Olli Sinivaara: Purkautuva satama

43 sivua ja 4 osaa, jotka jakautuvat useammaksi runoksi tai runojen säkeistöksi. Ensimmäisen lukukerran jälkeen oli vaimea olo. Tuntui kuin olisin lukenut tuttua tekstiä vieraalla kielellä. Tuttuus tuli siitä, että tartuin joihinkin säkeisiin kuin olisin ymmärtänyt ne ja aloin hatarahkolla ymmärryksellä luoda kokonaiskuvaa. Yksityiskohdista kokonaisuuteen. Mutta samalla koin, että en ollut täysin mukana. Toisin sanoen olin ensimmäisen lukukerran jälkeen ristiriitaisissa tunnelmissa.

Luin toisen kerran ja huomasin tarttuvani kynään. Ikään kuin haluaisin kirjoittaa lukukokemukseni auki. Runoteos herätteli minut kommunikoimaan sen kanssa. Selittämään itselleni, mitä olin lukenut ja kommentoimaan lukemaani, esittämään kysymyksiä.

Kopioin alle havaintoni ja ajatukseni ja muokkaan siitä sen mikä muokattavissa on. Lainaukset ovat Olli Sinivaaran Purkautuva satama – runoteoksesta. Kirjoitan tätä kuunnellessani Spotifystä The Young Pope – soittolistaa.

*

Ensimmäinen osa:

Ensimmäisen osan johtorunona tai sisäänheittäjänä toimii Wallance Stevensin The Snowman (1921), jonka väittämän mukaan ”one must have a mind of winter / To regard the frost and the boughs / Of the pine-trees crusted with snow,/ ”

Talvi. Läsnä onneton tilaan ja aikaan pakotettu kertoja. Ei voi hyväksyä luonnon hänelle pakottamaa (talvi, valon ja värien laatu ja määrä), mutta on elettävä. Hän haluaa pois siitä mitä ympärillä on. Vihjeitä sademetsistä ja korallista. Ongelma kai on kaiken valkoisuus ja samalla hangen heijastamat muut värit. Ovatko värit epäaitoja, koska ne heijastuvat hangen pinnasta? Saako epäaitous tai oikeastaan sen tajuaminen ihmisen voimaan huonosti?

Talven edustaja on lumi. Se ei ole diplomaattinen. Talvi häikäisee, ei päästä läpi. Talvi peittää tiedon tai saattaa tiedon (aina) liian myöhään vastaanottajalleen. Tiedon, ”että kaikki ovat kuolleet”. Talvi, sen lumi ja häikäisy estävät elämän.

”Kevättalven keltavalkea / läikkyy toimistotalojen ikkunoissa, / heijastukset / turkoosin vaahtosankoja, / auringon välkesiipiä / aaltojen pinnassa ja sisällä: / linnunsiipiä ja enkelin. / Koskaan en saa tietää / miten kaikki meni. / Kaikki vain tuli / päin kasvoja ja rintaa / niin kuin tänäänkin ilma ja askeleeni / horisontin takaa tulevat vastaan, / horisontin hehkusta / askeleet kohti.”

En voi sietää turkoosia. Värähdän.

*

Toinen osa: Kuvat, polut I – V

Viiden runon tai runon säkeistön kokonaisuus etenee säeparien voimalla. Niihin on vangittu ilmaisun vapaus. Ajatus jatkuu säkeiden yli, säeparien yli, vangitsevat runon vapauden.

Kunnes kevät on tuonut tulleessaan lisää valoja, tai värejä. Mitä väri oikeastaan on? Ollaan meren rannalla. Tuijotetaan horisonttia. Välimeri, mutta ollaanko sen rannalla? Jonkin meren tai laajan veden äärellä ollaan. Katsotaan horisonttia ja rantaa. Muotoja, viivoja, raitoja, joita aurinko ja kappaleet ympäristössä luovat. Luonto, korret, pilvet, miksei vesikin. Onko vesi kappale? Onko se olio, olento? Syntyy palkkeja, niin jonoja ja ryhmiä. Aina uusia palkkeja, kappaleita ja valon ja kappaleiden paljastamia paikkoja vai palkkeja? Vai paloja?

