Veera Antsalo: Imago

Veera Antsalon Imago oli minulle kirkasta lukuonnea. Se avautui minulle runoutena, joka antaa tilaa oivaltaa, vaatii minulta kyseenalaistamaan lukutapojani ja mikä parasta tämän runokokoelman lukukokemuksessa: ymmärtämään jotakin sen tyyppistä abstraktia toimintaa, olemassaoloa, mitä en kykene sanoittamaan. On paljon abstrakteja (käsitteellisiä?) asioita, joita sanoitamme päivittäin ja niihin latautuneet merkitykset ovat kulttuurisia ja henkilökohtaisia, mutta entä jos kohtaakin jotain sellaista, jolle ei ole löydä sanaa? Imagon tekstin avulla sain mahdollisuuden tähän. Tämä oli henkilökohtainen lukukokemukseni. Imago antoi minulle toisin sanoen vaihtoehtoja ”ajatella” tai oikeastaan kuljettaa ajatuksia pois totutuista radoista. En tarkoita tällä sitä, että sain uuden näkökulman johonkin asiaan, vaikkapa naiseuteen, joka tuntui yhdeltä vahvalta teemalta Imagossa, vaan sain välineitä tai keinoja ajatella. Tätä runouden lukeminen minulle joskus tekee ja se minut leijumaan (kuin Chopinin Pianosonaatti nro 2 b-mollissa op. 35 kolmannen osan Marche funèbren kauniin keinuva keskiosa, jossa ei enää marssita synkän rauhallisesti).

Imagossa on kolme henkilöhahmoa: ”Tyttö”, Filmitähti ja Kuningatar!. Kuningatar on saanut yhden luvun runoteoksen keskiosassa, jossa esitellään hänen kudottua maailmaansa ja sitä ympäröivät ”tytön” ja filmitähden maailmat. Kolmen naisen maailmat limittyvät toisiinsa ja pursuilevat yli rajojen kohdaten toisensa. Kaikkia tuntuu yhdistävän jokin uhka, johon ihminen ei voi yhtään mitään: jonkinlainen tektoninen uhka sekä aurinko ja aika – näin siis jos haluaa lukea kirjaimellisesti. Näille uhille voi ajatella ja kuvitella metaforisempia merkityksiä, mikä ei mielestäni sulje pois niiden kirjaimellista merkitystä. En pidä ulossulkevasta vastakkainasettelusta, joko-tai, ”puolesta tai vastaan” on ihan helvetin tylsää. 

*

”Tytön” maailma tai todellisuus oli ensimmäisellä lukukerralla kaikkein hankalin tavoittaa, vaikka nautin senkin lukemisesta paljon. Joissakin vaiheissa ajattelin, että voisiko ”tyttö” olla hyönteinen ja pohdin, että siitäkö vierauden tuntu. ”Tytön” todellisuudessa oli kumma sukutalo, jonka Hitchcockin linnut joskus valtaavat ikävästi. Aloitusluvussa oli myös jokin aavemainen tuntu läsnä, mikä kantoi runoteoksen läpi onnistuneella tavalla. Välillä koin lukevani runoja unien maailmasta, välillä satujen (ei leppoisia lapsille tarkoitettuja), välillä painajaisten maailmasta ja välillä jonkin surrealistisen alitajunnan. Runot tuntuivat unikuvilta, joissa reaalimaailman logiikka ei päde. Epävarmuus siitä, että fysiikan lait, kausaalisuus, aistikokemukset ja sen sellaiset toimivat tai etenkin että ne lakkaisivat toimimasta voi olla pelottavaa, liiaksi irtaannuttavaa. Silloin leijutaan tyhjän päällä kuin painovoimattomassa tilassa.

