Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa

Kirjoitan mitä koin.

Kuvia, ajatuksia raameissa, jotka suodattavat sisään valoa, tunteita, aistikokemuksia. Lapsen (erityisen) ääni sivuilla paikka paikoin. Mielikuvitus, fantasia, kun niin paljon on mahdollista – melkein mikä vain. Satumaisuus, hetkittäinen läsnäolo, avoimuus, herkkyys, älykkyys, uteliaisuus, tarkka havainnointi … ja jotain mitä haluaa suojella aikuiselta tylsyydeltä, urautuneisuudelta ja pakkomaisuudelta. Aikuiset ovat todella tylsiä.

Vapautta olla ja se sai hymyn huulilleni. Rajattomuus ei ole huono asia, jos se kanavoituu hyvään. Ensimmäisen osan lapsuuden ääni. Lapsuus on saari, josta joutuu lähtemään merelle. Vai tapahtuiko syntymä? Kohdun maailma, josta joutuu lähtemään?

Runoista monet hengittävät mielikuvia sisään ja ulos. Minä-äänen kokemuksellisen liike. Ajatus ja tunne ulos maailmaan, havainnot maailmasta sisään minä-äänen yksityiseen todellisuuteen. Lukijana näin tämän hengityksen.

Minkälaisia teemoja minulle nousi esille runoteosta lukiessa? Vanhemmuus, tuore vanhemmuus ensimmäisen lapsen kanssa, äitiys, äidin kehollisuus, naisen kehollisuus, parisuhde vanhemmuuden äärellä.

Mitä muotoja minulle nousi esille runoteosta lukiessa? Kuvamaisuutta, hetkiä jotka laajentuvat ja supistuvat (liike), dialogia, trialogia, monologia, pisteliäitä pintoja, sileitä ja liukkaita pintoja ja kappaleita (olio, elementti, osa kokonaisuudesta). Margotin, Boriksen (pariskunta) ja Lulun (lapsi) äänet muodostavat kokonaisuuksia, joiden merkitystä en aina löytänyt. Mutta häiritseekö se minua? Ei oikeastaan. Maailmassa on paljon kokonaisuuksia, joista ihminen näkee vain osia ymmärtämättä, että mihin ne kuuluvat. Ja on myös mahdollista katsoa kokonaisuutta ymmärtämättä, että se on kokonaisuus tai kokea kykenemättömyyttä nimeämään sitä (kokonaisuus, mutta mikä sen nimi on?) Ja eikö voi olla myös niin, että asiat eivät aina muodosta kokonaisuutta (tai ne voi sellaiseksi yhdistää, mutta se on väkivaltaa).

Ilahduin isosti runoteoksen kielikuvista ja kielen käytöstä. Vaikka teemojen käsittely oli paikoin vikkelää ja herkkää, niin kieli teki niistä lähestyttäviä ja yllättävillä tavoilla paikoin myös hauskoja ja joskus kuvallisuudessaan vain hienoja (kuten tapana on kai sanoa) rönsyillessään oletusarvonsa yli. Esimerkiksi: ”Meidän kotimme voisi olla unettomien sudenkorentojen pesä. Sellainen, jossa unettomuudella on tarkoitus, jossa unettomuudesta tehdään housuja. Sinä olet hyvä kehräämään.” (s. 26) Pidän tällaisesta mielleyhtymien  vapaan asssosioinnin tunnusta ja yllättävistä, absurdeiltakin vaikuttavista vertailuista ja kuvien yhdistelmistä. Rajojen ylitykset ovat kiinnostavia. Sudenkorennot, niiden pesä ja unettomuus, tarkoituksenmukaisuuden arviointi, funktionaaliset housut ja kehrääjä. Riemunkiljahdus ilman ääntä (miltä se näyttää?)!

Luin teoksen tulkintaani paljon puhetta parisuhteesta, jota vauvan tulo muokkaa uudelleen. Muutostila parisuhteessa ja kuinka runoissa se ajateltiin lukijalle ääneen kokemuksina ja tunteina. Luin teokseen myös vahvan kehollisuuden, fyysisyyden, ruumiillisuuden (kuolemme kaikki joskus, joten miksei vartalosta voi puhua myös ruumiina?), vartaloisuuden. Tämä fyysisen olemisen pohdinta tuli naisesta. Ja seksuaalisuus. Akti tai hapuilu aktiin, aktissa, aktista ulos. Fyysinen etsintä. Ääriviivat, ääriviivojen etsiminen, jotta ne voi kadottaa yhdessä hetkessä. Kehollisuus, kehon ruumiin vartalon torson (objekti?) lihan hermojen säikeiden ihon tunnistama halu, joka etsii syytä olemassaoloa suuntaa tahtoa kaipuuta tarvetta tilaa uudelleen löytämistä onnea tuskaa sitä jotakin.