Aistikokemuksia, joita voi hengittää. Taivaan monimuotoisuus ja kaikkeus tilassa. Avautuminen. Aamu ja auringonnousu. Värit ja valo horisontin viivan läsnäolossa. Värejä, myös niitä, jotka eivät ole mielikuvien ”aurinkovärejä”. On siis myös harmaa, vihreä, turkoosi, violetti. Ilmiötason havaintoja tilassa, jonka meri ja aurinko nousuineen herättävät henkiin.

*

Kolmas osa: Kaksi otsikoitua runoa. Ensimmäinen: Tie ei koskaan lakkaa saapumasta, El camino no acaba de llegar, omistus Octavio Pazille, Jukka Koskelaiselle ja Jyrki Kiiskiselle.

Hiekka, kivi, kuivuus, missä meri, kuiva maa. Maapallon geologinen historia ja se, mikä tapahtuu pinnalla ja pinnan alla kerroksittain. . . meksikolainen ilmanala ja luonnontuntu, Pinacate tai jotain muuta. Edelleen sittenkin meren rannalla . . . ihminen. Voimakkaita kontrastisia sanarykäyksiä. Kierryttävää oloa. Tekisi mieli nyppiä sanat paperilta ja polttaa ne tai uhrata ne päivän ensimmäisille auringonsäteille.

”Ilta jää häipymään, horisontti syttymään / vihreän hiekan paloon / maan maalatulla kankaalla, / vanhalla maalaamattomalla puulla. // Kunnes pohjoisen kevään taivas / huuhtoo hiiltyneet raajat täyteen / graniitinpintatuhkaista valoa, / hopeanhohkaavia virtoja pilvien jäässä. // Pimetessä maalauksen turkoosi / tulee neonvärisemmäksi.”

Turkoosin värin läsnäolo tekee minut levottomaksi, ärtyneeksi.

Kolmas osa, toinen runo: Purkautuva satama

Alussa lainaus Walter Benjaminilta (Historian käsitteestä, 1940). Nostetaan esille edistys tai oikeastaan Edistys, joka kuljettaa, ohjaa, pakottaa, liikuttaa, virtoittaa, piiskaa ja puskee ihmistä (ihmisryhmää, – kuntaa) eteenpäin tai ainakin suoraa linjaa pitkin. Matkalla jonnekin pois itsestä päin joka tapauksessa. Jokainen tapaus. Mikä on tämä Edistys? Historian henki tai historian enkeli on sen ainut airut, kämppis, bff jotakin. Ihmisen katse on tulevassa paitsi niiden, jotka katsovat vanhoja kuvia. Ja niin ihminen (kts. yllä) jakaantuu kahtia ja miten  nämä puolikkaat kohtaavat tai voivat kohdata toisensa? – – – Voiko kertomalla menneestä vaikuttaa tulevaisuuteen?

*

Neljäs osa:

Vieraantuminen metsästä tai sitten sen uudella-tavalla-kokeminen on sitä, että metsän juo. Tällöin metsään ei astuta, ei siirrytä vihreään vaan annetaan sen kutsua kutsumistaan. Kaikuville korville vihreä kutsu, ja kaikuessaan se tuntuu aina tuoreelta tai toisaalta totunnaiselta, eikä ihminen havahdu siihen, että se on jo muinainen kutsuhuuto. Muinaisilta ajoilta, jolloin ihminen eli vielä metsän kanssa eikä vain sen laidalla tai pahempaa: kaatanut sitä pois ja asfaltoinut vihreää. – – Mitä tapahtuu, jos ihminen palaa metsään? Mitä se tekee ihmisen aisteille? Mitä se tekee ihmisten muistoille ja minkälaisia (uusia) muistoja se luo? Voi tapahtua jotakin ihmeellistä, kokea oivalluksen, joka on mahdollista vain kun on riittävän vapaa. Voi esimerkiksi yhdistää taivaan sinen ja maan vihreän meren turkoosiksi. Ihminen juurtuu polkuun, joka on valoa täynnä.

