Tiina Rajamäki: Vieras maisema

”Pitäisikö sinne mennä, Outi kysyi muutaman päivän päästä. Mene jos haluat, Kaisa sanoi.

Joitakin viikkoja muuton jälkeen Kaisa löysi vanhojen tavaroiden liikkeestä sinivihreällä kankaalla verhoillut nojatuolit. Sen jälkeen hän katseli taidelainaamon verkkosivuja ja etsi sopivan sävyistä maalausta olohuoneeseen. Hän ihastui yhteen ja pyysi, että Outi lähtisi hänen kanssaan katsomaan sitä, mutta Outi oli kiireinen.

Kaisa odotti joka päivä että pääsisi töistä kotiin. Hän rakasti uuden asunnon jokaista nurkkaa, ilmavia huoneita, parveketta ilta-auringossa ja keittiön ikkunasta avautuvaa vehreää näkymää.

Emma alkoi tulla vastaan vähän liian usein. Hänellä oli aina jotain kerrottavaa; hän onnistui pysäyttämään heidät, keskeyttämään heidän keskustelunsa. Kun Kaisa ja Outi olivat lenkillä, Emma sattui kävelemään juuri samaan aikaan rannassa. Joskus keskellä yötäkin he sattuivat alaovelle samalla hetkellä.

Kerran tullessaan töistä kotiin Kaisa huomasi, että makuuhuoneen kaapin ovessa roikkui uudennäköinen vaate.

”Emma lupasi lainata mekkoaan, kun kerroin, etten tiedä mitä laitan niihin häihin päälle.”

Jälkeenpäin kun Kaisa näki kuvia serkkunsa häistä, hän ei ollut tunnistaa puolisoaan.”

Lainaus novellista Naapuri, Tiina Rajamäki: Vieras maisema

*

Välitön tunnelma. Pelkistetty kieli. Kliininen suhtautuminen novellien henkilöhahmoihin. Janamainen aika. Vaatimattoman toteavia huomioita, joilla on iso vaikutus novellin kokemiseen, tulkintaan, ymmärtämiseen.

*

Vieras maisema on kymmenen novellin kokoelma ilmavilla riviväleillä ja riisutuilla lauseilla. Novellit kertovat ihmisten välisistä suhteista. Niissä esitetään tapahtumat koruttomasti. Ei mitään ylimääräistä. Tekstin pinta on kuulas ja viileä. Tekstin rytmi on rauhallinen ja tasainen.

Novellien sisältö kuvaa tapahtumia, muistoja, tekoja ja tunteita henkilöhahmojensa elämästä. Ihmiset eroavat. He löytävät itsensä tai ovat löytämättä. He ovat matkalla tai ovat paikoillaan. Lukija kohtaa heidät vain kerran. Novellien aikajana on usein jokin lyhyenomainen periodi henkilöhahmon elämässä. Lukija kohtaa fiktiiviset ihmiset lukemisen hetken ajaksi ja sen jälkeen he sulkeutuvat. Tapahtumia ei selitetä. Kuvailua on niukalti. Sen pituinen se.

Novellit mittaavat etäisyyksiä ja luovat tiloja ihmisten välillä. Jotkin tiloista syntyvät ainoastaan päähenkilön ympärille jättäen kaikki muut ulkopuolelleen. Tilat ovat tiheitä ja latautuneita ja samalla huokean ilmavia kuin harmaa taivas syksyisenä päivänä, jolloin aurinko ei paista.

Harmaan taivaan alla kuitenkin tapahtuu. Novellien päähenkilöt tuntuvat olevan jonkin sisäisen tai ulkoisen muutoksen äärellä. Muutos on prosessi, mutta sen saattaa käynnistää jokin yksittäinen tapahtuma, asia tai hetki. Joskus tuntui, että hetkissä olisi mahdollisuus johonkin laajaan, elämää mullistavaan kertojahenkilön elämässä.