Fyysisen rajattomuus tai tulkinnallinen kokemuksellinen rajattomuus ei tihenny runoteoksessa vain aikuisen (naisen) kehoon. Se löytyy myös lapsen kehon uudelleentulkinnasta. Esimerkiksi näin:

”Ullakolta löytyy piirrustus, jossa

ihmisen raja tekee ympyrää.

Se olen kai minä pienenä

dallaspulla kädessä.” (49)

Tämä runo riemastutti paljon lukuhetkellään ja iloitsen siitä edelleen runoteoksen jälkeen. Runoteokset voivat koostua minulle usein yksityiskohdista (kadotan kokonaisuuden) ja ilahtelen tällaisten yksittäisten säkeiden äärellä pitkään kunnes voin jatkaa eteenpäin. Tässä lapsi kokee dallaspullan. Lapsesta tulee dallaspulla. Tuo suuri merkittävä kaiken ihmisrajat täyttävä ylittävä ja muovaama dallaspulla. Kehät kehät ympyrät ympyrät. Oi dallaspulla! Tärkein asia ikinä yhden lapsen maailmassa yhdellä hetkellä. Oi! Dallaspulla!

Koin Luhtavaaran runoteoksen monitasoisena ja monitilallisena. Sen pinnat (kieli, sanat, kirjaimet) ovat kiinnostavia, koska pinnalla tapahtuu paljon. Löysin useita yksityisiä ja yhteisesti jaettuja tiloja. Ajallisia ja ajattomia pintatasoja. Koin, että minut vietiin hyvin lähelle jotakin yksityistä, mutta en ollut varma haluanko olla tarkkailija. Intiimeissä kuvissa on se vaara, että jos katsoja ohjataan niitä katsomaan, niin hänen reaktionsa voi olla: ei kiitos. En halua nähdä mitään näin yksityistä. Mutta kieli onneksi mahdollistaa etäisyyksien oton. Runokielen metaforallisuus ei anna heti kaikkea.

Olin runoteoksen äärellä jälleen yhden ”ikuisuuskysymykseni” äärellä. Onko minun ymmärrettävä sanat runot teksti teos kirjailijan tavoin (samoin kuin hän, mitä hän on tarkoittanut) vai niinkuin minä ne ymmärrän? Sanojen merkitykset ovat henkilökohtaisia. Sana on yksikkö ja yksilö. Ne muodostavat joukon, joukkoja. Ne kommunikoivat keskenään, kohtaavat, torjuvat, etsivät toisiaan, kieltävät toisensa ja itsensä, hukkuvat, löytyvät, eksyvät, sijoittuvat, odottavat… hetkinen – voiko olla niin, että minä en hallitse sanojen välittämiä tulkintoja lainkaan? Mutta enkö minä lopulta muodosta sanojen ryhmistä (lauseet, säkeet, kappaleet, tekstikokonaisuudet) oman tulkintani ja se voi vaihdella ajasta ja paikasta toiseen? Miten sinä koet dallaspullan (suora kysymys)? Miten minä koen dallaspullan? (oletko valmis?) Miten hän kokee dallaspullan? (arpapeliä) Miten me koemme dallaspullan? (keskusteltu, sovittu merkitys), miten te koette (ihmisjoukkona) dallaspullan? (mihin yhteisesti sovittuun merkitykseen olette päätyneet?) Miten he kokevat dallaspullan? (!) Miten se kokee dallaspullan? (mikä se?) Miten dallaspulla koetaan? Mikä on dallaspulla? Mikä tekee dallaspullasta dallaspullan (ja kenen mukaan?)? Huh – mikä härdelli!