Neljännen osan viimeinen: Sataman jälkeen

”Merenpellon tähkät / aaltojen mukana harmaasta nousevat, / tuulen lastuina kulkevat, / palaavat kerrostumista ja katveista, / jo unohdetuista / niin kuin luultiin. // Palaavat // ja jäävät kulkemaan, kaikumaan / tähkät vielä silloinkin / kun myrsky on haudattu valoon, / valon silkkaan / pohjaveden pohjalla.”

*

Mitä ajattelin lukemisen jälkeen, kun olin antanut teoksen hengittää aikansa?

Yritin kirjoittaa suoraa asiatekstiä, analysoida runoja, sen kieltä, sen rytmiä, sen kielikuvia, värähteleviä kuvia, värien käyttöä, tilan avaruutta ja samalla sen pistemäisyyttä. Tulikin alla oleva teksti ulos:

Melankolia, menetys, havainto

aistipinnat ja värit

avaa hitaasti, vapauttaa pohtimaan

säe säkeeltä

Ei ollut ahmittavaa (runoutta)

vaan rauhallista

sanoja yksi kerrallaan

sytyttävää

Sai minut hetkeksi irtaantumaan arjesta

ja ajattelemaan

mikä voi olla ikuista

ja samalla vain

yhdessä hetkessä olemassa

Voitteko kuvitella jotakin tällaista?

Ja tiedän kun

astun ulos

olen jo

unohtanut

ellen toista muistoa

jonka kohtalona on haalistua

kunnes se on kangastus harhakuva usko toivomus

kuin turkoosi saari hikoilevan meren ulapalla.

*

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

2018 Teos

Päällys: Jussi Karjalainen

43 sivua

arvostelukappale

*

Muita runoteostekstejä blogissa

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Hisashi Honda: Pyhä uni

Runoreaktiot!

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Lisää kuvia kirjasta kiehtovana esineenä

Mainokset

Mikko Rimminen & Otto Karvonen: super hyvä olo

hyvä pyrintö on aina parempi kuin löysä tai hapsottava apuri

rohkea pyrintö on keväällä mielessä ja tunnelma on äkkiä super

Super hyvä olo  tuntuu runoteokselta, jossa on kokeileva ote ja absurdi tunnelma. Mukaan mahtuu myös jotain proosamaista, mutta fragmentaarista. Ikään kuin mielentiloja, aikeita ja tapahtumia toistavaa ennemmin kuin suora lineaarinen kertomus vaikkapa lassen synttäreistä kahvilassa. Tästä lisää myöhemmin. Kyseessä ei ole ainakaan alkujaan runoteos vaan ajatuspuhe osana kokeellista ympäristötaideteosta. Nyt se on vain saanut kirjallisen muodon Teoksen kustantamana.

Yritän kertoa lisää.

Kirjailija Mikko Rimminen ja kuvataiteilija Otto Karvonen ovat tehneet yhteistyössä ympäristötaideteoksen erään eteläsuomalaisen kauppakeskuksen yhteyteen nimeltä super hyvä olo. Teokseen kuuluu vähäinen sanavarasto ja niiden avulla rakennellut virkkeet ja lauseet heijastetaan yleisön luettavaksi. Kyse on siis jonkinlaisesta kommunikaatioprosessista. Koneistettu olio kommunikoi.

Luen kustantajan (Teos) esittelyä super hyvä olosta. On pohdintaa siitä, mitä maailmasta ja kielestä jää jäljelle kun sanavarasto on pari-kolmesataa sanaa. Ja kelailen edelleen… Ovatko vähät sanat ongelma? Tulisiko tämän olla ongelma? Vähentääkö vaatimaton sanakimppu väärinymmärryksiä? Tulisiko asiat kerrankin sanottua selkeästi ja vaikkapa ilman metaforia tai kulttuurin niihin asentamia moninainen merkityksiä? Herää paljon kysymyksiä kielestä ja kommunikaatiosta. Ihan mahtavaa.

