Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Elämä ei ole pyhää. Tämä oli ensimmäisiä reaktioitani Heli Slungan uusimpaan runoteokseen Kehtolauluja kuoleville. Lisäksi koin, että runoteos oli vahvan tunnetornadon runoutta, jossa ei säälitty ihmisen osaa vaan oltiin vihaisia, raivostuneita, vittuuntuneita, ärsyyntyneitä asioiden tilalle ihmisen elämässä ja sille miten maailma ja suomalainen yhteiskunta toimivat ja koettelevat ihmistä. Runoilija kiittää kirjan alussa tuesta esimerkiksi Kelaa (kenties vilpittömästi) ja aktiivimalli saa huutia runoilijan roolia ja työtä pohdittaessa.

”Esitätte perverssejä kysymyksiä / ei runous ole ammatti eikä harrastus / vaan risti / enkä minä tule karhuksi aktiivimallinne peijaisiin / en leikkaa paperilumihiutaleita / en opettele oikeaa kättelytapaa / Minun työni / on hehkua / räikeää taivaanvaloa / puuhasteluidenne piinaan / ja ravistaa teitä niin / että kädet irtoavat pöydät kaatuvat ikkunalasit särkyvät / ja kohtalot astuvat voimaan” (s.48)

Kehtolauluja kuoleville on raivoisa ja paikoin myös manaava tiheätempoinen kokonaisuus, jonka tekstiaineella on kuitenkin lempeät raamit. Runoteos käynnistyy rakkauden pohtimisesta ja päättyy tähtikirkkaaseen yöhön. Alun ja lopun hillityn tyyni tunnelma on melko valtaisa kontrasti sisältöön, jossa yksityiskohtaisesti ja voimakkailla, rumilla ja raa’oilla kuvilla kaadetaan lukijan päälle ihmiskuona. Runot pihahtavat käyntiin älyllisestä yläpilvisestäkin tuntuvasta pohdinnosta rakkaudesta ja Jumalasta ja purkautuvat raivolla ulos raameistaan kohti rauhaa, mutta minkälaista rauhaa?

Luin kirjasta ulos useampia teemoja. Yksi näistä oli  tyttönä ja naisena eläminen. Kirjassa oli jonkinlainen pitäkää kyrpänne – asenne kehtolaulujen kertoessa naisista, tytöistä, tyttölapsista, äideistä ja heidän kokemuksistaan. Naiseuden kokemusten lisäksi kirja kertoi mitä on rikkirepivä levottomuus kun tila ympärillä kutistuu (mielikuva: ihminen häkkiin ahdistettuna rääkättynä eläimenä) ja mitä on syntymä elämään, joka on tuhoon tuomittu ensimmäisestä henkäyksestä alkaen. Syntymä on toivottomuuden ruumiillistumisen tapahtuma. Mihin synnymme, jos tai kun maailma ja ihmiset ovat pahoja? Kehtolauluissa on sanoitettu myös ajatus siitä, että ihminen on kenties läpeensä paha jo syntymästään. Entä jos ihminen syntyy petoeläimenä? Jos näin on, niin eikö ihminen ja ihmiskunta ole tuhoon tuomittu jo lähtökohtaisesti?

”Sisaret, veljet / meidät tehtiin tänne / ymmärrystä vailla, valettiin / totisten kuunaamojen steariiniin, rautaan / puettiin nimen ja kohtalottomuuden rääsyihin/ Päivien ankaruudessa käymme yhä vähäisemmiksi, / menetämme otteen emon turkista, elämänhalusta / joka takoi meille kalloluut, / sydämen kammiot / joissa aine kääntyy valoa vastaan / ja rakkaus pettää, usko ja toivo sulavat / hulluudeksi.” (s. 22)

Runoteoksessa on läsnä ajatus ihmisen rappiosta jo syntymästä lähtien. Jos jo lähtökohdat ovat olemattomat ponnistaa elämässä ja suoriutumaan siitä jotenkin kunnialla, niin elämä tulee kokonaisuudessa ottamaan enemmän kuin antamaan. Miten tällä tavalla voi elää?

*

Runoissa on tuntu inhoisan realismin tyhjentymisen tapahtumasta, joka loppua kohti kiihtyy ja kiihtyy. Runokirjan ääni on äkäinen nainen, joka paukuttaa menemään kunnes ”sarvet puhkeavat otsan marmoriin”. Kaiken sanallisen aggression alla tuntuu kuitenkin kytevän hiljaisena ja vaimeana liekki, joka kaipaa yksinkertaisuutta, hiljaisuutta, asioiden puhtautta, jonkinlaista rauhaa. Itsetuhoisa tornado on toki mahdollisuus voimistaa ihmisen elämänhalu uusiin kierroksiin ja siinä prosessissa ihminen saattaa  panssaroitua kestämään kipua ja suojautua kuolettavilta iskuilta. On mahdollista, että ihminen ei hajoa elämän raakuuteen ja toivottomuuteen, mutta mitä ihmisestä jää jäljelle tällaisessa hulluuden myllytyksessä? Runojen kertojaäänellä on ydintalven kaipuu, jossa hän olisi kenties ainoa ja viimeinen olemassaoleva olento. Tällaisessa tilanteessa ainoa järkevä teko tuntuu olevan rukoilla poistumista toivottomasta mielipuolisesta elämästä.

”Voi sinua ihmislapsi, / tuhkan ja tyhjyyden äpärä. / Tehtäväsi on rukoilla polvillasi / ja luovuttaa / kun valo kääntyy ainetta vastaan, / Saatana otetaan takaisin taivaaseen / ja salama tulee sanomattomaksi. / Ja aina sinun on vain nälkä. / Ja taivaan katedraali kaartuu hirvittävänä ylläsi.” (s.81)

Slungan kehtolaulut manaavat toivottomuuden, elämän rumuuden ja tuhovoiman sanoja ja sointivärejä. Taustalla kummittelee ajatus siitä, että ei ole mitään todella tai läpeensä hyvää, mihin ihminen voisi kiinnittyä. On vain tuhon runoja, sanoja ja tekoja. Elämä ei ole turvallista. Synkkyys, pimeys, sokkona eläminen ovat normi elämälle. Kehtolauluissa kuoleville ei kuitenkaan surkutella tällaista elämänkohtaloa, ei olla pakokauhun tunnelmissa vaan läsnä on taistelutahto tai kenties vain viimeinen kiihkeä hengenveto ennen exitusta.

*

”Nuku aavikkotuulien kehdossa lapsi, nuku ikiuntasi / luhistuvat auringot ja ampiaispesät, vyöryvät pilvet horisontissa, / nuku aaltojen keinussa lapsi, uneksi jotakin kaunista” (s. 84)

Slungan kehtolaulut tuudittavat uneen vasta lopussa kaiken tuhon ja pahan olon kuvauksen jälkeen. Jäin kuitenkin ilman katharsista, mutta kenties se ei ollutkaan runoteoksen idea. Lukija päättää mitä ajattelee kirjan lopetuksesta. Minulle se oli kuvaus taivaallisesta naisesta, joka tuudittaa uneen lastaan (kenties maapalloa avaruuden pimeässä kaaoksessa), joka ei ole täysin inhimillinen, mutta jota voi silti pitää kauniina. Kenties avaruuden tuominen mukaan tuhon kuviin laittaa asiat perspektiiviin? Ihmisten ongelmat ovat tomun alkeishiukkasia avaruuden päättymättömässä (ihmispäättömässä?) mittakaavassa. Mutta mitä tämä auttaa ihmistä hänen elämässään? Antaa avaruuden kiihtyä laajeten, antaa avaruudessa asioiden paukkua, räiskyä ja hiipua kosmisissa mittakaavoissa, mutta mitä sillä on merkitystä, kun elämä on toivotonta rämpimistä suossa päivästä toiseen? Kehtolaulujen lopetus tuntuu lohduttomalta yksilölle. Lasta nukutetaan uneen ja ne unet ovat painajaisista tehdyt. Nuku, nuku, nuku… Kosmisessa mittakaavassa tuhoutuminen on osa kiertokulkua ja taivaallista reaktiota materian reagoidessa toiseen. Maan pinnan mikrokosmos on täynnä rumaa toivottomuutta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ja sen seurauksista, elämän väkivaltaisuudesta yleensä. Loppukuva laajenee makrokosmokseen, jossa hellästi laulaa musta Madonna. Tuo laulu on ihmiselle ja ihminen, kehdossa nukkuva pienokainen – tuhoon syntynyt.

*

Slungan Kehtolaulut ovat rytmistä vapaata, maanaavaa, vaihtelevatempoista aisti- ja kuvavoimaista runoutta. Väkivallan, kivun, häpeän runoja, jotka roihuavat raivottaren voimalla. Runojen maailma- ja ihmiskuva ovat lohduttomia. Mikään ei auta hukassa olevaa ihmistä. Luonnonlait ovat sellaiset maailmankaikkeudessa. Alun pohdinnot Jumalan rakkaudesta vaimenevat nopeasti kaaokseen ja lopulta kosmiseen rauhaan, joka ei kuitenkaan auta ihmistä. Nämä kehtolaulut eivät tyynnytä turvalliseen uneen.

*

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

2018 WSOY

Päällys: Martti Ruokonen, päällyksen kuva: iStock

84 sivua

arvostelukappale

*

Blogissa muita samoissa tunnelmissa:

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

Tomi Kontio: Uumen

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan

*

Runoja ja runoutta blogissa

Runoteoksia (blogitekstejä runoteoksista)

Runoreaktiot! (kirjoittamiani runoja reaktioina lukemiini runoihin ja runoteoksiin)

 

Mainokset

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

”Primaariset kuolemanmerkit, sydän- ja hengityspysähdys ja refleksien, ennen kaikkea silmän mustuaisheijasteen, puuttuminen ovat ensimmäiset merkit kuolemasta. Parin tunnin kuluttua ilmaantuvat sekundaariset kuolemanmerkit, lautumat, kuolonkankeus, ruumiinlämmön lasku, kuivuminen ja mätäneminen, varmistavat lopullisesti kuoleman tapahtuneen. 

Aivokuolema, mikä ilmenee tasaisena eli isoelektrisenä aivosähkökäyränä, tapahtuu 6-8 minuutissa verenkierron pysähdyttyä ja 10-20 minuutissa hengityksen lakattua. Tarkemmin kyseessä on aivorungon kuolema ja hengityskeskuksen tuhoutuminen eikä ihminen enää spontaanisti hengitä.