Koin runoteoksen käymistilana minäkertojassa. Tässä tilassa runojen minuus kehittyy, sekoittuu, hämmentyy, muovautuu joksikin toiseksi mikä oli ollut. Paikantumista uuteen rooliin (äitiys, parisuhteen osapuoli lapsen syntymän jälkeen, oman kehon uudet rajat, tuntemukset ja kokemukset). Näin runoteoksen sivuilla avautuvia ja sulkeutuvia ovia. Mietin läpivedon merkitystä. Mietin mitä jää varjoon? Mikä jää liikkumatta paikoilleen? Onko se (liikkumaton) ongelma vai suojeleeko se jotakin? Mietin valoa ja puhaltavaa ilmavirtaa. Ajattelin lukemisen aikana, että ihminen ei voi ajatella kieliopillisesti eheitä lauseita tiedostamattomassa.

Havaitsin intertekstuaalisuutta. Esimerkiksi Marguerite Duras. Tämä nosti esiin mielleyhtymiä Duras’n kirjallisuuteen. Halu, iho, tahto, mahdottomuus, mahdollisuus, kaipaus, suunta, pysähtyminen. Pinnan avaus ja kompleksisuuden esitys. Ruumiinavaus halulle, tahdolle, tunteillekin. Ei selkeitä vastauksia, koska niitä ei ole – vai onko? Mistä vastaus etsitään? Itsen ulkopuolelta vai itsen sisäpuolelta? Miksi tällainen kahtiajakoisuus? Eikö se ole rajoittavaa? Joko on tai ei ole? En ole löytänyt tätä ehdottomuutta Duras’lta ja en tahdo sitä tässäkään ajatella. Liike, jatkuva ja pysähtyvä, impulsiivisuus, katkonaisuus, katoaminen ja paluu yllättävästä suunnasta ja kenties jopa uudessa olomuodossa. Aika ja sen kuluminen ja mitä se tekee ihmiselle. On hetkiä ja niissä tapahtumia (tapahtuvia) reaktioita ja valintoja. Mikä on hetki? Voisiko aika olla verkosto? Ei lineaarinen viiva, ei edes syklinen. Hetki ja tila. Tila hetkessä, hetki tilassa. Kumpi on vahvempi? Onko sillä merkitystä? Jos on niin miksi ja mihin (on merkitystä)? Halun säikeitä runoissa oli lukuisia. Ihmisen fyysisyys ja metafyysisyys. Ihmisen fyysisyys, iho liha hermosto merkitsevät tahtoa ja tunteita. Onko ihmisellä sielua?

Kokonaisuus? Näin kaksi aikuista akateemisesti koulutettua aikuista, joille on syntynyt lapsi. Runoteoksessa käytiin läpi parisuhdetta ja ihmisen (naisen) fyysisyyttä. Halu ja seksuaalisuus äidiksi tulemisen jälkeen. Ajattelin lukemisen jälkeen: raikas, tilava, valoisa, rouskuva, leikkisä ja jotain mitä usein kutsutaan rehelliseksi, avoimeksi, avoimen rehelliseksi, rehellisen avoimeksi (mikä näiden ero on?). Ajattelin kuinka runouden kieli parhaimmillaan pudottaa kulttuuriset ilmimerkitykset laidan yli ja nostaa esille jotakin omintakeista.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi / KosminenK

*

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa

Teos

2019

Ulkoasu: Marika Maijala

96 sivua

*

Arvostelukappale kustantajalta

*

*

Lisää runoteostulkintoja blogissa:

Stina Saari: Änimling

Veera Antsalo: Imago

Runoreaktiot!

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut

Stina Saari: Änimling

Miten kommunikoida väkivallan tapahtuman jälkeen? Miten kommunikoida väkivallasta? Mitä väkivallan kokemus tekee kommunikaatiolle?

Stina Saaren esikoisrunoteos Änimling ei ole helppoa luettavaa, jos kaipaa selkeää ilmaisua ja kaunista runokieltä. Änimling on kummallinen, koska sen kertojaminä on asetettu välitilaan. Keho on särjetty, mieli on särjetty, joten ei voi olla yllätys, että kieli on myös särjetty. Yksi vaihtoehto on tarjota tyhjää sivua, olla kommunikoimatta, Änimlingissä on kuljettu toista reittiä. Änimling kommunikoi – onko lukija valmis?

