Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Risto Ahti on toiminut julkaisevana runoilijana 1960 -luvun lopulta lähtien. Hänen ensimmäinen runoteoksensa Talvi on harha ilmestyi vuonna 1967. Nyt käsillä olevan uusimman runoteoksen takataitteesta selviää, että Ahti on julkaissut ennen Ensimmäistä rakkautta 39 kirjaa. Runoteoksen etutaitteessa lukijalleen puolestaan hymyilee vuonna 1943 syntynyt Risto Ahti ja häntä kuvaillaan mestarillisena runoilijana ja persoonallisena ajattelijana, joka on ohjannut uusia runoilijasukupolvia Oriveden opiston ”runouden korkeakoulussa”. Olen siis tekemisissä runoilijan kanssa, jolla on tukeva menneisyys kotimaisen runouden kentässä ja tulevaisuutta ovat alati ilmestyvät runoteokset. Runosuoni ei ole ehtynyt. Voisiko se johtua siitä, että kutsu runouteen ja kieleen on tullut nuorena, runous ja kieli ovat ensimmäisiä rakkauksia ja tämä on kantanut vuosikymmenten yli? En tiedä, mutta katsotaan mitä runoteoksella on sanottavaa asiasta.

Ensimmäinen rakkaus jakaantuu yhdeksään osastoon tai osioon. Ensimmäisellä lukukierroksella kokonaisuus jäi minulle harmillisen etäiseksi. Kieli on selkeää, mutta kuvallisuus jotenkin etäistä. On ensimmäisiä rakkauksia kuten runous, ihminen ja kieli tai elävä sana. En ollut ihan varma, mikä runoteoksessa puhuttelisi juuri minua. Mitä siitä oppisin, mitä oppisin näkemään toisin, uusin silmin tai sanoin. Lisäksi runojen ilmatilassa oli jonkinlainen autobiografismin tuntu. Runoilija Risto Ahti saattaisi tehdä tässä (väli)tilinpäätöstä, kertoa menneisyydestään, kuinka ja miksi hänestä tuli runoilija. Vierastan missä tahansa kirjassa kirkasta omaelämäkerrallisuutta. Vierastan, mutta olen joka kerta siitä selvinnyt ja ajoittain kokenut sen mielenkiintoiseksi näkökulmaksi tekstiin tai sen tuottamiseen.

En kuitenkaan luovuttanut. Luin toiseen kertaan, mutta tällä kertaa hitaasti ja tauotellen. Tein muistiinpanoja ja pysähdyin tekstin jättämiin vaikutelmiin. Alkoi tapahtua oivalluksia. En tiedä menevätkö tai menivätkö nämä yksiin runoilijan intention kanssa, mutta lukukokemus on siitä jännä, että se on yksilöllinen niinkuin kielen ymmärtäminen on yksilöllistä. Perustelen sitä näin simppelillä esimerkillä: ajatellaan vaikka sanaa kissa. Uskon, että tämän pyynnön myötä kissoja syntyy ajattelun maailmaan lukuisia eri variaatioita. Kuinka näin? Uskon, että jokaiselle ajattelijalle kissa-sana merkitsee vähän erilaista kissaa riippuen ihmisen kokemuksista, näkemistään kuvista ja niin edelleen liittyen kissoihin.

No niin.

*

Mitä ajatuksia Ensimmäinen rakkaus minussa herätti toisen lukukerran jälkeen?

Kommunikoin seuraavaksi runoteoksen sanojen ja kuvien kanssa. Jumitan pidempään aloituksessa ja haihdutan komentointitiheyttä blogitekstin loppua kohden. Jää nähtäväksi kuinka käy.

*

Runoteoksen ihmiskuvan luonti käynnistyy teoksen ensimmäisistä runoista lähtien. Ihmisestä väitetään, että hän on esimerkiksi päivä päivältä kehittyvä. Eilinen on imperfektiaalinen, epätäydellinen. Me muutumme, me etenemme. Emme ole sama ihminen mitä olimme eilen.

”Eilen oli eilen / ja niin kuin eilen olit, / niin olet tänään enemmän, / imperfekti ei tarkoita mennyttä / vaan epätäydellistä.”

