Stina Saari: Änimling

Miten kommunikoida väkivallan tapahtuman jälkeen? Miten kommunikoida väkivallasta? Mitä väkivallan kokemus tekee kommunikaatiolle?

Stina Saaren esikoisrunoteos Änimling ei ole helppoa luettavaa, jos kaipaa selkeää ilmaisua ja kaunista runokieltä. Änimling on kummallinen, koska sen kertojaminä on asetettu välitilaan. Keho on särjetty, mieli on särjetty, joten ei voi olla yllätys, että kieli on myös särjetty. Yksi vaihtoehto on tarjota tyhjää sivua, olla kommunikoimatta, Änimlingissä on kuljettu toista reittiä. Änimling kommunikoi – onko lukija valmis?

Änimling on minulle visuaalinen runoteos. Sen runot on aseteltu huolella sen sivuille. Tekstissä on ajoittainen spontaaniuden tunne, äääääääääänteitä, älähdyksiä, vingahduksia, maanisia rutistuksia jostakin jostakin jostakin siis siitä jostakin. Runoteoksen visuaalisuus on sen väline ja viesti. ToistaN. Välinen ja vie est i. Runot antavat sanat tunteille ja kielelle, kommunikaatiolle ja sanoina, kirjaimina välittävät viestin.

Änimling on minulle myös auditiivinen runoteos. Sen runot ovat äänekkäitä, äänellisiä. Kokeilkaa lukea Saaren runoja ääneen, ja kenties havaitsette, että runot ovat myös fyysisiä tai kehollisia. Ääni tulee runominän kehosta. Äännähdyksiä, ölinää, murinaa, sihinää, huohottamista, hohottamista, pulinaa, loputtomalta tuntuvaa pulinaa, liikettä. Vahvaa, energista, voimakasta. Ensimmäisen lukukerran jälkeen koin lukeneeni jonkin nykytanssin sooloesitystä, jossa on jotain vuosisataisen takaista kubistista ja dadaistista nytkähtelyä ja alkukantaista voimaa.

Änimlingin sanat ja sanaryppäät ovat kummia. Ne katkeavat ja halkeilevat, niiden kirjaimet ovat hysteerisiä, joskus hitaita syttymään ja paikoin oikukkaita. Kielellä on oma mieli, jota runominä ei hallitse vaan hän on kielen purkauksien armoilla. Tuntuu väkivaltaiselta sekin elleivät sanat sitten voimaannuta. Kielen käyttö voi myös voimaannuttaa. Asiat on purettava ulos, vaikka sitten kommunikaatio toisen ihmisen kanssa kärsisi.

Änimlingin todellisuus tuntuu pirstaleiselta. Sanat, viestit, kommunikaatio on vääntynyt, vääntelehtivä. On sanapurkauksia, on sanajumeja. Hikahtelua, hihahtelua, lastenlorumaista näennäismerkityksetöntä pulputusta, joka on kuitenkin kommunikaatiota, jolla on merkitys. Ne ovat nonsenseä, silloin kun tunnelma, olotila on nonsenseä. do not make sense sensei.

Runoteoksessa oli myös huumoria ja voimaa, joka kumpuaa runominästä. Pohjasävy ei ole katkera eikä ahdistavan surullinen tai kaihoisa. Häiritsevä se voi olla, koska ihmisistä tunnutaan odottavan eheää kokonaisuutta, vaikka kuka sellainen oikeasti olisi?

Änimling ei tyhjentynyt minulle yhdellä eikä kahdella lukukerralla, mikä on minulle merkki kiinnostavasti runoteoksesta. Sen ”maailma” todellisen tai tajunnan ja epätodellisen välillä on liikkeessä. Liminaali on tila, jossa mitä tahansa voi tapahtua ja mitä siellä tapahtuu jää sinne ellei se purkaudu todellisuuteen. Jotkut myös eksyvät sinne, eivät koskaan pääse pois ja toiset eivät halua päästä pois. Liminaalista voi päästä kuitenkin ulos ja jättää taakseen välitilan kokemuksen. Paluun jälkeen aletaan kommunikoimaan ja luomaan merkityksiä tapahtuneelle. Jotkut palanneista ovat profeettoja, toiset kylähulluja ja kolmannet vaikenevat, koska heitä ei ymmärrettäisi kuitenkaan. Muitakin vaihtoehtoja on, mutta kolme tuntui jotenkin maagiselta luvulta.