On yksi erisnimi, lasse, joka vastaa kaikkia ihmisiä. On yksi lukukusana, yksitoista, joka on kaikki numerot. On yksi väriä merkitsevä sana, ruskea, jossa ovat kaikki maailman värit. On teoksen tekijöiden valitsema joukko myös muita sanoja, joista muodostuu yksi rönsyilevä ajatusnauha. Äkkiseltään säe säikeeltä etenevä väljänoloinen teksti tuntuu häivähdykseltä kertomusta. On lasse ja ne yksitoista, synttärit tai jokin odotetusti hyvä ryhmätapahtuma kehitteillä. On eläinkuntaa, hyttysiä, hyönteisiä ja kissanpentuja. On tapahtumapaikka: kahvila. Ja jonkinlainen tulevaisuuteen, huomiseen, ylihuomiseen ja kulman taakse ulottuva aika. Mieleeni välähti Samuel BeckettinHuomenna hän tulee, absurdin (traagisen) komedian klassikko. Kirjoitettu aikana, jolloin kaksi lyhyellä välillä koettua maailmansotaa saivat ihmisen uskomaan, että ihmiskunta on rikki ja miten kuvata sitä parhaiten kuin rikkoutuneella kommunikaatiolla.

Olen viime aikoina naputellut esseitä ja yhden gradun myyteistä, sankareista ja juonen kuluista. Tietoisuuteni takaseinämiltä nousee ajatus. Joku väitti, että ihmiset muodostavat tarinoita fragmentaarisista paloista kuin automaattisesti. Sadut ja myyttiset kertomukset ovat ihmiskunnan geeneissä. Jos näin, niin kenties minäkin yritin rakentaa lassesta kavereineen tarinaa. Lassella on synttärit tulossa, järjestetty kahvilaan ja sinne tulee frendejä ja bilettäviä beibejä (kissanpentuja ja hyttysiä) ja kaikilla on hyvä meininki. Toki vähän huoliakin, koska ihmisiähän tässä ollaan, mutta synttäripäivänä kaikilla on super hyvä olo. Tuntuu minun kuvittelemanani aika lattealta kertomukselta.

Taidan vaihtaa näkökulmaa.

*

yhdessä naureskellaan lasselle ja jutuille ja tässä paikallaan on niin hyvä olla

on uusi olo

on iso olo

on super hyvä olo ja mielessä tykyttää jotain riemastuttavaa vaahtoa

myös tunnelma on super ja kaikki yksitoista ystävää pomppii yhdessä

kaikki yksitoista asiaa kutittaa mielessä ja ihanaa on odottaa tässä

vihdoinkin voi olla vaan

olla vaan ja nököttää

ollaan vaan

yhtään ei haittaa se vakava mikä on ollut

vihdoinkin voi olla rohkea ja tuijottaa kissanpentuja

pitää vain olla mukana ja soittaa lasselle ja kuiskia

lasse kertoo että kulman takana tapahtuu jotain

tapahtuu juhla tai niinku jotain

ja jos ilmainen peruna kahvilassa voi olla inhottava yllätys

*

Kiinnostun tekstejä lukiessa, teatteria katsoessa tai taideteosta tuijotellessa useimmiten ensimmäiseksi muodosta, tavoista, malleista, kaavoista, kartoista, radoista ja vasta toiseksi sisällöstä. Onneksi super hyvä olo menee muoto edellä ja sisältö rakentuu muotokehikon päälle. Tästä pidän. En kykene luomaan kielen ilmitasosta tai pintatasosta teokseen syvempiä merkityksiä. Ja sillä ei ole väliä. Super hyvä olo enemmänkin tutkii kieltä ja minua kielen välittämättämän informaation vastaanottajana.

Ajattelin myös, että voihan tämän teoksen nähdä kritiikkinä vaikka mihin. Kieli köyhtyy ties milloin mistäkin syystä, lukutaito heikkenee milloin mistäkin syystä, ihmisistä tulee latteita ja keinotekoisia mainosten ja trendien lypsylehmiä milloin mistäkin syystä. Ihminen tuhoaa elinympäristöään milloin mistäkin syystä ja luonto köyhtyy. Biodiversiteetti. Rajoja suljetaan, muureja rakennetaan milloin mistäkin syystä ja kulttuurit, kielet eivät kohtaa ja vähitellen koteloituvat fossiileiksi tai kuihtuvat pois.

