Eugene O’Neill: Traania, Vaaravyöhykkeessä ja Ristin paikka – Kolme yksinäytöksistä näytelmää

Luin jokin aika sitten kolme suhteellisen satunnaisesti kirjaston näytelmähyllystä valitsemaani kirjaa. Eugene O’Neill (1888-1956) on ollut pidemmän aikaa yksi minua kiinnostaneista näytelmäkirjailijoista ja halusin lukea häneltä jotakin itselleni aiemmin lukematonta. Olen lukenut häneltä aikaisemmin esimerkiksi pariin otteeseen näytelmän Pitkän päivän matka yöhön ja pitänyt siitä hyvin paljon. Näytelmässä ollaan yhden perheen maaseututalossa vuorokauden ajan, jonka aikana käsitellään erilaisia pinnan alla usein pitkään kyteneitä konflikteja ja sitten feidataan pois jättäen katsoja tai lukija pohtimaan mitä sitä tuli kokeneeksi. Ratkesivatko konfliktit? Pitkän päivän matka yöhön on Eugene O’Neillin ”mammuttiteos”, joka julkaistiin 1941 ja ensiesitettiin kirjailijan kuoleman jälkeen siis postuumisti 1956. Koin näytelmän alkuvuodesta Lontoossa ja esitys oli kenties vaikuttavimpia teatterikokemuksiani ikinä.

Pitkän päivän matka yöhön (PPMY) on Eugene O’Neillin myöhäisempää tuotantoa. Hän on kirjoittanut kirjallisen uransa alkuvaiheilla useamman yksinäytöksisen näytelmän, joissa on samantyyppisiä aiheita kuin PPMY:ssä: ihmisten välisten konfliktien alkuja, pitkäkestoista kohtaamattomuutta (jota puretaan näytelmässä), perhekriisejä ja joissa on jokin määrittelemätön painostavuuden ilmapiiri, pinnan alla kytee. Näytelmien sisäinen aikajana on lyhyt, mutta niihin latautunut ihmisten henkinen kuona on pitkältä ajalta kasautunutta.

Seuraavaksi joitakin huomioita näistä kolmesta näytelmästä.

Ristin paikka (Where the Cross Is made, 1918) sijoittuu merikapteeni Isaiah Bartlettin kotiin, joka muistuttaa kapteenin kajuuttaa interiööriltään. Kapteenilla on kaksi aikuista tai aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta: Nat ja Sue. Lasten äiti on menehtynyt samoihin aikoihin, kun kapteenilla olisi ollut mahdollisuus palata vanhalle haaksirikkopaikalle ja aarteen luokse, jonka hän miehistöineen löysi, mutta hautasi myöhempää hakumatkaa ajatellen. Näytelmän alussa Nat on kutsunut paikalle mielisairaalan lääkärin, jotta tämä veisi pakkomielteisen ja harhaisen kapteeni-isän mielisairaalaan. Perheen patriarkka on tuhlannut omaisuuden ja mielenterveytensä aarteen takia. Aarre on hänelle pakkomielle, joka on ajanut perheen vararikkoon ja sosiaaliseen marginaaliin. Näytelmä etenee nopeasti ja kuvaa jonkinlaisen ”kirotun aarteen” tarinan yhden perheen tragediana. Näytelmän tunnelma tihenee ja muuttuu aavemaisemmaksi loppua kohden, kun kapteeni ja tämän poika Nat näkevät satamaan tulevan laivan, jonka kapteeni on aikoinaan kalliilla rahalla varustanut aarretta hakemaan.

Traania (Ile, 1918) kertoo Ristin paikan tavoin pakkomielteestä ja kuinka pakkomielle voi tuhota ihmissuhteita. Traaniassa ollaan pohjoisilla merillä jonkinlaisella valaanpyyntialuksella. Kapteeni Keeney on menestynyt valaanrasvan toimittaja, mutta tällä kertaa onni ei suosi, sillä jäät eivät tunnu murtuvan auki Keeneyn alukselle. Aluksen miehistö haluaa palata takaisin kotisatamaan työsopimuksen ollessa jo päättynyt, mutta kapteeni ei tähän suostu. Ilmassa on kapinan tuntua. Laivalle mukaan on lähtenyt kapteeni Keeneyn vaimo Annie, joka on merillä onneton. Hän on halunnut kokea miehensä maailman merillä, mutta se ei vastaa sitä mielikuvaa, mikä hänellä oli merimatkustuksesta. Kaksi vuotta merellä pohjoisessa kylmässä ja yksitoikkoisissa maisemissa vaikuttaa kapteenin vaimon mielenterveyteen ja saa hänet anelemaan paluuta takaisin kotiin.