Epätäydellisestä täydelliseen käy ihmisen tie, jos hän on löytänyt kiintotähtensä. Kiintotähti voisi olla ensimmäinen rakkaus, joka herättää ihmisen kehittymään, haastaa hänet, tuuppii eteenpäin ja antaa elämään merkittävää sisältöä kenties jopa elämän tarkoituksen. Tämä on optimistinen ihmiskuva, positivistinen jopa. Jatkuva kehitys, mutta jarruja kehitysajatteluun minulle ainakin laittaa se, että ihminen ei kuitenkaan koskaan voi olla täydellinen vaan ainoastaan lähempänä täydellistä. Toisaalta mitä on täydellinen? Miksi sitä tulisi tavoitella?

Mieltä lämmittää, että vanhuus ei ole tässä täydellistyvässä ihmiskuvassa taantuma eikä alamäki vaan elämän kirkkaimpia aikoja. Kuulas näkymä korkealta paikalta, jostakin huipun tuntumasta. Ja ajattelen edelleen: jos elämä on (kliseisesti) matka kohti huippua, niin mitä tapahtuu, kun huippu on saavutettu? Mikä huippu on? Mitä huipulla tapahtuu? (Entä jos olen huipulla ja näen sieltä toisen huipun, jonne haluan kiivetä?) Haihtuuko ihminen huipulla eetteriin elämän päätöksessä?

Lennokasta, Heidi, lennokasta.

Runous esitellään teoksessa ensimmäisenä rakkautena. Ollaan kuin Arkadiassa puhtoisen eläväksitekevän lammen äärellä. Eroksen (tai jonkun hänen kaltaisensa) nuoli osuu nuoreen ihmiseen. Kyse ei ole kuitenkaan mistään sattumasta vaan kivulias pistos on kohtalo. Tästä hetkestä lähtien ihmisestä tulee runoilija. Tapahtuma on välitön ja hetkellinen. Myöhemmin selviää, että runoilija tarvitsee muutakin kuin kutsun (tai kohtalonomaisen ohjauksen) oikeaan suuntaan.

Välitön. Hetkellinen. Myöhemmin. Runoteoksessa kommentoidaan myös aikaa.

”Sanoit: ”Ellet elä juuri tässä hetkessä, / et voi ymmärtää ikuisuuden luonnetta.”. Ikuisuus ja tämä hetki. Aika on tuotu runoteokseen mukaan samaan aikaan ensimmäisen rakkauden kanssa. Ajattelen, onko runoilijan elämäntehtävä tai kohtalo kirjoittaa siitä mikä on ikuista? En tiedä. Mutta mikä fantastinen runo siitä tulisikaan, mysteeri, filosofinen ongelma, meditaation ainesta, flow-tilan oivalluksen lähde! Kirjoittaa yhdestä hetkestä, joka on samalla ikuisuus.

Totuus tulee seuraavaksi runoihin mukaan. Ensin rakkaus, sitten aika ja nyt totuus. Mikä on totta ja miten se liittyy runoilemiseen? Turhuus mainitaan totuuden etsimisen yhteydessä. Käärme on paratiisissa sen alkuvaiheilta lähtien. Minulle tarjotaan runojen kautta luontokuvia, lintuja laulamassa, niin paljon moniäänisyyttä. Tämän vastavoimana on turhuutta, sitä mitä on tilpehööri, sievistely, hetken huuma (entä kiima?). Jotain väliaikaista, kulutettavaa, valheellista ja epäaitoa. Pysähdyn raamatullisiin pohdintoihin. ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!” vaikeroi ja julistaa Saarnaaja.  Ensimmäisen rakkauden runoilija ei kuitenkaan ole näin pessimistinen. Kaikki ei ole turhaa, katoavaista. Päinvastoin. Ja lopulta palaan totuuskysymykseen. Jos totuus on ”paratiisilinnun höyhenissä, riikinkukon pyrstösulissa”, niin totuus taitaa olla jotakin tavoiteltua kauneutta, joka hätkähdyttää ja kiehtoo.