Änimling on minulle visuaalinen runoteos. Sen runot on aseteltu huolella sen sivuille. Tekstissä on ajoittainen spontaaniuden tunne, äääääääääänteitä, älähdyksiä, vingahduksia, maanisia rutistuksia jostakin jostakin jostakin siis siitä jostakin. Runoteoksen visuaalisuus on sen väline ja viesti. ToistaN. Välinen ja vie est i. Runot antavat sanat tunteille ja kielelle, kommunikaatiolle ja sanoina, kirjaimina välittävät viestin.

Änimling on minulle myös auditiivinen runoteos. Sen runot ovat äänekkäitä, äänellisiä. Kokeilkaa lukea Saaren runoja ääneen, ja kenties havaitsette, että runot ovat myös fyysisiä tai kehollisia. Ääni tulee runominän kehosta. Äännähdyksiä, ölinää, murinaa, sihinää, huohottamista, hohottamista, pulinaa, loputtomalta tuntuvaa pulinaa, liikettä. Vahvaa, energista, voimakasta. Ensimmäisen lukukerran jälkeen koin lukeneeni jonkin nykytanssin sooloesitystä, jossa on jotain vuosisataisen takaista kubistista ja dadaistista nytkähtelyä ja alkukantaista voimaa.

Änimlingin sanat ja sanaryppäät ovat kummia. Ne katkeavat ja halkeilevat, niiden kirjaimet ovat hysteerisiä, joskus hitaita syttymään ja paikoin oikukkaita. Kielellä on oma mieli, jota runominä ei hallitse vaan hän on kielen purkauksien armoilla. Tuntuu väkivaltaiselta sekin elleivät sanat sitten voimaannuta. Kielen käyttö voi myös voimaannuttaa. Asiat on purettava ulos, vaikka sitten kommunikaatio toisen ihmisen kanssa kärsisi.

Änimlingin todellisuus tuntuu pirstaleiselta. Sanat, viestit, kommunikaatio on vääntynyt, vääntelehtivä. On sanapurkauksia, on sanajumeja. Hikahtelua, hihahtelua, lastenlorumaista näennäismerkityksetöntä pulputusta, joka on kuitenkin kommunikaatiota, jolla on merkitys. Ne ovat nonsenseä, silloin kun tunnelma, olotila on nonsenseä. do not make sense sensei.

Runoteoksessa oli myös huumoria ja voimaa, joka kumpuaa runominästä. Pohjasävy ei ole katkera eikä ahdistavan surullinen tai kaihoisa. Häiritsevä se voi olla, koska ihmisistä tunnutaan odottavan eheää kokonaisuutta, vaikka kuka sellainen oikeasti olisi?

Änimling ei tyhjentynyt minulle yhdellä eikä kahdella lukukerralla, mikä on minulle merkki kiinnostavasti runoteoksesta. Sen ”maailma” todellisen tai tajunnan ja epätodellisen välillä on liikkeessä. Liminaali on tila, jossa mitä tahansa voi tapahtua ja mitä siellä tapahtuu jää sinne ellei se purkaudu todellisuuteen. Jotkut myös eksyvät sinne, eivät koskaan pääse pois ja toiset eivät halua päästä pois. Liminaalista voi päästä kuitenkin ulos ja jättää taakseen välitilan kokemuksen. Paluun jälkeen aletaan kommunikoimaan ja luomaan merkityksiä tapahtuneelle. Jotkut palanneista ovat profeettoja, toiset kylähulluja ja kolmannet vaikenevat, koska heitä ei ymmärrettäisi kuitenkaan. Muitakin vaihtoehtoja on, mutta kolme tuntui jotenkin maagiselta luvulta.

*

Änimlingistä on hankala irroittaa esimerkkirunoa. Blogipohjani ei salli riveillä leikkimistä. Tylsää. Löysin kuitenkin yhden lainauksen, jonka haluan jakaa tähän lopuksi tekemättä toivottavasti väkivaltaa (!) Änimlingin kokonaisuudelle :

”1. Ammotan.

2. Nielaisen auringon.

3. FUUUUMMMMMMM”

(Lainaus s. 39-41)

*

änimling-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Stina Saari: Änimling

2018 Teos

Ulkoasu: Jenni Saari

71 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Veera Antsalo: Imago

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Runoreaktiot!