Novellien henkilöhahmojen suhteissa toisiin ihmisiin tai itseensä on jokin hankaluus. Kitka, _mutta_, epäselvyys tai jokin kenties määrittelyjä pakeneva hahmoton ongelma. Sitä ei omista kukaan, sitä ei hallitse kukaan. Se on vain läsnä. Henkilöiden välisessä tilassa on selvittämättömiä, vaiettuja asioita. Kenties niihin on totuttu ajan kuluessa. Kenties niihin ei ole koskaan aiemmin havahduttu.

*

Pisara odottaa viileällä pinnalla. Pintajännite pitää sen paikoillaan kunnes se valuu pois ilman selityksiä.

Vieraan maiseman novellit voi lukea nopeasti, mutta ne kannatti lukea hitaasti. Antaa tilan vaikuttaa. Havaita pisara pinnalla ja odottaa sen liikettä. Tai voi katsella harmaan taivaan sävyjä pysäyttäen kaiken turhan toiminnan. Riittävän paikoillaanolon jälkeen voi kuvitella taivaan massasta irtaantuvan harmaan laatikon ja yllättyä tai olla yllättymättä kun sen kansi aukeaa ja sieltä pomppaa ulos jotakin mikä voi jäädä vaivaamaan.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

2018 Teos

Esikoisnovellikokoelma

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

139 sivua

arvostelukappale

*

Lisää novellien lukukokemuksia blogissa

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Mainokset

Teatterissa! Tainaron

Olen jonkin kumman äärellä. Teatteriesitys, jossa on yksi näyttelijä ja yksi muusikko. Näyttelijällä on kohtauksesta toiseen monologeja ja muusikolla on kohtauksesta toiseen lauluesitys. Lavalla vaeltelee robotisoituja ötököitä, isoja ja pieniä, valoja vilkkuvia ja surisevia. Kohtaukset ovat kuin kuvaelmia jostakin vähitellen yhä oudommasta muutoksesta, metamorfoosista ihmisyyden rajalla ja sen yli. Juoni on kadonnut audiovisuaaliseen uneen.

Olen lukenut Leena Krohnin Tainaronin. Ihastuin kirjaan, sen maailmaan. Jännitin hieman, miten suhtaudun sen pohjalta tehtyyn teatteriesitykseen.

Nainen on turisti vieraalla maalla, joka tekee matkaa, tutkimusmatkaa, tutustuu, pyhiinvaeltaa, kokee, kuvaa kokemuksiaan ja havaintojaan, kertoo, kirjoittaa kirjeitä Tainaronista. Kirjeiden määränpää on epäselvä, mutta selväksi tulee, että naiselle ei kirjoiteta takaisin. Nainen kertoo kirjeissään laajasta kartattoman orgaanisesta kaupungista Tainaronista, joka on jatkuvassa liikkeessä, muutoksessa. Tainaron on maanalainen maailma jossakin tulivuoren purkautumisuhan läheisyydessä. Katastrofaalisen tuhon äänet ja tärinät ovat läsnä. Naisen oppaana toimii jäärä (guuglettakaa, suosittelen ötökkätieto.fi:tä), mikä on ihan ymmärrettävää, sillä Tainaronin asukkaat ovat hyönteisiä. Esityksen edetessä alan ymmärtää, että hyönteisillä on jotain yhteistä, jotain tuttua ihmislajin kanssa. Yhteyden linkeistä monet ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä, mutta suhteessa ihmisiin hyönteisten todellisuudessa niille annetaan eri merkityksiä ja toimintatapoja. Esimerkiksi: Tainaronissa kuolleita ei tuhkata vaan ne annetaan ravinnoksi toukille, lapsosille, jälkikasvulle. Ja havahdun pohtimaan: miksi vertaan hyönteisiä ihmiseen enkä ihmisiä hyönteisiin? Olisiko Tainaronin osalta parempi sanoa, että ihmisillä on jotakin yhteistä hyönteisten kanssa? Tainaronissa irtaannutaan ihmiskeskeisyydestä. Tämä voi hermostuttaa, mutta minusta se on oikeastaan aika kiehtovaa.