*

Änimlingistä on hankala irroittaa esimerkkirunoa. Blogipohjani ei salli riveillä leikkimistä. Tylsää. Löysin kuitenkin yhden lainauksen, jonka haluan jakaa tähän lopuksi tekemättä toivottavasti väkivaltaa (!) Änimlingin kokonaisuudelle :

”1. Ammotan.

2. Nielaisen auringon.

3. FUUUUMMMMMMM”

(Lainaus s. 39-41)

*

änimling-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Stina Saari: Änimling

2018 Teos

Ulkoasu: Jenni Saari

71 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Veera Antsalo: Imago

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Runoreaktiot!

Runoteoksia

 

 

 

Mainokset

Thomas Bernhard: Pakkanen

”Kuvitelkaa, että joku jähmettyisi tässä tilanteessa paikalleen, hän paleltuisi hetkessä, nimittäin alhaalta ylöspäin, kyse on tämän ihmisvihamielisen äärikylmyyden armottomasta perinpohjaisuudesta, joka on sanoinkuvaamaton ja hirvittävä.” (s. 288)

Nuori lääketieteen opiskelija, joka minulle jäi nimettömäksi, on lähetetty vuoristokaupunki Wengiin tarkkailemaan maalarivanhus Strauchia. Tehtävän on antanut nuorukaista opinnoissa ohjaava sairaalan apulaisylilääkäri, joka on Strauchin veli ja joka toivoo nuorukaisen raportoivan kirjeitse veljestään. Tehtävänannon tulee pysyä salassa maalarilta ja nuorukainen tekeytyy lakitieteen opiskelijaksi. Hän majoittuu samaan majataloon, jossa Strauch asuu. Majatalo on kurjan puoleinen. Sitä ylläpitää emäntä, jonka mies on vankilassa ja jolla on kylällä rakastaja nylkyri-haudankaivajasta. Weng on alati kurjistuva ja ihmiseloa kurjistava paikka, jossa ei ole mitään kaunista. Kaiken lisäksi sinne rakennetaan jonkinlaista voimalalaitosta, joka rumentaa ympäristöä ja elämänmenoa entisestään.

Kirjan aikajana on noin reilu kuukausi, jonka aikana nuorukainen ja Strauch kohtaavat lähes päivittäin ja käyvät keskusteluja majatalossa ja Wengin ympäristössä kuten hautausmaalla, köyhäintalolla, juna-asemalla ja metsissä kävelyretkillä. Koko kirjan ajan Weng on pakkasen, hyytävän kylmyyden kärsimyksessä. Toiminnan tasolla kirjassa tapahtuu melko vähän ja se mikä tapahtuu tuntuu olevan uusi keskustelun aihe kirjan päähenkilöille. Pakkasen ydin on sen kahden keskushenkilön välinen vuorovaikutus ja keskustelujen sisältö. Usein vaikuttaa siltä, että Strauch pitää monologia ja nuori mies kuuntelee. Lukija on nuorukaisen roolissa ja ottaa vastaan maalarin ajatusmaailman synkän vyöryn.

Pakkanen tekee matkan Strauchin sieluun. Hän on yksinäinen ja nurja mies, joka tilittää ahdistunutta ihmisvihaansa, kipujaan ja vanhuuttaan nuorelle miehelle. Hänen monologinsa ovat paikoin filosofisia ja paikoin kuvauksia siitä, mitä hän tuntee ja miten hän on elänyt. Kirja on jatkuvaa synkkyyttä sivusta toiseen ja sen tähden ajoittain melko raskasta luettavaa. Pakkasen sivuilla toisen maailmansodan rikkirepivät ja mykistävät muistot heräävät henkiin, vaikka kirja ei pelkästään käsittele tätä aihetta. Kauneus ja ihmeet puuttuvat kirjan sivuilta ja jos sattuma on mahdollinen niin sen rooli on vain tehdä ihmisen elämästä kurjempaa. Strauch tekee havaintoja ihmiselon ikävyydestä, jakaa surutta näkemyksiään ihmisen mädänneisyydestä, yhteiskunnasta, ympäristössä ja ei välitä paskaakaan miten hänen puheensa vaikuttaa muihin ihmisiin, erityisesti nuoreen mieheen. Maalari avaa myös valikoituja paloja omasta menneisyydestään ja kuinka hän koki olevansa väärin ymmärretty, kiusattu lapsuudesta saakka – pohdin: kenties hän oli sammunut tähti jo syntyessään.

Pakkasen sivuilta nousee monia teemoja. Elämisen merkityksettömyys, pimeys, tyhjyys ja toivottomuus. Strauchin ihmisviha on kenties enemmän ihmisinhoa. Hänen äänensä on tasaisen harmaa ja tylsä, pettynyt ja pohjalta muriseva. Maalari on ehdoton kyynisyydessään ja inhossaan. Pakkasen maailma on säälimätön. Elämä, havainnot ja kokemukset elämästä ovat tehneet maalarista ärtyneen, levottoman ja elämään kyllästyneen rumuuden näkijän. Hän on ei koskaan, aina, ei mitään – tyyppi. Pakkanen kutsuu psykologisoimaan sen synkkää yksinpuhelijaa, mutta hänen äänensä kannattaa vaimentaa, jos on lukijana herkkä sen vaikutukselle.

Voisin valita tämän kirjan vaikutelmia esittelevän lyhyen blogitekstin päätteeksi useamman lainauksen kirjasta. Kirjan kieli ja tunnelma ovat erikoisella tavalla maagisia ja sisällöstään huolimatta puoleensa vetäviä. Kirjan kiehtovin anti minulle olikin yhden ihmisen mielenmaiseman kuvaus ja kieli, jolla tuota kuvaa rakennettiin. Bernhardin lauseet ovat pitkiä, monipolvisia. Kääntäjä Tarja Roinila on tehnyt upeaa työtä! Thomas Bernhardin tuotanto toisen maailmansodan jälkeen on ollut osa uutta modernia kirjallisuutta, jossa ihmisten tekojen ja ajattelun ihannointi on epäkiinnostavaa.

*

”Ennen kuin hän vetäytyi huoneeseensa, ”ei nukkumaan, vaan itkemään ykikseni hiljaisuuden koko kauheudessa, itkemään sisältäpäin”, kuten hän sanoin, hän esitti: ”Miten kaikki on lopulta niin palasina, miten kaikki onkin hajonnut, kaikki kiintopisteet sulaneet pois, kaikki kiinteys kaikonnut, miten mitään ei enää ole, miten todellakaan mitään ei ole, katsokaa nyt, miten uskonnoista ja uskonnottomuuksista ja kaikkien jumaluuskäsitysten pitkitetyistä naurettavuuksista ei ole tullut mitään, ei mitään, katsokaa, miten usko ja ei-usko ovat poissa, miten tiede, nykytiede, kuin kompastuskivi, kuin vuosituhantinen tuomioistuin, on heittänyt kaiken pihalle ja näyttänyt kaikelle ovea ja posauttanut kaiken ilmaan, miten kaikki se on nyt ilmaa… Kuunnelkaa: kaikki on pelkkää ilmaa, kaikki käsitteet pelkkää ilmaa, kaikki kiintopisteet ovat ilmaa, kaikki on pelkkää ilmaa…” Ja hän sanoi: Pakkasilmaa, kaikki on pelkkää pakkasilmaa…”” (s. 162-163)

*

pakkanen-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Thomas Bernhard: Pakkanen

Suomennos ja jälkisanat: Tarja Roinila (bravo käännökselle!)

2018 Teos

Alkuteos: Frost (1963)

Kansi: Jenni Saari

364 sivua

arvostelukappale

*

Lisää synkkiä sävyjä, yksinäisyyttä ja keskusteluja nuoren ja vanhan välillä blogissa

Leila Slimani: Kehtolaulu

Samuel Beckett: Malone kuolee

Amos Oz: Juudas

 

 

 

Voltaire: Seitsemän filosofista tarinaa

Kokoelmaan valitut Voltairen (François-Marie Arouet 1694-1778) seitsemän filosofista tarinaa ovat aikuisten satuja, joista moni sijoittuu Voltairelle eksoottiseen Intiaan. Tarinoissa paikoin hyvin pisteliäästikin kommentoidaan ihmisen tyhmyyttä, joka kiteytyy omaan valheelliseen erinomaisuuden tunteeseen ja vallankäyttöön. Voltairen pistin sohii eniten uskontoon, eniten katoliseen kirkkoon 1700 -luvulla ja sen valikoituihin toimiin kuten lähetystyöhön 1700 -lukua edeltävinä vuosisatoina.

Kuusi tarinoista on lyhyitä, ihmisen moraalia ja vaikuttumia kyseenalaistavia, osa puolestaan enemmän aikansa viihteellistä hupailua, mutta seitsemäs nimeltään Amabedin kirjeet nousi tarinakokoelmasta itselleni kiinnostavimmaksi. Kokoelman kääntänyt Leena Rantanen arvioi, että Amabedin kirjeissä on osittainen totuuspohja Voltairen oman elämän kokemuksiin jouduttuaan sisarentyttärensä kanssa vangituiksi Preussissa 1753 riitaannuttuaan Fredrik Suuren kanssa. Rantanen kertoo, että Voltaire joutui ostamaan vapautensa kalliilla hinnalla ja sisarentytär joutui melkein raiskatuksi.

Amabedin kirjeet sijoittuu 1500 -luvulle. Kertomus kuvaa katolisen kirkon lähetystyön toimia ja paikallisen intialaisen korkeakastisen pariskunnan Amabedin ja Adatén ja heidän mukana kulkevan naisen Déran kokemuksia kristityistä ja heidän näkemyksiä kristinuskosta suhteessa hindulaisuuteen. Tapahtumat alkavat Intiassa, josta he joutuvat matkaamaan Roomaan saamaan oikeutta lähestystyöntekijöiden toimesta kokemansa vääryyden tähden. Tarina on kirjoitettu kirjeiden muotoon, joita kirjoittavat niin Adéte kuin Amabed. Kirjeissä kommentoidaan kristinuskon kummallisuutta suhteessa sitä vanhempaan uskontoon ja kulttuuripiiriin, mutta surraan myös epäoikeudenmukaista kohtelua: pakkokäännytystä ja naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa. Paikallisia kidutetaan vankeudella, väkivallalla ja väkivallan uhalla, jotta he kääntyisivät kristityiksi. Tarinan intialaisista saa kuvan hyväuskoisina, rauhanomaisina ja omalle elämäntavalleen uskollisina, joita väkivalloin yritetään saada luopumaan omista arvoistaan ja tavoistaan. Lähetystyöntekijöillä ei tunnu olevan kiinnostusta ”pelastaa” pakanoiksi mieltämiään ihmisiä vaan ainoastaan saada heidät omaan vaikutuspiiriinsä ja länsimaisen vallan alle.

Luin Voltairen tarinoita ja etenkin Amabedin kirjeitä ajankuvallisena satiirina, joilla on kiinnostavuutta kirjallisuushistoriallisesti ja Euroopan (aate)historian näkökulmista. Voltairen teksti antaa ymmärtää, että kristinusko on suhteellisen  nuori uskonto ja eurooppalainen kristillinen kulttuuri hyvin nuori suhteessa Intian alueen kulttuureihin ja uskontoihin. Kristinusko vaikuttaa myös hyvin joustamattomalta monoteistisena uskontona ja Raamatun tarjoaman tiedon ja opin valossa. Voltaire lähestyy kristinuskoa ”filosofisena” järjestelmänä järkeä ja loogisuutta alleviivaten, jolloin Raamatun asema opin ja moraalin selityksenä vaikkapa skolastisen perinteen mukaan on hyvin jähmeä ja lopulta aika ohut ja helposti kumottavissa. Voltairen teksti ei ole kiinnostunut kristinopin soveltamisesta käytäntöön (hengellinen elämä, hengellinen kulttuuri) kuin niiltä osin miten sitä on käytetty vallan välineenä. Amabedin kirjeissä kristinusko on läntisen kirkon projekti alistaa muita kansoja uskoen oman opin, elämäntavan, ja ihmis- sekä maailmankuvan erinomaisuuteen ja ylivoimaisuuteen.

Voltairen tekstistä on luettavissa vahva kritiikitön ihannointi ja kiinnostus valikoituja Euroopan ulkopuolisia kulttuureja kohtaan, jolloin nämä maat 1700 -luvun valistusfilosofille vaikuttavat olevan eksoottisia ja satumaisia paikkoja. Tämä ihailu ei kuitenkaan koske kaikkia Voltairen tuntemia Euroopan ulkopuolisia kulttuureja. Amabedin kirjeissä Voltairen nasevan kritiikin läpi puskevat myös jotkin rasistiset näkemykset esimerkiksi afrikkalaisista. Voltairelle Intia on vanha, muinaisen sivistynyt kulttuuri, mutta Afrikka on hänelle takapajula kaikilla mittareilla. Näin voi käydä kun aineeton kulttuuri asetetaan vertailuasemaan suhteessa kirjallisiin kulttuureihin.