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne tällä usein ovat. Ja pyörivät, mutta eivät sillä tavalla, mikä ihmisen silmään tavallisesti näyttää pyörimiseltä. Yksinkertaista & monimutkaista. Siis tämä jokin järjestelmä, jonka sisällä on käännös, se pieni keriytyvä uni, jossa portaat johtavat ylös tai alas.” (…) (s.16)

(…) ”Hänen jalkansa olivat melkein maassa, hänen jalkansa olivat melkein ilmassa, kun hänen toinen kenkänsä tippui jonnekin, siinä kohdassa, / mikä oli kuvailun / ulkopuolella. / Eikä siihen ikinä oikein totu. / Kai hän seisoi niin lähellä pistettä, jossa painovoima yllättäen hupenee ja fyysinen maailma antaa myöten ja jossa kengät leijailevat pois, jonnekin, missä suunta hajoaa, / eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Eikä hän ikinä oikein tottunut siihen. / Pisteeseen mihin tuli. ” (s. 16-17)

Imagon alusta alkaen, ”tytön” luvusta alkaen lukijalle voi ajatella annettavan lukuvinkkejä lukuohjeita, esitellään joitakin teemoja ja sanoihin kytkettyjä motiiveja, jotka nousevat keskiöön Imagon myöhemmissä osissa. On kuvaamisen mahdottomuutta (kuvailun ulkopuolella oleminen), enigmaattisia kulmia (joiden toisella puolella uusi maisema/näky, jota ei välttämättä ole voinut ennakoida?), peilien täyttämiä tiloja, joissa yksi on monta ja samanaikaisesti ääretön (”kaikki vain jatkuu kaikkiin suuntiin”) ja sisäkkäisyyttä (ajattelin lasisia laatikoita tai sitten lasiseinättömiäkin laatikoita). Ja jos tämä ei aiheuta vielä riittävää, joidenkin runoteosten kokemiselle tärkeää henkisistä vertigoa, niin suosittelen tutustumaan kirjan lopussa runoilijan käyttämiin lähdeteoksiin ja vaikutteisiin. Joukossa on mm. G. Basilen Pentamerone (1600-luvulta, jotka veljekset Grimm romantisoi myöhemmin), Ovidiuksen Metamorfoosit, Alfred Hitchcockin naiset, astronomi Williamina Flemingin työpäiväkirja vuodelta 1900 ja espanjalaissyntyinen surrealistisen ja metafyysisen taiteen taitaja Remedios Varo. Taustajoukoissa ja kanssakulkijoina on siis monia myyttien, satujen, fantasioiden naisia ja todellisia naisia, jotka toimivat perinteisesti miehisellä alalla. Lukukokemus tuntui välillä myös siltä, kuin olisin Liisa (vrt. Liisan seikkailut ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisan seikkailut peilimaailmassa). 

*

Filmitähden maailma ”Tytön” jälkeen tuntui selkeältä ja löysin itseni hihittelemässä jonkinlaiselle romanttiselle tallipoika -kuvastolle, joka nousi mielleyhtymäksi Filmitähden villan puutarhurista, jota Filmitähti välillä tarkkailee (katselee? siis haluaa?) ja joka ei kuitenkaan koskaan päädy olemaan ilman paitaa (Voi niitä flanellien kerroksia!). Modernin viihdeteollisuuden aristokratiaan kuuluva taviksen elämästä erillinen upea kaunis nainen ja hänen tallipoikansa eivät koskaan kohtaa todellisessa maailmassa. Ah!

Hyväntahtoisesta hihittelystä päästyäni Filmitähden hahmo pysäytti minut pohtimaan kirjan otsikkoa. Imago? Mikä on imago? Julkinen annettu ja-tai sisältä päin rakennettu kuva jostakin? Filmitähden elämä tuntui jotenkin keinotekoiselta tai ne kuvat, jotka hänestä näytettiin tuntuivat ulkopintaisilta. Filmitähdestä annettiin Instagram-filteröityjä (fileoituja) kuvia päähenkilöönsä sekä muita hänestä itsestään ulkopuolisia näkökulmia. Filmitähti tuntui olevan pelkkää imagoa toisensa perään. Yhdessä näistä keskiössä ovat kengät:

(…) ”Hänen kohtauksiaan kuvattiin: / 25 uutta ottoa: / Hänen kenkänsä joutuivat: kiipeämään / ne joutuivat putoamaan: pakenemaan: kiipeämään / ne joutuivat: kuvan ulkopuolelle: silmäpakoon: kraateriin / ja mustaan heinäkasaan: kraateriin / vielä x kertaa: 

Ei sitä paremmin voi kuvailla, sillä /  kengät olivat heinää ja lasia, paperia ja tulta. / Ja paria muuta ainetta. / Kengät olivat jotain jotain jotain alkuainetta – / ainetta joka oli vaarassa / tuhoutua / niin kuin maailma / ja sen kaikkeus / joka syntyy joka ikinen ikinen päivä uudelleen. 

Eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Ei kukaan ollut varoittanut häntä. / Yhtään mistään.” (…) (s. 50)

*

Kuningattaren (Kuningatar!) maailma avautui minulle jonkinlaisena painajaismaisena satujen tilana. Sillä oli saduille tyypillinen aloitus, jossa kerronnan keinoin irtaannutaan historiallisesta ajasta (olipa kerran -aloitus lienee tyypillisin, mutta sitä ei tässä käytetty, mutta sama oli tuntu). Lisäksi kuningattaren valtakunta oli aika kummallinen paikka, mutta ei todellakaan mikään onnen tyyssija vaan kuten saduille tyypillistä: jokin on pielessä (ja sille tulisi jonkun sankarin tehdä jotakin). Kummallisen valtakunnasta teki sen olomuoto: se on kudottu ja sitä uhkaavat koiperhoset. Toistan: kudottu maailma, jossa on kaikkia syöviä koiperhosia. Ne syövät kaiken pulveriksi, minkä voi omistaa aurinkoa myöten, mutta minkälainen aurinko se onkaan:

”Kas, Aurinko nousi. / Aurinko, jonka absoluuttinen kirkkaus on 4,8 magnitudia, ja jonka tiedetään olevan kirkkaampi kuin 85 % Linnunradan tähdistä, ja joka näkyisi paljain silmin 50 valovuoden etäisyydelle, jos paljaita silmiä olisi siellä valoa katsomassa. Aurinko, jonka säde on 695 500 km ja ytimen paine 225 miljardia ilmakehään, nousi 

nonchalantisti, barokkisen ylenpalttisesti ja rennosti, niin kuin sen tapana oli siinä Valtakunnassa. Oli tuhat tapaa kertoa, miten Aurinko alkoi. 

Palatsi oli luisumassa jyrkänteeltä, niin kuin sen tapana oli. Niin kuin se oli aina tehnyt. / Lehtien peittämät oksat olivat niin sotkussa, että Auringon oli mahdoton eritellä niitä, mutta se oli aivan luonnollista. Palatsin harmaa hyberbolinen jännite oli aivan sotkussa. Mutta se oli aivan luonnollista. Tuhat muutakin asiaa oli vinossa ja roikkumassa jostain. Ainakin yhdeksänsataa asiaa oli muuttumassa pulveriksi. Yhdeksänsataayksi asiaa oli hajoamassa. ” (…) (s.75)

(…) ”Tähdet olivat suistumassa taivaalta, palvelustytöt tiesivät sen. Palvelustytöt, jotka olivat kalkyloinneet tähtien radat ja keksineet tietokoneen. Ja monet rattaat. Palvelustyöt, jotka olivat koodanneet. Ja löytäneet hevosenpääsumun. Aurinko oli suistumassa – aivan nonchalantisti ja barokkisen rennosti – taivaalta – 

Ja se päivä oli aivan luonnollinen päivä. Valtakunnassa, joka oli reunoiltaan pulveria. Galaksissa, jonka reunat olivat repaleiset ja sekaantuneet toisiin galekseihin. ” (…) (s. 77)

*

Kudotusta puraisu puraisulta pölyksi muuttuvasta satujen valtakunnasta siirrytään takaisin ”tytön” todellisuuteen. Enää ei leijuta alun painovoimattomassa tilassa siis abstrakteissa kokemuksissa vaan painetaan töitä. Luvussa ihmetellään painovoimaa ja muistutetaan luonnon todellisesta luonteesta. Tästä muistutuksesta tulin ajatelleeksi, että luonto voi näyttäytyä väkivaltaiselta ja yllätykselliseltä, jos siihen suhtautuu objektina eikä subjektina. Toisin sanoen, jos ajattelee, että luonto on vain kaunis katsoa (ja hyödyn lähde, mielihyvä ja hyöty, luonnon välinearvoisuus), niin onhan se ikävää, kun se nousee vastaan tai kapinoi. En ajattele, että luonto kapinoisi. Miksi sitä kiinnostaisi, mitä ihminen on ja ajattelee?