Totuudesta liu’utaan varjoihin. Lyhyt on matka valosta pimeyteen. Ei tarvitse kuin seistä paikallaan havaitakseen varjon, ainakin omansa. Runoteos kuljettaa minua paratiisista varjoihin ja varjojen varjoihin. Mielikuvitus mainittu varjojen yhteydessä.

Mielikuvitus näyttäytyy minulle runoteoksen runokuvissa luovana henkenä, joka vie helposti varjoihin. Eikö ihminen voi luoda ilman, että hän luo myös varjoja? Voiko ihminen luoda ilman, että hän luo myös varjoja? Ja toisaalta: miksi edes kavahtaisin varjoja? Onko varjojen näkeminen yhtäkuin kykyä nähdä pimeä? Mitä pimeä on? Se on näkymä, joka ei näytä mitään. Pimeä on todellista, mutta se mitä se näyttää, on ei mitään. Varjoissa mielikuvitus on hälytystilassa. Mieli kuvittelee varjoissa olentoja, olemassaoloja, mahdollisuuksia. Ja kuin sähkövalo runoihin saapuu sydän, josta kerrotaan, että se soveltuu ajan tunnistamiseen. Sydän lyö ajankulun tahtia.

Varjojen ja pimeyden olemassaolossa on jotakin inhimillistä. Olemme kaukana paratiisista, olemme ihmisten maailmassa, joka ei ole fantasiaa tai onnellista unta kuin harvoille (jotka eivät ole elämän ja ihmisten korruptoimia). En yhtään ihmettele, että ihminen kaipaa valoa ja ikuisuutta (ajan tahdittomuutta) elämän päättymisen jälkeen. Eräässä runossa sopivasti väitetään, että ”Älyn hurjastelulla voidaan aavistaa ikuisuus”. Älyllä voidaan aavistaa.

Ajattelen, että vapaus kulkea paikoillaan on älyn käyttöä. Jätän tämän ajatuksen ilmaan.

*

Eräässä runossa huudetaan metsälle. Se vastaa mitä sille huudetaan – oletan.

”Edessäsi seisoo mykkä metsä. / Huudat puille, huudat itsellesi. / Kiroat ja metsä kiroaa, / siunaat ja metsä siunaa sinut. / Kuka olet? Näkymätön lintu? / Huutava ääni? Meteli? / Kaiku kaikuvilla kallioilla? /// Seisahda. Kuuntele. / Kuuntele ja metsä tulee sinuksi / ja alkaa soida. Se olet sinä, / sinä olet metsä.”

Metsästä jatketaan rakkauden kohteen löytämisen vaikeuteen. Rakkauden kohteita on monia. Se voi olla ihminen itse tai ihminen toinen.  ”Yhtä vaikeaa on löytää sydän / omasta rinnastaan kuin on / löytää rakastettu ihmisjoukosta.” Tulen ajatelleeksi, että kenties tulee ensin rakastaa itseään ja sitten vasta muita? Onko näin?

”Sait kahdet silmät, kaksi korvaa – / kiroat ja siunaat. / Elät kaksimielisyyden ikävässä / ja olet totta vasta, / kun sinulla on kolmas mieli. / Se on ihminen, / se on punarinta, satakieli.”

Pareja, kaksia, kahdet, asioita ja ihmisiä vain kaksi. Ovatko puolikkaita, sukupuolikkaita? Dualismi hiiteen! Se on vain tikapuiden kiipeämistä tasolta toiselle. Kaksi kättä, kaksi jalkaa etenevät rytmisesti ja järjestyksessä, tavoite tai määränpää yhdessä tasossa. Kuinka tylsää tuollainen yksitasoisuus! Parimuodostelmat ja kaksinaisuus on dualismia, joka toki on energiaa. Se on vastavoimaista, toisensa kumoavaa, yhdessä toimivaa ja liikettä luovaa. Mutta kolme, kolmas (kolminaisuus?) tekee rauhan. Kolme vapauttaa.

Ajattelen edelleen, että älyn käyttöä on vapaus kulkea paikoillaan.

