Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Max Halma on nelissäkymmenissä oleva eronnut perhostutkija, jonka äidin kuolema käynnistää hänessä oman menneisyytensä etsinnän. Max on syntynyt sotien keskelle 1940-luvulla ja hänet on kasvattanut hänen äitinsä ilman lapsen isän ja yhteisönsä erityistä tukea. Nainen, jolla oli suhde saksalaiseen sotilaaseen jätettiin yksin. Max tietää isästään vain nimen (Erik Stanislaus) ja sen, että hän oli saksalainen. Erik lensi sotakonetta ja tapasi Maxin äidin Silvian Lapissa taistelukomennuksen aikana. Max rakastaa myös lentäviä asioita, mutta perhosten muodossa.

Äitinsä hautajaisten jälkeen Max lähtee tutkimusmatkalle menneisyyteen, joka vie hänet Oulun maakunta-arkiston ja Lapin kautta Saksaan tapaamaan Erik Stanislauksen veljeä Viktoria, joka on pianisti ja säveltäjä. Saksassa Max todistaa Viktor Stanislauksen viimeisen julkisen esiintymisen, jossa vanha elämästä hapertunut Viktor esittää soolopianolle säveltämänsä sinfoniat.

Kirjan tarina eteni vauhdikkaasti ja Maxin hahmon ympärille rakennettu konflikti löytää isänsä loi jouhevaa jännitystä tarinan kulkuun. Lukija saa erityisesti jännittää minkälaisia tietoja ja yllätyksiä Max saa selville isästään ja onko isä edes kuollut ja jos on niin minkälaisissa olosuhteissa. Maxille lopussa ratkeaa arvoitus isästään ja samalla hän kenties oppii uusia asioita edesmenneestä äidistään.

Kirja on jaettu kolmeentoista lukuun (sinfoniaan) ja näiden lisäksi kirjassa on prologi (kadenssi) ja epilogi (kantaatti). Pienoisromaanissa on mukana myös jonkin verran kuvitusta valokuvien muodossa. Sinfonioille kirjassa on annettu totutusta poikkeava merkitys klassisena musiikkiteoksena, jota ei ole sävelletty orkesterille ja kadenssikin on laitettu heti teoksen alkuun. Kirjan loppusoinnut rävähtävät soimaan heti alussa enteillen tulevaa Viktor Stanislauksen nekrologin muodossa.

Tarinaa kerrottiin kielellä, joka ei ollut erityisen kuvailevaa ja aistirikasta, mitä olisin ehkä kaivannut lisää erityisesti lukuun, jossa Max on Viktorin viimeisessä konsertissa. Ja toisaalta kirja eteneekin enemmän Maxin isä-arvoituksen ympärillä ja johdatteli lukijaa tämän arvoituksen ratkaisemisen ytimeen toimintakeskeisesti ja tiiviillä ilmaisulla. Tarinassa ei ollut mitään ylimääräistä ja se teki kertomuksesta samalla paljaalla tavalla herkän ja koskettavan.

Maxin tarina sai minut pohtimaan ihmisen kaipuuta omille juurilleen. Jos yhteydet omiin vanhempiin ovat kiikkerät tai sitten katkenneet täysin syystä tai toisesta, niin jossakin vaiheessa kun aikuisen elämä alkaa kriisiytymään ja solmuuntumaan entistä enemmän, niin ihminen alkaa kaivata omia lähtökohtiaan. Kuka olen? Mistä olen? Ja mitä minussa on minun vanhempiani? Sukututkimus on yksi keino vahvistaa oman elämänsä juurikasvua, jotta pysyisi tukevammin paikallaan eikä ajatuisi tilanteesta ja ihmisestä toiseen enempää pohtimatta. Max ei ole saanut tietoja isästään vielä elossa olevalta äidiltään. Kenties häpeä, pettymys ja katkeruus ovat pimittäneet nämä tiedot.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on kasvukertomuksen lisäksi rakkaustarina. Kirja kertoo isän rakkaudesta poikaansa ja miehen rakkaudesta naiseen. Lisäksi kirjassa rakastetaan perhosia, lentokoneita ja musiikkia, jotka symboloituvat erilaisiksi asioiksi kuten kaipuuksi, uteliaisuudeksi, rohkeudeksi ja keinoksi käsitellä omia tunteita kun ne on pidettävä kurissa. Max selvittää oman menneisyytensä mysteerin, kenties liian myöhään, mutta toivottavasti hänelle jäi kokemuksesta materiaalia ymmärtää itseään ja kenties rakentaa tyttäreensä merkityksellinen suhde opittuaan jotakin isyydestä.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Gummerus 2018 175 sivua

Arvostelukappale

Kirja Gummeruksen sivuilla

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm. Tuijata, Riitta (Kirja vieköön), Omppu (Reader why did I marry him), Kirsi (Kirsin Book Club) ja Kirjaluotsi.