Imagon lopussa palataan myös Filmitähden luokse. Runoteoksen ensimmäisen osan tavoin sen viimeisessä luvussa on niin ikään läsnä useat runoteoksen teemat, motiivit ja sen sellaiset, mutta sekottuneina tai sekaisin menneinä. Runoteos päättyy runoon, joka on otsikoitu: Kuva murtuu yhä uudestaan. Läsnä on huoli ajasta, huoli auringosta. Läsnä on tuntu paniikin luomasta kaaoksesta. Läsnä on pelko siitä, että on olemassa vaara  juosta ympyrää.

*

Veera Antsalon tekstiaines on visuaalisesti riehaantunutta. Se sisältää säkeistöihin kiinnittyvää perinteistä runoutta, mutta joukossa on yliviivauksia, fonttien vaihdoksia, sanoja irrallaan säkeistä (riveistä), runoja peilikuvina, runoja ylös-alaisin (koska miten muuten hämähäkki toisi asiansa esille?) ja runoja kuvien muotoon asetettuina. Tämä voi tehdä lukukokemuksesta levottoman, mutta toisaalta myös hyvin luonnollisen Imagon kohdalla. Tyyni laatikkomainen sanamarssi tai klassinen säepudottelu eivät tunnu sopivan runoteoksen maailmaan tai maailmoihin. Nyt tekstimassa on pinnaltaan elävä ja teki runoteoksesta kiinnostavan lähestyä. Pinnalla tarkoitan runoihin valittuja/valikoituneita sanoja ja sanajoukkoja (sisältöä ovat puolestaan sanojen luomat merkitykset ja kuvat).  Runojen kuvat puolestaan olivat eläviä, jatkuvassa liikkeessä (pakenee yhtä merkitystä) ja harvoin pysäytyskuvia johonkin tiettyyn hetkeen. Tuntui, että taustalla/ympärillä aina tapahtuisi jotakin. Tämä tekee Imagosta runoteoksen, joka kestää useamman lukukerran, koska se antaa aina jotakin uutta.

Mistä Imago kertoi? Parin lukukerran jälkeen ajattelen, että runoteos kertoo kaiken epävarmuudesta ja naisista, jotka kykenevät näkemään enemmän kuin valmiiksi annetun maailman, valitettavasti myös sillä kalliilla hinnalla, että näkee uhkia, myös niitä, joille ihminen ei voi mitään. Runoteos purki myös mielikuvia (imago). ”Kaikki” ei ole sitä, miltä se näyttää.  On monia kokemisen, näkemisen ja ajattelun tapoja (kulmia, peilejä jne.). Lukemisen jälkeen tulin pohtineeksi myös kieltä. Toisaalta se on hyvin onneton väline kuvamaan abstrakteja asioita, olioita, kokemuksia, tunteita ja kuinka toisaalta jotkin runoilijat onnistuvat kuvaamaan juuri kielen keinoin abstrakteja asioita, olioita jne… erinomaisesti. Kiitos, Veera Antsalo Imagosta!

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Veera Antsalo: Imago

2018 Teos

104 sivua

Graafinen suunnittelu: Jenni Saari

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Helena Sinervo: Merveli

Tuija Välipakka: Uutisia!

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Runoreaktiot

Mainokset

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Kutsun itseni kylään on turkulaisen runoilija ja performanssitaitelija Hanna Stormin esikoiskirja. Koin sen runoteoksena, joka ei ole peruskivaa perusmassaa. Se ei ole nättiä vaikkapa luontometaforilla lukukokemusta ylevöittävää vaan jonkinlaisella levottomuudella paineistettua runoutta.

