Rae Armantrout: Kunhan sanon

”Niin paljon onnellisuutta

on lukittu

kieleen,

valmiina

purskahtamaan ulos

milloin hyvänsä

ja häipymään”

Poesia on kustantanut Aki Salmelan suomentamaa yhdysvaltalaisen Rae Armantroutin runoutta vuosilta 1978-2017. Käännöskokoelman lukeminen teki minut pirskahtavan onnelliseksi. Ahmin runoja ja koin levotonta tyhjyyttä luettuani kokoelman viimeisen runon. En uskaltanut heti aloittaa alusta, sillä halusin jäädä tilaan muistelemaan hetkeksi miltä tuntui lukea nämä runot ensimmäistä kertaa.

”TÄSMÄLLINEN

Äkkiä, ennen kuin kuolet,

kuvaile

tämän hotellin maton

täsmällinen sävy.

Mikä merkitys

on epäsäännöllisillä, keltaisilla

ympyröillä, osa niistä

onttoja,

joita on kertynyt kaistaleiksi

tälle päiväpeitolle?

Jos rakastat minua,

palvo

esineitä,

jotka olen saanut

edustamaan itseäni

poissaolessani

*

Yhä lisää

talorivejä

levittäytyy

miellyttävästi

tuon kukkulan rinteelle.

Olisi

kenties mahdollista

laskea esiintymiä.”

Luin kokoelman toisen kertaan sattumanvaraisesti runoja valiten ja kirjoitan tähän mitä mieleeni tulee. En kykene osaa halua tehdä tästä tekstistä runoanalyysiä. Kirjoitan mitä tulee mieleen ja rakennan näiden ajatusten alkujen tai ajatusten ytimien ympärille tekstimassaa.

Runoissa on läsnä kyselevä ihmettelevä asenne havaintoihin ja älyllisiin reaktioihin, jotka oivalluksina ponnahtavat pintaan ja saavat sanallisen muodon. Fenomeenit (ilmiöt) ja fenomeenit fenomeenien pinnalla. Kuljetaan pinnalla, joka tuntuu aika epävakaalta, koska se on on pehmeä ja sitten pudotaan johonkin poimuun, joka voi olla myös madonreikä. Se on kuitenkin hyvin syvä putous, jonne ei kuitenkaan eksytä vaan kenties pysähdytään kellumaan paikoilleen. Tämä kelluntatila tai pysähdys on runo.

Kokemus runoista tilallisina ja huonemaisina. Jos olisivat huoneita, niin ovi on juuri hetki sitten suljettu ja lukija käy ikkunat läpi ja avaa ne. Mitä ikkunoista sisälle tulee on runo.

Intiimi olo lähellä ajatusten tai kenties ajattelun syntykehrää. Filosofista. Kielellistä. Ollaan sisällä mielessä ja sieltä kannetaan ulos huolella aseteltuja väitteitä. Voivat olla myös kysymyksiä ilman vastauksia. Tai runo voi olla vastaus, mutta avoin.

”RUNO

Nyt kehomme

ovat kaksi jääpalloa,

jotka ovat sulamaisillaan.

”Nyt” ei voi alkaa.

*

Et ole unessa

nyt. Nyt ei ole olemassa

kun olet unessa.

Nyt tarkoittaa: ”Nyt

tee jotain!”

Voin kääntyä

nukkuessani. Voin

nähdä unta.

*

Nyt on milloin

voit valita

tekeväsi jotain.

Mikä siis tulee nyt,

teko vai valinta?

*

Kierrellen

sen reunaa

mitä voi,

olisi voitu

tarkoittaa”

Intuitio sattuma havainto spontaani reaktio vaikutelma impressio

Syvä pudotus subjektiin ja ponnahdus kollektiiviin

Runoilija kuin suodatinpaperi tai luonnonkivimuurin pinta, josta kasvit ja kosteus tulevat vähitellen läpi

Intertekstuaalinen verkosto. Verkosto, koska kieli yhdistää ne jotkin toisiinsa. Pilkottua tajunnanvirtaa. Kommenttiraita havaintoja.

”ELINYMPÄRISTÖ

Elinympäristö-teemainen aitaus.

Zen-vaikutteinen muki

*

Korttelin takana

koirat haukkuvat poissaoloa.”

Pysähdytään tähän reagoidaan nostetaan pohditaan lasketaan huomioidaan päästetään irti ja jatketaan matkaa.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Rae Armantrout: Kunhan sanon

Suomennos: Aki Salmela

2017 Poesia, runot vuosilta 1978-2017

Kansi: Tiina Lehikoinen

160 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Blogissa tekstejä runoista (joitakin, valikoima hiljattain ilmestyneistä)

Runoreaktiot!