Solutasolla kyseessä on palautumaton eli irreversiibeli soluvaurio, mikä voidaan nähdä valomikroskoopissa tai varmemmin elektronimikroskoopissa solun hengityselinten, mitokondrioiden, vaurioitoitumisena. Hapen ja energian puute johtaa soluissa kemiallisiin muutoksiin, joita ovat energiaa varastoivan adenosiinitrifostaatin (ATP:n) varastojen väheneminen, solun happamoituminen ja solukalvon ionipumpun häiriö. Tästä seuraa autolyysi eli solun hajoaminen sen omien aktivoituneiden entsyymien toiminnan johdosta.” (s. 93-94, Heikki Aho: ”Lääketieteen historia ja ruumis – käsityksiä elämän ja kuoleman fysiologiasta” artikkelikokoelmassa Kun aika loppuu – kuolema historiassa, 1999, Turun yliopiston historian laitos, julkaisu 52, toim. Eero Kuparinen)

Näin on kuvattu ihmisen kuolema biologisena tapahtumana. Kuolemasta saa kuvan ihmisen ruumiin vähittäisenä hiipumisena.

Kuoleman tapahtuma yhdistää kaikkia ihmisiä toisiinsa ja sille on annettu erilaisia merkityksiä ajasta, kulttuurista, yksilöstä ja yhteisöstä toiseen. Sen ympärillä kiertää kehää ihmisenä olemisen kulttuuri: asenteet, ymmärrys, hyväksymisen aste-erot, tiedot, uskomusjärjestelmät, ideologiat ja näihin liittyvä toiminta. Tai kenties ihmisen kulttuuri pyörii elämän ympärillä, mutta kuolema on osa elämää. Siltä ei välty kukaan. Kuolema on elämän menettämistä.

Lukemani artikkelikokoelma ”Kun aika loppuu – Kuolema historiassa” kiinnittyy kuoleman tapahtumaan kulttuurin, taiteen ja ihmisen sosiaalisen elämisen kautta. Artikkeleissa biologisesta tapahtumasta tulee jotakin inhimillistä. Ihminen luo ja ylläpitää erilaisia merkityksiä ja toimia kuolemaan liittyen. Artikkelit käsittelevät tätä inhimillisistä tekijää monesta näkökulmasta. Tämän blogitekstin lopussa on lista kaikista kirjassa olevista artikkeleista. Käsittelen seuraavaksi vain niitä, joita mieleni teki kommentoida, jotka herättivät ajatuksia tai joiden sisältöä haluan jakaa oman lukukokemukseni kautta.

*

Miksi ihmiset sotivat?

En ole erityisen kiinnostunut sotakirjallisuudesta fiktiona tai faktana. Sotiminen on top 3:ssa listallani ihmiskunnan typeryyksissä historian alkuhämärästä nykyiseen aikaan. En ole kiinnostunut faktisen sodankäynnin strategioista (kuten keinoista tuhota ihmisjoukkoja puolustus- tai hyökkäystarkoituksissa), en saa myöskään mitään iloa irti aseista (kuvailut, käyttö välineenä vahingoittaa ja tappaa) ja taisteluiden kuvaukset ovat juuri sitä kuvastoa, jolla en halua täyttää päätäni. Ja aika vähän kiinnostaa myös ketkä ovat milloin ja mistä syystä keidenkin bff-jengiä (liittolaiset?). Miksi ryhdyt sotaan toisen puolesta? Miksi ryhdyt sotaan omasta puolestasi? Oletko todella varma, että sodit ”oikean asian” puolesta? Mielestäni esimerkiksi ylivalta toiseen, oman edun tavoittelu ja kosto ovat surkeita syitä sotaan. Sodista kenties hyötyvät lopulta eniten ne, jotka myyvät aseita sotiville ja sidetarpeita haavoittuneille.

Sodat ovat olleet ja ovat edelleen valtaisaa inhimillistä tragediaa ja haaskausta niin monilla tasoilla, että minulta loppuvat mielikuvitukseni pilvenpiirtäjistä kerrokset kesken (ja pystyn kuvittelemaan vaikkapa scifin hengessä pilvenpiirtäjiä, jotka puhkaisevat termosfäärin ja eksosfäärinkin yli. Enivei. Takaisin maanpinnalle.) Mutta se mikä kyllä jonkin verran kiinnostaa on  ”sotien psykologia” ja vallan (mitä se on, miten rakentunut, miten ilmenee,  missä sitä on jne.) näkökulmat, koska on vaikea käsittää ihmisen tarvetta (ei kykyä) sotia. Sotien psykologialla tarkoitan pyörimistä kysymyksen ”miksi ihmiset sotivat?” ympärillä.

Eero Kuparisen laaja artikkeli ”…Kun urhona kaadut” – sota ja kuolema käsittelee kuolemaa länsimaisen sodankäynnin ja erityisesti sotilaiden perspektiivistä. Mikä saa ihmisen sotimaan? Miksi ihminen lähtee sotaan? Kuparisen artikkelissa on historiallinen ja tarkennettuna mentaalihistoriallinen näkökulma. Artikkelin aikajana kattaa sisälleen antiikin, keskiajan, ns. uuden ajan aina maailmansotien yli pysähtyen eri aikakausille pohtien kuolemanpelon vaikutusta sotilaisiin, armeijan rakenteita ja kuinka uudelta ajalta (1500-1700-luvut) alkaen sotia Kuparisen mukaan on ollut pääosin kahdentyyppisiä: valtiollisia sotia ja kansalaissotia. Valtiollisilla sodilla Kuparinen tarkoittaa hallitsijahuoneiden välisiä sotia ja kansalaissodissa vastakkain ovat eri kansalliset ryhmät valtioiden rajojen sisällä ja ulkopuolella. Näistä jälkimmäiset tulivat ja tulevat lähelle sotilaan henkilökohtaista motiivia sotia: vastustaja on vihollinen (väärä uskonto, oppi, mieli, taloudellinen asema, poliittinen mielipide jne.). Kansalaissodissa ”sotilas samastui helpommin asiaan,  jonka puolesta hän taisteli. Hän tunsi sodan täten omakohtaisemmaksi. Tämä lisäsi myös sotilaiden uhrivalmiutta.” (s.151).

Uuden ajan jälkeen mukaan tuli kolmas sotatyyppi: kansallinen sota, joka saa ehtymättömän energiansa nationalismista ja valtiollisen itsenäisyyden pitämisestä arvokkaana ja tavoiteltavana. Kansalliset sodat eivät etene Kuparisen mukaan vain järkisyyt (esim. valtion rajojen koskemattomuus) edellä vaan mukaan astuu moraalinen vaatimus. Kansankunnan edestä kuollaan ja isänmaan puolesta uhraudutaan. Tämän ajattelun filosofisaatteelliset juuret Kuparinen paikantaa saksalaiselle kulttuurialueelle 1700 -luvulta lähtien.

Seuraavaksi joitakin nostoja Kuparisen artikkelista.

”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä sa urhona kaadut”

Varhaisimmaksi sotimista kuvaavaksi lähteeksi Kuparinen nostaa Homeroksen eeppisen lyriikan 700 – luvulta eaa (mm. Ilias), jossa käsitellään Troijan sotaa (Mykenen kuningas Agamemnon versus Troijan kaupunki). Faktoista Homeroksen sotakuvauksissa ei ole varmuutta, mutta Kupariselle ne ovat hyvä lähde ajan aatemaailman kuvaajina. Niissä on läsnä ihanne helleenisotilaasta, joka urotekojen ja kuoleman kautta elää ja kuolee sankarina omalle kansalleen. Kuparinen arvioi, että nimenomaan kuoleminen ja peloton asenne kuolemaan tekevät sotilaasta sankarin. (Pohdin: tuleeko ihmisestä kuolematon vain sankarillisen kuoleman kautta?)

Sankarikuoleman ihanne on keskeinen myös ns. Ateenalaisten laulussa. Sen tekijäksi on tunnustettu Tyrtaios (600 eaa, ilmeisesti kuitenkin spartalainen). Teksti on Suomessa tullut tunnetuksi Viktor Rydbergin runon pohjalta tehdyn Eino Leinon suomennoksen ja Jean Sibeliuksen 1800 -luvun lopun sortokauden aikaan säveltämän laulun kautta. Laulu alkaa säkeellä: ”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä sa urhona kaadut”.

Antiikin Roomassa helleeninen heroismi oli edelleen voimissaan, mutta roomalaisen armeijan tehovoiman keskeisemmäksi piirteeksi Kuparinen nostaa ankaran sotilaskurin.  Kuolemanrangaistuksen pelko oli yksi syy, miksi roomalainen sotilas taisteli. (Pohdin: kuolet väkivaltaisesti, jos sodit, kuolet väkivaltaisesti, jos et sodi?). Roomalaisista Kuparinen jatkaa germaaneihin käyttäen lähteenään Plutarkhosta (45-127). Germaanit hän arvelee sotaisaksi kansaksi, sillä ”germaanit elivät yhteisöissä, jotka oli organisoitu sotaa varten. Yhteisön sosiaalisen rakenteen ja armeijan välinen yhteys oli hyvin kiinteä. Vapaa mies oli normaalisti yhtä kuin sotilas. Näin ollen sota oli muinaisille germaaneille yhtä paljon elämäntapa kuin keino laajentaa tai puolustaa omaa asuinaluettaan” (s. 144). Walhallaan sankareina sodissa valkyyrien innoittamina taistelevien ja kuolevien germaanien lisäksi myöhäisantiikin aikana taistelivat esimerkiksi hunnit, joista Kuparinen kertoo jotain pysäyttävän inhimillistä: he toivat taisteluissa kaatuneet soturit (tuhkattuina) kotiseuduille.

Sotilaiden ja sotimisen kehitys antiikin jälkeen: ammattisotilaita ja kansallisia armeijoita 

Euroopan varhaisista sankarikultteja synnyttävistä sodista Kuparinen jatkaa myöhäiskeskiajalle, jonka hän mieltää ritarisodankäynnin aikakaudeksi. Ritari oli ammattisotilas, jolle oli ominaista muun muassa riskien hallinta, oman ja hevosensa hengen ja terveyden suojeleminen. Sotilaan kehollista suojautumista vahvistettiin haarniskoin, jotka kehittyivät suojausvarusteina jopa siinä määrin, että panssaroitu ratsumies oli kykenemätön taisteluun jalkautuneena. Jos hevonen kaatui, niin ritari oli pulassa. Ritarisotilaan henkilökohtaisen varustelun lisäksi Euroopan keskiajalla kehittyi ritarillinen koodisto. Tappamisen sijasta taisteleminen oli keskiössä. Voitettu vastustaja saattoi päätyä vangiksi ja hän saattoi päästä vapaaksi taloudellista korvausta vastaan.