En jaksa lähteä tälle kriittiselle linjalle. Ja sitä paitsi. Tartteeko taiteen olla aina kriittistä, jotta se herättäisi ajatuksia, tunteita ja tönäisee liikkeelle? No ei tartte.

*

onkohan vene parempi kuin ämpäri

nyt tiellä on kuitenkin enää pieni hyönteinen

ehkä se hyttynen on vain lassen lemmikki

ihanaa

riemastuttavaa

ihan liikaa

ja äkkiä kahvilassa ei ole ketään

liukuportaissa ei ole ketään

kulman takana ei ole ketään tuossa ei ole ketään

tässä ei ole ketään

jopas on ei ketään

ja kai lassea vaan huvittaa olla lomalla ja innoissaan ja niinku mukana

lasse voi olla ilopilleri mutta pömpeli on vain ruskea ja hidas ja ehkä puolikas asia

joskus lassea sentään huvittaa olla varsinainen ilopilleri

kahvilassa pieni rohkea kissanpentu pulpahtaa lassen eteen ja kaikki on innoissaan

*

Päätän lukea ja ”tulkita” teosta kielen tasolla hyvin kirjaimellisesti. Kaikki mitä sanotaan on jo paikoillaan kielellisen leikin ansiosta.

Ja tästä syystä

Oikeastaan vain syyn tähden

Joskaan ei vain syystä

Ja ei tähden syystä

Super hyvä olo oli riemastuttava, ilahduttava ja olon/mielen keventävä lukukokemus. Absurdin hauska kokonaisuus. Kieli ja muoto karsittu, riisuttu, ilmava ja samalla kiehtovan tiivis. Vähät sanat – paljon tilaa välissä. Super hyvä olon omalakinen tilan tuntu irtaannuttivat todellisuudesta lukukokemuksen aikana. Teoksen kokeminen tuntuu melkein meditaatiolta. Keskittyessäni muotoon turhat rönsyt katoavat.

super hyvä olo

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Mikko Rimminen ja Otto Karvonen: super hyvä olo

2018 Teos

Ulkoasu: Dog Desing

64 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää samaa tuntua tai sinne päin:

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Runoreaktiot!

Kokeilevat novellit – Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Kun sarvikuonot valtaavat maailman ja muita näytelmiä

Tässä. ja. . . nyt. Samuel kirjoitti. Beckett. Älä koskaan… unohda.

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Kirjasta kirjaan

Helena Sinervo: Merveli

Otsalohkon kirkastava valoisa elevoiva keventävä ei räjäytä onneksi mutta puhdistaa katharsis ilmiöt pinnat kulttuuri ja historia liike valuva etsivä hyväilevä liukas kokoelman kansi jumalauta runokieli sanoa toisin kuvallinen aistillinen ilmaisu

Nämä olivat tunnelmat luettuani Mervelin ensimmäisen kerran.

Ja näin toisen lukukerran jälkeen:

Merveli kiinnittyy ilmiöihin ja rakenteisiin, joita aistimme ja koemme päivittäin, mutta emme usein jää niitä miettimään pidemmäksi aikaa. Mervelissä lukija astuu ilmiömaailman virtaan ja ihmettelee tätä. Kyse ei ole vain arkipäiväivän havaintokerroksista kuten polkupyörälle laskeutuneesta siitepölystä tai kohinasta patterissa vaan esimerkiksi väreistä ja kenties myös asioista ja olioista, joille ei ole nimeä. Ne löytyvät ihmisen kulttuurin ja kielen kerrosten takaa. Se on ihmeellinen maailma, mutta välillä myös pelottava. Yritän selittää, mitä kaikkea ajattelin Mervelin äärellä seuraavaksi.

Mervelissä on viisi osaa tai osiota, joiden otsikot voisivat muodostaa oman runonsa. Se vaikuttaa muistuttavan jonkinlaista tervehdystä uudelle päivälle, auringolle ja varjoille. Varjoja ei voi syntyä ilman valoa.

