Ystävänpäivän lukumaraton

Lukemista 24 tuntia putkeen, vapaalla tyylillä ja tauot lasketaan tuohon vuorokauden tuntimäärään. Miksei?

Pari vuotta sitten olin mukana vastaavassa lukuhaasteessa: Lukumaraton 24H. Silloin meni lukuhommat paremmin ainakin sivumäärällisesti, sillä tuli luettua reilusti yli 1000 sivua.

Mitä tapahtui, Heidi? Olet kirjafani, lukuihmisiä, biblionörtti. Pois turha lukukireys! Hyvin meni tälläkin kertaa. Ilon kautta: luin pääosin kiinnostavaa kirjallisuutta ja samalla kolme hyllylämmittäjääkin.

Luin Fernando Pessoan valikoidusti kootut runot: En minä aina ole sama loppuun, Tove Janssonin Muumipapan urotyöt, Junichirō Tanizakin Avaimen ja Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan. Siis reilut pari sataa sivua runoutta, lastenkirjan ja japanilaista psykologista pienoisromaanikerrontaa. Sivumäärä: 547.

Pessoan kootut olin aloittanut jo aikaisemmin ja sain sen nyt päätökseen. Proosarunollinen runoreaktio tulee blogiin myöhemmin. Vaikutuin ja todenäköisesti jäin fiilistelemään joitakin runoja pidemmäksi aikaa. Ja harmittelen, että kyseessä oli kirjaston kirja. Olen paikallisen kirjaston viikottain vakiasiakas, mutta olisi tämä kirja kiva löytää kotikirjastostakin. Jos jollakin on kyseinen teos vapaana myyntäväksi tai tiedätte jonkun, jolla kirja vapaana jatkamaan matkaa tai jos näette tämän jossakin myynnissä, niin viestiä vain minulle päin (kosminenk ät gmail.com).

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina eteni myös runomuodossa kuvaten kertojan kokemusmaailmaa vaimona ja äitinä elämäntilanteessa, jossa puoliso on alkoholisti. Vahvaa tekstiä. Tove Janssonilta olen lukenut pari muumikirjaa aikaisemmin ja täytyy valitettavasti todeta, että Muumipapan uroteot ei kolahtanut. Jotakin puuttui. En tiedä mitä, mutta jotakin. Hauska lukukokemus kuitenkin. Suosikkihahmokseni nousi kummitus, joka peilasi todellisuutta niin kiinteästi omasta näkökulmastaan, että hänen heittonsa dialogeissa lähenteli absurdismia. Luin maratonin aikana myös yhden romaanin, Tanizakin alunperin 1950-luvulla julkaistun Avaimen (suomennos 1961, Tuomas Anhava, Otava). Ennakkoluuloni/pelkoni oli pehmopornoinen, mutta sitä tämä psykologinen pienoisromaani ei (onneksi) ollut. Kirjoitan Avaimesta blogiin myöhemmin lisää. Vaikuttava lukukokemus, hämmentävä, seksuaalisen vallan ja perinteisen japanilaisen ja länsimaalaisuuden kohtaamisen kuvaus. Pieni kirja, painava sisältö erityisesti kerronnallisin keinoin rakennettuna tunnelmana.

Olen tottunut lukemaan kirjani pätkissä ja minulla on usein 2-3 kirjaa kesken samanaikaisesti. Maratonin päätteeksi tulin todenneeksi, että saattaa olla aika käydä optikolla ja olen syyllinen kissojeni lellimiseen eksessiivisin määrin.

”Mitä täällä pitää tehdä, että saa huomiota?” Kirjakissa Hilman muuvsit ovat huomiota herättäviä.

Ystävänpäivän lukumaratonin käynnisti Kirjavaras (Kirjavarkaan tunnustuksia)

Lähtisinkö uudelleen mukaan lukumaratonille? Miksei.

*

Teksti ja kuva(t): Heidi Kusmin-Bergenstad

Ystävänpäivän lukumaraton:

Sivumäärä: 547

Luetut kirjat:

Fernando Pessoa: En minä aina ole sama

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Junichirō Tanizaki: Avain

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Laura Gustafsson: Pohja

Uskoni takakansiteksteihin on hataralla pohjalla. Ne saattavat herättää mielenkiintoni ja sitten petyn ja lempeästi suutahdan, koska teksti ei vastaa lukukokemustani ikään kuin minua olisi huijattu.

Pohjan takakansitekstissä lukee muun muassa näin:

”Tarina vie kirjailijaa ja lukijaa kohti hetkeä, jossa suru alkaa”.