Vaaravyöhykkeessä (In the Zone, 1917) on osa yksinäytöksisten näytelmien kokonaisuutta The Moon of the Caribbees – and Six Other Plays of the Sea (1919). Näytelmä on aikoinaan sovitettu niin televisioon kuin osaksi elokuvaa The Long Voyage Home (1940, ohj. John Ford). Vaaravyöhykkeessä sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan brittiläiselle lastialukselle, joka kuljettaa muun muassa räjähteitä. Näytelmän alussa laiva on saapumassa sota-alueelle, joka aiheuttaa hermostuneisuutta aluksen miehistössä. Näytelmä sijoittuu yhteen hyttiin, jossa joukko miehiä epäilee joukossaan olevan saksalainen vakooja, joka kuljettaa mukanaan pommia räjäyttääkseen aluksen. Seuraa vainoharhaisuutta, aggressioita ja äärimmäistä hermoilua pommista ja vihollisalusten mahdollisista torpedoista. Tilanne hytissä eskaloituu sivistymättömäksi välienselvittelyksi ja raukenee suhteellisen sydäntäsärkevään lopputulemaan.

*

Näytelmät olivat nopealukuisia ja silti niiden tunnelma jäi elämään pidemmäksi aikaa. Ja vaikka 1900 – luvun alun merialusten ja merillä matkustavien miesten maailma on itselleni vieras, niin sain kuitenkin kiinni tämän maailman takana olevista inhimillisistä tunteista kuten O’Neill on ne esittänyt. Näytelmät kuvasivat minulle pakkomielteitä, pettymysten tuoman häpeän piilottamisyrityksiä ja menetysten hyväksymisen vaikeutta tai ylitsepääsemättömyyttä. Kukaan ei halua olla häviäjän puolella. Osalla henkilöhahmoista oli taustalla rakkauden menetys. Nainen oli joko kuollut tai kadonnut teille tietämättömille kenties paeten miestä syystä tai toisesta. Tämä kokemus aiheutti henkilöhahmoille surua, joka tuli piilottaa niin hyvin kuin mahdollista tai sitten tuosta menetyksestä mieli oli sairastunut niin, että suru ulkoistetaan jonkinlaiseen pakkomielteeseen jopa siinä määrin, että pakkomielteen kohde ei ole todellinen.

Näytelmät sijoittuvat merelle tai sen tuntumaan. Pohdin: mikä siinä meressä on, kun se kiehtoo, sinne kaivataan, sen äärelle kaivataan, siitä halutaan elää, sille halutaan elää, mutta se ei kuitenkaan ole luotettava kumppani? Milloin kyse on vain mereen liittyvästä mielikuvasta ja milloin todellisuudesta? Tästä tulikin mieleeni eräs viime vuosina julkaistu lyyristen esseiden helmi, jonka aiheena on meri: Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Tässä kokoelmassa on meren romantisointi kaukana. Ja en ole ihan varma, kuinka paljon O’Neillin näytelmissä merta romantisoidaan. Päinvastoin. Lukemissani näytelmissä meri on arvaamaton huijari, äkkiväärä tuhovoima ja tila, joka riisuu ihmisestä ulos saalistajan, joka janoaa alfauroksen asemaa tai omaa etua. Meri ei tee sankareita vaan kutistaa ihmisen inhimilliseksi. Meri voi viedä sinulta (kaiken) sen, jota rakastat. Toistan: mikä siinä meressä on, kun kiehtoo, sinne kaivataan, sen äärelle kaivataan, siitä halutaan elää, sille halutaan elää, mutta se ei kuitenkaan ole luotettava kumppani?