Lukukokemus muistutti jotakin sellaista, mitä kutsuisin skumppapullon ensivaahtoefektiksi. Siinä lukijaa kuljetetaan paineella, täysillä ja pompottaen. Tulee hölskytetty olo. Paine purkautua tulee runojen minän äänestä, joka välittömästi päästyään kapeasta pullon suusta ulos hajaantuu kaikkialle ja perille saavuttuaan kuplii aktiivisesti ratiosta irrallaan lasissa.

Kirjan runot kuplivat kaoottisesti. Niiden maailma ja kuvat tulevat, menevät ja katoavat yhtäkkiä. Tästä voi tulla lukijalle turpeasti säksätetty olo. Lukukokemus ei ole hallittu ja ajattelen: sen ei tarvitse olla hallittu. Stormin runoteoksen äärellä en ole edes kiinnostunut hallittavuudesta, kontrollista, tarkoista määrittelyistä. Unohdetaan suuret linjat, elämänkaaret ja kirjalliset kaanonit. Malja tälle vapaudelle!

Runojen kertoja on kaupunkilainen nainen, joka reissaa ja kohtaa ihmisiä. Hänellä on paikkaan sidottuja tuttavuuksia (kuten naapureita) ja hänellä on satunnaisia tuttavuuksia (kuten punkkakumppanit). Hänellä on muistoja, (yksityisiä) aistihavaintoja ja reaktioita itseensä suhteessa muihin ihmisiin. Osa näistä on aggresiivisia, osa energisiä, osa mutisevia tai jupisevia ja osa on reippaalla otteella kiertynyt itsensä ympärille puristaen mehut ulos tiskirätistä.

Runojen minä on ailahtelevainen. Kirpakka kun sille päälle sattuu ja turta kun turtuus tulee selittämättä osaksi elämää. Hänessä on anything goes – mimmiä, kyllä kaikelle ja kaikille – naista ja samanaikaisesti sellaista ristiriitaista ihmistä, jonka on hoettava: ”en haluu olla paha, haluun olla paha” kuin se olisi mantra, joka määrittää hänen suhteensa itseensä ja muihin ihmisiin.

Runojen minä sanoittaa elämäänsä moniäänisesti, kun kaikki ei ole valmista, etukäteissovittua vaan roisketta, pärskähdyksiä, tulvia ja kuivuvia uomia hetkestä toiseen. Harmoninen polyfonia on harvinaisuus, kakofonisempi ote luonnollisempi. Runoissa lähestytään identiteettiä tai minuutta tunnulla, josta mieleeni tuli rytminen sik-sak. Suunta vaihtuu nopeasti. Sik-sak on kolmiulotteisena tai pystyyn nostettuna jyrkkämäkinen tie ja kaksiulotteisena tai lappeellaan keskitien pakoilua sykkimällä tien laidalta toiselle.

Lukukokemuksesta tuli mieleeni myös kaleidoskooppi ja kubismi. Kummassakin tapauksessa eheä kuva katoaa liikkeeseen. Runojen minän identiteetissä on sama tuntu. Vaihtelevuus, liukkaus, liukuvuus, välähdyksen omaisia valoja ja kiehtovaa kietoutumista.

Jos runot olisivat kuvia, niin ne voisivat esittää kaaosta jota voidaan hallita ainoastaan paloittelemalla identiteetti.

*

”joidenkin kohdalla täytyy olla oma itsensä

ääni muuttuu hallitsemattomaksi

pelkkää bassoa

lähtölaskenta nolla

yhtä aikaa voi paremmin kuin koskaan ja haluaa kuolla”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

2018 Aviador

Kansi: Anni Haunia

112 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Hisashi Honda: Pyhä uni

Saila Susiluoto: Metropolis

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Kaikki runoteostekstit täällä

*

Hanna Stormin lyhyt haastattelu Marko Laihisen blogissa

*

Blogitekstejä kehitteillä mm. Erkka Mykkänen: Something not good, Vanhan Japanin taruja (kokoelma kertomuksia), Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun, S.A Hakkarainen: Nescitus, Peter Metcalf: Antropologia ja Eugene O’Neillin kolmesta yksinäytöksisestä näytelmästä.