Sodat eivät keskiajalla olleet aina sotilaiden massakuolemien paikkoja. Kuparinen kertoo: ”Tiedetään esimerkiksi Flanderissa vuonna 1127 käydystä hieman yli vuoden kestäneestä sodasta, johon otti osaa noin 1000 ritaria. Näistä vain 5 menetti sodassa henkensä. Viidestä ritarista yksi kuoli pudottuaan jyrkänteeltä. Toinen kuoli pudottuaan hevosen selästä. Kolmas kuoli talon katon sortuessa hänen päälleen. Neljäs kuoli puhallettuaan liian innokkaasti torvea. Vain yksi – tämä viides – kuoli vihollisen toimesta.” (s. 145). Tämän kuvauksen vastapainoksi Kuparinen tuo esille myös verisiä, raakoja ja paljon kuolonuhreja vaatineita keskiaikaisia sotia. Näitä käytiin mm. Pyhällä maalla ja kansallisina ”vapausotina”, joissa taisteltiin urheaan kuolemaan saakka jonkin vahvan moraalisen ja emotionaalisen syyn puolesta.

Keskiajan lopulla ja uuden ajan alkaessa tuliaseiden käyttöönotto muutti sodankäyntiä merkittävästi. Lähitaistelut tai vaikkapa nuolien ampuminen olivat ”tehottomia” tuliaseiden surmanluodeille. Kuolonuhrien määrä sodissa alkoi nousta merkittävästi ja ritarillinen taistelukoodisto sai väistyä massatuhoisan sodankäynnin tieltä.

Keskiajasta eteenpäin Kuparisen artikkelin historiallinen katsaus keskittyy enemmän armeijoiden kokoonpanoon. Ritarilaitos omalta osaltaan tuki palkka-armeijan kehitystä, jonka vaihtoehtona oli asevelvollisuusarmeija, joka järjestelmänä käynnistyi ensimmäisenä Euroopassa Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin (1594-1632) aikana. Palkkasoturiarmeijaan nähden asevelvollisuusarmeijat olivat kansallisia, joita vielä 1700 -luvun alkupuoliskolla Kuparisen mukaan motivoi yksilötasolla enemmän kotiseudun puolustaminen kuin maan puolustaminen.

*

Edellisen tiiviin katsauksen mukaan sotilaiden kuolemanpelkoa tainnutettiin monin mentaalisin keinoin. Antiikki antoi sotilaille urhean sankarin ja sankarikuoleman ihanteen nostattamaan yksilön taisteluhenkeä. Yksilöllisen sankaruuden tavoittelun lisäksi pelko teki tavallisista ihmisistä sotilaita. Ritarit varustivat itsensä ja ratsunsa puolustusta jopa siinä määrin, että lähitaistelut ”kärsivät” haarniskoiden kehittelystä. Oman hengen menettämisen lisäksi pelko menettää maat, läheiset ja oma henki sotilaskurillisissa toimenpiteissä (armeijan hierarkia) olivat syitä tarttua aseisiin. Kansalliset ja kansakunnan identiteetti ovat Kuparisen mukaan suhteellisen myöhäinen syy joutua sotaan. Ennen nationalismin heräämistä rivimiehet saattoivat joutua sotimaan monarkkiensa sotia ja vasta myöhemmin oman kansallisen identiteetin nostamiseksi ja ylläpitämiseksi.

Sodassa menehtyneen viimeinen leposija ja tuntemattomat sotilaat

Kuparisen artikkelin loppuosa käsittelee sodissa menehtyneiden viimeistä matkaa ja tuntemattoman sotilaan ajatusta. Suhtautuminen kaatuneisiin on vaihdellut muun muassa paikallisista ja ideologisista syistä, mutta aina ei ollut mahdollista viedä kaatunutta pois taistelupaikalta ja näin ollen heitä haudattiin ja haudataan usein myös taistelupaikkojen läheisyyteen. Kaatuneiden kunnioittavalla hautaamisella Kuparisen mukaan on merkittävä psykologinen vaikutus sotilaisiin. Historiallisesti tarkasteltuna Ateenan ja Spartan kaatuneet sotilaan saivat sankarillisen kotiinpaluun ja hautauksen. Ateenalaiset saivat esimerkiksi valtiolliset hautajaiset ja spartalaisen sotilaat nimensä haudalle, kun muuten spartalaiset haudattiin nimettöminä. Keskiajalla kristinusko vaikutti sotilashautajaisiin. Kuparinen kuvaa: ”Taistelun jälkeen taistelijaosapuolet sopivat aselevosta, jonka aikana kumpikin osapuoli kokosi pois kaatuneet ja haavoittuneet. Tämän jälkeen pidetyt hautajaiset olivat normaalit tuon ajan kristilliset hautajaiset. Ruumiinsiunaus näytteli niissä keskeistä osaa.” (s. 155). Renessanssin aikana joitakin antiikin aikaisia hautajaistapoja elvytettiin kristillisen perinteen rinnalle, jonka lisäksi esimerkiksi kunnialaukauksien ampuminen haudalla levisi Italiasta muuhun Eurooppaan. Barokin aikana arvokkaat hautajaiset tulivat ainoastaan sotapäälliköiden osaksi. Menehtyneiden rivisotilaiden määrä nousi sodankäynnin teknologisen kehityksen (mm. tuliaseet) takia suureksi ja näin rivisotilaiden yksittäinen siunaus tuli mahdottomaksi. Tästä johtuen aloitettiin kollektiiviset ruumiiden siunaamiset rivisotilaille ilman yksilöityjä hautajaisia. Tämä näkyi myös hautausmailla ja hautamuistomerkeissä, jossa Kuparisen mukaan tavallinen rivisotilaan hauta ei eronnut juurikaan tavallisen köyhän ihmisen haudasta.

1900 -luku Kuparisen mukaan demokratisoi sotilashautaamisen. Maailmansodat aiheuttivat valtaisat sotilaskuolemat, mistä johtuen esimerkiksi taistelupaikkojen läheisyyteen nousi laajat sankarihautojen kentät, joissa sotilasarvolla ei ollut enää merkitystä. Kuolemassa kaikki ovat tasa-arvoisia. Kaikkia kaatuneita sotilaita ei kuitenkaan löydetty tai jos löydettiin, niin heitä ei tunnistettu. Tästä johtuen kehittyi ns. tuntemattoman sotilaan hautausperinne. Kuparinen kuvaa: ” Rintamalla kaatuneista oman armeijan asepukua kantaneista vainajista arvottiin usein monimutkaisten seremonioiden jälkeen yksi, joka haudattiin keskeiselle paikalle kansakunnan pääkaupunkiin.” (s. 157)

*

*

Symboli, arkkityyppi ja ideaali

Pidin kiinnostavana myös Markus H. Korhosen artikkelia ”Kruunu ja kuolema”, joka käsitteli monarkiaan ja monarkkeihin liittyviä kuoleman rituaaleja ja asenteita. Olen joiltakin osin (rituaalit, myytit, nim. koulutukseltaan uskontotieteilijä) kiinnostunut erityisesti Englannin ja Iso-Britannian monarkian historiasta (nykypäivä ei erityisesti kiinnosta, koska en ymmärrä miksi monarkioita vielä on olemassa, olen kovin tasavaltalainen ;). Artikkelia lukiessa tulin havahtuneeksi myös siihen, että myös paavi on valtionsa hallitsija. Paavi on Vatikaanin valtion absoluuttinen monarkki, sillä lainsäädäntö, toimeenpano ja oikeusvalta ovat hallinnassa yhdellä ja samalla päämiehellä. Alan ehkä ymmärtämään niitä, jotka ovat kiinnostuneita paaviudesta ilmiönä.

Kuninkuudella tai monarkialla on Korhosen mukaan vahva symbolinen arvo, joka tasapainoilee ajasta ja paikasta riippuen maallisen ja uskonnollisen osuudesta tuon symbolisen arvovallan ylläpidossa. Kristinuskolla on merkittävä rooli eurooppalaisen monarkin kehityksessä ja ylläpidossa. Puhtaan uskonnollisen ja maallisen valtasymbolisen arvon lisäksi monarkiaan liittyy psykososiaalisia aspekteja. Kuningas on ”alitajuinen psyko-historiallinen arkkityyppi; vallan, valtakunnan ja maailmanjärjestyksen vertauskuva, myös eräänlainen pater familias / isä ja kaitsija” (s. 163-164). Tämän mukaan karkeasti tulkiten voisi ajatella, että ihminen haluaa tulla hallituksi (isähahmon toimesta) ja että (patriarkaalinen) hallinta on ulkoistettu valtion johtoon. Monarkki on symbolin ja psyko-historiallisen arkkityypin lisäksi ideaali, joka edustaa valtakuntansa ihanteita ja maailmankuvaa, kenties myös ideaalista ihmiskuvaa.

Näistä monarkiaa ylläpitävistä syistä johtuen hallitsijan kuolemaan on liittynyt ja liittyy valtavasti uskonnollisia ja maallisia rituaaleja ja seremonioita, jotka ovat syvästi vertauskuvallisia ja vaikutukseltaan psykologisia. Tavikselle monet näihin rituaaleihin ja seremonioihin kiinnittyvät merkitykset ovat ajan kuluessa eri syistä hämärtyneet ja unohtuneet. Tämän lisäksi moni monarkiaan liittyvä tapa ymmärretään nykyään enemmän symbolisena kuin konkreettisena tekona.

Korhosen artikkeli keskittyy eurooppalaisiin monarkioihin historiallisesta näkökulmasta tarkasteltuna, jolloin ulkopuolelle jää maantieteellisestä tarkastelusta moni alue ja nykypäiväiset monarkiat ovat myös tarkastelun ulkopuolella.

Kuningas on kuollut – kauan eläköön kuningas!

Korhonen tuo artikkelissaan esille perimysjärjestyksen, joka määrää yksilön aseman kuninkaallisessa perheessä. Agnaattisen perimysjärjestyksen mukaan vain miespuolinen jälkeläinen perii kruunun, kognaattisessa niin miehet kuin naiset ennaltasovitun systeemin mukaan voivat periä kruunun ja agnaattis-kognaattisessa nainen perii kruunun vain, jos miespuolisia jälkeläisiä ei ole. Korhonen ei tuo esille kuinka valta voi vaihtua suvulta toiselle, mikä mielestäni olisi ollut kiinnostava lisä monarkin kuolemaa käsittelevään artikkeliin ja toisaalta vaikutelmakseni tuli, että artikkelin fokus oli keskittyä jatkuvuuden symboliikkaan monarkin kuollessa. Hänen kruununsa ja sen mukana tuomat velvoitteet ja etuoikeudet siirtyvät välittömästi vallanperimysjärjestyksessä seuraavalle ja sillä selvä. Yksi monarkisen hallinnan jatkuvuuteen liittyvä tapa on lausahdus: ”Kuningas on kuollut – kauan eläköön kuningas!” Tämä sanonta ei niinkään tee edesmenneestä hallitsijasta kuolematonta (kuollut, mutta elää silti) vaan se tukee välittömästi edellisen monarkin kuolemassa tapahtunutta vallanvaihtoa. Edellinen hallitsija on kuollut, nyt hallitsee toinen uusi kuningas ja eläköön huuto on hänelle.