Runoteoksia

 

 

 

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

En kykene kirjoittamaan johdantoa tähän blogitekstiin, joka käsittelee Tuukka Pietarisen esikoisrunoteosta Yksin ja toisin. Menen siis suoraan asiaan ja alla kokoelma vaikutelmia ja reaktioitani Pietarisen runouteen.

”Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä

Kaksi ihmistä joiden välissä ei ole peiliä” (s. 21)

Koin lukevani runoja, jotka ovat kuin matemaattinen tai logiikan piiriin kuuluva ongelma, joka voi tai voi jäädä ratkaisematta. Koin lukevani arkijärkeilystä irrallisia absurditeetteja ja kysymyksiä (ilman kysymysmerkkejä), joilla on oma sisäinen logiikkansa.

Runoteos antoi vaikutelman peileistä, peilisalista, mutta myös symmetrian tavoittelusta ja kokonaisuuden kaipuusta, kun käsissä on kaksi puolikasta, jotka sopivat tai ovat sopimatta toisiinsa.

Yksin ja toisin on kieleltään näennäisen yksinkertaista. Runous on toteavaa, pedanttia, kliinistä, mutta silti täynnä informaatiota, joka taipuu enemmän järkeen kuin tunteeseen. Koin lukevani tutkielmaa, probleemeja, yhtälöitä, arvoituksia. Läsnä oli logiikan ehdottomuus, sen joustamattomuus, säännöt, jotka on tarkoitettu rikottaviksi, jos on kapinallinen.

Runoteoksen luomassa todellisuudessa ihminen voi menettää päänsä aukiolla ammottavaan aukkoon uhrilahjana yhteisönsä jatkuvuuden ja olemassaolon eduksi, kävellä suoraan eteenpäin, kulkea poikkisuoraa janaa pitkin välittämättä maapallon palloisuudesta tai uida kohti ulappaa koskaan saavuttamatta sitä.

Runoissa oli läsnä jonkinlainen ymmärtämättömyys tilanteiden kokonaiskuvasta ja toisen ihmisen vaikutuksesta.

Runot avautuivat minulle visuaalisina kuvina ja kuva-arvoituksina. Runo on kuva. Näiden kuvien äärelle mieleni teki pysähtyä ja antaa kuvan vaikuttaa ja antaa kuvan herättää ajatuksia, ajatuskulkuja. Kuvalla on raamit ja harvoin koin tarvetta paeta raamien ulkopuolelle. Jotkin runoista toki tuntuivat enemmän kuva-arvoituksilta, paradokseilta oikeastaan, jotka joko pakenivat merkityksen luontia tai sitten pakenivat jopa kuvailua ja siis sitä, että kykenisin määrittelemään tai erittelemään mitä kuvassa on.

Paradoksien tai arvoitusten äärellä olemista voisin kuvata myös näin: Pelaan palapeliä. Joitakin paloja on jo oikeilla paikoillaan. Etsin kädessä olevalle palalle paikkaa. Näen tai oivallan mihin se kuuluu, mutta en laita sitä siihen vaan lasken palan takaisin pöydälle. Jään katsomaan kohtaa, johon pala kuuluisi ja minut valtaa tunne, että jotain puuttuu.

Runoteoksen minulle tarjoamiin väljästi tulkittuihin paradokseihin kuului myös toisteiset ketjut, joiden päät löytävät toisensa ja en enää tiedä mikä on alku ja loppu (onko sillä väliä?). Tai paradoksilta tai arvoitukselta tuntui myös sellainen runoluenta, jossa mieli on valmistautunut ongelman ratkaisuun saadakseen asiat päätökseen, mutta runo ei raamitettuna kuvana tarjoa ratkaisua. Tämä oli enemmänkin kiehtovaa kuin ärsyttävää. Ärsyttävää on enemmänkin se, että tiedän, että ratkaisu on olemassa, mutta en löydä sitä.

Koin Pietarisen runojen äärellä olevani myös ajatusprosessien tutkimuksen äärellä. Mitä reittejä ”järkeillään”, kuljetetaan ajatuksia, miten tullaan johtopäätöksiin ja mikä kiinnostavinta: voiko nähdä toisin? Totunnaisuus kaikelle ihmisen historian, ajattelun ja kulttuurin roippeelle on syytä heittää romukoppaan ja keskittyä yksinkertaisiin ajatusprosesseihin logiikan kanssa. Runot saattoivat tuntua myös absurdeilta, mutta se oli lukukokemuksessani enemmän näennäistä, koska ”absurdillakin” tuntui näissä runoissa olevan oma logiikkansa.