Olen lukenut Franz Kafkan Muodonmuutoksen. Se kertoi minulle sydäntäsärkevän tarinan ihmisen muutoksesta pelätyksi ja inhotuksi syöpäläiseksi tai oikeastaan siitä mitä muodomuutoksen jälkeen tapahtuu. Surin muodonmuutoksen kokeneen Gregor Samsan hapuilua kohti läheisiään ja kuolemaa. Luin Muodonmuutoksen vertauskuvallisena tarinana siitä, mitä erilaisuuden pelko on, mitä julmaa se saa aikaiseksi ja mitä kokevat he, jotka menettävät ihmisen arvonsa esimerkiksi vakavan sairauden, elämänmuutoksen, vanhuuden, vammautumisen tai muun syyn vuoksi. Gregor Samsa ei kadottanut omaa minuuttaan, mutta muodonmuutos sai läheiset perheenjäsenet suhtautumaan häneen eri tavoin – julmaa – niin julmaa!

Tainaron käynnistyy jännittävänä tutkimusmatkana hyönteisten todellisuuteen, jossa ihminen on ihminen ja hyönteiset maailmassaan hyönteisiä. Vähitellen asiat muuttuvat. Ihmisestä alkaa kehittyä tutkimuskohteittensa kaltainen, hän kokee vähitellen erilaisia ainakin ulkoisia muodonmuutoksia ja lopulta samaistuminen tutkimuskohteisiinsa hyönteisiin huipentuu ihmisyyden rajojen täydelliseen häivytykseen. Ennen tätä ihminen on pohtinut kuinka kummaa on, että jotkin tainaronilaiset käyvät läpi muodonmuutoksia. Heidän minuutensa ei sinänsä ole kadonnut minnekään, he vain ovat toisen näköisiä. Tämä ihmisen ihmettely haipuu taustalle naisen muuntuessa tainaronilaiset omalla tavallaan. Minua kiehtoo kysymys: oliko muodonmuutos vapaa valinta, jotakin olosuhteiden pakosta tapahtuvaa vai sattumaa?

Olen lukenut Ovidiuksen Muodonmuutoksia. Niissä muodonmuutokset tuntuivat olevan usein pakon sanelemia tapahtumia. Jumalat ja silleen. Muodonmuutokset tuntuivat usein enemmän ja joskus vähemmän väkivaltaisilta pakoreiteiltä ulos surusta, kivusta, peloista, sydänsuruilta, kenties kuolemaltakin (kuolemattomuuden saavuttaminen muuttamalla muotoa?), väkivallan uhalta, pakkoavioliitoilta ja niin edelleen.

42364961130_1d90c62565_z.jpg
Kuvassa Aino Venna ja Kati Outinen. Kuvaaja Kastehelmi Korpijaakko

Krohnin Tainaronista rakentunut teatteriesitys oli fantastisen outo tai fantastinen ja outo. Vierauden tuntua toivat hyönteisten erilainen tapa olla olemassa, vaikka hyönteisten todellisuutta reflektointiinkin pitkälti ihmisille tyypillisin kysymyksin ja näkökulmin. Kenties Tainaronin esityksessä ei lopulta ollutkaan kyse hyönteisistä vaan ihmisestä muutoksessa. Ihmiskeskeisyys näkyi muun muassa siinä, että kerrotaan mitä ihminen kokee ja kuinka ihminen kohtaa jotakin itselleen vierasta.