*

Toinen osio on nimetty näin : Täsmällisiä kuvia (Kreikkalainen pyramidi). Ajattelen, että täsmällisesti kohdettaan imitoivat (kenties) piirretyt kuvat ja niiden myötä suunnitellut tilat ovat tukahduttavia. Ne tekevät kuoleman läsnäolevaksi. Kuinka näin? Ne on paikoilleen asetetut, pysähtyneet, lukkoon lyödyt. Tilasta tulee hauta, jos sitä ei elävöitä ajalla, ajan kululla. Aika tekee tilan eläväksi. Runojen säkeillä lintukin laulaa vuorokauden aikoja. Ainakin jokin liikkuu kuolleessa tilassa ja se on aika. Tämä ’tila on hauta’ -synkistely ei johda mihinkään. Tarvitaan iloa ja sen energiaa, jotta ”syntyy filosofia, rakkaus ja kaikki elävä”.

Kolmannessa osiossa (Oikut ja terve järki) ollaan totuuden ja suoruuden asialla. Runoilijan on tehtävä oma tie, mutta miten? Kulkemalla suoraan taitaa olla oikea vastaus runoteksen tarjoamana. Kulkea määrätietoisesti suoraan teistä, joista, poluista, pelloista välittämättä. Voiko ihmisen läpi kulkea? Läpi harmaan kiven kuulemma voi.

Neljännessä osiossa puolestaan hivuttaudutaan taiteilijan vastuuseen ja päästään kieleen, joka tuntuu keskeiseltä teemalta tästä eteenpäin koko runoteoksessa.

”Ei ole olemassa sananvapautta, jollei ole / vapaita, eläviä sanoja: mieluummin sopii / päästää irti murhaaja kuin antaa puhelupa / ihmiselle, joka ei muuta osaa kuin toistaa / iskusanoja ja tappavia lauseita. /// Ihmisen mieli hyvin soveltuu puhumiseen: / hyvin kieli kiemurtaa ja hyvin hampaat / sanoja purevat. Ihmisen mieli hyvin soveltuu / sanojen kasvattamiseen ja viljelyyn. /// On pesijöitä, vapauttajia ja sananviljelijöitä, / mutta enemmän näihin laaksoihin ja / kaupunkeihin rakennetaan pajoja ja tehtaita, / joissa kuolleista sanoista taotaan tuhoaseita. /// Kuolleita sanoja! Uskontoja, iskulauseita, / iskelmiä, nyrkkirautoja, aseita ja hautoja! /// Tukahduttakoot elävät sanat sanantappajat / sammaltamaan, änkyttämään ja repikööt / auki heidän suppusuunsa ja ahtaan kurkkunsa”.

Runot viskovat ja pudottelevat ajatuksia kielestä ja sanoista myös näin:

”Älä suostu puolustelemaan! Lakkaa kiittämästä! / Jollet lakkaa, saat puhumiseen ainoastaan / apukielen, joudut rivoon yleiskieleen asumaan. / Saat kävelemiseesi kiitolliset apujalat.”

Tai näin kirjatessa muusan sanoja: ”Annoin sinulle oman kielen, / että voisit muistaa täsmällisen totuutesi; / yhteisillä sanoilla voi muistaa / vain yhteisiä asioita ja niiden / ilossa äkkiä, huomaamattasi, / unohdat ensimmäisen rakkautesi, / oman ilosi, hukkaat salasanasi.” Tästä jatketaan kertomaan kuinka ensirakkaus Kohtalottaren muodossa on tehnyt ihmisen (runoilijan) yksinäiseksi (”ettet ihmismeriin hukkuisi!”). Yksinäisyys tai eristyneisyys tekee runoilijasta oudon, kumman. Mutta turha tätä surkutella tai säälitellä tällä tavoin yksinäistä. Hän on nimittäin rakastettava niille, jotka ovat samalla tavoin omalakisia, omahyväisiä ja mieleni tekee lisätä: itsenäisiä.

*

Kielen ja sanojen pinteestä, enigmasta ja raukeudesta jatketaan teoksen loppuun asti. Aiemmat teemat ja ilmiöt varioituvat loppua kohden. Rakkaus, aika, ihminen, runous ja niin edelleen. Lintujen laulu varioituu sivu sivulta ja piipahdetaan ajoittain myös ylimaallisissa tiloissa, epigrammien, pyramidien ja kultaisten leikkausten todellisuuksissa ja epätodellisuuksissa.