Jos haluatte kokea valtameren, niin suosittelen John Luther Adamsin sinfoniaorkesterille säveltämää teosta Become Ocean (2013). Linkki aukeaa You Tubeen teoksen sivulle.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Eugene O’Neillin kolme suhteellisen randomisti kirjaston hyllyltä luettavaksi valitsemaani yksinäytöksistä näytelmää

Ristin paikka (Where the Cross is Made, 1918)

Traania (Ile, 1917)

Vaaravyöhykkeessä (In the Zone, 1917)

Suomennos: Aune Brotherus

1937/1948 WSOY

42 plus 36 plus 41 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää näytelmiä blogissa:

Michael Baran: Aamu – Preludi c-molli op. 10

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Walentin Chorell: Ruoho

Teatterissa! Eugene O’Neill: Long Day’s Journey Into Night (Wyndham Theatre)

Mainokset

Judith Schalansky: Atlas of Remote Islands – Fifty Islands I Have Never Set Foot on and Never Will

50 saarta, kaukaista, hylättyä, unohdettua, tavoittelematonta, eristyksissä olevaa saarta, jotka sijaitsevat siellä täällä maapallon valtameriä.

Jokaiselle kirjan esittelemälle saarelle on annettu yksi aukeama. Vasemmalla puolella on lyhyesti faktat kuten koordinaatit, sijainti joihinkin muihin saariin ja mantereisiin, saaren koko ja mahdollinen asukasluku. Tätä seuraa sivun pituinen teksti, joka esittelee saaresta jotakin erikoista tai sitten ihan vain hyvin tavallista. Lukija päättää. Tekstit on koottu eri lähteistä ja eri vuosisadoilta. Kirjoittajan mukaan ne eivät sisällä fiktiota. Vasemmalla puolella aukeamaa on koko sivun kattava kartta saaresta ja joitakin nimettyjä maantieteellisiä merkintöjä saarelta kuten vuoret, lahdet ja niemet nyt ainakin.

Kirja kertoi kai enemmän ihmisistä. Sellaisista, jotka ovat seikkailijoita, matkailijoita, sotilaita, kauppiaita, profeettoja, yksinvaltiaiksi halajavia, tieteilijöitä ja sattuman/kohtalon/onnen/määrätietoisuuden/hullunrohkeuden kuljettamia ihmisiä.   Heidän joukkoonsa mahtuu sellaisia, joilla on kaipuu tai kyky elää eristyksissä. Kaipuulla pääsee matkalle, mutta kyvyllä selviää jotenkin kunnialla hengissä. Jotkut etäisiltä saarilta itsensä löytäneet ovat lähteneet matkalle tuntemattomaan, sillä kaipaavat omaa rauhaa tai omia sääntöjä. Miksei kumpaakin?

Yksinäiset saaret ovat oivallista kasvualustaa utopioille ja valitettavasti myös dystopioille. On itsevaltiaita, jotka ovat kyllästyneet eurooppalaiseen menoon ja lähtevät merille. He eivät mene Amerikkaan vaan pienelle saarelle ja perustavat sinne vaikkapa kuningaskunnan. No, ehkä ei niin epäeurooppalaista käytöstä tuo tuollainen. Tyrannit ja monarkit saavat omilla saarilla päättää asioistaan kuten haluavat kunnes joku ostaa saaren heiltä pois esimerkiksi 2,5 miljoonalla länsimaisella valuutalla. Ennen sitä saarta on hallinnut alenevassa polvessa viisi saman nimistä kuningasta. Kätevää, ei ole tarvinnut päntätä monarkkien nimiä ja sukulinjoja. Kunhan osaa laskea ainakin viiteen, niin erään saaren monarkit ovat hallussa.

Eristyneissä saarissa on se sellainen juttu, että ihminen on aikalailla luonnon armoilla. Matkustaja- ja kauppalaivat kulkevat harvoin ohitse ja lentämälläkään ei aina tahdo päästä perille. Ei ainakaan saarelle, mille tähtää. Tämä eristyneisyys tekee ihmisen mielelle kaikenlaisia tepposia. Erakkoasenne ei ole kaikkia varten. Luonto laittaa järjestykseen myös saarten olosuhteisiin ilahtuneet itsevaltiaat ja jos luonto ei ehdi tehdä korjausliikettä yhdyskunnan demokratisoimiseksi, niin ihminen saa täystuhon aikaseksi ihan omana itsenään. Kärsijöinä usein toiset ihmiset ja valitettavasti myös ympäristö. Eräskin merileijonalaji metsästettiin sukupuuttoon ja sitten saarelle annettiin tuon rosvojoukon laivan kapteenin nimi. Lisäksi atolleja on räjäytelty sotimistarkoituksessa, ihan vaan harjoitellessa pommin toimivuutta ja nappien painallusta, koska parempi olla valmis kun toiselta puolelta maapalloa hyökätään.