Minulle on kiehtovaa, että kertoja ei tuntunut pelkäävän hyönteisiä vaan oli heistä aidosti kiinnostunut, kai vähän rakastunutkin tai vähintään ihastunut, ja etäisesti minulle jäi tuntu, että kertoja halusi olla hyönteisten kaltainen itsekin. Yhdessä kohtauksessa hän palaa menneisyyteensä ihmisten maailmassa. Hän etsii vanhan radion navigaationappulan kautta maailmaa tunnettujen maailmankaupunkien välissä. Kuuluu ihmisääniä, lukuisia kieliä ja kohinaa ihmisten puheen välitiloissa. Tämä sai minut ajattelemaan, että kenties hän (nainen, kertoja) oli aina matkalla Tainaroniin tai ainakin paikkaan, jossa ei ole ihmisiä. Ja jos näin on niin pääsikö hän vihdoinkin kotiin tai paikkaan, joka tuntui kodilta? Oliko matka Tainaroniin pako jostakin? Ja jos oli, niin minkä merkityksen muodonmuutos saa? 

*

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

Esityskuva: Kastehelmi Korpijaakko

Kuva lipusta ja käsiohjelmasta: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tainaron

Pohjautuu Leena Krohnin samannimiseen kirjaan (Tainaron, 1985)

Pieni näyttämö, Kansallisteatterissa

Kantaesitys: 29.8.2018

Esiintyjät: Kati Outinen ja Aino Venna

Esityksen musiikin säveltänyt Aino Venna, muu musiikki Palpalasi (Mirshekari ja Sistani)

Ohjaus: Essi Rossi

Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi

Esitysdramaturgia: Essi Rossi ja Iisä Hämeen-Anttila

Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen

Videoiden suunnittelu ja toteutus: Milla Martikainen ja Aino Venna

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen

Naamioinin suunnittelu: Krista Karppinen

Robotit: Iiro Tujula ja Mikko Murtomaa

*

Esitys koettu Kansallisteatterin bloggariklubilaisena pe 31.8.2018

*

Lisää teatteria blogissa

Teatterissa! Michael Baran: Tyttö, joka käveli (Aaveille ja eläville)

Teatterissa! Eugene O’Neill: Long Day’s Journey Into Night (Wyndham Theatre)

Teatteri: Juha Hurme: Lemminkäinen

Teatterissa!

Marguerite Duras: Agatha

MIES

Minä en kestä tätä eroa. Te tiedätte sen.

NAINEN

Niin. (hiljaisuus) Te ette voi hyväksyä tätä eroa. En minäkään hyväksyisi, jos te lähtisitte. En koskaan. En missään tapauksessa. (hiljaisuus) Mutta niin kuitenkin tapahtuu. (hiljaisuus) Niin me teemme; irrottaudumme toinen toistemme elämästä.

Oletteko nähneet elokuvaa Hirosima, rakastettuni? (1959, ohj. Alain Resnais). Sen on käsikirjoittanut Marguerite Duras. En muista elokuvasta paljoa. Minulle jäi tuntu, että jos olisin varauksetta antautunut sen maailmaan, niin se olisi jättänyt minuun isomman vaikutuksen. Nyt muistan vain tunnelmien hitauden, henkilöhahmokaksikon tuskaisen ahdistuksen, esteettisesti kiinnostavat kohtaukset, ihojen sivelyt ja hiljaisuuden. Tunnustan, että en ole oikein koskaan päässyt sisälle nk. ranskalaisen elokuvan uuteen aaltoon (tai miten tämä elokuva sitä edelsi/ennusti). Olen pitänyt enemmän italialaisesta elokuvasta neorealismista alkaen.

Agathaa lukiessa tuntui kuin palaisin takaisin Hirosima, rakastettuni – elokuvan tunnelmiin. Tuntuu kuin olisi vain kaksi ihmistä maailmassa, raunioituneissa muistoissa ja jokin hahmoton seisoo hiljaa taustalla kuin kolmentena pyöränä näiden kahden, miehen ja naisen, käydessä dialogia. Agathassa rakkaus on suhteessa elokuvan pariskuntaan kielletympää. Nainen on sisar ja mies on hänen veljensä. Tuntuu kuin mies kaipaisi naista enemmän, on kiinnostunut hänestä ja nainen vain ajautui suhteeseen.