Joissakin tapauksissa edesmennyt hallitsija jää kuitenkin elämään hallittavien mielissä ja etenkin sydämissä. Jotkin edesmenneet monarkit herättävät kansallisen kultin kuolemansa jälkeen. Esimerkiksi Ruotsin kuningas Kaarle XII:n (1682-1718) epämääräisen tapaturmaista kuolemaa surtiin Suomessa asti. On säilynyt esimerkiksi yhden runoilevan papin Calamniuksen sururuno ”Ruotzin Cuuluisan Cuningas Carlen XII. tapaturmaisesta cuolemasta Wuonna 1718”. Myös Venäjän tsaari Aleksanteri II:n (1818-1881) murha nostatti voimakkaita reaktioita häntä ihailleissa kansalaisissa. Pommin räjäytyspaikalla Pietarissa on nykyään Kristuksen Ylösnousemuksen katedraali, joka tunnetaan myös Verikirkkona. Edesmennyt monarkki on saanut oman kirkon kuolemansa muistoksi.

Tapaus Albion: Jumalan tahdosta perustuslailliseen monarkiaan

Korhonen tuo esille erään eurooppalaisen monarkian syntyidean, joka kiteytyy Albionin myyttiin, ja joka oli myös vanha nimi Iso-Britannialle. Vuonna 1215 laadittiin Magna Charta – asiakirja, jossa määriteltiin kuninkaan asema ja valtaoikeudet. Magna Chartan pohjalta on laadittu myöhemmin Englannin valtiosäännön perustava asiakirja. Kuninkuuden instituution näkökulmasta asiakirjalla on merkittävä asema ja siihen pohjautuvan perinteen mukaan hallitsijat Brittein saarilla ovat edelleen asemassaan ”Jumalan armosta”, johon Korhonen lisäisi nykyisen tilanteen mukaan myös ”kansan ja parlamentin tahdosta” (perustuslaillinen monarkia). Korhonen arvelee, että tästä ”jumalallisesta asemasta” käsin ”Englannin kruunua on kutsuttu ’kuolevaiselle lankeavaksi jumalten taakaksi’ ”(s. 173). Ainoa katkos tähän jumalliseen kutsuun tapahtui vuosina 1649-58 Oliver Cromwellin johtaessa maata hetken sisällissodan jälkeen. Kaarle I:stä (1599-1649) tuli myöhemmin monarkkisessa traditiossa marttyyrikuningas, vaikka omana aikanaan häntä kritisoitiin paljon. Kaarle I:n kuoleman tähden monarkiaa tukevat piirit Korhosen mukaan alkoivat kehittää toimintaansa ja periaatteitaan niin, että ”valtaistuimelle nousevan henkilön on omistauduttava tehtävälle koko elämänsä ajan täysipainoisesti ja elettävä säädellyssä vastavuoroisuudessa parlementin kanssa – toistensa arvovaltaa suojellen” (s. 173-174). Korhonen arvioi, että tämä projekti omalla tavallaan huipentui kuningatar Victoriaan (1819-1901), jonka valtakaudella ”Englannin Imperiumin voidaan sanoa (…) täydellistyneen, ja maa saavutti suurimmat mittansa – niin arvovallan suhteen kuin taloudellisestikin” (s. 174). Saan vaikutelman, että monarkiassa on kyse monin tavoin laaja-alaisesta vallan saavuttamisesta ja sen pysyvyyteen tähtäävästä ylläpidosta.

Kuningatar Victoriasta Korhonen tuo esille myös monarkin henkilökohtaisen surun näkökulman, joka laajenee kuitenkin yksilön kokemusta laajemmalle surijan arvovallan tähden. Korhonen kertoo kuinka kuningatar Victoria määräsi koko hovinsa ja palvelushenkilökuntansa suremaan vuonna 1861 menehtynyttä puolisoaan prinssi Albertia. Suru näkyi kuningattaressa julkisuudesta vetäytymisenä ja mustina surupukuina, joita siis myös osa kuningattaren henkilökuntaa käytti surun ilmauksena. Korhonen arvioi tämä toiminnan luoneen Albertin ympärille kultin. Kuningatar Victorian hautajaisista Korhonen puolestaan kertoo, että ne olivat hänen asemaansa nähden hyvin koruttomat ja niihinkin tuntui liittyvän vahvasti prinssi Albertin menetyksestä johtunut suru. Victorian arkkuun laitettiin hänen morsiushuntunsa. Kuningatar oli myös toivonut arkulleen valkoista päällyskangasta, ”koska tilanne oli hänen kannaltaan iloinen – olihan hän päässyt jälleen yhteen rakkaan Albertinsa kanssa” (s. 178).

Valtion johtajan symboliarvo ylläpitää instituutiota

Englannin monarkkien lisäksi Korhonen kirjoittaa paavista Vatikaanin monarkkina, Espanjan katolilaisista kuninkaallisista keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa, Habsburgien kuolemaan ja hautaamiseen liittyvistä perinteistä, Italian rojalistien toimista kunnioittaa kuninkaallisen sukuhaaran edesmenneitä jäseniä (jotka eivät elinaikanaan nousseet enää hallitsijoiksi Italian ollessa tasavalta) aina marsalkka Mannerheimin hautajaisiin saakka.

Korhonen kutsuu artikkelissaan lukijaansa ymmärrykseen kuninkaallisia ja niitä rituaaleja, perinteitä, seremonioita ja symboliikkaa kohtaan, jotka liittyvät valtion johtajien asemaan ja poismenoon. Hän näkee kuninkaan roolin merkittävänä. Se ylläpitää perinteitä ja sillä on merkittävä symbolinen arvo kansakunnan johtajana. Lisäksi Korhonen haluaa lukijoidensa ymmärtävän, että kuninkuus ei ole vain etuoikeus vaan myös taakka kruunun kantajalle. En ole itse oikein päässyt sisälle henkilöityneen vallan ylläpidon mielekkyyteen, mutta ymmärrän, että me ihmiset tarvitsemme symboleja, olemme kiinni erilaisessa rituaalisessa toiminnassa yhteisöjemme jäseninä ja että olemme kiinni historiassa enemmän kuin ehkä toivoisimme.

Korhosen artikkeli käsitteli eurooppalaisia kuninkaallisia ja heihin liittyvien kuoleman rituaaleja alkaen monarkian syntymyytistä 1900 – luvulle saakka. Mielikuvakseni jäi, että monarkin kuolema vakaan monarkian valtioissa on usein kansallinen suru ja siihen liittyy paljon traditiota, rituaaleja ja myyttistä ainesta. Kristinuskolla on ollut merkittävä rooli monarkin aseman kehityksessä ja ylläpidossa.

*

*

Kolmas kiinnostava artikkeli oli Annika Waenerbergin taidehistoriallinen ”Kuoleman muotokuva kuvataiteessa”. Artikkeli käsittelee sitä, miten kuolema on länsimaisessa kuvataiteessa personifioitu ihmismäiseksi hahmoksi. Ja kuten kokemukseni mukaan aika moni historiallinen katsaus aiheeseen kuin aiheeseen, niin Waenerberg aloittaa myös antiikista.

Kaunis ja ylevä kuolema

Antiikin Kreikassa kuolema ja uni kuvattiin kaksoisveljinä: Thanatos ja Hypnos. Veljesten kuvauksissa Hypnos on ollut tapana kuvata palavan soihdun kanssa, Thanatos sammuneen alassuin painetun soihdun kanssa. Liekki on sammunut. 1700 -luvulla, joka renessanssin lisäksi herätteli antiikkia uudelleen henkiin omista lähtökohdistaan käsin, antiikin roomalainen genius (enkelimäinen hahmo) muuttui siivekkäästä henkiolennosta kuoleman hahmon kuvaajaksi. Tämä konkretioitui esimerkiksi Waenerbergin kuvaamassa G.E. Lessingin kiistakirjoituksen (Wie die Alten den Tod gebildet, 1769) kannessa: ”Kaunis, alaston nuorukainen nojailee viehkeässä asennossa alassuin käännetyn soihdun osoittaessa hänen edessään makaavaa kuollutta” (s. 237). Kansikuva välittää katsojalleen mielikuvan lempeästä Kuolemasta, josta antiikin Kreikan parrakas Thanatos oli kaukana. Antiikin ja 1700-luvun välillä oli kuitenkin keskiaika, jonka aikana kuolemaa kuvattiin hyvin eri tavalla. Lessingin 1700 -luvulla lempeänä ja tyynen ylevänä kuvattu kuolema ei käännä selkäänsä vain Thanatokselle vaan  lisäksi keskiaikaisille tanssiville luurangoille ja niistä astetta inhottavimmille transeille (”transi, ruumis, jonka luut kammottavalla tavalla paistavat kuivuneen muumioituneen nahan alta”, s. 247).

Lessingin kiistakirjoitus käsittelee antiikkia ja kuolemaa, ja sen yksi tarkoitus oli tuoda aikansa ideaalien mukaisesti ihminen lähemmäksi kaikkea kaunista ja ylevää, jonka vastapuolena rumuus ymmärrettiin samaan kastiin kaiken naurettavan kanssa. Kuolema ei ollut naurun asia vaan vakavan ylevä tapahtuma. Aristokraattiset ideaalit tuskin kohtasivat kansan syvissä riveissä tauteihin ja sotiin kuolevien todellisuudessa, mutta ideaali on ideaali. Kuoleman kuvaaminen enkelinä jäi kuoleman kohtaamisen kuvastoon myöhemmillekin ajoille. Kuoleman enkelin idean lisäksi ratsastava kruunupäinen hahmo (Ilmestyskirjasta 14:14-15) olivat 1800 – luvulla kaksi tyypillisintä kuoleman henkilöitymää. Enkelihahmosta myöhemmin irtaantui naispuolinen enkeli ja ratsastajasta mustaan kaapuun verhoutunut synkkä hahmo, jonka kasvot ovat peitossa. Ennen tätä kehitystä kuolema kuvattiin kuitenkin usein pelkkänä luurankona. Siirrytään ajassa taakse päin keskiajalle.