Mietin lukukokemukseni jälkeen tätä: hetki, jossa suru alkaa.

Pohjan päähenkilönä oleva nainen oppii sanomaan ei ja määrittelemään, mitä tarvitsee, toivoo ja haluaa. Ei ehkä ihan täysin jämäkästi vielä, mutta siihen suuntaan kuitenkin. Ennen tätä lukija on saanut eteensä yhden naisen ruumiinavauksen tämän seksihistoriaan, äitiyteen, mielenterveysongelmiin ja vähän myös ammatti-identiteettiin teatteri- ja kirjallisuusaloilla. Nainen ei ole osannut sanoa ei, ja siksi häneen sattuu ja häntä satutetaan. Hän kiduttaa myös itseään esimerkiksi ruualla ja perfektionismilla. ’Ei’ on tärkeä sana, jotta eheytyminen käynnistyy. Nainen on menettänyt itsensä, jos on koskaan  itseään kunnolla omistanut, ja kun menetyksen on ymmärtänyt tai ainakin todennut, niin suruprosessi voi alkaa.

Pohjan kannen sisälehdellä on seuraavanlainen teksti:

”Kirjoitin Pohjan, koska se hävetti, pelotti ja kiihotti minua niin paljon. Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa. Ehkä sitä kautta lukijakin voi tunnistaa itsensä. Ihmiset kuitenkin ovat aika samanlaisia.” Laura Gustafsson.

Pohja ei kannen sisälehtitekstistä huolimatta ole omaelämäkerrallinen, se on autofiktiivinen. Autofiktiivisyys oman käsitykseni mukaan rakentuu kirjoittajan omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin, muistoihin ja tunteisiin, mutta niitä ei siirretä sellaisenaan kirjalliseen tekstiin. Pohja on siis fiktiota, kirjallisin keinoin rakennettua muunneltua totuutta kirjoittajan elämästä, ajattelusta ja kokemuksista.

Minulla on ongelma autofiktion kanssa. Se ei liity siihen, että tuskailisin totuuskysymyksen kanssa. Minua ei kiinnosta, mikä fiktiivisessä tai fiktiivispainotteisessa tarinassa voisi olla totta kirjoittajan oikeaan elämään nähden. En ole sillä tavalla utelias ihminen. Ongelmani on enemmän kiinni tekstin vallasta lukijaan. Esimerkiksi: miksi minun pitäisi olla kiinnostunut toisen (todellisen) minulle henkilökohtaisesti tuntemattoman ihmisen kivusta, kasvusta, muistoista, menneisyydestä, seksielämästä, äitiyden kokemuksista, tunteista, fantasioista, kuolemankaipuusta ja niin edelleen? Se tuntuu vallankäytöltä lukijaan nähden. Se voi tehdä lukijasta kirjoittajansa likasangon ellei lukija sulje kirjaa, palauta sitä kirjastoon ja totea, että tämä ei (!) ole minua varten.

Luin Pohjan loppuun. Miksi? Koska kirja oli hyvin kirjoitettu, se puhutteli minua ja halusin nähdä kuinka päähenkilö selviää omasta onttouden tunteesta, joka tekee hänestä raivoisan epästabiilin yksilön itselleen, läheisilleen ja ympäristölleen. On siis lopulta aivan sama mikä sisältö on, mutta haluan lukea, että kirjan päähenkilöön kiinnityvään konfliktimyrskyyn tulee jonkinlainen loppuratkaisu. Sen ei tarvitse olla onnellinen eikä helposti tulkittavissa. Ja loppuratkaisu tulee: on tekstiä diagnoosista ja ei-sanan opettelua. Ja lukukokemukseeni laskeutuu ymmärrys autofiktiosta. Minulle on kuvattu yhden ihmisen identiteetin ja persoonallisuuden tarina ja lukijana voin reagoida siihen eri tavoin. Teenhän tätä fiktiivistenkin henkilöiden kohdalla. Autofiktion voima, koskettavuus ja vaikuttavuus verrattuna ”puhtaasen fiktioon” saattaa olla lisäksi siinä, että niissä taustamateriaalina ovat koetut/eletyt tunteet ja ajattelumallit.