Näytelmässä he tekevät eroa. Nainen jättää miehen. He muistelevat vanhassa perheen suosimassa huvilassa meren rannalla menneisyyttään, sitä miten he löysivät toisensa. Samoja kohtauksia toistetaan aina uudelleen ja uudelleen ikään kuin ne olisivat ainoat seikat, jotka tekevät naisesta ja miehestä todellisen. Henkilöhahmot voisivat olla aaveita menneisyydestä kummittelemassa vanhan talon kerroksissa. Lapsuuden ja nuoruuden kesinä tehdään muistoja, lapsuuden ja nuoruuden aikana tehdään muistoja, muina aikoina vain eletään kunnes havahdutaan, että jokin voisi olla toisin. Miksi kiinnymme muistoihin?

Näytelmän kokonaisuus on utuinen, uninen (ei painajainen) ja hämmentävä. Dialogi on seesteistä ja ilma tai hiljaisuus raskasta repliikkien sisällä ja niiden välissä paitsi silloin kun tapahtuu kuvailua. Repliikkien välillä on ajoittain lyhyitä parenteeseja, jotka mielestäni kertovat paljon henkilöiden välisestä suhteesta ja teki heistä aaveita ja haavekuvia elävämmän. Paranteesit olivat minulle oikeastaan näytelmän kiinnostavin osa. Niissä tulkittiin sisarusten välistä suhdetta hetki hetkeltä ja kommentoitiin sitä hienovaraisesti ja samalla avoimen rehellisesti kuin jyrkkänä kontrastina sille huokailulle ja katkonaiselle dialogille, jota mies ja nainen käyvät keskenään.

”He ovat paikoillaan, silmät kiinni. Lempeä, säröinen ääni, jonka rikkoo sietämätön levottomuus, jota ei voi näytellä eikä esittää.”

Pysähdys.

”…sietämätön levottomuus, jota ei voi näytellä eikä esittää”.

Miten näyttelijöiden ja ohjaajan tulisi tulkita tämä esitysohje?

*

Näytelmässä kerrataan muistoja, ne tehdään eläviksi kertaamalla niitä. Mies ja nainen muistelevat, ja tuntuu kuin se olisi lopulta ainoa energia, joka pitää heidän rakkautensa elossa. Mikä heitä todella yhdistää ovat lapsuuden ja nuoruuden muistot. Kun niitä toistetaan ääneen, niin ne (tai he) säilyvät elävinä. Muistoissa on läsnä kehollisuus, ruumiillisuus, miltä iho tuntuu, miltä toisen ihon katseleminen tuntuu. Palataan aina samoihin hetkiin rannalle, kodin huoneisiin, pianon tuolille vierekkäin. Ja samalla muistot ovat raunioita tai ne ovat hiipuvia henkiä lapsuuden raunioissa.

”Mies käy sohvalle makaamaan. Hänen asentonsa, vihjaileva, ei kuitenkaan hävytön, ilmentää naisen ja miehen välistä fyysistä läheisyyttä. Nainen kääntää hänelle selkänsä. Ylipäätään he eivät juuri koskaan käänny toistensa puoleen puhuessaan toisilleen – näin ikään kuin välttääkseen sen vaaran, että heistä tulisi jälleen rakastavaisia. Suhteessa rakkauteensa he elävät ikuista lapsuutta.”

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Marguerite Duras: Agatha

1981

2000 Like

suomentanut: Jussi Lehtonen

84 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Marguerite Duras: Kirjoitan

Samantyyppistä aihetta, mutta eri tavoin, on käsitelty näytelmässä, joka kantaesitettiin vuonna 1958: Walentin Chorell: Ruoho