Henry Parland: Rikki (Velox-paperille vedostamisesta)

Rakas lukupäiväkirja,

Luin viikonloppuna kirjan, joka teki minuun omanlaisensa vaikutuksen. Se on Henry Parlandin Rikki (Sönder), jonka aion lukea vielä ruotsiksi kunhan pääsen noita lukupinojani ensin lyhentämään. Rikki on minulle kotimainen kirjaklassikko, suomenruotsalaista modernismia 1920-luvun lopulta. Henry Parlandilta olen aikaisemmin lukenut suomeksi Khimairan, joka sisälsi hurjan erikoisia, vaikuttavia, omalaatuisia lyhyitä kertomuksia ja tekstikuvaelmia oudoista tapahtumista ja ilmiöistä ihmisyyden rajoilla.

Rikki kertoi kirjailijasta, joka kaipaa nuorena nukkunutta rakastettuaan Amya. Tai en oikein tiedä oliko heidän välillään Todellista Rakkautta, sillä kirjailija (ei nimetty, kenties Henry itse) suhtautuu Amyyn alentuvasti tätä kovasti kritisoiden ja mustasukkaisuudella. Amy taitaa olla villi tyttö tai sitten ei vain välitä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Ehkä näitä kahta piirrettä Amystä ei tarvitse edes sulkea pois. Ei siis tai vaan ja. Amy on villi, omapäinen nuori nainen ja joka ei välitä mitä muut hänestä ajattelevat.

Henry on herättänyt Amyn henkiin valokuvan avulla. Henry harrastaa ilmeisesti kirjoitustöiden ohella valokuvausta. Henry ja Amy tapasivat Helsingissä kahvilassa, alkoivat tapailla toisiaan, tekevät retkiä Helsingin lähiympäristöön (Amy rakastaa autolla matkustamista, liike – se on tärkeää kun on levoton olo, liike rauhoittaa ja liike stimuloi levottomuutta samanaikaisesti). Henrylle kuitenkin jossakin vaiheessa selviää, että Amy tapailee toistakin miestä. Toisella miehellä on samanlainen hattu kuin Henryllä, niitä voi ostaa Stockmannilta.

Henry kulkee pienoisromaanin sivuilla Helsingin kaduilla, kahviloissa (Espalla) ja uimarannalla. Hän miettii suhdettaan Amyyn ja kärsii jonkin verran myös rahaongelmista. Velkaa ja vekseleitä on, Amy taitaa tulla Henrylle kalliiksi. Mutta se ei tunnu Henryä vaivaavan. Häntä vaivaa Toinen Mies Samanlaisella Hatulla.

Rikki on tyylikäs kokonaisuus. Puhun kirjoista tyylikkäinä silloin kun ne ovat hyvin kirjoitettuja, kiinnostavia ja ajantajun hukuttavia lukukokemuksia. Kirjan alussa on motto: ”Tämä teos saattaa olla Proust-plagiaatti”. Voi olla. En tunne Marcel Proustin tuotantoa riittävästi, että kommentoisin tuota mottoa kovin syvällisesti. Sen kyllä panin Rikistä merkille, että kertoja vaeltelee kirjan sivuilla ajatuksissaan mielleyhtymästä toiseen, tekee huomioita, nostaa muistoja esineistä. Jotenkin tästä tuli mieleeni myös Albert Camus’n Sivullinen (1942), mikä kuitenkin ilmestyi pari vuosikymmentä Henry Parlandin jälkeen. Henry nukkui nuorena pois.

Tyhjyys, urbaani päämäärätön, tilan tunnelmiin hetkiin kinnittyvä päähenkilö. Hetkellisyys. Yksinäisyys ja irrallisuus. Ei suuria kertomuksia tai asioiden vääjäämättömyyttä vaan tulee lähelle repaleista ja todellista mielen harhailua ja vaellusta hetkissä, tiloissa ja mitä kaikkea elämä tuo eteensä. Ei kasvu- tai kehityskertomusta tai Suurta Oivallusta lopussa vaan tuo esille yhden ihmisen elämästä janan, pätkä elämää lukijan koettavaksi. Taustana ajallinen todellisuus, johon jana on kiinnittynyt historiattomana. Kertojana minä-hahmo, ei ulkopuolinen kaikkitietävä persoonallisuus.