Mistä kirja kertoi? Minulle kirja kertoi naiseksi kasvamisesta ja naisena elämisestä, kun oma persoonallisuus ei ole vakaa. Kirja kertoi naisen ruumiista eri tilanteissa, välineenä, objektina ja subjektina. Kirja kertoi halusta, kaipuusta, fantasioista. Kirja kertoi seksistä. Kirja kertoi äitiydestä ja erityisesti sen negatiivisista puolista. Kirja kertoi erilaisista ihmissuhteista ja ihmiskohtaamisista, joista ei tule suhteita. Kirja kertoi mielenterveyden ongelmista, masennuksesta, hajottavasta levottomuudesta, pakotetusta perfektionismista ja älykkään sekä lahjakkaan taiteiden alalla toimivan naisen ruumiillisesta ja henkisestä hälytystilasta. Kirja kertoi yllättävän paljon erilaisista asioista, vaikka se ei ole tiiliskivi. Elämä pitää sisällään paljon ja elämä on monimutkaista. Autofiktiivinen kirjallisuus paljastaa raa’alla tavalla juuri tätä kompleksisuutta.

Pohja ei ole vain suoraa tilitystä naisen tunteista, ajattelusta, muistoista ja kokemuksista. Se on fantasiaa ja realismin rajoja ylittäviä tekstikatkelmia. Tarinaa esimerkiksi katkotaan juonta kommentoiviksi ruumiinavauskuvausta muistuttaviksi tekstipätkiksi, jotka nekin ovat riittävän nyrjähtäneitä, että lukija ymmärtää, että se ei voi olla täysin totta.

Pohja oli hyvä lukukokemus sisällöstään huolimatta. Tämä johtui Pohjan kirjallisesta tyylistä ja ehkä myös lopulta sen sisällöstäkin. Pohja on repivä, raaka, sarkastinen, traaginen ja paljastava.

Pohja. Miksi kirjan nimi on Pohja? Ensimmäisenä ajattelin, että kyseessä on pohjanoteerauksen kuvaus yhden naisen elämästä. Toiseksi (ja edelliseen liittyen) tulin ajatelleeksi kirjaa pohjalla olemisen kuvauksena. Ja katsoin kirjan kantta. Mitä pohjalla on? Siellä on olosuhteiden ja ympäristön muovaama todellisuus ja muotoja, joita pintatasoilla ei tule välttämättä havainneeksi. Kannessa on kuvia vesialueiden (meret jne.) elämänmuodoista. Ne ovat outoja, kauniita, kiehtovia, pelottavia, ihmeellisiä, kummallisia, vieraita… monia paradoksaalisia asioita ja olioita, jotka ovat eläviä vain pinnan alla jossakin syvällä kasvualustanaan pohja.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Laura Gustafsson: Pohja

2017 Into 141 sivua

Lainattu kirjastosta

Kansi: Aiju Salminen

 

*

Pohja Laura Gustafssonin nettisivuilla

Pohja kustantajan sivuilla

Pohjasta ovat kirjoittaneet mm.

Omppu (reader why did i marry him)

Marjatta (Marjatan kirjat)

Lady dandy – blogi

Tuomas (Tekstiluola)

Helmi Kekkonen

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

Tassu pystyyn – kuinka moni on lukenut Uppo-Nallea aikaisemmin? Minä en ole, mutta muistelen, että minulle on mahdollisesti luettu Uppo-Nallea lapsena. Kyseinen pohdiskeleva, hieman arka (mutta yllättävän rohkea oikeissa tilanteissa) ja runoileva nalle saattoi minulla lapsena jäädä Nalle Puhin ja erityisesti hänen kavereidensa varjoon.

Luin hiljattain Harry Potterin ja viisasten kiven ensimmäistä kertaa eläessäni. Superflunssa-mikä-lie esti minua tarttumasta kaikkiin niihin kirjauutuuksiin, jotka odottivat lukupinossani. Aikuisten Isot Kirjat saivat odottaa sitä aikaa, kun olin valmis olemaan taas Aikuisen Vakava. Harry Potterin lisäksi kuuntelin satuja ja erityisesti klassisia eläinsatuja kuten Aisopoksen faabeleita, jotka alunperin eivät luultavasti olleet lapsille tarkoitettuja kuten sadut alunperin noin yleisesti. Veljekset Grimm ja myöhemmin elokuvateollisuudessa Disney tekivät saduista salonkikelpoisia tai lastenhuonekelpoisia.