Tuija Välipakka: Uutisia!

Poks!

Iloa. Lukeminen on pelkkää iloa. Aivot saavat töitä ja tästä pidän.

*

Aloitetaan uudestaan.

*

Kirjan alussa annetaan lukuohjeet tai oikeastaan kerrottiin lukijalle, mistä runoteos kertoo. Tämä harmitti minua hieman, sillä olisin halunnut itse selvittää tämän, mutta mennään(kö) sillä mitä on annettu.

Uutisia! – runoteoksesta kerrotaan, että se kertoo siitä mitä uutiset kertovat, mitä valeuutiset kertovat ja mitä nämä eivät kerro.

Okei.

*

Otetaan uudestaan.

*

Uutisia! – runoteoksen esipuheessa kerrotaan, että runot tutkivat ihmisyyttä, identiteettiä ja muistia uutisten ja valeuutisten valtaamassa maailmassa ja että runoteos tulee ymmärtää kokonaisuutena. Lyhyessä esipuheessa myös kerrotaan, että runoteoksen yksi tarkoitus on haastaa menemään pintaa syvemmälle ja muodostaa oma mielipide. (kysymykseni: muodostaa mielipide mistä?)

Runoteos käynnistyy Jumalan silmästä ja jatkuu ihmisen luomisella. Ihmistä kuvaillaan muun muassa pohtivana ja kollektiivisuuteen taipuvaiseksi. Joukkosieluisuus on meillä dna:ssa ja jonkinlainen tuhovoima/vimma myös.  Jumalan silmästä tulee mieleeni assosiaatio isoveljestä, joka valvoo siis jatkuva pelko kiinnijäämisestä, syyllisyyden tunto ilman syytä, häpeä ilman syytä hävetä ja niin edelleen. Isoveljen valvonnassa on myös hyviä piirteitä, mutta kun sanotaan (sanoitin), että ”isoveli valvoo” tunnutaan tarkoittavan usein jotain sellaista kuin äärimmäinen yhteisön jäsenten kontrollointi, joka voi ponnistaa myös jonkinlaisesta panoptikon -efektistä.

*

Uutisia! pursuaa visuaalista runoutta. Rivit on hakattu päällekkäin, vinoittain, poikittain, limittäin ja lomittain (lukukokemukseeni kuului mm. lomittajan kaipuu, koska välillä vain hengäistyin pelkästä sanojen sinkoilusta ilman jämerästi maahan ja paikoilleen tukevasti kiinittäviä merkityksiä. Kuului lukukokemukseen: informaatiotulva saa ihmisen hengästymään). Aina ei saa edes selvää, mitä teksti pitää sisällään. Ei ainakaan nopealla luvulla. Lukuflow katkeaa tuon tuosta kirjainten esimerkiksi kiitäessä maanista vauhtia jopa kesken virkkeen saati kesken sanan riviltä toiselle. Kyse ei ole kuitenkaan (toivottavasti) dysleksian imitoinnista, vaan tekstin ilmiasun ja luettavuuden ajoittaisesta hankaluudesta typografisin keinoin.

Runojen välittämä tieto ytimekkäästi sanoen ei ole helposti saavutettavissa. Tästä johtuen ajoittain tuli tuntu, että sanoilla tehtäisiin väkivaltaa, jos ei lukijalle niin ainakin tyhjälle paperille, jonka täytettynä tulisi jakaa informaatiota.

Jos lukukokemus on edellisen kuvauksen kaltainen riemukas ralli ja hämmennyksen kiintoisa yhteenliittymä, niin lukija on runojen äärellä valintojen edessä. Miten suhtaudun vaikeasti luettavaan tekstiin? Ja kun olen saanut otteen runon välittämistä viesteistä niin miten suhtaudun informaatioon, jonka runo jakaa? Miten suhtaudun runojen väittämiin?