Rakastan

sinua, elämä

Tervehdin aurinkoa

ja varjoja

Se ympäröi teidät tuoksulla

*

Ensimmäisessä osassa kysytään kuka sinä olet, kenties puhutellen lukijaa ja koetaan jotakin, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä petetyksi: ”Rakkaus pitkäkyntinen vai lottovoittoko minut rosvosi / putipuhtaaksi, alastomaksi, yksin / rannalla männyn kultainen runko”. Tästä jatketaan luontokokemukseen, joka johtaa oivallukseen tai vaikeasti sanoitettavaan aavistukseen rakkaudesta ja siitä, että kaikki oliot ja ilmiöt ovat yhteydessä toisiinsa.

”Olen siis koeteltavana taas, yhä uudelleen

tapahtuu kummia: se jota kutsun minäksi unohtuu,

sulautuu haukahtelevaan haikaranaariaan.”

Kertoja on kokemuksen äärellä, joka sulauttaa hänet ympäröivään todellisuuteen ja sen läpi. ”Olemassaolo itse, rajaton ja onnellinen ei-mikään.”

Mervelissä ollaan eksistentiaalisella matkalla, mutta ei omaan itseen, minuuteen tai sieluun vaan siihen, mitä ihminen kutsuu omaksi elinympäristökseen aineellisena ja ilmiöiden abstraktimmalla tasolla. Lukija saa runoissa eteen kuvia ja kysymyksiä ympäristönsä olemassaolosta ja -olemattomuudesta. Mervelissä tutkitaan ja harrastetaan puhdasta ihmettelyä, jolla on enimmäkseen positiivisen valloittava sävy.

Ihminen sulautuu maailmaan. ”En ole tullut tästä maailmasta. Minä olen tämä maailma.” Yhteyden tai ykseyden kokemus maailman kanssa on Mervelissä käsin kosketeltavaa. Tämä kokemus ylittää aistein havaittavan todellisuuden. Mervelissä kehoitetaan: ”Mene havainnon sisään, hän sanoo, ole havainto, hengitä siihen, sulaudu ja muutu, ole yhtä.” Tällä tavoin voi Mervelin kertojan mukaan esimerkiksi aistia kuvataidetta astuessa ikään kuin sen pinnan taakse tai sisälle. Ja edelleen: ”ole yhtä ja anna yhden olla sinä.— ja lopulta sinä itse olet maalaus, yhtä valon ihmettä ja ihmeen valoa, yhtä soiva, nyt, tässä hetkessä kaikkein todellisin ja pelottomin”

Mervelissä aika, ajan kulku, ajan lineaarisuus ja ajan mittaaminen tuntuvat yllättävän materiaalisilta. Aikaa voi haukata ja sitä voi ajastaa, vaikka ajastamalla kokemuksia ja ilmiöitä katkaistaan tuo kokemus, kun ajastin pärähtää soimaan. Virta virtaa, sielu kaipaa jatkoa – kenties kliimaksia, mutta ajastin nostaa ihmisen ulkopuolelle kokemuksen virrasta ja nostaa kuivuvaan kuin märän tiskirätin.

*

Olen joskus tullut pohtineeksi, voidaanko nykyään enää keksiä tai luoda taiteen (kuvallinen, äänellinen, kirjallinen jne.) keinoin jotain täysin uutta? Onko nykytaide lainaa ja uudelleen muokkausta, variaatioita mitä menneet sukupolvet ovat tehneet? Ja olisin taipuvainen ajattelemaan, että alkuperää kiinnostavampi tutkimuksen kohde on prosessin tutkimus. Miten jokin rakentuu ja mitä käsillä olevasta materiaalista voidaan luoda kierrätyksen ja uudelleen näkemisen kautta?