”Samalla kun kirjoitin, typötyhjäksi käynyt sali avautui, seinät irtosivat rimpuillen toisistaan ja uhkasivat liukua tyhjyyteen, käperryin väriseväksi hermokimpuksi ja siitä kasvoi ulos käteni, joka sai kynän syöksähtelemään sekapäisenä paperilla”.

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Henry Parland: Rikki (Velox-paperille vedostamisesta)

Tamara Press 1995, alkuperäisjukaisu Sönder, suomennos ja jälkisanat: Hannu Nieminen

139 sivua lainattu kirjastosta. Helmet lukuhaaste: 3: Suomalainen klassikkokirja

Rikki toi mieleeni myös nämä kirjat, joitain yhtäläisyyksiä, kenties tunnelmassa erityisesti:

Lassi Nummi: Maisema ja muuta proosaa

Peter Weiss: Kolmen kulkijan keskustelu

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1: Swannin tie I: Combray

Luigi Pirandello: Mennyttä miestä – valekuoleman jälkeinen elämä

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Lila katsoi ammeessa välkehtivää vettä ja sanoi: ”Tapahtui mitä tahansa, jatka sinä opiskelua.”

”Vielä kaksi vuotta: sitten minulla on tutkinto ja lopetan.”

”Ei, älä lopeta koskaan: minä annan sinulle rahaa, sinun pitää käydä koulua aina.”

Naurahdin hermostuneesti ja sanoin:

”Kiitos, mutta jossain vaiheessa koulut loppuvat.”

”Eivät sinulle: sinä olet minun loistava ystäväni, sinun pitää tulla paremmaksi kuin kaikki muut, miehet ja naiset”

Hän nousi, riisui alushousunsa ja rintaliivinsä ja sanoi:

”Auta minua, muuten myöhästyn.”

Tämän keskustelun käyvät 16-vuotiaat Elena ja Lila, joiden kasvuarinaa lapsuudesta nuoruuteen seurataan Elena Ferrante paljon kehutussa napolilaissarjan ensimmäisessä osassa. Lila on menossa naimisiin. Hän olisi voinut menestyä opinnoissa, mutta perheen pää, suutari-isä, päätti lahjakkaan tyttärensä kohtalosta toisin. Elenaa vanhemmat tukivat enemmän ja kirjan päätyttyä Elena on menestynyt lukiolainen.

Elena toimii kirjan kertojana. Hän on epävarma tyttö ja nuori. Hänellä on erikoinen ystävä, joka teini-ikään tullessaan häikäisee kaikki kauneudellaan ja erikoisella olemuksellaan. Lila on älykäs, omapäinen ja lahjakas melkein missä tahansa mihin ryhtyy. Kirja kuljettaa köyhyyden, väkivallan ja sen uhan kokemusten kautta kasvutarinaa tytöstä aikuisuuden alkumetreille. Kaveriporukat elävät samoilla kulmilla: leikkivät, riitelevät, tappelevat, ihastuvat ja rakastuvat (pakkomielteisesti) toinen toisiinsa. Lila ei tunnu aluksi mahtuvan sukupuolensa määräämään muottiin kunnes lopulta on naapuruston nuorista ensimmäinen, joka menee naimisiin ja supernaisistuu samaan aikaa kun Elena kompuroi teini-iän kriiseissä ja sukupuolensa rooliodotuksissa puskien omaa menestystarinaansa koulun penkillä. Elenalla on lahjoja ja hän menestyy, mutta tuntuu kantavan mukanaan ajatusta siitä, että on ikuinen kakkonen Lilaan nähden.

Kirjan kertomus on kipuisa kasvutarina ja vaikka se sijoittuu 1950-luvun Napoliin, niin tytöstä naiseksi -tarina on monella tapaa universaali. Olen lukenut Ferrantelta aikaisemmin Hylkäämisen päivät (2004), joka oli huikaiseva petetyn naisen sisäistä mielenmaisemaa kuvaava lyhyt romaani. Hylkäämisen päiviin nähden Loistava ystäväni oli pettymys. Henkilöhahmoja on paljon ja tuntui kuinka Elenaan ja Lilaan ei kuitenkaan keskitytty tarpeeksi ja kirjan teemat toistivat itseään varioitumatta riittävästi. Loistava ystäväni on hyvä kirja, mutta ei jättänyt minuun samaa vau-efektiä kuin Hylkäämisen päivät.

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Elena Ferrante: Loistava ystäväni 2011, suom. Helinä Kangas 2016 WSOY 362 s. Lainattu kirjastosta.