Ensimmäisessä rakkaudessa on myös epigrammeja. Rakastan epigrammeja! Parhaimmillaan epigrammien idea ja muoto ovat luovaa alustaa oivalluksille ja riemulle. Niistä voi aavistaa jotakin itseään suurempaa tai sitten itsestään jotain pientä, jonkin yksityiskohdan. Mieleeni palautui teoksen epigrammien lukemisen jälkeen seuraavia ihmiselämän ikuisuuksia:

Kuolevaisuuteensa havahtunut ihminen on yllättäen enemmän elossa kuin koskaan aikaisemmin. Ajan tajuaminen lienee syynä tähän mentaaliseen muutokseen.

Ihminen on tosi/todellinen/totuudenmukainen/aito kun löytää itsensä (sisältään).

Ja tämä absurdi helmi: se joka pysyy paikoillaan on lähimpänä. En ole ihan varma, miten tai mistä riveistä tuon viimeisen oivalsin, mutta siinä se on.

*

Runoteos kokonaisuudessa muistutti ja ohjasi minua ajattelemaan kielen ja sanojen merkitystä, kielen filosofiaa ja ontologiaa, runoilua vahvana sisäisenä pakkona (kohtalona), runoilijan identiteettiä, oman tien kulkemista, ihmistä ajallisena ja tilallisena olentona ja jonkin verran myös vapautta. Ajattelen edelleen, että älyn käyttöä on vapaus kulkea paikoillaan. Kulkea paikoillaan. Paradoksi. Paradoksit vapauttavat.

Runoteos oli rytmiltään vapaata, asenteeltaan tai tyyliltään toteavaa ja väittävää, aforistista myös. Jos julistettiin, niin se tapahtui rauhallisesti. Annettiin lintujen laulaa moniäänisissä kuoroissa ja ei tuhottu elämää. Kieli ymmärrettävää, kuvat arvoituksia.

Jostakin syystä mieleni tekee juuri nyt kuunnella George Gerswinin Rhapsody in Blue – orkesteriteosta. (linkki aukeaa blogista ulos You Tubeen)

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

2018 WSOY

Päällys: Martti Ruokonen

Päällyksen maalaus: Henri Rousseau: Tropical Forest: Battling Tiger and Buffalo (1908, öljy kankaalle)

104 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää runoteospohdintoja blogissa:

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Hisashi Honda: Pyhä uni

Helena Sinervo: Merveli

Runoreaktiot!

*

Kirjasta Ensimmäinen rakkaus on kirjoittanut mm.

Elämä on ihanaa

Mainokset

Helena Sinervo: Merveli

Otsalohkon kirkastava valoisa elevoiva keventävä ei räjäytä onneksi mutta puhdistaa katharsis ilmiöt pinnat kulttuuri ja historia liike valuva etsivä hyväilevä liukas kokoelman kansi jumalauta runokieli sanoa toisin kuvallinen aistillinen ilmaisu

Nämä olivat tunnelmat luettuani Mervelin ensimmäisen kerran.

Ja näin toisen lukukerran jälkeen:

Merveli kiinnittyy ilmiöihin ja rakenteisiin, joita aistimme ja koemme päivittäin, mutta emme usein jää niitä miettimään pidemmäksi aikaa. Mervelissä lukija astuu ilmiömaailman virtaan ja ihmettelee tätä. Kyse ei ole vain arkipäiväivän havaintokerroksista kuten polkupyörälle laskeutuneesta siitepölystä tai kohinasta patterissa vaan esimerkiksi väreistä ja kenties myös asioista ja olioista, joille ei ole nimeä. Ne löytyvät ihmisen kulttuurin ja kielen kerrosten takaa. Se on ihmeellinen maailma, mutta välillä myös pelottava. Yritän selittää, mitä kaikkea ajattelin Mervelin äärellä seuraavaksi.