Saaria katoaa kartalta yhtenään tai sitten ihmiset hukkaavat ne merenkulkupuuhissa. Militarisoidut saaret katoavat maailmankartalta epäluonnollisista syistä ja tutkimusasemiksi tai sotilastukikohdiksi vallatut saaret katoavat sen alkuperäisiltä asukkailta. Saaria katoaa myös länsimaalaisilta, joita ei toivota omalle saarelle sähläämään pommien, saasteiden ja aatteiden kanssa. Yksi tällaisista saarista kyllä valitettavasti on uppoamassa länsimaisavusteisesti ilmastonmuutoksen nostaessa merenpintaa, joten länsimaat voittavat vahingossa. Oikeasti olen sitä mieltä, että tässä prosessissa häviävät kaikki.

Ihminen ei ole ainoa, joka kadottaa saaret kartoista. Luonto osaa myös ja ei aina niin hitaasti kuin luulisi. Tulivuorten purkaukset hoitavat homman tehokkaasti ja ihminen ei millään keinolla pysty pysäyttämään tätä prosessia. Mannerlaatat liikkuvat ja sillä selvä. Niin näitä saariakin on ilmestynyt kartalle alun alkaen.

Atlas ei esittele lomiin sopivia paratiisisaaria, joissa ihmiset voivat suorittaa erilaisia soidinmenoja reality-televisiosarjojen mukaisesti. Mielikuvien eksoottiset lomasaaret, joissa palmut huojuvat, hiekkarannat hyväilevät ja kirkas sininen vesi, valo ja lämpö saavat uskomaan jumalaan, eivät ole tämän atlaksen saarikavalkadissa mukana. Internet-vapaata elämäntapaa kyllä tarjotaan ja se voi jo tuntua lomalta sellaisenaan. Nämä saaret ovat luonnon omia geologisia ihmeitä, taidonnäytteitä, kummajaisia, jäännöseriä, vitsejä ja kysymysmerkkejä.

Ihmisen uteliaisuudella ei ole rajoja. Ihminen on valloittanut ja yrittänyt valloittaa lukuisia atlaksen esittelemiä saaria, atolleja ja saariryhmiä. Valloitus tapahtuu menemällä paikan päälle ja sen jälkeen nimeämällä saari sekä piirtämällä siitä kartta. Karttaan on kirjattu esimerkiksi vuoria, laaksoja, rantoja, niemiä ja lahtia, joilla on usein englantilainen, ranskalainen tai espanjalainen nimi. Joukkoon mahtuu myös japanilaisia, portugalilaisia, norjalaisia ja venäläisiä paikannimiä. Harvemmin ovat käytössä kielet, joita saarilla on puhuttu ennen kuin ne on löydetty. Moni historiallinen monarkki puolisoineen ja perheenjäsenineen on saanut lainata nimensä monelle karttapaikalle ja kun merillä ollaan, niin monen laivan kapteeni on jättänyt myös jälkensä nimistöön.

Yksinäisille saarille eksytään usein puolivahingossa. Meri myrskyää ja rykäisee ihmisen paatteineen ja teknologioineen minne tuuli puhaltaa ja merivirrat kuljettavat. Haaksirikkoutueet lähettävät hätäkutsuja, seuraavaksi kaluavat saaren luonnon henkensä pitimiksi ja sen jälkeen mahdollisesti toisensa. Ja katoavat historiasta. Jotkut kuitenkin selviävät haaksirikosta siinä määrin, että päättävätkin elää saarella klaustrofobisissa tunnelmissa kunnes tulevat pelastetuiksi. Tällöin toisen ihmisen syöminen ei useimmiten ole vaihtoehto. Jotkut kyllä silti katoavat historiasta. Kun saarelle on menty uudestaan, niin on löydetty kasa ihmisen luita, hauta tai pari ja se oli siinä. Jotkut kuitenkin ihan oikeasti tulevat pelastetuiksi ja saari saa uuden nimen pelastavan aluksen kapteenin mukaan.