Enkeleistä luurankoihin ja Ilmestyskirjan ratsastajat

Myöhäisantiikista alkaen kuolema on kuvattu luurankona, jonka kenties tunnetuin varhainen kuvaus löytyy Waenerbergin mukaan Pompeijin raunioista mosaiikista, jossa luuranko toimii juomanlaskijana. Waenerberg arvioi, että tämä luurankohahmo ei ole kuitenkaan verrattavissa keskiaikaisiin vastaaviin. Antiikissa kuvan tarkoitus oli muistuttaa katsojaansa siitä, että elämästä on nautittava niin kauan kuin on elossa. Keskiaikaiset luurangot Waenerbergin mukaan muistuttavat kuolemasta liitettynä ajatukseen siitä, että ihmisen on elettävä hyvin, jotta kuoleman jälkeen kokisi ikuisen elämän. Memento mori– ja vanitas – ajattelu tulivat kuoleman kuvastoon kristinuskon myötä. Waenerbergille  memento mori oli moraliteetti siinä missä antiikin luuranko muistutti ajatuksesta memento vivere (”Muista elää”). Asenne on hienoisen erilainen. Antiikin kuolema kutsuu nauttimaan, keskiaikainen muistuttaa, että elä oikein (koska muistathan, että kuolet ja tiedäthän mitä kuoleman jälkeen tai viimeistään viimeisellä tuomiolla tapahtuu?).

Waenerberg tuo artikkelissaan esille kuolema-luurankoon liittyviä erilaisia attribuutteja esineiden muodossa. Vanitas-kuva-aiheissa turhamaisuutta on korostettu peilillä. Tästä kuva-aiheesta irralliset luuranko-kuolemat ovat saaneet seurakseen esimerkiksi jousen, nuolen, tiimalasin, viitan, viikatteen, lapion, itkupajun, kruunun tai jonkin soittimen. Ilmestyskirjassa mainittu sirppi ymmärrettiin keskiajalla viikatteeksi merkitsemään kuolevien elonkorjuuta. Kuoleman soittimet olivat alkuvaiheilla paholaiseen viittaavia kuten torvet ja rumpu, mutta 1400 – luvulla kuolema-luurangon soitinvalikoima laajeni esimerkiksi säkkipilliin, harppuun, kannettaviin urkuihin ja jousisoitin kampiliiraan. Kuolemaa alettiin kuvaamaan joissakin esityksissään soittoniekkojen yhtyeenä. Lapio ja itkupaju (hautojen kasvina) ovat puolestaan viitanneet kuolemaan haudankaivajana ja jousi ja nuoli metsästäjänä. Näiden kuvausten käyttö harvinaistui uudella ajalla, mutta esimerkiksi tiimalasi ja viikate ovat meidän päivin saakka elinvoimaista kuolemaan liitettävää kuvastoa luurankomaisen olemuksen lisäksi.

Luurangon lisäksi Kuolemaa on kuvattu ratsastavana hahmona. Tämä kuvaperinne Waenerbergin mukaan kytkeytyy Ilmestyskirjan neljään apokalyptiseen ratsastajahahmoon, joiden attribuuteista voidaan tehdä karkeita tiivistyksiä. Waenerbergin mukaan nuoli ja jousi viittaavat kansojen väliseen eripuraan ja väärinkäytöksiin, jotka ilmenevät taisteluina ja miekka merkitsee sotaa. Kolmas mustalla hevosella ratsastava vaa’an kantaja kuvaa kulkutauteja ja nälänhätää ja neljäs kulkee kuoleman ratsulla (vaaleanharmaa hevonen, artikkelista ei selviä mistä tämä tulkinta). Kuoleman nelikkö toimii keskiaikaisissa kuva-aiheissa välillä yhdessä ja välillä erikseen.

Tanssivat ja kuolevaisia tanssittavat luurangot

Kalman tanssi tai Kuoleman tanssi -kuva-aiheet ovat oma selkeä kokonaisuutensa keskiajalta lähtien olevasta perinteestä muistuttaa kuoleman läsnäolosta ja asenteesta eläviin. Ranskaksi kalmantanssi on la danse macabre, jossa on viittaus arabiaan: arabiaksi maqabir on monikossa maqbara tarkoittaen hautaa tai hautausmaata. Kalmantassi Waenerbergin mukaan muistuttaa katsojaansa kuoleman väistämättömyydestä, joka tekee kaikista ihmisistä tasaveroisia kuoleman edessä. Ennen kuva-aiheeksi päätymistä kuoleman tanssi eli teksteissä ja kuva-aiheena sen varhaisempia tiedossa olevia versioita on 1300-luvulla tehty Pariisin SS. Innocents’n hautausmaan luuhuoneen maalaus, joka toistettiin samalla hautausmaalla uudemman kerran 1400 -luvulla. Ranskan lisäksi aihe oli suosittu saksankielisessä kulttuurissa teksteinä, puupiirroksina ja seinämaalauksina.

Kalmantanssia varioitiin kymmeniksi erilaisiksi omalakisiksi aiheiksi, mutta sen sisältö pysyi samana. Kuolema tanssii tai oikeastaan tanssittaa kuolevia säädystä riippumatta. Osassa näissä käydään paritanssia, osassa tanssitaan jonoisassa ryhmässä ja osassa kuolema tanssii yksin. Laajempina kuvakokonaisuuksina aihe saattoi esiintyä niin, että siihen kuuluu saarnaaja tai saarnaajia, joista toinen esiintyy tanssijonon alkupäässä ja toinen loppupäässä. Saarnaajien lisäksi kuvakokonaisuuksissa on soittava kuolema tai luuhuonemusiikkiyhtye (”luurankoyhtye”), kuva-aiheita Raamatusta ja viitteitä paikasta, jossa kuoleman tanssi tapahtuu. Jos kuvissa oli tekstiä, niin se usein kutsui ihmisiä parannukseen.

Henkilömäärä kuolemien tanssipareina vakiintui yleensä 25:een. Tanssimassa ovat mukana esimerkiksi paavi, kuningas, piispa, herttua, ritari, apotti, tuomari, lääkäri, aatelismies ja -nainen, kauppias, apteekkari, nunna, kokki, talonpoika, rampa kerjäläinen ja äiti lapsineen. Mutta joukon kasvaessa mukaan tuli lisää naisia, sekä esimerkiksi koronkiskuri, soittaja, pakana ja taiteilija. Koreografia kuvia-aiheissa on vaihteleva ja kehittyi ajan kuluessa. Ne ovat esimerkiksi kulkue joko helvetin tuleen, jolloin tanssissa on mukana paholainen, tai tyynesti etenevä piiri- tai ketjutanssi. Ketjutanssit olivat suosittuja aatelisten keskuudessa ja piiritanssit hyppyineen ja jalannostoineen esimerkiksi talonpoikien keskuudessa. Tanssiketjujen sisällä on usein esitetty parit, joista toinen osapuoli on ihminen ja toinen luuranko-kuolema.

Tanssiketjujen lisäksi kuvattiin pelkkää paritanssia, joissa ihmiset ovat jossakin tilanteessa, mihin kuolema on saapunut yllättäen kuten aatelisnainen herää vuoteestaan tai kauppias kauppamatkalla. Tanssiparikuvista eriytyi edelleen parikuvat, joissa ei enää tanssita vaan niissä on usein kuvattuna nuori vähäpukeinen tai alaston neito, jonka kimppuun Kuolema käy.

1700 -luvulla klassismi (kts. yllä Lessing ja kaunis genius) hylkäsi makaaberit kuoleman kuvaukset. Tanssivat luurangot saivat jäädä ja kuolema haluttiin ajan oppineen yläluokan ihanteiden mukaisesti kuvata kauniina tapahtumana. 1800 – luvulla luurangot tekivät kuitenkin paluun ja muun muassa yllä mainitut parikuvat laajenivat aiheena, sillä myös nuorukainen saattoi joutua Kuoleman kouriin. 1800-luvulla Kuolema kuvattiin mielellään myös viikatteen kanssa ja viittaan pukeutuneena.

Pohtiessani tämän artikkelin sisältöä tulin ajatelleeksi sitä, että kun kuolema haluttiin kuvata ylevänä tapahtumana, siitä poistui arkisuus, ruumiillisuus ja keskityttiin enemmän kuoleman tapahtuman henkisiin puoliin. Tämä tuntuu äkkiseltään kuoleman konkreettisuuden kieltämiseltä. Liekin sammuminen on kaunis kuvaus ja tuo kuitenkin lohtua eloonjäänneille. En kuitenkaan kykene tässä pohtimaan laajemmin mentaalista muutosta, mitä klassismi ja valistus toivat ihmiseen, joten jätä tämän ajatuksen ilmaan.

*

*

*

Minkälaisen kuvan sain kuolemasta tai oikeastaan ihmisen suhtautumisesta kuolemaan kirjan luettuani? Koin, että kirja kertoi ihmisen reaktioista ja suhteista kuolemaan eri aikakausina ja eri näkökulmista. Kuolema on väistämätön tapahtuma ihmisen elämässä ja miten yksilö siihen reagoi on toisaalta kiinni hänen omassa ajassaan ja toisaalta hänen kyvyissä tai keinoissa kohdata kuolema.

Uskonnot ja tiede ovat antaneet omia vastauksiaan siihen mitä kuolema on ja mitä sen jälkeen jälkeen ihmiselle tapahtuu. Ihmiskuva ja maailmankuva ovat osittain aikaan sidottuja. Ihmiseen fyysisenä kokonaisuutena on suhtauduttu länsimaisen lääketieteen kehityksessä monin tavoin, uskonnot ja niihin enemmän tai vähemmän kytkeytyvät myytit, mytologia ja muu henkisyys tuntuvat usein tarjoavan ihmiselle kuoleman jälkeen jatkoaikaa. Esimerkiksi kristinuskossa ja etenkin kristityissä yksilötasolla suhtautuminen kuoleman jälkeisyyteen vaihtelee ajasta ja kristillisyydestä toiseen. Toisille on luontevampaa ajatella, että kuolonunesta herätään vasta viimeisellä tuomiolla, toisille kuoleman jälkeen tapahtuu jokin välitön tuomio ihmisen elämästä, toisille kiirastuli jonkinlaisena välitilana on osa uskon oppeja ja toisille on luontevaa epäillä, että helvetin ( ei sama kuin kiirastuli) kaltaista paikkaa edes olisi olemassa vaan on ainoastaan taivas. Lääketiede ei ota kantaa tällaisiin asioihin vaan keskittyy ihmiseen psykofyysisenä kokonaisuutena.

