joukossa myös naisia. Ja vaikka pidän myös hyvin tiukasta infopitoisesta scifistä, niin pidin virkistävänä, että näissä tarinoissa tiede ja avaruus vieraana kiehtovana paikkana eivät nousseet pääosaan vaan ihminen reaktioineen ja tunteineen. Novelleissa oli usein psykologinen lähestymistapa päähenkilönsä kokemuksiin. Kaipaan scifiltä usein jonkin vieraan/toiseuden kohtaamista, kiehtovia näkyjä ja visioita ja ihmisyyden pohdintaa. Useissa Henrikssonin novellissa pääsin näihin lukutuntumiin kiinni.

”Vesi lainehti joka puolella heidän ympärillään. Jos kuunteli tarkkaan, saattoi erottaa hennon äänen, kuin sähköistä ritinää. Se tuntui ilkkuvan kaikkea sitä, minkä Maris oli menettänyt, kaikkea sitä, mitä hän oli pelännyt turhaan. Varhaisissa avaruusajan utopioissa ihmiset uneksivat universumista, jossa äly, ei ulkoiset ominaisuudet, muodostaisi pohjan yhteiselle toiminnalle. Älyllistä elämää saattoi vähiten odottaa niiden ihmisten keskuudessa, joiden parissa Maris oli viettänyt viimeiset puoli vuotta. Mutta ehkä sen voimin hän oli pysynyt järjissään tähän saakka, toivoen, että jotain tulisi eteen. Jotakin oli ennen pitkää tultava.” (s. 43-44, lainaus novellista Siniset)

*

avaruusajanunelmia-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kuva otettu tammikuisella lennolla kohti Lontoota (linkki aukeaa blogitekstiin: Terveisiä tammikuisesta Lontoosta!)

*

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

2018 Osuuskumma

Kansikuva: Anu Korpinen

143 sivua

arvostelukappale (kiitokset)

*

Lisää scifiä, spefiä tai muuta fantastisen kummaa blogissa

S. A. Hakkarainen: Nescitus

Leena Krohn: Kadotus

Stanislaw Lem: Solaris (blogitekstissä juonipaljastuksia)

 

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Riikka Ulannon absurdit ja nonsensenkin kanssa flirttailevat minuuttinovellit kokoelmassa Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? käsittelevät joukon eri aiheita yhteiskunnan ilmiöistä ihmisen toimiin, televisiomeiningeistä sanataiteeseen. Kirjan sivuilla kohtaavat kaikenmoiset säätäjät toisensa taivaallisista enkelijoukoista maaseudun syviin riveihin. Ihmiset puhuvat rohkeasti omilla murteillaan ja jonkinlainen Kainuun läsnäolo huokui teksteistä ulos.

Kokoelma on jaettu useampaan otsikoituun osaan antaen viitteitä siitä mitä aihepiirejä kussakin osiossa käsitellään. Osien otsikot antavat myös kuvan Ulannon tyylistä ja asenteesta (asemoinnista) suhteessa tekstin aiheisiin. (Mitä tällä halusin sanoa on: novellikokoelma jakaantuu useaan osaan ja jokainen osa on otsikoitu. Otsikot kuvaavat mikä kunkin osion sisältö on ja millä asenteella ja tyylillä kirjailija on lähtenyt niissä työstämään novelleissa esiintyviä aiheita. Tuliko selkeämmäksi? Ottaisiko Kela, lakifirma tai poliitikko minut töihin? Minulla on selkeästi sana hallussa. Mikä on hallu?) Novellikokoelman osat ovat: Kääpiökuolema ja muita tapoja menehtyä, Antaumaaniset – ja muita varsin arvelluttavia tapauksia, Oi TV!, Väärillä urilla, Puutarhureita ja muita nyppijöitä, Lapsia ja niiden omistajia ja viimeisenä osana: Ilmiö sanatorio tai muuta taidetta.

*

”Ruokajuoma, juomajuoma, janojuomalukuromaani

Kirjoitin kirjoituskirjeen, joka sisälsi kirjoitusmerkkejä, eli olin kirjoittajakirjoittaja. Lähetin kirjoituskirjeeni janojuomaa hörppien lukulukijalle, joka ottivastaanotti lukukirjeen. 