Saaret eivät tarvitse ihmistä. Ihmiset tarvitsevat saarta. Joku tarvitsee tilaa, koska haluaa omaa tilaa, joku luodakseen uuden yhteiskunnan (joka muistuttaa erehdyttävästi sitä, josta lähti, mutta tällä kertaa hän on pomo), joku käydäkseen sotaa ja joku harjoitellakseen sodankäyntiä. Saaria tarvitaan myös tyydyttämään ihmisen uteliaisuutta kuten pyrkimystä ymmärtää luontoa tai itseään (miten selviän – tyyppisesti, olenko ihminen vai jumala – tyyppisesti). Saaria tarvitaan myös kommunikointiin ja valvontaan, sillä niille voi sijoittaa tutkimuskeskuksia ja tiedusteluyksiköitä tai odotella avaruudesta palaavia (ihmisiä). Ja saarta tarvitaan myös nimeämään oma itse, oma ideologia ja oma uskonto kartalle. Ja joillekin saari on koti, asuin- ja elinympäristö, jolla on asuttu sukupolvesta toiseen.

Yksinäisillä saarilla tapahtuu yllättävän paljon.

Atlaksen kirjoittaja kertoo johdannossa muun muassa rakkaudestaan karttoihin. Ymmärrän.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Judith Schalansky: Atlas of Remote Islands – Fifty Islands I Have Never Set Foot on and Never Will (2009/2010)

Penguin Books, kääntäjä saksasta englantiin: Christine Lo

Piirrokset ja suunnittelu: Judith Schalansky

Kirja omasta hyllystä kotikirjastosta.

Helmet-lukuhaaste 26: kirja kertoo paikasta, jossa et ole koskaan käynyt

Helmet lukuhaaste 2018

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri

”Kap Horne muodostaa rajan. Rajan Tyynen valtameren ja Atlantin välillä. Ja siellä on vain vettä niin kauas kuin silmä kantaa. Maailman ympäri voi purjehtia pysähtymättä. Yhtään ihmistä kohtaamatta. Koko maailma on avoin.” (s. 161)

”Meri keksii aina heti viat. Merta ei voi huiputtaa millään lailla. Iso koetinkivi on siinä. Sitä tarvitaan koska, olet ehkä kuullut tästä ilmaisusta – Folie à deux? Jos kaksi ihmistä elää yksinäisyydessä ja heillä on puhekumppaneiksi vain toisensa – he ehkä elävät metsässä. Äkkiä toinen saa ajatuksen. Kummallista, toinen sanoo silloin, ihmettelenpä eikö tämä kivi liiku. Kappas, toinen sanoo, kivi tosiaan liikkuu. Ensimmäinen, joka saa vahvistuksen ajatukselleen, sanoo silloin, että se liikkuu jopa paljon! Kyllä, sen se tekee! toinen sanoo. Eli he vahvistavat toistensa hulluutta.
Mutta ulkona merellä. Niin ei voi käydä. Riittää, että veneessäsi on pienenpieni reikä. Luulet venettä tiiviiksi. Kaverisikin väittävät, että vene on tiivis. Niin lasket veneen vesille. Sekunnin kuluttua huomaat, että sisään suihkuaa vettä.
Missä se pieni reikä onkin, meri löytää sen. Jos on jotain muuta vikaa, meri keksii sen heti.
Se on todellisuus.” (s. 162-163)

”Mutta tietyn ajan kuluttua – joskus tulevaisuudessa, meren itsensä täytyy lakata. Vaikka se onkin yhä pysyvin elementti planeetan pinnalla – lopulta se tulee kuivumaan.” (näin auringon paisuessa jättiläiseksi) (s. 164)

Jäin miettimään, mistä nämä esseet kertoivat. Niitä on neljä: Katastrofi, Pinnan alla, Labyrintti ja Yksinäisyys. Niissä kuvataan ihmisen suhdetta mereen. Ihminen ui, ihminen purjehtii, ihminen on sukellusveneessä, ihminen on saaristossa ja ihminen on majakassa, jopa sellaisessa, jota ei ole rakennettu saarelle vaan meren päälle.