Elina Karjalainen kirjoitti ensimmäisen Uppo-Nallen lohduttaakseen sairaalaan kesäksi joutunutta lasta. Yksinäisyys ja huoli erilaisista asioista on tarrautunut hellän määrätietoisesti Uppo-Nallen ja hänet merestä noukkineen Reetan maailmaan. Uppo-Nallella on pelkoja, jotka saavat peipon muodon (peippo tulee aika lähelle sanaa peikko!) ja jotka estävät suunnittelemasta tulevaisuutta ja erityisesti toteuttamaan suunnitelmia esimerkiksi ammatista tähtitieteilijänä. (Linnunrata on paikka, jossa peippoja varmasti kohtaa.) Uppo-Nallen ensisijainen haaveammatti on kaikesta huolimatta kuitenkin runoilija, mutta on hyvä olla varasuunnitelma, jos runoilla ei elä.

Uppo-Nalle on ranskalaisen pojan entinen nalle, jonka hän on kiukuspäissään heittänyt laivan reunan yli mereen. Merellä Uppo-Nalle kokee kaikenlaisia jännittäviä seikkailuja, joihin liittyvät esimerkiksi sukellusvene ja raitis hai. Raitis hai on sellainen, joka ei syö mitään, missä on alkoholia kuten risteilijäaluksista heitettyjä pulloja tai laidan yli pudoneita humalaisia merimiehiä. Mutta merellä on myös kovin yksinäistä ja Uppo-Nalle kaipaa seuraa, toista olentoa, joka välittäisi hänestä juuri sellaisena kuin hän on: ajoittain epävarma taiteilijasielu, joka haaveilee runokirjan julkaisemisesta, jonka nimeksi tulisi Uponneen kansan lauluja. Uppo-Nalle runoileekin paljon, sellaista perinteistä loppusointuista runoutta, joka kertoo elämän hetkellisyydestä, ilmiöistä ja runoilijan tunteista.

Uppo-Nalle ja Reeta tapaavat ensimmäisen kerran meren rannalla, jolla Reeta on viettämässä aikaa laulavan lintukoiran seurassa (aikamoinen runoileva kaunosielu hänkin). Reeta vie Uppo-Nallen kotiinsa tai perheensä kesäpaikalle saaressa, jossa Reetan lisäksi asuu hänen äitinsä ja naapurustossa ilmeisesti muita kesäasukkaita sekä saaren vakituisia asukkaita, joiden elinkeino on riippuvainen meren läheisyydestä. Tapahtuu kaikenlaista arkista ja arjesta poikkeavaa kuten lettukestejä, synttäreitä, eläinlääkärivierailuja ja kesävieraiden (Reetan isä ja isovanhemmat) saapumista paikan päälle. Näissä tapahtumissa Uppo-Nalle ja Reeta toimivat yhdessä, keskustelevat, riitelevät, nauravat yhdessä ja runoilevat. Uppo-Nalle inspiroituu monenlaisista tapahtumista riimittelemään spontaanisti. Lisäksi he kokevat seikkailun junalla kaupungissa. Seikkailun tarkoituksena on antaa Uppo-Nallelle muuta ajateltavaa kuin pelottavat peipot.

Elina Karjalainen on kirjoittanut lastenkirjan, jossa on paljon myös aikuiselle. Itse ainakin pysähdyin pohtimaan lapsen maailmaa, sen välittömyyttä ja ajattelun rikkautta. Kirjassa on lempeää huumoria ja syvällisyyttä.

Koin Uppo-Nallen äänikirjana. Lainasin sen Ellibsin kautta, joka on maksuton palvelu kenelle tahansa, joilla on kunnallinen kirjastokortti esimerkiksi helmet- tai lastukirjastoihin. Äänikirjan lukijana toimii Tytti Paavolainen ja hänen kerrontansa on erinomaista. Hän on todellinen satutätivelho! Äänenpainot ja -sävyt sopivat Uppo-Nallen todellisuuteen täydellisesti. Uppo-Nallen herkkyys on läsnä. Uppo-Nallen herttaisen kömpelöt ja hassut runot elävät Paavolaisen lukemana ja Uppo-Nallen syvästi pohdiskeleva elämänasenne on koskettavan läsnäolevaa. Haluan kuunnella kaikki loputkin Elina Karjalaisen Uppo-Nallet Tytti Paavolaisen lukemana.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle (1977), WSOY

Äänikirja, kesto: 03.04.59, lukija: Tytti Paavolainen

Kuuntele kotimaisia äänikirjoja Ellibsissä (Helmet.fi)

*

 

Kirjablogeissa Uppo-Nallesta ovat kirjoittaneet mm. Katja (Lumiomena), Rita (Kieltenopen kotiblogi) ja Elina (Luettua elämää)