Välillä kuitenkin tuntui, että runokuvalla ei ollut selkeitä rajoja. Tämä oli kiinnostava haaste. Rajojen ja rajallisuuden katoavaisuus, totunnaisuus, tuttujen olosuhteiden katoaminen sai aikaan lukutunteen kuin painovoima olisi lähtenyt lomalle ja ovella huikannut, että nähdään parin runon päästä. Näissä tilanteissa koin katsovani kuvaa, joka kuoriutuu kerros kerrokselta, osa osalta ja roolini oli seurata omaa ajatusprosessiani jännittäen mitä tapahtuu seuraavaksi. Joskus tuntui, että yksittäinen runo voi olla jostakin kokonaiskuvasta kuorittu kerros, jolloin runo kuvaa vain tuon yhden kerroksen, sen mahdollisuuksia ja sen pinnalla olevaa toimintaa.

Kaiken kaikkiaan niin raamilliset kuin raamittomat runokokemukset tuntuivat peliltä, leikiltä, kokeilulta – ajattelu- ja toimintamallien kokeilulta. Tyyliin: jos otan tämän osan pois joko kokonaan tai siirrän se tuohon, niin mitä tapahtuu. Palapeliin tämä ei toimi, jos hakee eheää toimivaa kokonaisuutta, mutta luovaan leikkiin kylläkin.

Runojen tunnelma oli rauhallinen. En kokenut lukevani mitään näppärää ajatusneppailua, joka rimpuilee, sinkoilee, tempoilee maanisen vinhasti sinne-tänne. Tuntui kuin olisin rauhallisessa taidegalleriassa, kenties ihan yksin ja etenin kuva kuvalta salista toiseen. Ja mikä huomionarvoista sinäänsä, että tuo kyseinen galleria olisi kokemukseltaan ajaton. En koskaan tulisi tietämään vietinkö sillä tunnin, puolipäivää, päivän, viikon… koska sillä ei ole väliä. Väliä on vain minun ja kuvan välisellä suhteella.

Oli myös kiinnostava huomata, että vaikka runojen kieli oli minulle tunteista vapaata (ei maalailua, tunteen paloa, syvää tunteilua tai korkealiitoa), niin runot olivat minulle hyvin inhimillisiä. Ihminen yksin suhteessa toisiin. Runot eivät olleet minä-sisäistä tunnelmointia vaan tarkastelivat ihmistä: hänen toimintamalleja (yksin ja ryhmässä), ajattelua, ratkaisukykyä, olosuhteita, logiikkaa ja toimintaympäristöjä.

”Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa.

Samaan aikaa toinen kulkee rantaviivaa kunnes maata tai vettä ei ole, kunnes rantaviiva on. Hän etenee kuin nuorallatanssija tasapainottaen pitkällä kepillä jokaista askeltaan: aivan kuin pelkäisi, että tyhjään voi pudota.” (s. 9)

Moni runoista vaikutti olevan proosarunoutta. Pieniä tarinoita, tapahtumien ja toiminnan kuvauksia, jonka ytimessä on kohtaaminen, kohtaamattomuus tai ohikävely. Joukossa oli myös lukuisia lyhyitä parin säkeen runoja, jotka voi yhdistää tai olla yhdistämättä toisiinsa. Pidin siitä, että vaikka runoteoksessa oli tietynlainen sisäinen etenemistuntu, niin runoja pystyi helposti lukemaan ulos tuosta järjestyksestä. Tämä saattaa tehdä runoteoksesta pitkäikäisen: siitä löytyy luettavaa tai siis uutta koettavaa myöhemminkin. Yksin ja toisin ei tyhjene lukemalla se kannesta kanteen pariin kertaan vaan sen pariin voi siis palata myöhemminkin. Avata sattumanvaraisesti (!) jostakin kohtaa ja antaa runokuvan vaikuttaa.

*

kosminenk_pietarinenyksinjatoisin

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

2018 WSOY

Kansi: Marjaana Virta, Linnut: Topi Ylä-Mononen

61 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa

Veera Antsalo: Imago

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Olli Sinivaara: Purkautuva satama