Kirja muistutti myös siitä, että kuoleman tapahtumia on monenlaisia. Osa näistä on hyvin väkivaltaisia ja ihmisen oman tahdon vastaisia. Esimerkiksi sodat ja kuolemantuomiot kuuluvat tähän kuolemisen ryhmään. Näihin liittyy monenlaisia laajempia ihmisen kulttuurin, moraalin ja yhteisöllisen järjestäytymisen ajatuksia. Sotiin on lähdetty ja lähdetään edelleen monista eri syistä. Sotilaan on oltava valmis henkensä uhalla puolustamaan omaa maataan, mutta taustalla voi olla myös sankari-ihanne, pelko oman hengen menettämisestä, jos kieltäytyy sotimasta tai läheisten ja omaisuuden suojeleminen vihollisilta. Vihollinen ei ole välttämättä yksittäinen henkilö vaan jokin ideoiden kokonaisuus. Vihollisella voi olla väärä uskonto, ideologia tai käsitys siitä, mikä on oikein ja niin edelleen. Sodat ovat monimutkaisia, mutta rauha tuntuu vielä monimutkaisemmalta.

Sotien lisäksi ihminen voi menettää henkensä valtiovallan toimesta rikostuomioiden muodossa. Jotkin mielestäni sivistymättömät tai epähumaanit valtiot ja ihmisryhmittymät edelleen uskovat, että kuolemantuomio on rankaisukeinona onnistunut tuomaan järjestystä maailmaan. Kirjassa on kuva (s. 138) teloituksesta, jossa mieheltä ollaan katkaisemassa kaulaa giljotiinilla Ranskassa vuonna 1902. Kuvassa teloittajat ovat pukeutuneet tummiin pukuihin ja silinterihattuihin, tuomittu makaa arkisissa ja likaisissa vaatteissa vatsallaan giljotiinin alustalla kädet selän taakse sidottuina ja hänen päänsä alla on kori. Kuvan etualalla ja siliterihattuisten miesten takana on isompi kannellinen kori. Kuvateksti kertoo, että teloitukset olivat Ranskassa julkisia vuoteen 1939 asti.

Kirjassa on esillä myös joitakin esimerkkejä siitä, miten omaiset ja muut kuoleman kohdanneet ovat suhtautuneet äärimmäisen lopulliseen menetykseensä. Lehtien suruilmoitukset ovat yksi näkyvä tapa osoittaa surua. Sanna Kuuselan artikkeli käsitteli amerikansuomalaisista kirjoitettuja kuolinilmoituksia yli sadan vuoden takaa. Moni tuolloin Yhdysvaltoihin lähtenyt suomalainen päätyi raskaisiin kaivostöihin ja kuolemaan johtavat tapaturmat olivat yleisiä. Surun julkinen ilmaisu paikallisissa suomalaisissa lehdissä oli kahtiajakautunutta. Toisissa lohdun menetykseen toi kristinusko ja toisissa mukana oli syvän surun ilmauksen lisäksi politiikkaa: työväen oloja on parannettava,  jotta turhilta kuolemilta vältyttäisiin.

Kirjassa kommentoitiin myös ihmisen suhdetta kuolemaan median ja audiovisuaalisen kulttuurin näkökulmista. Kimmo Ahosen artikkeli ”Kaunis ja kauhea maailmanloppu” käsittelee sitä kuinka tieteis- ja katastrofielokuvissa maailmanloppua on kuvattu ja miten se on aiheena politisoitunut 1940 -luvulta lähtien. Pekka Hakkarainen toi artikkelissaan esille esimerkiksi sen, kuinka kuolema on runsain määrin läsnä nykyisessä uutisvirrassa (mm. uhriluvut ja sodat), mutta kuinka kuolema halutaan toisaalta nykyään piilottaa, kun se tulee lähelle.  Hän kuvaa tätä ristiriidaksi. Kuoleman tapahtuman laitostuminen Hakkaraisen mukaan lienee yksi syy siihen, että kuoleminen on nykyään enemmän yksityinen tai jopa yksinäinen.

Artikkelikokoelma on julkaistu 1990-luvun lopulla. Uutta tietoa ja ymmärrystä kuolemaan on saatu parissakymmenessä vuodessa. Lisäksi näkisin, että elämä on muuttunut sitten 90-luvun. Esimerkiksi internet ja etenkin sosiaalinen media ovat tuoneet uusia keinoja tai välineitä nähdä ja kohdata kuolema. Historialliseen ajankuluun sidotuista kuoleman kuvauksista ja ihmisten reaktioista huolimatta itse kuoleman tapahtuma ei ole kuitenkaan muuttunut. Ihmisen elämä päättyy lopullisesti ja siihen me saamme ja joudumme edelleen reagoimaan omista lähtökohdistamme käsin.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

Artikkelien kirjoittajat:

Kalervo Hovi: Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

Veikko Anttonen: Elämän kääntöpuolen etnografiaa: kuolema eri uskonnoissa ja kulttuuriperinteessä

Pekka Hakkarainen: Kuolema ja yhteiskunta

Heikki S. Vuorinen: Kuolema ja sairaus

Heikki Aho: Lääketieteen historia ja ruumis – käsityksiä elämän ja kuoleman fysiologiasta

Hannu Salmi: Elämän tragedia. Katastrofin pelon historiaa

Lars Björne: Kuolema esivallan toimesta – kuolemanrangaistuksen historia

Eero Kuparinen: ”…kun urhona kaadut” – sota ja kuolema

Markus H. Korhonen: Kruunu ja kuolema

Walburga von Habsburg Douglas: Order or Anarchy? – The Violent Death of Empress Elisabeth of Austria

Annika Waenerberg: Kuoleman muotokuva kuvataiteessa

Sanna Kuusela: Kun toinen Taivaallisen Isän kotiin kutsuttiin, niin toinen sortui kapitaalin surman aaltoihin – kuolema amerikansuomalaiseen tapaan

Kimmo Ahonen: Kaunis ja kauhea maailmanloppu – kollektiivisen tuhon kuvat valkokankaalla

Toimittanut: Eero Kuparinen

1999

Turun yliopiston historian laitos, Julkaisuja 52

Layout: Eero Kuparinen

312 sivua

lainattu kirjastosta

*

*

Muita kuolemaa ja surua käsittelevää kirjallisuutta blogissa

Samuel Beckett: Malone kuolee

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja

Juha Hänninen: Kuolemme vain kerran

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Pidän tarinoista ja kiinnostavista kirjallisista tyypeistä – siis ihmisistä. Tätä enemmän olen kirjoissa kiinnostunut kirjallisista tyyliseikoista, tyylikeinoista tai vain ”muotoseikoista”. Juonen osalta tämä tarkoittaa tarinan tai/ja kirjan teemojen/aiheiden kiinnostavaa kuljettelua. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi liikkeen tai kerronnallisen rytmin kiinnostavuutta ylläpitävää vaihtelua. Keinot ovat monet: milloin pysähdytään, milloin jumitetaan, milloin salataan lukijalta jotakin, milloin johdetaan harhaan kielen keinoin, milloin juostaan maraton, milloin juostaan päin seinää, milloin kuilun reunan yli, milloin lennetään, milloin katsotaan valoon, milloin nähdään vaihtoehtoisia tapoja olla olemassa tai nähdä jokin asia, milloin tarkastellaan maisemaa, milloin yksityiskohtia ihmisen kasvoissa, milloin vaihdetaan ulottuvuutta toiseen, milloin antaudutaan hyville unille, milloin painajaisille, milloin kuljetaan pimeässä, milloin sokkelossa ja niin edelleen. Tasapaksu andante on usein aika tylsä ellei se sitten paisu pitkässä crecendossa joko riitaisaan tenutomaiseen loppusointuun tai ylimaalliseen harmoniseen loppusointuun. Joskus lopetuksesta tekee onnistuneen feidattu diminuendo ulapan tai horisontin viivan tuolle puolen. Nostatuksen tai pisteeksi vaimentumisen lisäksi on kolmas vaihtoehto: pudotus tyhjiöön tai pysähtyminen seinään. Näistä ensimmäinen on minulle palkitsevampi, sillä seinään törmääminen on raivostuttavaa. Joskus näennäisesti tasapaksu tekstimassa toimii, mutta silloin se on taidetta eikä helppoa ennalta-arvattavaa juonen kuljetusta. (jo vain – olen kirjallisuuselitistinen paskiainen lukumakuni puolesta)

Tarinan rakenteen, juonen kuljetuksen kiinnostavuutta suurempi rakkaus minulle on kuitenkin kieli. Rakastan sanoja, sanojen ryhmiä ja kirjainyhdistelmiä sanoissa. Pidän kiehtovana sitä kuinka kirjaimet muodostavat sanoja, sanat lauseita, jotka merkitsevät ajatuksia, tunteita, ideoita ja niin edelleen. Tältä osin eläväksi tekevä runous on keskeisessä roolissa. Runous on rikas kirjallinen kokonaisuus ja sen sisälle mahtuu laaja kirjo erilaista materiaalia. Olen joskus ajatellut, että runous on enemmänkin ajattelun tapa ja olemisen asenne kuin ”vain kirjallisuutta”. Joskus luen mainittavan, että runouden kieli on kaunista, mutta se on vain yksi tyylillinen keino vaikuttaa lukijaansa. Kaunis kieli assosioituu minulle lukuhengen nostatukseksi, lukemisen muusien hellittelyksi ja tunteiden suloista virraksi.

Olen tehnyt itsestäni havainnon lukijana. Aina välillä tulen keskittyneeksi kieleen ja kirjalliseen muotoon jopa siinä määrin, että unohdan mistä kirja kertoo ja ketä siinä on mukana. Henkilöhahmot haihtuvat minulta helposti taka-alalle. Kasvot unohtuvat, kun tutkin mitä kaikkea tapahtuu kasvojen ympärillä ja laajat teemat eivät jää mieleen, jos niitä ei varioida minulle kiinnostavasti. Tämän vuoksi jotkin kirjat eivät ole minua varten – ja miksi edes pitäisi? Lukijoita on monenlaisia arvottamatta meitä toisistamme.

Tämä johdannoksi Eeva Turusen kirjaesikoiseen novellikokoelmaan Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Seuraavaksi jotain edellä mainitun kirjan lukukokemuksesta.