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Mikko Rimminen & Otto Karvonen: super hyvä olo

Jukka Viikilä: Runoja I – II

Helena Sinervo: Merveli

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet (omaa tekstiäni koherentimmin) mm.

Juha-Pekka Kilpiö (Kiiltomato.net)

Tuomas – Tekstiluola

Omppu – Reader why Did I Marry Him?

Mainokset

Jukka Viikilä: Runoja I – II

Näppärää, älypyrskähtelevää, hauska, ilkikurista, pirskahtelevaa, lakonista, banaalia, kuivaa, banaani, laatikkomaista, pintaisaa, liukasta, karua, tahmeaa, heittävää (sisälle ja ulos, samanaikaisesti ja erikseen), hölöä, vittuilevaa, baarissa, ovelaa, lempeää, humaania, hitaasti syttyvää (lukijassa), kuvailevaa, järjestelevää, erittelevää, toteavaa, kysymyksiä esittävää.

Tästä on moneksi. Näin ajattelin lukiessani Jukka Viikilän runoja. Tämä ehkä hieman yllätti minut, koska niiden tyyli tuntuu hyvin samalta runosta toiseen. Asioita todetaan ja sen jälkeen odotetaan reaktiota.

Ajattelin runojen tyylistä muun muassa näin:

Tyyli on selkeä, tulkinta ei ole selkeä. Vaihtoehdot: jatka lukemista ja anna vaikuttaa.

Tyyli on selkeä, tulkinta on selkeä. Vaihtoehdot: jatka lukemista ja anna vaikuttaa.

*

Mistä nämä runot kertoivat? Onko se edes mielekäs kysymys? Luin hiljaittain Ben Lernerin Lähtö Atochan asemalta, jossa päähenkilö, lusmuileva ihmisten ja ilmiöiden välitilan itsellään täyttävä antilungisti Adam toteaa pariin otteeseen uteliaalle kysyjälle, että runot eivät kerro mistään. Tätä hetken pohtiessani voin hahmotella ajatukseni tässä niin, että runot eivät kerro mistään vaan ihminen kertoo mistä runot kertovat. Siis tulkinta syntyy lukijassa postmodernilta haiskahtavan reseptioestetiikan ja kirjallisuus/viestintätutkimuksen tutkimusnäkökulmin ajateltuna.

Jos kertomisen sijasta nostaisin joitakin aiheita, teemoja tai motiiveja, jotka lukukokemuksen jälkeen nousivat takaisin pinnalle, niin tässä luettelo: Autoja, naisia, tennistä, miehiä, eläimiä, ihmisten luontosuhteita, autoja, kysymyksiä, seksiä, kaupunkikulttuuria, Jeesus, arvoituksia, kysymyksiä, heittoja, ihmisten välisiä suhteita ja autoja. Näitä ei kannata niputtaa yhden sisäisen kertojaäänen kiinnostuksen kohteiksi. Kokoelman runoilla ei mielestäni ole yhtä sisäistä kertojaa vaan ne tuntuvat enemmänkin kirjoittajansa paperille asetetuilta sanoilta kokeilla mikä ja minkälainen impressio niistä jää. Runoista yksi suosikkini oli tämä:

”Muistakaa että jokainen metsän puu on elämän puu.

Puun voi sahata poikki, koska elämää on kaikkialla.

Sahattu puu voidaan kuljettaa paperitehtaaseen,

mutta muistakaa että jokainen paperi on elämän sana tälle päivälle.

Paperin voi polttaa uunissa, koska sama sana toistuu kaikkialla.

Muistakaa että jokaisessa ihmisessä kasvaa sisällä elämän puu.

Ihmisen voi sahata poikki niin kuin puun, koska ihminen on kaikkialla.

Mutta muistakaa että vaikka elämä tapahtuu kaikkialla,

on sen jokainen koti sen ainoa koti”

s. 9

Toiston, vertailun ja ilmiön ympärillä kehräämisestä syntyy runo, joka saa minut pohtimaan esimerkiksi elämän pyhyyttä, elämään tässä vertautuu niin luonto (puu), kirjallisuus/sana kuin ihminen. Elämän voi tuhota, mutta kun sen teet, niin tuhoat jotakin ainutlaatuista.

Moni kaksoiskokoelman (Runoja I – II) tuntui kertovan (!) minulle ilmiöistä ja ilmiöiden välisestä vuoropuhelusta, vuorovaikutuksesta, vuorotyöstä, työvuorosta ja aikavuoroisuudesta ilman u:ta. Runous on keino tuottaa ja testata ajattelua. Missä menevät sen rajat ja mahdollisesti mitä rajan toisella puolella on? Ilmiön voi nähdä muotoonsa kasvaneelta tai kasvatetulta organismilta, mutta se voi olla muutakin kun lukija asettaa itsensä altiiksi runon keinoilla tutkia jotakin ilmiötä (tai miksei juuri myös lukijan kykyjä ja keinoja lukea runoutta tai kirjallisuutta).