Mervelissä on parissa osiossa kollaasirunoutta. Niissä Sinervo on koonnut tunnetuilta kotimaisilta ja ulkomaalaisilta runoilijoita runoteosten nimet (otsikot) ja koonnut niistä lyhyen runon. Niihin latautuu kaikessa minimalistisuudessaan paljon. Lukijan runojen kokemusprosessi virittyy äärimmilleen, sillä paradoksaalisesti hänelle on annettu hyvin vähän informaatiota (muutama sana) ja samalla noihin sanoihin latautuu paljon lukijan sisältä käsin. Esimerkiksi jos runon lukija on lukenut nuo teokset, niin niiden muisto tarttuu runoon.

Sinervo ei kuitenkaan jätä pelkkiä kollaasirunoja lukijan aivokardiotreeniksi paperille vaan on lähtenyt varioimaan luomaansa runoa eteenpäin antaen sille uusia tulkintamahdollisuuksia. Nämä jaksot olivat monella tapaa erityisen kiinnostavia. Esimerkiksi:

”Autio maa

Taivas päivystää

Ihmisiä sillalla”

on viidennessä variaatiossaan tässä muodossa:

”Vuoroin maa

vuoroin taivas

armahtaa ihmiset”

Ennen viidettä variaatiota on tapahtunut muunlaisia teeman (alkuperäisen kollaasirunon) muunnelmia, jotka vaikuttavat luovat jonkinlaisen löyhästi kerronnallisen kokonaisuuden.

Mervelin kokemus on olemassaolon virtaan astumista, jolla ei ole alkulähdettä eikä päätöspistettä. Ihminen yksilönä katoaa tässä virrassa ja tulee osaksi tuota jatkuvaa liikettä. Ihmisen kulttuuri ja kieli valuvat ykseyteen. Näin myös sanat ja niiden rakennetut asemoinnit (lauseet, runot, runoteosten otsikot jne.) ovat osa tuota jatkuvaa muutoksen tilassa olevaa merkityskenttää. ”Kaikki on suhteellista, miten asiat liittyvät toisiinsa on suhteellista — Ja kaikki on kiinni näkökulmasta.” Haluan tällä luultavasti sanoa, että nykytaiteessa lainaaminen ja aineksen uudelleenmuokkaus voivat kommentoida esimerkiksi sitä, että materiaali, josta ammennetaan on yhteistä omaisuutta eikä yhden ihmisen hengen luomus tyhjästä. Liike pysähtyy hetkeksi merkityksen luonnin tai näkökulman ottamisen ajaksi ja sitten taas mennään.

(Mutta eikö tällaiseen virtaan voi hukkua? Jopa niin, että millään ei ole mitään merkitystä?)

*

Milloin ja miten ihminen voi omistaa jotakin? Ovatko jotkin asiat ihmisen hallittavissa? Mervelissä on ainakin yksi rakkausruno. Siinä rakkaus tai sen kohde koetaan tulkintani mukaan ilmiönä, jota ei voi hallita. Jonkin havaitseminen ei ole sen hallintaa vaan huomatuksi tulemista. Jonkin nimeäminen ei myöskään ole sen hallintaa vaan pyrkimystä hallintaan määrittelemällä.

Mervelin Rakkausrunossa sanotaan esimerkiksi näin:

”kosminen uima-allas tai luoja jonka synnytyskanavat

repeävät kun otsatäyhtö  tunkee esiin

kun yritämme kaikin keinoin selvittää

kuinka suuri se on ja mitä kaikkea se kestää”

Tässä ihmistä kiinnostaa koko, jonkin asian mittasuhteet, rajat, jotka ovat määriteltävissä. Ulkoisen määrittelyn jälkeen halutaan päästä käsiksi sen sisäiseen maailmaan, henkeen tai sieluun: ”mitä kaikkea se kestää”, mikä on sen luonto, onko sen ulkoinen muoto rikottavissa sisältä päin? Löytöretkeilijä on röyhkeä, jos hän ei kunnioita kohdettaan.