Kirjoituskielikirjoituksessani oli kirjoituskieltä ja yleisesti kirjoitettua yleiskieltä. Kirje ei kuulunut, vaan näkyi luettuna seuraavasti (joka seuraa tätä lauseen osaa) näin (siis en nähnyt, vaan se toinen ”näin” eli seuraavasti, eli ei tavalla seurata vaan seuraavalla tavalla, ei kun ei SILLÄ tavalla, vaan seuraten – argh! – siis jatkaen jumalauta tätä kirjoitettua tekstiä, eli tekstissä eteenpäin edeten), ollaanko sitä nyt tyytyväisiä?” (s. 75)

*

Novellit ovat lyhyitä, puolen sivun, sivun, parin sivun mittaisia ja osa niistä voisi hyvin mennä proosarunonakin. Novellit on nopeasti luettavissa, mutta niiden äärelle kannattaa myös pysähtyä ja antaa oudon huumorin ja kielen leikin vaikuttaa aikansa. Lopputulos novellin lukemisesta voi olla kaikkea skaalalta ”TÄ?!” – repeän – no niin sitte. Novelleja oli usein hauska lukea, vaikka en aina ollut ihan varma, että a) mille nauran ja b) onko ok nauraa. Voisinkin todeta, että novellit kutittivat esille jotakin syvempiä kerroksia esille lukijastaan, vaikka niiden näennäinen sisältö ei ollut erityisen diippiä.

*

Maakuntalauluja, eroottisia tietovisoja

Entinen kotiseutujuontaja, jota kuihtuva maaseutu-Suomi ihaili, joutui myymään taitonsa ja perhearvonsa kansainväliselle kanavayhtiölle.

-Lupaathan ettet tee mitään vanhanaikaista suorassa lähetyksessä, tivasi tuottaja.

-Luppaan mie, vastasi juontaja.

Kuitenkin juontaja onnistui ujuttamaan maakuntalauluja tietovisaan, jossa kilpailijat esiintyivät alasti. Tämän vuoksi juontaja ammuttiin suorassa lähetyksessä, kun hänellä oli Nälkämaan laulu kesken. Hän lauloi kauniilla tenorilla.” (s.35)

*

Pidin Ulannon tekstin ihmisyyttä vinksallaan katsovasta perspektiivistä ja valloilleen päästetystä kielellä leikkivästä asenteesta, joka näkyi muun muassa villeinä sanamonstereina. Novelleissa räyhää kokeellisuuden riemullinen henki ja kirjoittajan kyky tehdä jotakin omaperäistä. Tekstiaines tuoksui keitokselta, johon oli lisätty aimo annos kirjailijalähtöistä reaktiota ympäröivään todellisuuteen tai sitten vain mitä ikinä kirjoittajan mieleen juolahtaa, koska miksei. Moni novelli tuntuu lähtevän liikkeelle jostakin havainnosta, joka muokataan överiksi, koska miksei. Novelleissa ei välitetä normaalin ja epänormaalin rajasta vaan leikitään, hullutellaan. Tarvitseeko kirjallisuuden olla aina niin vakavaa?

Voisin luonnehtia Ulannon novellikokoelmaa myös aikuisten lastenkirjaksi, joka pitää kiinni lukijastaan kuin koira tennissukasta, joka on ainoa kappale sukkaparista jäljellä, mutta jonka on säilyttänyt sentimentaalisista syistä. (Kysymykseni: kuka säilyttää tennissukkaa sentimentaalisista syistä?)

Kokoelman kokonaistunnelma on energinen, kuriton, hyväntuulinen ja kumma. Absurdit ajatuspyrähdykset ja realismin vinha kääntöpuoli tekevät kirjasta mielikuvituksen tilataideteoksen.

*

img_1299

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Kuvitus: Marja-Terttu Vähäkangas

2018 Aviador

83 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää lyhytproosaa blogissa

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito