Rachel Cusk: Siirtymä

Kirjan päähenkilö Faye on muutoksen tilassa. Hän on eronnut lastensa isästä ja muuttamassa tai muuttanut (takaisin) Lontooseen. Uusi koti on remontoitava perusteellisesti, koska se on (Lontoolle tyypillisesti) helvetinmoinen mörskä. Lapset asuvat sen aikaa isänsä luona ja Faye elää keskellä kaoottista remonttia helvetillisien alakerran naapurien aggressiivisen kiusaamisen ja häiriköinnin kohteena.

Elämä remontin ulkopuolella on töitä ja enemmän ja vähemmän satunnaisia ja suunniteltuja tapaamisia ihmisten kanssa. Faye käy esimerkiksi keskustelemassa (vai pääseekö keskustelemaan?) kirjallisuusfestareilla, tapaa niin ikään remontin keskellä elävää ystäväänsä, kohtaa entisen poikaystävänsä kadulla (ero jäänyt Fayetä vaivaamaan) ja viimeisessä luvussa ollaan jossakin päin Englannin maaseutua ylemmän keskiluokan illalliskutsuilla, jotka ovat herkullisen huterat, koska vieraat vaikuttavat näennäisen ontoilta kunnes he keskustelevat Fayen kanssa ja heistä tulee kiinnostavia (ainakin minulle lukijana).

Koin Siirtymän luvun mittaisina kohtaamisina Fayen tapaamien ihmisten kanssa. Tulkitsin nämä tuokiot elämänkuvauksina, jotka muistuttivat novelleja tai pieniä kertomuksia, joissa analysoidaan ihmisten mieltä, motiiveja ja sen sellaisia sisäisiä liikkeitä, jotka saavat toimimaan, tekemään jotain elämässään. Olin lukukokemuksesta kertovaan päiväkirjamerkintööni kuvaillut kirjan lukuja myös aukiselitettyinä henkilökuvina. Aukiselittämisen kohteena ovat kertojan kuvailemat ihmiset. Havaitsin yksityiskohtaisuutta, erikoista aukottomuutta, intiimiä läheisyyttä ja samalla älykästä analyysiä ihmisestä tämän ulkopuolelta käsin.

Hätkähdin ja riemastuin jo Rachel Cuskin trilogian ensimmäisen osan keinoista kuvata henkilöhahmoja. (Siirtymä on toinen osa, ensimmäinen osa oli Ääriviivat). Siirtymää lukiessa niin ikään ilahduin ihmiskuvauksista ja tarkkoja havaintoja tekevästä kertojasta ihmisen psyykeen monimutkaisuudessa. Ja vaikka ihmisen mieli on kompleksinen, niin Siirtymän henkilökuvaukset olivat minulle positiivisen häiritsevällä tavalla selkeitä, ihmeellisen analyyttisia ja tarkkoja yksityiskohdissaan. Ne vaikuttivat tapauskertomuksilta, joita selostetaan tapahtuman tai kohtaamisen jälkeen. Tämä tekee kirjan henkilöistä epärealistisia ja samalla intiimillä tavalla hyvin inhimillisiä. Ikään kuin ihmisen sielu olisi kuivattu tai pakastettu analysoitavaksi, mutta mitä mikroskoopista näet on elävä organismi. Tämä on erikoinen vaikutelma, joka kiehtoo minua. Tätä tunnetta vahvistaa henkilökuvien kliininen ja näennäisesti etäinen yhteys toisiinsa. Kirjan ihmisiä yhdistää Faye ja se, että heidät on altistettu kertojan analysoivan katseen kohteeksi. Heillä on jokin tilanne päällä tai ongelma, johon keskitytään yhden luvun ajan ja lukijan tehtäväksi jää ratkaista tuo ongelma tai olla ratkaisematta.

Ja koska Faye on kohtaamiensa ihmisten tuntojen kuulas sanallistaja ja arvioija, hänen äänensä välineellistää kirjan muut henkilöhahmot. Tämä lukutuntuma on mahdollinen, koska he vaikuttavat melkein liian täydellisiltä henkilöhahmoilta säröineen ja rikkimenneine osineen päivineen. Mutta en näe tässä mitään negatiivista. He juuri tällaisina tapauskertomuksina kommunikoivat olemassaolollaan aiheita, joita kirja käsittelee. On lukijan tulkinnan varassa, mitä aiheita kirjasta nousee esille.

*

Henkilöhahmojen kirkkaan kuulauden lisäksi tulin miettineeksi kirjan otsikkoa. Onko Faye ainoa kirjan henkilöistä, joka muutoksen tilassa? Eikö kirjan jokainen henkilöhahmo ole käynyt tai parhaillaan käy läpi jotain siirtymätapahtumaa elämässään? Entä voinko nähdä jokaisen kirjan luvun jonkinlaisena siirtymätilan kuvauksena? Näkisin, että ainakin yksi näkökulma kirjan lukukokemuksen avaamiseen voi juuri olla tämä erilainen siirtymätiloissa oleminen.

Muutama vuosi sitten otin selvää ainakin yhden gradun verran erilaisista teorioista, malleista ja sen sellaisista koskien siirtymäriittejä. Yksi kiinteä piirre siirtymissä on niiden prosessimuoto. Ensin on lähtötilanne, josta siirrytään liminaaliin (välitilaan). Liminaalissa ratkaistaan asioita, jotka johtavat ulospääsyyn liminaalista kohti uutta tai jotakin toisenlaista olemisen tilaa kuten muuttunutta ihmistä tai alkuperäisen ja usein negatiivisen lähtötilanteen kumoamista. Tärkeätä on, että liminaalissa kohdatut testit ja koettelemukset muuttavat siellä toimivaa ihmisistä, koska ilman sitä siirtymäprosessi epäonnistuu. Pahimmassa tapauksessa hän jää liminaaliin kuin limboon pääsemättä sieltä koskaan ulos. Välitilassa olemisessa on valtaisa muutoksen voima niin yksilö- kuin yhteiskuntatasoilla. Se on poikkeuksellinen tila, mahdollisesti karnevalistinen, jossa kokeillaan eri vaihtoehtoja, luodaan uutta, ratkaistaan tehtäviä ja jotkut saavat mukaansa myös jonkun apurin. Joseph Cambellin monomyytti on klassinen esimerkki tällaisesta siirtymätapahtumasta ja sitä on edelleen käytetty sankarikeskeisissä elokuvissa (esim. Tähtien sota – se ensimmäinen ja alkuperäinen). Rachel Cuskin kerronta ja henkilöhahmot eivät kuitenkaan ole yksiulotteisia toiminnan kautta voittoonsa kulkevia hahmoja vaan heidän siirtymätapahtumansa ovat hienovaraisempia ja realistisempia.

Mutta miten edellinen siirtymärituaalikuvaus liittyy Rachel Cuskin Transitiin tai suomeksi Siirtymään? Ei välttämättä millään tavalla. Kenties osa Fayen kohtaamisista ihmisistä oli päässyt ulos liminaalista ja elää hyvää tasaista elämää ja osa on vielä ”vaiheessa”. Vaikuttaa siltä, että esimerkiksi Fayen ex-poikaystävä oli elämässään hyvässä vaiheessa, mutta Fayen ystävätär remontin keskellä ja parisuhteessa urakoitsijansa kanssa vaikutti muutoksen välitilaan jymähtäneeltä. Kirjaa lukiessa en voinut olla myös pohtimatta oliko Faye keskellä omaa siirtymävaihettaan? Voin tulkita, että hän oli vasta selvittämässä kuinka siirtyä eteenpäin elämässä avioeron jälkeen, mutta en ole ihan varma. Hän saattoi olla jo loppuvaiheessa, jossa luolan suun aukko jo näkyy ja paluu vaikuttaa varmalta. Ratkaisu avioerosta on tehty ja Faye jatkaa elämäänsä uusin reunaehdoin.

*

”Tunsin muutoksen alapuolellani, liikkeen syvällä pintojen alla, aivan kuin mannerlaatat olisivat liikkuneet sokeina mustissa uomissaan. Etsin laukun ja auton avaimet ja lähdin talosta hiljaa.” (s. 218 suom. Kaisa Kattelus)

Kirjan lopussa kuvataan muutosta ja sitä kommentoidaan Fayen näkökulmasta ja kokemuksesta käsin. Tulkitsin tässä tiiviissä loppupohdinnassa siirtymätapahtuman pelottavaksi ja koko elämän perustaa liikuttavaksi epävarmuuden tilaksi. Sen voi tuntea ja aistia, mutta sen liikettä ja vaikutusta ei voi (koskaan) ennakoida.

Ja lopulta mietin, että mitä tällainen oivallus kirjan äärellä tekee ihmiselle? Minkälaista elämää elämme?

*

Minulle on vaikea kirjoittaa Rachel Cuskin kirjoista ja koen epäonnistuvani jo lähtökohtaisesti. Tuntumani on, että kierrän kehää jonkin ytimen ympärillä ja yritän lähestyä epäluotettavin sanoin sitä, mitä tuossa ytimessä on. En kuitenkaan pääse perille kirkkaaseen ajatukseen, sillä sanat pettävät ja kykyni kirjoittaa pettää. Ja päästän irti. Miksi minun tulisi määritellä tuo ydin? Eikö se juuri ole jotakin sellaista, joka vetää minua puoleensa?

 

8D5BBBB2-F067-46F7-85F0-D537AC9D77AB

 

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

*

Rachel Cusk: Siirtymä

Kustantamo S & S

2019

Suomennos: Kaisa Kattelus

Alkuperäisteos: Transit (2016)

Kansi: Jussi Karjalainen

218 sivua

*

Kirja kustantajalta

*

Lisää lukemista blogissa:

Adelaida García Morales: Seireenien hiljaisuus

Rachel Cusk: Ääriviivat

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

 

Sabine Forsblom: Betinka

Betinka asuu pienellä paikkakunnalla pikkukaupungissa. Hänen perheensä on kuvattu työväenluokkaiseksi suhteessa esimerkiksi Betinkan (entiseen) bestikseen Susannaan, jonka isä on kaupungin arkkitehti ja ilmeisesti sitä niin sanottua ”parempaa väkeä”. Betinkaan nähden Susannalla on koti, perhe-elämä ja tulevaisuus järjestyksessä tai ainakin perhetaustan suoma tuki on vahvempi, jos ja kun nuoruus kolhii.

Betinka on nuorisokuvaus 1970-luvun Suomesta, jossa ääni on annettu teini-ikäiselle tytölle. Kirjan kieli oli energistä, tunnepitoista ja kainostelematonta. Betinkan kuvaukset ja tulkinnat vapaa-ajan vietosta, perheestään, kaveriporukastaan ja koulustaan ovat parhaimmillaan kuin teini-ikäisen päiväkirjasta. Riittävä määrä intensiivistä vuodatusta, höystettynä tehokkailla ja puolueellisilla raporteilla tapahtumista ja intropektiivistä pohdintaa siitä, mitä tapahtui, mitä tapahtuu ja mitä tämä kaikki voi merkitä.

Kirjan teemoiksi minulle nousivat työväenluokkaisen teinitytön kokemukset, johon kuuluvat rakastuminen, ihastuminen, ystävyys, pojat, seksi, perhe-elämä, päihteet ja elämä pienellä paikkakunnalla. En ole lukenut elämäni aikana kovinkaan montaa nuorille suunnattua kirjaa, mutta voisin kuvitella, että tästä voisi olla sellaiseksi, vaikka kenties tämä oli tarkoitettu enemmän aikuiselle lukijalle? En ole tästä varma. Lukemisen aikana nimittäin tulin ajatelleeksi, että a) teinitytön kokemukset eivät ole aika- ja paikkasidonnaisia, joten kirjasta löytynee yhtymäkohtia nykynuorten tunteisiin ja kokemuksiin, vaikka maailma on erilainen ja b) tästä voisi olla aikuiselle lukijalle ja erityisesti 1970 -luvulla nuoruutensa läpi käyneelle muistojen herättäjäksi. Oman syvyyden kirjaan toi Betinkan tausta työläisperheen lapsena ja kirjasta sai kuvan, että työläisen lapsella raha on tiukassa, vanhemmat riitelevät usein, perhe-elämän tekevät turvattomaksi alkoholismi ja työttömyys, kaverit ovat levottomia ja koulunkäynti on pakkopullaa.

Betinka ei kuitenkaan ole vain pelkkää synkistelyä ja rankistelua vaan se on myös hauska, kipeän hauska lukukokemus, jonka soundtrackinä soi 1970 -luvun musiikki. Marc Bolan, David Bowie, lähes hengellisiä sfäärejä tavoitteleva diskonytke ja Hurriganes. Nauroin eniten kirjan koulukuvauksille. Betinkan asenne opettajien ”sekopäisyyteen” oli usean repeämiseni alkusyy.

En tiedä kuinka kliseistä on kutsua Betinkaa elämänmakuiseksi, mutta se oli adjektiivi, joka tuli mieleeni luettuani kirjan. Betinkan sivuilla ei häpeillä mitään aihetta tai tunnetta teinitytön maailmasta. Forsblom on tuonut Betinkan kautta lukijalle todistettavaksi kaiken sen tunteiden ja olosuhteiden arvaamattomuuden, kun nuori etsii omaa paikkaansa ja itseään. Nuoruus on paradoksaalista aikaa, jos se vie mennessään. Esimerkiksi alaikäisenä olet riippuvainen perheestäsi, mutta haluat itsenäistyä. Nuorena olet usein kiinni myös kaverisuhteiden mukanaan tuomissa myrskyissä, pohjakosketuksissa ja riemuissa, mutta samalla ystävyys voi yllättäen kaatua hetkessä, jolloin koko maailmasi voi romahtaa ja joudut etsimään uuden suunnan paikallesi kaveripiireissä.

Nuoruus kirjan sivuilla on rikkirepivä kokemus, jossa lapsuus on kadotettu, mutta aikuisuudesta ei ole vielä tietoakaan. Onneksi nuoruus ei ole pysyvä olotila ja useimmat selviävät siitä hengissä, mutta eivät kolhuitta. Ja vaikka nuoruus hajottaa, niin kirjan kuvauksiin mahtui myös iloa ja voimaa, luottamusta hetkeen, jolloin mikä tahansa voi olla mahdollista.

”Kellari oli nuorisotila, jonka kunnanisät olivat hyvin ennalta ehkäisevästi järjestäneet lähiöön, jotta kaikista kerrostalojen nuorista ei tulisi huligaaneja ja merirosvoja, kuten muuten olisi käynyt. No jaa, mitäpä siihen voi sanoa? Se oli kenties ainoa asia, jossa kaupunginisät olivat todella onnistuneet huolimatta siitä, että Kellari oli virallisesti pommisuoja eikä sitä olisi saanut käyttää muuhun tarkoitukseen. Ja pommisuojanahan se tavallaan palvelikin, järkeilivät kaupunginisät, sillä se suojasi paikallisväestöä huligaaneilta, ja Kellarissa oli lämmintä ja mukavaa, ja se oli täynnä nuoriso-ohjaajia, jotka pitivät nuorista, ajattelivat heidän olevan jollakin lailla tärkeitä. 

Kellarissa oli tanssilattia, katossa oli sillä kohdalla värillisiä lamppuja, ja nurkassa oli pieni kaappi ja siellä istui se jota sanottiin tiskijukaksi, ja juuri hän päätti, mitä levyjä soitettiin. Kellariin sai tulla minkälaisissa vaatteissa vain, eikä kukaan katsonut kieroon, jos jollakulla oli erilaiset vaatteet kuin muilla, sillä se oli vapautta ja omintakeisuutta, ja se näkyi esimerkiksi seinistä, jotka oli maalattu erivärisiksi ja joissa oli palloja ja ympyröitä, ruutuja ja raitoja. 

Kellarissa homma meni niin, että sisällä olevat kundit pelasivat koronaa, ja ulkoportailla seisoskelevat kundit vetivät tupakkaa, ja kaikki tytöt seisoivat ympärillä ja vetivät vatsaa sisään. Ulkona ja sisällä. Tai sitten mentiin toiseen huoneeseen juomaan kokista. Mutta paras paikka oli tietenkin tanssilattia. Siellä tanssivat vanhemmat, siis 17-vuotiaat, hitaasti kiemurrellen, hieroivat lantioitaan, piilottelivat nenäänsä, tunsivat lämmön ja tuoksun, ja illan lopuksi soitettiin viimeinen kappale, se jota ei saanut soittaa radiossa, eikä sanoista ymmärtänyt mitään koska ne olivat ranskaa, ja saattoi vain ihmetellä, miksi laulu oli pitänyt kieltää, vaikka kukaan ei ymmärtänyt siitä mitään. Aluksi näppäillään vähän kitaraa, ja sitten käheä-ääninen mies alkaa huokailla ja huohottaa, ja sitten nainen laulaa heleällä ja kauniilla äänellä, ja sitten molemmat huokailevat aika lailla, ja sen jälkeen mies tekee naiselle jotain, mistä hän tulee iloiseksi, ja miehen ääni muuttuu pehmeäksi ja kiltiksi ja vaativaksi, ja kaikki tiesivät mistä oli kysymys, tiesivät myös että levyä soitettiin Nuorisokellarissa protestiksi. Kellarissa soitettiin Shöteemiä protestiksi yhteiskuntaa vastaan, ja parasta oli se, että paikka oli vain tavallinen kellari, sillä oli iskettävä alhaaltapäin, iskun piti osua suoraan haaroihin ja osoittaa, että nyt on KAPINA, ja nuoriso-ohjaajat olivat mukana ja kannustivat. Nyt ne saisivat antröö tee rääniä niin että tuntui!” (s. 66-68)

*

betinka-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sabine Forsblom: Betinka

ruotsinkielinen alkuteos Betinkan

suomentaneet: Helene Bützow ja Laura Kulmala

Kustantamo S & S

Kansi ja ulkoasu: Fredrik Bäck

Kannen kuva: Göran Glad

226 sivua

arvostelukappale

*

Monenlaisia kasvutarinoita blogissa

Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Maritta Lintunen: Stella

 

 

Rachel Cusk: Ääriviivat

Kirjan kertoja on Faye, joka on matkustanut Ateenaan opettamaan luovaa kirjoittamista. Hänen äänensä kautta lukija kohtaa muun muassa Fayen vierustoverin lentokoneesta, opettajakolleegat, kirjailijoita, kustantajia ja luonnollisesti kirjoituskurssin oppilaita. Kirjan henkilögalleria on kokoelma kerrottua elämää: eroja, ystävyyttä, parisuhteita, työuria ja elämänvalintoja. Kohtaamiset kertovat ulkopuolisuudesta, peloista, toiveista, kaipuusta, yksinäisyydestä, epäonnistumisista, häpeästä, arjesta, valinnoista, rakkaudesta, vihasta…

Lukeminen tuntui aluksi hieman tylsältä. En saanut kiinni syistä, miksi lukisin lyhyitä päähenkilön ja jonkun toisen henkilöhahmon välisistä kohtaamisista, jotka olivat usein hyvin monologimaisia elämäntarinan kuvauksia. Pääsin kuitenkin vähitellen kirjan tenhoon sisälle. Koin, että luen Ääriviivoja kuin opaskirjaa kirjoittamiseen ja etenkin siihen kuinka ihmiskuvauksia tehdään ja kuinka proosan henkilögalleria rakennetaan. Rachel Cuskin henkilöhahmot tuntuivat hyvin realistisilta, vaikka olivatkin fiktiivisiä. Kertojan tarkkanäköisten havaintojen ja itsereflektion avulla henkilöhahmot heräsivät henkiin.

Keinot kirjallisen ihmisen rakentamiseen ovat monet. Heidän ulkonäköään voi kuvailla. Heidän elämänhistoriansa voi paljastaa heistä paljon ja asunnon sisustus voi olla yllättävän kiinnostava muotokuva omistajastaan. Kenties kaikkein vahvimmat tai elävimmät mielikuvat henkilöhahmoista syntyivät siitä, miten he toimivat ja miten ja mistä puhuvat. Erilaiset asenteet ja motiivit suhteessa toisiin ihmisiin ja eläimiin ovat hyvin paljastavia. Myös henkilöhahmojen ympäristön havainnointi siis se, mihin he kiinnittävät huomiota tekee heistä eläviä ja yksilöllisiä.

Asioita voi kertoa hyvin monesta näkökulmasta. Ääriviivoissa lähes poikkeuksetta oli äänessä aina yksi ihminen kerrallaan. Dialogisuus ja ajatusten vaihto ihmisten välillä oli vähäistä. Tällöin korostuu yksilön näkökulman merkitys johonkin asiaan ja elämänjaksoon, vaikka sen on jakanut muiden kanssa. Lukijana minulle herää tästä kerrontatavasta kysymyksiä, joista kenties keskeisin on: miten joku toinen on kokenut saman elämänjakson tai asian? Esimerkiksi Fayen vierustoverin kertomat entisistä aviopuolisoistaan saivat minut ajattelemaan, mikä voisi olla vaimojen näkemys vaikkapa eroihin johtaneista syistä. Toki en kykene luomaan tyhjästä kokonaista ihmistä vaan hiljaisen osapuolen ääni rakentuu sen pohjalta mitä mies on kertonut itsestään ja miten Faye häneen reagoi ja miten häntä kuvaa. Olen lukijana aina riippuvainen kertojan näkökulmasta, asenteista, motiiveista ja hänen kertomuksensa sisällöstä (mitä informaatiota jakaa). Tämä on kiehtovaa.