Mervelissä on viisi osaa tai osiota, joiden otsikot voisivat muodostaa oman runonsa. Se vaikuttaa muistuttavan jonkinlaista tervehdystä uudelle päivälle, auringolle ja varjoille. Varjoja ei voi syntyä ilman valoa.

Rakastan

sinua, elämä

Tervehdin aurinkoa

ja varjoja

Se ympäröi teidät tuoksulla

*

Ensimmäisessä osassa kysytään kuka sinä olet, kenties puhutellen lukijaa ja koetaan jotakin, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä petetyksi: ”Rakkaus pitkäkyntinen vai lottovoittoko minut rosvosi / putipuhtaaksi, alastomaksi, yksin / rannalla männyn kultainen runko”. Tästä jatketaan luontokokemukseen, joka johtaa oivallukseen tai vaikeasti sanoitettavaan aavistukseen rakkaudesta ja siitä, että kaikki oliot ja ilmiöt ovat yhteydessä toisiinsa.

”Olen siis koeteltavana taas, yhä uudelleen

tapahtuu kummia: se jota kutsun minäksi unohtuu,

sulautuu haukahtelevaan haikaranaariaan.”

Kertoja on kokemuksen äärellä, joka sulauttaa hänet ympäröivään todellisuuteen ja sen läpi. ”Olemassaolo itse, rajaton ja onnellinen ei-mikään.”

Mervelissä ollaan eksistentiaalisella matkalla, mutta ei omaan itseen, minuuteen tai sieluun vaan siihen, mitä ihminen kutsuu omaksi elinympäristökseen aineellisena ja ilmiöiden abstraktimmalla tasolla. Lukija saa runoissa eteen kuvia ja kysymyksiä ympäristönsä olemassaolosta ja -olemattomuudesta. Mervelissä tutkitaan ja harrastetaan puhdasta ihmettelyä, jolla on enimmäkseen positiivisen valloittava sävy.

Ihminen sulautuu maailmaan. ”En ole tullut tästä maailmasta. Minä olen tämä maailma.” Yhteyden tai ykseyden kokemus maailman kanssa on Mervelissä käsin kosketeltavaa. Tämä kokemus ylittää aistein havaittavan todellisuuden. Mervelissä kehoitetaan: ”Mene havainnon sisään, hän sanoo, ole havainto, hengitä siihen, sulaudu ja muutu, ole yhtä.” Tällä tavoin voi Mervelin kertojan mukaan esimerkiksi aistia kuvataidetta astuessa ikään kuin sen pinnan taakse tai sisälle. Ja edelleen: ”ole yhtä ja anna yhden olla sinä.— ja lopulta sinä itse olet maalaus, yhtä valon ihmettä ja ihmeen valoa, yhtä soiva, nyt, tässä hetkessä kaikkein todellisin ja pelottomin”

Mervelissä aika, ajan kulku, ajan lineaarisuus ja ajan mittaaminen tuntuvat yllättävän materiaalisilta. Aikaa voi haukata ja sitä voi ajastaa, vaikka ajastamalla kokemuksia ja ilmiöitä katkaistaan tuo kokemus, kun ajastin pärähtää soimaan. Virta virtaa, sielu kaipaa jatkoa – kenties kliimaksia, mutta ajastin nostaa ihmisen ulkopuolelle kokemuksen virrasta ja nostaa kuivuvaan kuin märän tiskirätin.

*

Olen joskus tullut pohtineeksi, voidaanko nykyään enää keksiä tai luoda taiteen (kuvallinen, äänellinen, kirjallinen jne.) keinoin jotain täysin uutta? Onko nykytaide lainaa ja uudelleen muokkausta, variaatioita mitä menneet sukupolvet ovat tehneet? Ja olisin taipuvainen ajattelemaan, että alkuperää kiinnostavampi tutkimuksen kohde on prosessin tutkimus. Miten jokin rakentuu ja mitä käsillä olevasta materiaalista voidaan luoda kierrätyksen ja uudelleen näkemisen kautta?

Mervelissä on parissa osiossa kollaasirunoutta. Niissä Sinervo on koonnut tunnetuilta kotimaisilta ja ulkomaalaisilta runoilijoita runoteosten nimet (otsikot) ja koonnut niistä lyhyen runon. Niihin latautuu kaikessa minimalistisuudessaan paljon. Lukijan runojen kokemusprosessi virittyy äärimmilleen, sillä paradoksaalisesti hänelle on annettu hyvin vähän informaatiota (muutama sana) ja samalla noihin sanoihin latautuu paljon lukijan sisältä käsin. Esimerkiksi jos runon lukija on lukenut nuo teokset, niin niiden muisto tarttuu runoon.

Sinervo ei kuitenkaan jätä pelkkiä kollaasirunoja lukijan aivokardiotreeniksi paperille vaan on lähtenyt varioimaan luomaansa runoa eteenpäin antaen sille uusia tulkintamahdollisuuksia. Nämä jaksot olivat monella tapaa erityisen kiinnostavia. Esimerkiksi:

”Autio maa

Taivas päivystää

Ihmisiä sillalla”

on viidennessä variaatiossaan tässä muodossa:

”Vuoroin maa

vuoroin taivas

armahtaa ihmiset”

Ennen viidettä variaatiota on tapahtunut muunlaisia teeman (alkuperäisen kollaasirunon) muunnelmia, jotka vaikuttavat luovat jonkinlaisen löyhästi kerronnallisen kokonaisuuden.

Mervelin kokemus on olemassaolon virtaan astumista, jolla ei ole alkulähdettä eikä päätöspistettä. Ihminen yksilönä katoaa tässä virrassa ja tulee osaksi tuota jatkuvaa liikettä. Ihmisen kulttuuri ja kieli valuvat ykseyteen. Näin myös sanat ja niiden rakennetut asemoinnit (lauseet, runot, runoteosten otsikot jne.) ovat osa tuota jatkuvaa muutoksen tilassa olevaa merkityskenttää. ”Kaikki on suhteellista, miten asiat liittyvät toisiinsa on suhteellista — Ja kaikki on kiinni näkökulmasta.” Haluan tällä luultavasti sanoa, että nykytaiteessa lainaaminen ja aineksen uudelleenmuokkaus voivat kommentoida esimerkiksi sitä, että materiaali, josta ammennetaan on yhteistä omaisuutta eikä yhden ihmisen hengen luomus tyhjästä. Liike pysähtyy hetkeksi merkityksen luonnin tai näkökulman ottamisen ajaksi ja sitten taas mennään.

(Mutta eikö tällaiseen virtaan voi hukkua? Jopa niin, että millään ei ole mitään merkitystä?)

*

Milloin ja miten ihminen voi omistaa jotakin? Ovatko jotkin asiat ihmisen hallittavissa? Mervelissä on ainakin yksi rakkausruno. Siinä rakkaus tai sen kohde koetaan tulkintani mukaan ilmiönä, jota ei voi hallita. Jonkin havaitseminen ei ole sen hallintaa vaan huomatuksi tulemista. Jonkin nimeäminen ei myöskään ole sen hallintaa vaan pyrkimystä hallintaan määrittelemällä.

Mervelin Rakkausrunossa sanotaan esimerkiksi näin:

”kosminen uima-allas tai luoja jonka synnytyskanavat

repeävät kun otsatäyhtö  tunkee esiin

kun yritämme kaikin keinoin selvittää

kuinka suuri se on ja mitä kaikkea se kestää”

Tässä ihmistä kiinnostaa koko, jonkin asian mittasuhteet, rajat, jotka ovat määriteltävissä. Ulkoisen määrittelyn jälkeen halutaan päästä käsiksi sen sisäiseen maailmaan, henkeen tai sieluun: ”mitä kaikkea se kestää”, mikä on sen luonto, onko sen ulkoinen muoto rikottavissa sisältä päin? Löytöretkeilijä on röyhkeä, jos hän ei kunnioita kohdettaan.