*

Eeva Turusen esikoisnovellikokoelma on moniääninen siihen nähden, että siinä on useita henkilöhahmoja, joista jokaisella on oma todellisuus. Neiti U ja muut kirjan henkilöhahmot ovat kirjan äänimassaa, josta on erotettu jokaiseen novelliin oma kertojaääni. Tuon kertojaäänen ympärille on luotu niin vahva tila, että lukijana minusta tuntui siltä kuin olisin henkilöhahmon pään sisällä ja kuuntelisin kai’uttimista hänen usein neuroottiselta ajatusvirralta tuntuvaa puhetta. Voisin kuvailla tätä tilaa myös tunteiden ja ajatusten ilmiantojen ketjuna. Tässä päähenkilöiden pääsisäisessä tilassa minulle ei anneta muiden novelissa esiintyvien henkilöhahmojen näkökulmia tapahtumiin ja asioihin, joita novellit käsittelevät. Tämä teki kirjan tekstin lukemisesta kiehtovaa, mutta ajoittain myös raskasta. Ensinnäkin informaatiotulva oli välillä niin valtaisa, niin ylitsepurkautuva että maanistumisen pysäyttämiseksi kaipasin hiljaista tilaa ja toisekseen ajattelun metronominen nakutus välillä vain hengästytti. Näissä lukuhetkissä koin olevani neiti U:n ja muiden neitioletettujen pään vanki ja se voi olla klaustrofobinen tunne. Kun tekee tällaisen havainnon lukemisen aikana, niin sen voi kääntää positiiviseksi toteamalla, että antaa henkilöhahmojen kuljettaa minua lukijana päänsä sisällä ja voin nauttia matkasta monin tavoin kiehtovana kokemuksena. Ja vähitellen lukukokemustani tuli energisoiva. Jäin koukkuun henkilöhahmojen neuroottisiin mentaalisiin yksityiskohtiin ja ajatusjumituksiin. Ja havahduin ajatukseen, että henkilöhahmojen ajatuksenkulku oli kaikessa vapaudessaan hyvin luonnollista: kuinka moni meistä ajattelee selkeitä lauseita? Kuinka moni ajattelee eheäksi kirjoitetun kertomusten lailla? Ja vähitellen tai ajoittain koin kenties jopa sääliä joitakin henkilöhahmoja kohtaan. He tuntuivat olevan jumissa ajatustensa limbossa eivätkä pääse niistä eteenpäin. (Sääli? Katharsis tuloillaan?)

Turusen esikoiskirja on novellikokoelma, joka poikkeaa virkistävästi juoni edellä etenevästä proosasta. Juoni näissäkin kertomuksissa oli, mutta se oli sidottu niin vahvasti sisäisen kertojan mielenmaisemaan, elämään, asenteisiin, näkökulmiin, että koin enemmän olevani henkilöhahmon ajatusten todistaja. Ja pidin kiinnostavana kuinka tällaisesta tiukaksi ajatusviivaksi ja toisaalta klaustorofobian kanssa flirttailevasta tekstiaineksesta kykenin luomaan taustalle suhteellisen eheitä tarinoita. Kenties tarinoiden tai juonten havainnointi on ihmisten geeneissä siinä määrin, että jopa kaikkea absurdeimmastakin tekstistä tekee mieli löytää juoni?

Kirjan tarinoissa tutustutaan monien henkilöhahmojen mentaaliseen todellisuuteen (jotka joskus tuntuivat jopa yhdeltä samalta henkilöltä kenties ajatuksen juoksutuksen tyylin tähden). Yksi heistä on neiti N lunnien maassa, jossa hänen matkakumppaninsa neiti K on heistä se, joka osaa tai kykenee ottamaan lungisti. Neiti N vaikuttaa neuroottiselta, jolla tarkoitan tässä yhteydessä ylihuolehtivaa, tulevaisuudesta ja etenkin siihen mahdollisista piilotetuista katastrofeista huolestuvaa ihmistyyppiä. Neiti N:n lisäksi jotain vinhasti vinksallaan ja samalla jotakin hyvin inhimillistä rakkauden ja huomatuksi tulemisen kaipuuta on myös siinä naapurin naisessa, joka kirjoittaa isännöitsijälleen talonsa teknisistä oireiluista otsikolla Parahin isännöitsijä.

Novellikokoelma sisältää kuvauksia eri tavoin paineistetuista ihmissuhteita ajoittain äärimmäiseltä tuntuvalla tarkkahavainnoisuudella. Syrjästä (yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta) tehdään intiimejä ja neulamaisen tarkkoja huomioita, jotka rakentuvat kokoelmaksi ajatustulvaa, jolla ei tunnu olevan loppua, mutta jolla on jokin tarkoitus vaikka vain lohkeamana kokonaisuudesta. Kokonaisuudesta, joka ei itselleni ollut kiinnostava vaan kiinnostavampi oli juuri tuo palanen ajatusrynnäkköä.

*

Alla muutamia lainauksia, joista saa kuvan kirjan kielellisestä tyylistä. Ensimmäisessä neiti U käy läpi pojista koostuvaa ihmissuhdehistoriaansa. Kiinnostavaa on, että hän kertoo pojista jonkin vain yksittäisen asian. Pohdin: Miksi? Määritteleekö se jotain keskeistä neiti U:n ihmissuhteesta vai jotain neiti U:sta vai jotain pojista vai mistä se ”kertoo”? Lukija päättää. Minulle poikaluettelo tuntui yksityiskohtien listalta ihmisistä, joiden kanssa neiti U:lla on ilmeisesti ollut parisuhde. Listaus lähestyy lukukokemuksessani absurdia kirjallista keinoa kertoa samalla jotakin kertojaminästä (neiti U), hänen tavastaan hahmottaa ihmiset ja samalla jotain pistemäisiä kuriositeettimaisia huomioita ihmisistä yleisesti. Ja kiinnostavaa sinäänsä, että ainakin alla olevan lainauksen poikiin liittyy yhtenä teemana kehonkuva.

”Yksi pojista kaipasi vaatemyyjältä vakuuttelua siitä, että punaiset housut eivät ole miehillä enää olleet mikään tabu. Ei, eivät ne tabu ole, todellakaan, huomautti myyjä. Niin poika osti housut. Hän sovitti niitä kahdeksasti kotona, ennen kuin rohkeni lähteä katukuvaan punakoipisena.

Seuraava poika opetti työkseen anatomiaa. Hän kantoi salkkua osoittaakseen olevansa jo työelämässä. Kerran katsoin salkkuun. Sisällä oli kahvijäätelön värinen vuori. Poika sanoi Tunnen ihmiskehon tarkalleen. Istuin myöhemmin linoleumilattialla. Erotin linoleumin muovimatosta jo silloin. Kysyin Mitä materiaalia tämä mielestäsi on? Muovimattoa, vastasi poika. En sanonut Siinä kyllä erehdyt. Poika osoitti luitani yksitellen ja nimesi ne. Olin miltei vaikuttunut. Poika sanoi Muutamat entiset tyttöystäväni tahtovat minut takaisin. Vain jotain sanoakseni lausuin Se on ymmärrettävää.

Yksi pojista sanoi En kampaa hiuksiani ensinkään. Hän sanoi En juuri katso peiliin. Kuvastimeen hän oli kirjoittanut kaikenlaista pysyväistussilla. Poika inhosi keittiökaappejaan. Hän otti ovet irti. Hän päällysti ne lahjapaperilla ja kuorrutti kontaktimuovilla. Sitten ovet olivat pinossa lattialla. Ne olivat pinossa kolme kuukautta. Poika lykkäsi videokameran minulle. Hän sanoi Kuvaa nyt. Kuvaatko jo? Hän kohotti poninhäntäänsä ja leikkasi sen irti tykkänään ja viskasi lattialle. Minä en onnistunut kuvaamaan kertaluontoista edesottamusta. Siitä seurasi vihanpito.

Yksi pojista huudahti sovituskopissa. Ei, en näe itseäni tässä suosittelemassasi paidassa.”

(Lainaus s. 66-67 novellista Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa)

*

Novellissa Ei, en haluaisi tänne helmenharmaata päähenkilönä on vaikutelmani mukaan uneton arkkitehti, jonka ajatukset kiertävät kehäistä rakennelmaa (keskellä yötä, yön ajan). Paine, stressi, ymmärretyksi ja sitä kautta kenties lopulta kokemus hyväksytyksitulemisesta vaivaavat maanisesti novellin päähenkilöä. Entinen tyttöystäväkin kummittelee ajatuksissa kuten monissa muissakin novellikokoelman teksteissä entisillä kumppaneilla tuntui olevan taipumus vaivata vielä nykyisyydessä henkisellä läsnäolollaan, vaikka suhde olisikin jo ohi.

Seuraavassa lainauksessa on esimerkki siitä, kuinka kirjallinen muotoseikka tai -keino (sulkeiden käyttö;) synnyttää hetkellisen puron karkaamassa henkilöhahmon ajatteluvirrasta. Tuon karkuripuron voin tulkita novellin sisäisen kertojan ääneksi tai jopa kirjailijan itsensä novelliin tuomaksi muistoksi. Puron alkusyyn pohdintaa kiinnostavampaa minulle on kuitenkin tuo karkaamisen tapahtuma ja kuinka se yllättäen ilmestyy tekstiin kesken henkilöhahmon toiminnan suunnittelua. Se ei kuitenkaan ole irrallinen kokonaisuudestaan. Ajatuspako vaikuttaa jonkinlaiselta suodattamattomalta lisäykseltä ja sen käytön ydin tuntuu olevan yksi kirjallinen keino kuvata ajatuksenjuoksun vinhaattista polyfonisuutta. Toistan: kuinka moni meistä ihmisistä ajattelee selkeillä lauseilla koko ajan kuin kertoen tarinaa päänsä sisällä?

(…) ”ei, en vie ystävääni syömään, vaikka olenkin jo keksinyt keinot tarjoilijan käsitysten oikaisemiseksi (voisin sanoa alustukseksi pääsimme hetkeksi rauhaan kumppaneiltamme, viettämään tätä ystävyyden iltaa)

huomaan sijoittaneeni täsmentävän ajatuksen sulkeisiin

toisinaan ajattelen sulkeet

vanha äidinkielen opettajani tapasi sanoa asiat, jotka kirjoitatte sulkeisiin, voitte yhtä hyvin jättää pois

hän täsmensi mikäli täydennys on tärkeä, sulkeet jätetään pois – summa summarum kehotan teitä karttamaan ainekirjoituksessa sulkeita, ellei kyse ole jonkinmoisesta viittauksesta

vieläkin askarruttaa: joiko äidinkielen opettaja liian kanssa viiniä?

kerran hänen kohottaessa veskaansa kuului lasi lasi vasten -ääni

aiheuttiko sen alkoholipullojen kohtaaminen?

oliko veskassa sittenkin linimenttipullo ja hyppytunnilla lähiantiikkiliikkeestä ostettu herätekarahvi?

kun vain ajattenkin karahvia, tulen ajatelleeksi entisen naiseni ikkunasomistuskarahvia, jonka vihreästä lasikorkista kuvastui koko katu pienennöksenä

tästä ajatusten liemestä tislautuu perimmäinen kysymyksenasettelu: miten nukahtaa?”