*

Koin lukevani kirjaa, joka kommentoi yleisesti informaatiota, tarkennettuna tietoa ja eeteeris-diippisesti totuutta. Pohdin lukukokemuksen aikana ja sen jälkeen muun muassa seuraavia kysymyksiä:

mitä on tieto miten tieto on koottu mitä tiedolla tehdään kuka antaa tiedon millä sanoilla tieto annetaan mitä tiedosta on jätetty pois voisiko tiedon kertoa jollakin toisella tavalla miksi minulle on on on annettu tämä tie tie tieto mitä minä teen tällä tiedolla kuka tiedosta hyötyy kuka tiedosta kärsii kenelle tieto on yks paskan hailee ja kysyinkö jo että mitä tiedolla tehdään ja todella: mitä on tieto. Ja totuudesta: mitä on totuus mikä tekee jostakin totta onko totuuksia useampia kenelle totuus on tarkoitettu mistä totuus tulee minne totuus menee mitä totuudella tehdään mitä totuuden nimissä tehdään mitä vikaa on valheessa jos sillä esimerkiksi pelastaa ihmisen hengen vihaan valehtelijoita miksi totuus on olemassa mikä filosofinen suuntaus tutkii totuutta tai tarkemmin totuuden käsitettä kuka keksi totuuden miten totuuden voi problematisoida mikä tekee valheesta totuuden voiko totuutta määritellä kuka sen määrittelee miksi totuus tulisi määritellä mikä on totuuden suhde tietoon mikä on minulle totta mikä on sinulle totta mikä on meille totta voiko yksilön totuus olla eri totuus kuin kollektiivisesti sovittu totuus mikä on runoteoksessa totta.

*

Uutisia! tuntui kokoelmalta eri juttutyyppejä, tekstityyppejä eri tyyppisistä medioista, joita erilaiset tyypit kirjoittavat. Osa meistä on journalisteja, osa on hyvän-mielen-toimittajia (katso kuvat – juttutyyppi, 5 vinkkiä parempaa munakokkeliin – juttutyyppi ja muut klikkijournalismin mediayhtiöille mainostuloja tuovat tekstityypit), osa on valeuutisoijia syystä tai toisesta (mikä on syyn suhde tietoon, entä totuuteen? Huom! motiivit tärkeitä!) osa on somettajia, osa on markkinointityyppejä, osa tiedottajia, osa on taiteilijoita, osa on trolleja, osa karnevalistisia absurdisteja, joukossa voi olla jokunen runoilija ja filosofi, joukko kriitikkoja (joista osa on yhtä asiaa siis usein omaansa ajavia poterosta huutajia ja osa analyyttisiä, ja loput kyseenalaistajia), epämääräinen joukko vihaajia, epämääräinen joukko humanisteja, muutama huumeveikko ja – venla (pahoittelut binäärisestä sukupuolikuviosta tuossa) ja niin edelleen.

Runoteos tuntui siis koostuvan erilaisista informaation esittämisen representaatioista (miten eroaa presentaatiosta? Ehdotus: toinen on huonoa suomea ja toinen on pakokeino välttää tautologiaa). Ja jos runoteos on kokoelma tutkielma ja/tai kommentaari eri ”juttutyypeistä” (informaation välittämiseen tarkoitetuista teksteistä) niin lukijan tehtäväksi jää valita miten niihin reagoi ja reaktioiden jälkeen voi pohtia ihmistä, jos energiaa ja kykyä riittää.