*

Lukukokemukseeni sisältyi liikettä, jolla tarkoitan kai jotain sellaista minkä voi yhdistää lukunopeuteen ja lukutapaan. Sekä siihen, että runon lukutila voi viedä sen verran mennessään, että unohdan tai haluan unohtaa ajan ja paikan. Ajattelin esimerkiksi näin:

Liike hidas, paikoillaanolo, suunta edestakainen ja etenevä

Kuin menisi veden alle uima-altaassa ja arvuuttelisi kuinka kauan pystyy pitämään hengitystään ennen kuin olisi noustava metelin keskelle

Annettava vaikuttaa, mutta jos teepussin unohtaa teekuppiin, niin juotavaksi tarkoitetusta tulee liian vahvaa.

Inhimillisen tiivistä, ilmatiivis ja sopivasti ilmava, jotta ei tule oloa kuin olisi tyhjiössä

Hain kalasaalista. Hain ei tarvitse pidättää hengitystä veden alla. Sain sieniä, joista tunnistin suurimman osan.

*

Eräänlainen lukutapani kuvaus Viikilän runojen äärellä voisi kuvailla myös näin: Muodostetaan kehiä sanojen ja ilmiöiden äärellä. Pinta on jähmeää massaa tai ainetta, johon jää jälki kun sitä käsitellään. Tuo jälki, ensimmäinen kehä, on runon pohja/ydin. Sitten tarkastellaan kehää, kierretään tikkua/kynää kehässä ja poimitaan kehän jättämä jälki uudelle paperille. Se on runo.

Tämä alkaa muistuttamaan etäisesti hermeneuttista kehää tai spiraalia. Pääseekö siitä koskaan ulos?

*

Voisin kirjoittaa tästä ihan oikeankin kirja-arvion, mutta se tuntuu ajatuksena mahdottoman kuivalta. Mahdoton ja kuiva. Vähän kuin tulkinta ja tyyli.

Voisiko näistä olla aforismeiksi?

Mietin ihmisen kykyä ja mielikuvitusta kirjoittaa tiivisti ja samalla rikkaasti. Ja ihmisen kykyä mielikuvituksen kautta kirjoittaa vähän sanoja ja paljon ajatuksia.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Jukka Viikilä: Runoja I – II

Sisältää kaksi kokoelmaa, jotka julkaistu vuosina 2008 ja 2010

2017 Gummerus 210 sivua

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Arvostelukappale

*

Olen aikaisemmin kirjoittanut pastissin, fanifiktiota tai sen sellaista Viikilän päiväkirjaromaanista Akvarelleja Engelin kaupungista > Paloja Charlotte Engelin päiväkirjasta Helsingin vuosilta

*

Jukka Viikilän runoista ovat kirjoittaneet mm.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja / Runoja I – II

Riitta / Kirja vieköön! / Runoja I – II

Jussi Korhonen Viikilän esikoiskokoelmasta (Kiiltomato.net)

Runoreaktio: Kolmen heteronyymin muistolle: Fernando Pessoa: En minä aina ole sama

Alberto Caeiron muistolle:

Muinainen lehto, lehtevä metsä, ei ihmisen jälkiä. Vanhoja puita, lehtipuita. Nuoria versoja, jotka tuntuvat luonnottomalta sillä aika on pysähtynyt. Ehkä niitä ei ole olemassa. Valon lähde on tuntematon. Se on ja sitä ei ole. Sen jälki on todellinen. Hahmoton hengittävä valokehä. Katse löytää reitin puiden lehtikohinan läpi pienelle aukiolle kevyen valon tietä. Olet todellinen kuin oikukas tuuli, joka kulkee samoja lehtivihreän sokkeloita kohti sitä mikä on aukiolla metsän keskellä.

Marmorinen mies. Pysähtynyt paikoilleen. Huokaa äänekkäästi ja katselee päätään hitaasti liikuttaen ympärilleen. Hiljainen rahina marmorin antaessa myöten. Arvokas, ryhdikäs. Katseen suunta asioihin joita havannoi tulee pään liikkeestä. Suu mumisee jotakin mistä ei saa selvää. Välillä tuijottaa sinua ja sitten hitaasti kääntää katseensa pois. Miten reagoit häneen? Sillä ei ole ole marmorimiehelle väliä. Tunteet ja reaktiot eivät läpäise hänen pintaansa. Olet tauko, joka haihtuu pois.

Marmorimiehen hymy tekee sen vastaanottajasta mielipuolisen. Hymy joka ei kerro mitään. Ei iloa tyytyväisyyttä onnea tai ymmärrystä. Kuvitelkaa hymy  joka ei välitä tunnetta tai ajatusta. Hymy joka on olemassa vain fyysisenä eleenä. Hymy joka on ontto. Ja silti se on olemassa.