Tein lukiessani havainnon, että Voltairen satiirisuus näin 2010 -luvulla tuntui paikoin liian helpolta: sen kohteeksi syystäkin joutuneesta kristinuskosta ja katolisesta kirkosta nostettiin esille pääosin vain pahimmat ja övereimmät mokat. Itselleni menneiden vuosisatojen pakkolähetystyö ei tullut yllätyksenä kirjan sivuilla, eivätkä sen ihmisiä ja kulttuureja hajoittavat keinot, mutta voin kuvitella, että omana aikanaan Voltairen teksti on iskenyt voimalla ja tehokkaasti kohteeseensa ja antanut lukijoilleen ajattelemisen aihetta. Ja toisaalta kun pohtii mitä kaikkea typeryyttä vielä tänäkin päivänä tehdään uskonnon nimissä (vaikka ilmiö olisi laajempi tai ei vain uskontoon liittyvä), niin Voltairen tekstillä on vielä painoarvoa 2010 -luvullakin. Viime päivinä on voinut lukea uutisten otsikoista, kuinka jotkin katoliset papit ovat käyttäneet seksuaalisesti hyväkseen nunnia ja pakottaneet heidät seksityöhön.

*

Voltairen tarinoita oli kiinnostavaa lukea, vaikka niiden sisältö nyki mattoa alta luottaa ihmisen hyvyyteen. Esimerkiksi Amabedin kirjeissä minua viihdytti kristinuskon absurditeettien esille tuominen ja kuinka ilmeisesti Voltairellekin ytimeltään hyvällä asialla oleva uskonto on ”pilattu” joidenkin valtaa käyttävien uskovien toimesta näiden toimiessa uskontonsa eettisten ohjeiden vastaisesti vallan- ja kunnianhimossa.

Loppuun lainaus Amabedin kahdennestatoista kirjeestä, jossa hänet ja Adaté on kutsuttu Roomassa illanviettoon.

”Tänään meillä on ollut vallan ylenpalttisesti vieraita, ja muuan prinsessa Piombino lähetti kaksi tallimestaria kutsumaan meidät luokseen päivälliselle. Saavuimme sinne suurenmoisilla vaunuilla. Sielläkös oli myös violetti mies. Sain tietää, että hän on yksi signoreista eli varajumalan palvelijoista, joita nimitetään suosikeiksi, prelati. Kukaan ei ole rakastettavampi ja kunniallisempi kuin prisessa Piombino. Hän sijoitti minut viereensä pöydässä. Hän yllättyi tavattomasti, että meistä oli niin vastenmielistä syödä roomalaisia kyyhkysiä ja peltopyitä. Suosikki sanoi, että koska meidät on kastettu, meidän täytyy syödä peltopyitä ja juoda Montepulcianon viiniä, kaikki varajumalatkin tekevät niin, sillä se on todellisen kristityn merkki. 

Kaunis Adaté vastasi vilpittömään tapaansa, ettei hän ole kristitty, hänet on kastettu Gangesissa.

– No entä sitten, Jumalan tähden, sanoi suosikki, – Gangesissa tai Tiberissä tai kylvyssä, mitä sillä on väliä! Te olette meikäläisiä! Isä Fa tutto on teidät käännyttänyt, tätä kunniaa emme halua menettää. Näettehän kuinka paljon meidän uskontomme on yläpuolella teidän uskontoanne! Ja hän latoi lautasemme täyteen pyyn siipiä. Prinsessa joi terveydeksemme ja pelastuksemme. Meitä helliteltiin niin tavattomasti kohteliaisuuksilla ja herttaisilla sanoilla, meille oltiin niin huomaavaisia, iloisia ja hurmaavia, että lopulta mielihyvän noitumina (ja pyydän sitä Brahmalta anteeksi) söimme Adatén kanssa maailman parhaan aterian ja lupasimme ehdottomasti peseytyä Gangesissa korvia myöten pyyhkiäksemme pois syntimme. He eivät epäilleet yhtään ettemmekö olisi kristittyjä. 

– Isä Fa tutto täytyy olla suuri lähetyssaarnaaja. Minä haluat hänet rippi-isäkseni, sanoi prinsessa. Me punastuimme ja laskimme katseemme, vaimorukkani ja minä. 

Aina väliin signora Adaté sanoi, että olimme tulleet siksi että varajumala tekisi meille oikeutta, ja että hän haluaa tavata tämän pian. ” (s. 75-76)

*

IMG_1491

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Voltaire: Seitsemän filosofista tarinaa

Tarinat 1700 -luvulta, Voltaire (François-Marie Arouet) eli vuosina 1694-1778

Suomentanut ja jälkisanat: Leena Rantanen

2018 Basam Books

Kannen kuva: Carle Vernet

164 sivua

arvostelukappale

*

Lisää filosofiaa ja satiiria blogissa ja bonuksena yksi ajattelija 1800 -luvulta

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Savien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Richard Jefferies: Sydämeni tarina