Merta ei erityisesti romantisoida. Meri ei erityisesti edusta vapautta vaan luonnon voimaa, joka laittaa ja on aina laittanut ihmisen järjestykseen, osoittanut sille paikkansa: murskaan sinut hetkessä olit sitten sukellusveneessä tai purjealuksessa. Meri voi rikkoa ihmisen sisältä, ulkoa sekä ihmisen teknologian. Ja meri ei välitä tästä ja tekee sen helposti ilman minkäänlaisia ponnistuksia. Ihminen on se, joka pyrkii tulkitsemaan merta, kaipaa merta ja haluaa käyttää sitä hyväkseen eri tavoin ja eri syistä. Meri on mahdollisuus kadota.

Esseen ihmiset lähtevät merille, koska haluavat kokea vapautta, kasvaa ihmisinä ja koetella rajojaan. Ihmisillä on toiveita, unelmia. Ihmisillä on pelkoja ja käsittelemättömiä syvälle mielen pohjapimentoon unohdettuja asioita. Toiset selviävät merestä, toiset eivät (kuolevat) ja toiset eivät ymmärrä, mitä meri on heille tehnyt. Meri tai sen vesi aina löytää viat ja ihminen on mennyttä. Merelle ei kannata lähteä etsimään jotakin sellaista, mitä ei ole valmis kohtaamaan. Yksinäisyys voi olla voimavara, mutta jos se on ihmisen pahimpia pelkoja tai vielä huonommin: ihminen ei tiedä, miten toimii yksinäisyydessä, meren avaruuden tuntu tuhoaa ihmisen.

Neljää esseetä kuvaillaan lyyriksiksi. David Shields julkaisi vuonna 2010 manifestin: Reality Hunger – A Manifesto, jonka kantavina teemoina Meren kirjoittajien mukaan ovat realismin uudistaminen, todellisuudenkuvauksen luotettavuus, sivurakenteiden esiintuominen, kollaasit, koosteet… näistä muotoutuu lyyrinen essee. Kyse on fragmenteista, jotka on dramaturgisesti askarreltu ja rakenneltu lyyriseksi esseeksi. Kyse on tekstistä, joka on lainauksia, omia ja toisten ajatuksia, päähänpistoja, viitteitä kirjallisuuteen, elokuviin, taiteisiin ja dokumentaariseen aineistoon. Ja lopussa tulee olla lähdeluettelo. Aineiston erilaisuus on suotavaa, aineisto ja lähteet ovat samantasoisia/arvoisia, rinnakkaisia, yhtä tärkeitä ja keskeisiä. Ne ovat ”palasia, sirpaleita, scraps: näytä ne, annan niiden olla ja puhua puolestaan, yhteyksissään” (s. 148). Ja edelleen:

”Aika kuin maisema, laaja kuin avaruus, joka lukiessani syntyy minussa. Jossa kertomus, kertomukset ikään kuin soljuvat ympäriinsä. Ja tausta, jolla ne kaikuvat, ehkä siellä tuulee, mutta välinpitämättömästi.
Kertomukset tuulessa. Ja mieleeni juolahtaa, että kaikki meidän tarinamme, miten eeppisiö ne ovatkin, miten fragmentaarisia ”muodoltaan” – sirpaleita ne ovat yhtä kaikki. Leikkauksia, tähdenlentoja, väreilyä ja katkelmia. Eikä sen ajatteleminen tunnu yhtäkkiä lainkaan vaaralliselta, hajottavalta tai mielivaltaiselta – vaan ihanalta, oikealta ja vapauttavalta.
’In school, all the thought re combed out, what was left was like a field. Close your eyes and you can feel it for miles around.’ (John Ashberg) (s. 148-149)

Lukijassa tapahtuu (tulkinta, tunne, kokemus…) yhteydet tekstissä – ja tapahtuu yhteydet lukijoiden välillä. Rikas ja valtava kuin (valta)meri. —

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri – Neljä lyyristä esseetä

Suomennos Asko Sahlberg, Teos, 2012, 170 sivua lainattu kirjastosta.