(Lainaus s. 75 novellista Ei, en haluaisi tänne helmenharmaata)

*

Novellikokoelman maailma on hyvin sisäinen, tarkennettuna minäkertojasisäinen. Jatkuva henkilöhahmojen sisäinen ajatusten ja ajatushavaintojen juoksutus on vaarana olla puuduttava luettelo, mutta lukukokemus näistä sisäisistä suljetuista läsnäoloista teki paikoin hyvin intiimin naurua unohtamatta. Naurunaiheet kirjassa tuntuivat tasapainoilevan ironia ja satiirin välillä ja välimaastossa. Olen tällä hetkellä lukemassa Jarno Hietalahden tietokirjaa Naurun ja huumorin filosofia (Gaudeamus, 2018, kirjoitan tästä erinomaisesta tietokirjasta blogiin myöhemmin), jossa on muun muassa itseironiasta ja itsesatiirista todella kiinnostavaa pohdintaa. Ironia jättää vaikutelman absurdista pölähdyksestä, joka ei ota kantaa, ei kommentoi, ei välttämättä edes reagoi mihinkään vaan on asenne: ihminen ironisesti tekee, sanoo jne jotakin. Jos ihminen ironisoi kaiken, niin hän on valmis polttamaan maailman tai ei vain välitä mistään mitään millään ei ole mitään merkitystä – tyyppisesti (Hietalahti toi esille esimerkkinä mm. tuhoisesta ironiasta Batman-tarinoiden Jokeri-hahmon ja itse pohdin joitakin eksistentiaalisen kirjallisuuden hahmoja kuten Camus’n Sivullista). Satiirinen nauru ja huumori puolestaan nostavat esille epäkohtia ja tarjoavat esimerkiksi vaihtoehdon tai keinoja status quon hajottamiseksi. Itsesatiiri poikkeaa itseironistasta siinä, että se on keino tai mahdollisuus kehittyä ihmisenä. Turusen novellikokoelmassa naurunpyrskähdykseni nousivat pinnalle usein kirjallisista keinoista (vilpitön ilo muotoseikoista!), mutta joskus myös sisällöstä.

Alla esimerkki yhdestä kohdasta joka huvitti minua. Siinä kertoja ensin kysyy:

”Haluatteko tietää, mitä teen työkseni? Yhdistä seuraavat pisteet, ja ammattini paljastuu.”

Kuva, jonka lukija näkee muistuttaa lasten pisteidenyhdistämispiirrustustehtävää, josta ei kuitenkaan synny mitään selkeää tunnistettavaa oliota.

Kertoja jatkaa: ”Kuvio osoittautuu abstraktiksi. Se ei ole esimerkiksi eläin eikä auto. Tällaista on aikuisuus, jumalauta. Kuvion nimi on Kulttuurialan moniottelija.

(s. 160, lainaus novellista Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan)

Tässä kenties eniten iloa aiheutti tunnistettavuus. Tunnistettavuus työelämän, työurien ja sen sellaisten moninaisuudesta tänäpäivänä etenkin humanisteilla ja kulttuurialan ammattilaisilla yhdistettynä siihen kuinka hankalaa tästä johtuen on kuvata omaa työalaansa, työtehtäviensä sisältöä ja niin edelleen. Abstrakti kuvio tuntui allegoriselta symbolilta toisaalta työn sisällöstä ja toisaalta työntekijän paikasta nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa mielikuvani mukaan sosiaalipolitiikkaa ja aina mitä milloinkin -politiikkaa tehdään sen mukaan, että ihmiset tekevät yhtä uraa, yhdelle työnantajalle, yhdellä koulutuksella pääosin kahdeksasta neljään (vai yhdeksästä viiteen?). (Ja joustavuus ja innovatiivisuus työelämässä ei minulle tarkoita sitä, että teetetään puoli-ilmaista työtä, aktivoidaan kiristämällä ja muita innovaatioiksi kutsuttuja idiotismeja – Hemmetti vieköön!). Oliko huumori ironista vai satiirista? (Turusen tekstissä, ei minun)

*

Joskus novellien henkilöhahmojen mentaalinen rynnistys muistutti kaikessa yksityiskohtien tarkkuudessa ja toisaalta neuroottisuudessaan surullista kuvaa ihmisestä, joka on tolkuttoman epävarma itsestään. Alla esimerkki tästä. Tekstipätkän kirjallinen tenho on siinä, että lukijalle ei kuvata perusproosan keinoin päähenkilön epävarmuutta (tyyliin: miltä tuntuu, miten maisema jota päähenkilö katsoo on allegoria masentuneelle olotilalle jne.), vaan se tehdään hänen ajatuksenjuoksun kuvauksella yliviivaamalla negatiiviset ajatukset. Lukija päättää miten tähän suhtautua. Tarkoittaako yliviivaus sitä, että ne ”pyyhitään pois”, vai että ne on jo ”pyyhitty pois” ikään kuin kertoja valaisi uskoa itseensä ja toisaalta yliviivauksia on ihan hemmetin paljon etenkin loppua kohden, joten erityisen valoisaa tuntua teksti ei anna loppujen lopuksi. Onko esimerkkitekstissä (alla) on yliviivauksella sensuroitu monia inhimillisiä tunteita ja kokemuksia vain sen takia, että pääsisi positiivisen puolelle? Lisäksi kiinnostavaa voi olla, miksi nämä ikävät ajatukset eivät ole sulkeissa vaan nimenomaan yliviivattu? Pätkä alkaa lausunnolla siitä, että sisäistä puhetta on mahdollista muuttaa. Voiko todella? Riittääkö todella, että sensuroi joitain ajatuksia pois? … mutta eivätkö ne silti ole olemassa, vaikka ne on yliviivattu? Ja niin edelleen…

”Ajan on oltava tietyllä tapaa kypsä, koska tulen ajatelleeksi: Sisäistä puhetta voi todella muuttaa. Olen hirveä. Olen purukalustoltani eriskummallinen, epäsuudeltava. Ei. Olen rujo viehättävä ja omaleimaisen näköinen, maanantaikappale en mikään tusinatuote. Olen vääristymä, kummajainen. Pukeudun huomiota herättävän mauttomasti. Hattuni vihreä ei sovi huivini vihreän kanssa yhteen. Huivini ei sovi ruskean takkini kanssa yhteen, joten minun olisi hankkiuduttava ensi tilassa hämärään. Viheriät kenkäni eivät sovi yhteen minun kanssani. Pukeutumiseni huokuu rentoutta. Minä se saatan valita asun pimeässä. Usein on pimeä, sillä en saamattomuuttani vaihda heti sulaketta. Minulla on sulakkeenluisut hartiat, kammottavaa. Minua ei kelpuuteta sittenkään yhtyeeseen. Minua toivotaan osaksi lukuisia yhtyeitä ilmeisen keulahahmokarismani johdosta. Olen siitäkin huono, että ajatukseni katkeaa katkeaa katkeaa. Puheeni, se poukkoilee kiehtovasti. Olen hirveä. Kukaan ei haluaisi minua, koska minulla on isot ihohuokoset. Ne olvat niin isot, että niissä voi marastoida marmorikuulia. Minun silmieni reunat eivät jotenkin näy. En saisi syödä avokadoa, ja juuri sitä olen syönyt mielin määrin. En ole kummoinenkaan rakastaja. En tiedä, mitä tehdä alastoman vartalon parissa. Sortuisin kumminkin elokuvallisuuteen. Minulla on turpeet nilkat. Kas, onko tuossa jonkun lantio? Ehei, minun nilkkanihan se siinä on. ” (s. 170)

*

Eeva Turunen on taiturimainen kertoja luomaan sisäisiä maailmoja, joissa jatkuva epävarmuus läsnä ja joissa pohditaan sisäisen minän suhdetta ulkoiseen maailmaan. Ajattelun juoksun, kulkemisen ja jumittamisen kuvaukset ovat onnistuneita. Ne ovat hauskoja, koskettavia, tragikoomisia, hämmentäviä, kiehtovia. Irtaantuminen juonivetoisesta peruskerronnallisesta proosasta virkisti, vaikka välillä hengästyin ja ajauduin hiilihapoille lukemisen aikana. Virkistävyys tuli päähenkilöiden mielenmaisemista matkan aikana ja maalissa ei juhlittu sitä, joka saapui sinne perille ensimmäisenä vaan sitä, jonka kestävyys kantoi loppuun asti. Tällainen kirjallisuuden keinoja rikastuttavasti käyttävä kirjallisuus pitää kotimaisen proosakirjallisuuden tuoreena, koska monipuolistaa sitä.

Sain kirjasta vaikutelma nykyisen nuorehkon tai siis alle keski-ikäisen aikuisen naisen kokemusmaailmasta, jossa usein on läsnä vahvasti tietoinen epävarmuus itsestä ja omasta paikasta yhteisöissä ja yhteiskunnassa. Pohdin: kun säikeitä elämänhallinnalle ja elämisen läpi kuljettamiselle on monia, niin mistä löytää se punainen lanka, joka vie perille? Ja toisaalta: onko tänä päivänä enää punaisia lankoja, entä jos on vain leivänmuruja siellä täällä? Niinpä niin. Tästä aiheesta on aineksia riittämiin satiirisiin ja ironisiin asenteiden kuvauksiin. Turunen ei tee tätä peruskerronnallisen proosan keinoin vaan kokeellisin kotimaista kirjallisuutta uudistavin kirjallisin keinoin. Kiitos kirjailijalle ja kustantajalle tästä lukukokemuksesta!

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Jk. Jos teillä on mahdollisuus ottaa kirjasta kansipaperit pois, niin suosittelen tätä. Kansipaperit jees, kirjan kansitaide myös todella jees. Ei näkökulmista latteasta kirjan kannesta tulee kolmiulotteinen kokemus. Vau tälle!

*

*

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

2018 Siltala

Päällys: Jussi Karjalainen

210 sivua

arvostelukappale

*

Muita absurdimpia (absurdempia?) minäkertoja-painotteisia tarinoiden kuljetuksia blogissa

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Samuel Beckett: Malone kuolee