Jos et tiedä miksi se on olemassa et tiedä miksi olet olemassa

Kävelet pois.

Katsot taaksesi ja näet sen minkä kuulet kun energia sammuu laajentuvan maailmankaikkeuden reunalla

*

Ricardo Reisin muistolle:

”Totuuden yläpuolella ovat jumalat.

Meidän tieteemme on kehno kopio

varmuudesta jolla he tietävät

että Maailmankaikkeus on olemassa.”

Siirrytään pois muinaisesta lehdosta

Maaseudulle, vihanta kumpuileva maisema jossakin päin hedelmällistä Italiaa, pieniä hiekkateitä, kivisiä rakennuksia, kirkko, kellot soittavat pyhän alkua, teiden varsilla alttareita tunnetulle jumalalle ja hänen pyhilleen ja jossakin maahan hukutettuna alttareita jumalille, jotka eivät ole luoneet vaan kuolleet liian inhimillisinä. Jumalia joita ei palvota, unohdettuja ja ei-toivottuja. Voimme lukea heistä eepoksista, näytelmistä, kiistakirjoituksista, kirjeistä, puolesta ja vastaan, filosofiaa, metafysiikkia, poetiikkaa, etiikkaa…  Erään pellon syrjällä on talo, talolla on piha ja pihalla on ruukkuja. Ruukuilla on kukkia ja kukilla on värit, muoto ja tuoksu. Ihmisellä on aistit ja aikaa miettiä auringon laskiessa päivän töitä ja huomisen töitä. Sama päivä, ei aika.

Kukkien katsoja on pilvitarhuri. Mielenrauha katoavaisuudesta. Sielut ja jumalat samaa materiaalisuutta ihmisen kanssa. Tiede ja keskustelut samaa materiaalisuutta ihmisen kanssa. Milloin ihminen on yksin?

Pysähtynyt vaipuminen, yksinkertaisuuden hiominen kuulaksi ajattelun eetteriksi.

”Niin joutuin menee ohi kaikki mikä menee,

kuolee niin nuorena jumalten edessä sitten

kun kuolee! Kaikki on niin vähän!

Mitään ei tiedä, kaiken vain kuvittelee.

Ympäröi itsesi ruusuilla, rakasta, juo

ja vaikene. Muu ei ole mitään.”

*

Alvaro de Camposin muistolle:

Siirrytään jonnekin tulevaisuuteen määrittelemättömään aikaan

Jäbä rakastaa koneita, koska on saanut vangittua niihin ihmisen, ihmiskunnan historian ja kone selittää laskee dataa raksuttaa naps naps raks surrrrrrrrrr infot parametrit kuka mitä missä milloin mitä mieltä pelot toiveet kateus rakkaus himo heikkous yksinäisyys pakkomielle kuka teki algoritmin hei! uuh uhh uh!

Uuden ajan sampo

Oi! Huutomerkkejä! Isoja alkukirjaimia kun on Merkitystä!

Kone-lover! Inno-lover! Eksistentialisti kohtaa futuristin! Mikä kaunis surina!

Vierailin tänään Xn kirjastossa. Oletteko käyneet? Raskas ovi, keskustan laidalla, jykevät rappuset, upea eteishalli, suljetut ovet. Missä on kirjasto missä on kirjast0 mi55ä 0n k1rja5t0!  missä ovat aarteet?

Kellariin siellä on kone

Kone on kuutio (koska miksi ei)

Koneella on peilipinta

Nyyhkytyttävä halaus, koska ei näe sisälle

Haluaa syödä sen
Kulma imettää ihmistä

Aukeaa ovi vieressä

Paluu kaupungin kadulle

Älä mene kahvilaan koska se on kulunut klisee. Älä mene sushibaariin koska sekin on kulunut klisee. Ota rooli ja mene kadulle.

Näkymättömyys on uusi ulkopuolisuus,           .

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Fernando Pessoa: En minä aina ole sama (2001 Otava, suom. Pentti Saaritsa)

207 sivua lainattu kirjastosta ja lopulta löytynyt kappale myös omaan kotikirjastoon

Fernando Pessoa käytti runoillessaan usein heteronyymejä, joille loi oman kirjallisen identiteetin. Heteronyymit tässä kokoelmassa ovat: stoalainen Alberto Caeiro, epikurolainen Ricardo Reis ja romanttinen laivanrakennusinsinööri Alvaro de Campos

*

Runoreaktio on reaktioni runoteokseen tai yksittäiseen runoon, jonka olen kokenut. Runoreaktio on spontaani, usein lukukokemuksen jälkeen välittömästi syntynyt, ja muokkaan sitä hyvin vähän ennen julkaisemista.