Toisin sanoen: viestin välittäjä heittää pallon lukijan, kuuntelijan, vastaanottajan päätyyn ja jos pallosta ottaa kopin, on vastaanottajan päätös reagoida mitä pallolla tekee. Esimerkiksi: kyseenalaistanko informaation, joka minulle annetaan (kts. yllä mitä kirjoitin kappaleeseen, joka alkaa ”mitä on tieto…”). Voin heittää myös pallon takaisin kysymällä, että miksi heitit minulle pallon. Kolmas vaihtoehto on pudottaa pallo ja kävellä kentältä ulos, neljäs vaihtoehto on juosta kentältä pallo kainalossa, viides vaihtoehto on pomputella palloa kunnes ei enää jaksa ja sen jälkeen siirtyä kentältä pois sanomatta sanaakaan, kuudes vaihtoehto on kyseenalaistaa pallon olemassaolo, kahdeksas vaihtoehto on olla ottamatta palloa kiinni, yhdeksäs vaihtoehto on heittää pallo laidan yli ja odottaa, että sinulle heitettäisiin uusi pallo tai miksei vaihtoehtoisesti jotakin muuta kuin pallo ja niin edelleen. Pointtini tässä pallottelussa on se, että viestin vastaanottajalla on vastuuta omasta tulkinnastaan, hänen kannattaa kyseenalaistaa (siis esittää kysymyksiä) ja niin edelleen. Ja nyt tajuan, että en edellä ehdottanut vaihtoehtoa, jossa vastaanottaja ei saa palloa kiinni, yrittää, mutta menee ohi tai putoaa käsistä. Vaikenin myös vaihtoehdosta, jossa pallo heitetään vastaanottajalle tarkoituksella huonosti tai muulla ikävällä tavalla. Ja kun tälle linjalle lähdettiin, niin kannattaa huomioida myös sellainen skenaario, että pallo heitetään niin kovaa, että sitä ei edes halua ottaa kiinni ellei ole valmis kokemaan kipua, jopa vammautumaan tai pahempaa.

*

Palaan alkuun ja runoteoksen esipuheen yhteen väittämään.

Pohdin.

Muodostivatko kokoelman runot ”kokonaisuuden, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin kuin informaatiotulvan täyttämässä maailmassammekin: (jolloin) kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu kaikille?”

Kokonaisuus? Mikä (on) kokonaisuus? Onko se osiensa summa vai antaisinko sille jonkin filosofisemman merkityksen, joilloin voin kriittisesti kysyä: onko 2010 -luvulla pakko olla eheitä vaniljaisia yhden suunnan ”suuria kertomuksia” siis kokonaisuuksia? Onneksi voin vastata omaan kysymykseeni toteamalla, että voihan kokonaisuus olla ristiriitainen. Sisältö voi kilpailla, riidellä ja asettua vastakkain itsensä kanssa. Onneksi runoudessa ja/tai runojen lukemisessa tämä on mahdollista.

*

Uutisia! on hauska, kiehtova, oivaltava ja ovela runoteos. Sen sisältö ja sisällön esittämisen tapa ovat ajankohtaisia mitä tulee uutispainoitteiseen viestintään jokapäiväisessä elämässämme. Uutisia! ei tarjoa valmiita vastauksia, mikä on pelkkää plussaa, koska tykkään ajatella itse. Torjun nopeasti sellaisen viestin välittäjän josta aistin, että hän yrittää antaa valmiit vastaukset kysymyksiin, joita en ole edes esittänyt.

Uutisia! tuntuu runoteokselta, joka kestää useamman lukukerran ja tarkastelun eri näkökulmista. Tässä blogitekstissä jumitin selkeästi informaation ja totuuden olemukseen ja kuinka voimme suhtautua näihin ja siihen miten näitä meille välitetään.

Pelkkää plussaa kirjassa on sen miellyttävä kiehtovuus esineenä. Kansi kommunikoi sisällön kanssa.

Kiitos ja onnittelut, että jaksoit lukea tänne asti. 

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

jk. Ihan sivujuonteena (jos niitä yllä olevassa tekstissä ei ollut riittävästi) heitän (pallon) ilmaan kysymällä: tarkoittaako kokonaisuus samaa kuin, että on juoni? Olen ajatellut, että juoni on lukijan korvien välissä, jolloin teksti on kartta, jota lukija käyttää matkan tekemiseen paikkaan, jossa hän ei luultavasti ole koskaan aikaisemmin käynyt (tai sitten hän on vain muuten huono suunnistamaan takaisin tuttuun paikkaan ja tarvitsee kartan)?

*

Tuija Välipakka: Uutisia!

2018 Siltala

Graafinen suunnittelu ja kansi: Elina Warsta

110 sivua

arvostelukappale

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Kirja vieköön!

Reader, why did I marry him?

*

Lisää runojen kokemista blogissa:

Helena Sinervo: Merveli

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Saila Susiluoto: Metropolis

Runoteoksia (ne, joiden lukukokemuksesta olen kirjoittanut blogiini)

Runoreaktiot!