Henkilöhahmojen palapelin ja näiden subjektiivisten näkökulmien lisäksi kiinnitin kirjassa huomiota sen juonelliseen rakenteeseen ja kirjailijan käyttämään kieleen. Minulle usein kiinnostavinta kirjallisuutta on sellainen, jossa lukijana pääsen töihin –  toisin sanoen kirjailija ei ole tehnyt ajatustyötä minulle valmiiksi kirjoittamalla vaikkapa vahvasti juonivetoista vaivattomasti koettavaa proosaa. Romaani, joka antaa tilaa ajatella lukemisen aikana on usein onnistunut lukukokemus. Ääriviivat on juonelliselta rakenteeltaan hyvin väljä, jopa ilmava. Se kattaa sisälleen kirjan henkilöhahmojen ”monologit” minäkertojan läsnäololla yksinkertaisessa juonessa: lento Ateenaan, muutama pisteellinen toiminta paikan päällä ja paluun aloitus kohti kotia.

Juonen läpikuulauden lisäksi Cuskin kieli antoi vaikutelman selkeydestä, tahdikkuudesta ja tarkkuudesta. Turhat hötkyilyt ja rönsyt eivät kuuluneet kirjan kielelliseen tyyliin. En silti saanut vaikutelmaa lakonisesta asenteesta ihmisiin tai elämään. Kertojalla on valppaan tarkkailijan positio. Fayella on omakin elämä elettävänä, josta lukija saa suoria viitteitä kirjan sivuilla. Epäsuorat viitteet olivat puolestaan rakentuneet hienovaraisemmin kirjan tyylin mukaisesti. Jotkin Fayen kohtaamat ihmiset vaikuttivat tietämättään kommentoivan tai vähintään tarjoavan itsereflektiopinnan hänelle. Subjektin kokemukset laajenevat hänen omien ymmärrysrajojen yli ja ulos toiseen subjektiin.

*

Mistä tämä kirja kertoi? Tällaiseen kysymykseen en koe tarpeelliseksi löytää mielekästä vastausta. Ääriviivojen kiinnostavuus kirjallisuutena on minulla toisaalla.

Loppuun lainaus kohtauksesta, jossa kertojaminä viettää aikaa lentokoneessa tapaamansa vierustoverin veneellä katsellen toisen veneen perheen toimia kannella.

”Sanoin, että ulkonaiset seikat tuntuivat minusta nykyään hämmentävimmiltä ja piinallisemmilta kuin missään edellisessä elämänvaiheessani. Tuntui kuin olisin menettänyt kyvyn suodattaa omia havaintojani, kyvyn jonka olemassaoloa en ollut edes huomannut ennen kuin se oli poissa, aivan kuin lasi olisi kadonnut ikkunasta niin, että tuuli ja sade pääsivät mellastamaan vapaasti. Samaan tapaan tunsin olevani epämukavan altis kaikelle näkemälleni. Ajattelin usein Humisevan harjun kohtausta, jossa Heathcliff ja Cathy tuijottavat pimeässä puutarhassa Lintonien ikkunasta sisään ja katsovat perhettä valoisassa salissa. Tuossa kuvassa on kohtalokasta sen subjektiivisuus: katsoessaan ikkunasta molemmat näkevät eri asioita, Heathcliff sellaista mitä pelkää ja vihaa, Cathy taas sellaista mitä kaihoaa, mitä häneltä hänen omasta mielestään on riistetty. Mutta kumpikaan ei näe todellisuutta. Ja samalla tavoin minä olin alkanut nähdä omia pelkojani ja toiveitani heijastuneina itseni ulkopuolelle, olin alkanut nähdä toisten ihmisten elämän oman elämäni kommentaarina. Kun katsoin veneen perhettä, näin sen mitä minulla ei ollut olemassakaan. Nuo ihmiset elivät omassa hetkessään, ja vaikka näin sen, en pystynyt menemään tuohon hetkeen niin kuin en pystynyt kävelemään meitä erottavan veden yli. Ja jos ajatteli noita kahta tapaa elää – elämistä hetkessä ja elämistä sen ulkopuolella – niin kumpi niistä oli todellisempi? ” (s. 64-65 suom. Kaisa Kattelus)

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Rachel Cusk: Ääriviivat

2014, 2018 suom. Kaisa Kattelus

Kustantamo S & S

Kansi: Jussi Karjalainen

207 sivua

arvostelukappale

*

Lisää kirjallisuutta, joka jättää tilaa lukijalle reagoida tai käydä dialogia tekstin kanssa:

Samuel Beckett: Malone kuolee

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Han Kang: The Vegetarian