*

Mervelissä kaikki ei ole ihmeellistä, positiivista, ihmistä läpivalaisevaa alkuräjähdyksestä perittyä kaikkeuden energiaa. Valo synnyttää myös varjoja. Niitä Mervelissä on monen intertekstuaaliselta haiskahtavan viittauksen muodossa. Näistä tartuin erityisesti Pahan kukka -runoon. Pahan kukka vaurioittaa varomattoman, sen hedelmät ja myrkylliset siemenet hyökkäävät arvaamattomasti ja aggressiivisesti. Sitä on vaikea saada hengiltä. Sen pyrkimyksenä tuntuu välillä olevan myös vahingoittaa ihmisten yhtenäisyyttä osoittaen ihmisten eroja ja luoden haitallisia stereotypioita. Mene ja tiedä, mutta parempi on antaa pahan kukan vain kuihtua pois, sillä se on vaarallinen ja sitkeän pirullinen. Todellinen painajainen!

”Pieneksi puuksi kasvettuaan sen voi seisoa nurkassa umpimielisenä

kuin pahojaan tehnyt kersa mutta vaarallisempana.

Jonakin yönä se ehkä kumartuu, noukkii ruukusta kiven

ja iskee nukkujaa päähän murskaten kallon ohuet luut

Näin se luo uudelleen aukileet ja tunkeutuu

raiskaajana limbiseen järjestelmään, sulautuu siihen

mitä tarkoitamme kun lausumme sanan sielu.”

Mervelin varjoisessa osassa on myös kollaasirunoja ja kokonaisuudessa osa toi mieleeni sellaisia synkkiä asioita kuin kuolema, menetys, haitallinen vallankäyttö, tasa-arvottomuus ihmisten välillä ja manipulointi.

Ja edelleen pohdintaan:

”Jos mieli on fantasiaan lukittu ja sokea,

jos nostalgia lukitsee sen yhä uudelleen,

pääsemmekö koskaan vapauteen,

missä kaikki mitä todella tapahtuu ja on,

on?”

*

Mervelin päättää yksi laaja runo: Se ympäröi teidät tuoksullaan. Sinervo on alunperin kirjoittanut sen Musiikkiteatteri Kapsäkille ja se on on julkaistu ensimmäisen kerran Helsingin Sanomissa 1.3.2017, joka on tasa-arvoinen avioliittolain voimaantulopäivä.

Runossa tavoitellaan mervelin olemusta verratessa sitä rakkauteen.

”Ehkä rakkaus hyvinkin on merveli

ja virtailee kaikkiaikaisena aineen vangitsematta.

Historia ei yllä tyrkkimään sitä

uhkiensa jyrkänteiltä,

vaikka saisi meidät revittäväkseen.”

Ja edelleen runon jättämän mielikuvan pohjalta merveli voi olla jotakin lempeästi outoa, jonkinlainen kumma olio, joka vaihtaa alati muotoa ja sijaintiaan ajassa ja tähän verrattuna ”rakkaus ei katoa, se virtaa alati”. Rakkauden perässä ei voi juosta (tai voi, mutta saamatta sitä kiinni) tai yrittää vangita sitä purkkiin tutkittavaksi minkäänlaisilla laitteilla tai kidutuvälineillä. Se löytää luoksesi niin kuin tuoksu.

*

Merveli on kiehtova runoteos. Se kutsuu jättämään taakseen ihmiskeskeisyyden ja havainnoimaan ilmiöitä pintaa syvemmälle ihmettelyllä ja aistien äärimmäisellä ja herkällä virittämisellä. Itsensä etsimisen sijasta voi etsiä rakkautta ja kaikkia yhdistäviä tekijöitä. Mutta ei kai aina tarvitse mennä syvemmälle vaan joskus sitä voi pysähtyä vain ihmettelemään alati liikkeessä olevaa pintaa.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Helena Sinervo: Merveli

2018 WSOY

74 sivua

Kannen valokuva:  Fabian Oefner, sarjasta Iridient (2013-2015)

Kannen ulkoasu: Tom Backström

Arvostelukappale

Merveli kustantajan sivuilla (wsoy.fi)

*

Joitakin muita blogin runokirjoituksia:

Runohaaste! – Koonti vuoden mittaisesta lukuhaasteesta

Runoreaktiot

Runoreaktio: Helena Sinervo: Merveli

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Eino Santanen: Yleisö

Miia Toivio: Pysty hiljaisuus

Sirkka Turkka: mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Harry Salmenniemi: Virrata että