*

Mervelissä kaikki ei ole ihmeellistä, positiivista, ihmistä läpivalaisevaa alkuräjähdyksestä perittyä kaikkeuden energiaa. Valo synnyttää myös varjoja. Niitä Mervelissä on monen intertekstuaaliselta haiskahtavan viittauksen muodossa. Näistä tartuin erityisesti Pahan kukka -runoon. Pahan kukka vaurioittaa varomattoman, sen hedelmät ja myrkylliset siemenet hyökkäävät arvaamattomasti ja aggressiivisesti. Sitä on vaikea saada hengiltä. Sen pyrkimyksenä tuntuu välillä olevan myös vahingoittaa ihmisten yhtenäisyyttä osoittaen ihmisten eroja ja luoden haitallisia stereotypioita. Mene ja tiedä, mutta parempi on antaa pahan kukan vain kuihtua pois, sillä se on vaarallinen ja sitkeän pirullinen. Todellinen painajainen!

”Pieneksi puuksi kasvettuaan sen voi seisoa nurkassa umpimielisenä

kuin pahojaan tehnyt kersa mutta vaarallisempana.

Jonakin yönä se ehkä kumartuu, noukkii ruukusta kiven

ja iskee nukkujaa päähän murskaten kallon ohuet luut

Näin se luo uudelleen aukileet ja tunkeutuu

raiskaajana limbiseen järjestelmään, sulautuu siihen

mitä tarkoitamme kun lausumme sanan sielu.”

Mervelin varjoisessa osassa on myös kollaasirunoja ja kokonaisuudessa osa toi mieleeni sellaisia synkkiä asioita kuin kuolema, menetys, haitallinen vallankäyttö, tasa-arvottomuus ihmisten välillä ja manipulointi.

Ja edelleen pohdintaan:

”Jos mieli on fantasiaan lukittu ja sokea,

jos nostalgia lukitsee sen yhä uudelleen,

pääsemmekö koskaan vapauteen,

missä kaikki mitä todella tapahtuu ja on,

on?”

*

Mervelin päättää yksi laaja runo: Se ympäröi teidät tuoksullaan. Sinervo on alunperin kirjoittanut sen Musiikkiteatteri Kapsäkille ja se on on julkaistu ensimmäisen kerran Helsingin Sanomissa 1.3.2017, joka on tasa-arvoinen avioliittolain voimaantulopäivä.

Runossa tavoitellaan mervelin olemusta verratessa sitä rakkauteen.

”Ehkä rakkaus hyvinkin on merveli

ja virtailee kaikkiaikaisena aineen vangitsematta.

Historia ei yllä tyrkkimään sitä

uhkiensa jyrkänteiltä,

vaikka saisi meidät revittäväkseen.”

Ja edelleen runon jättämän mielikuvan pohjalta merveli voi olla jotakin lempeästi outoa, jonkinlainen kumma olio, joka vaihtaa alati muotoa ja sijaintiaan ajassa ja tähän verrattuna ”rakkaus ei katoa, se virtaa alati”. Rakkauden perässä ei voi juosta (tai voi, mutta saamatta sitä kiinni) tai yrittää vangita sitä purkkiin tutkittavaksi minkäänlaisilla laitteilla tai kidutuvälineillä. Se löytää luoksesi niin kuin tuoksu.

*

Merveli on kiehtova runoteos. Se kutsuu jättämään taakseen ihmiskeskeisyyden ja havainnoimaan ilmiöitä pintaa syvemmälle ihmettelyllä ja aistien äärimmäisellä ja herkällä virittämisellä. Itsensä etsimisen sijasta voi etsiä rakkautta ja kaikkia yhdistäviä tekijöitä. Mutta ei kai aina tarvitse mennä syvemmälle vaan joskus sitä voi pysähtyä vain ihmettelemään alati liikkeessä olevaa pintaa.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Helena Sinervo: Merveli

2018 WSOY

74 sivua

Kannen valokuva:  Fabian Oefner, sarjasta Iridient (2013-2015)

Kannen ulkoasu: Tom Backström

Arvostelukappale

Merveli kustantajan sivuilla (wsoy.fi)

*

Joitakin muita blogin runokirjoituksia:

Runohaaste! – Koonti vuoden mittaisesta lukuhaasteesta

Runoreaktiot

Runoreaktio: Helena Sinervo: Merveli

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Eino Santanen: Yleisö

Miia Toivio: Pysty hiljaisuus

Sirkka Turkka: mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Harry Salmenniemi: Virrata että