Ina Westman: Henkien saari

”Henkien saaressa on läsnä inhimillinen taustavalo.” Näin olin kuvannut käsin kirjoittamaani lukupäiväkirjaan joulukuussa viime vuonna päätökseen tullutta lukukokemusta.  Uskoisin, että olen yrittänyt tällä suhteellisen poeettisella ilmaisulla tavoitella kirjan tunnelmaa ja asennetta sen neljään henkilöhahmoon. Inhimillisyys tulee ihmisläheisyydestä ja valo toivon tunteesta kirjan synkistä aiheista huolimatta.

Kirjan keskeinen miljöö on saari meressä. Se toimii pienen perheen kesäpaikkana. Saarella aikaa viettävät aviopari Emma ja Joel, heidän tyttärensä Fanni ja isoisä, Joelin isä. Kertojat vaihtuvat luvusta toiseen tuoden eri näkökulmia käsillä oleviin tapahtumiin. Tulin näkökulmatekniikan kautta pohtineeksi kuinka eri tavalla ihmiset voivatkaan kokea samat asiat ja tapahtumat ja erityisesti: kuinka ihmiset voivat kohdata toisensa aidosti omana itsenään, jos he eivät kommunikoi ajatuksiaan ja tunteitaan?

*

Emmalla on kansainvälinen työ, joka tähtää maailman parantamiseen. Joel tekee töitä kotimaassa opettajana kasvatusalan ammattilaisena. Heillä on alle kouluikäinen tytär Fanni, joka keskustelee saarella isoisän kanssa ja jota Emma haluaa suojella maailmalta tai ihmisten pahuudelta. Emma kärsii muistikatkoksista, voimakkaista päänsäryistä ja näkee aaveita. Saarta ympäröivä meri ja saaren rannat ovat Emman aaveiden kohtaamispaikkoja. Emma ei muista mitä hänelle on tapahtunut ennen päänsärkyjä ja lähimenneisyyteen ilmestyneitä aukkoja.

Emma on maailmanmenosta uupunut. Ihminen sotii, tuhoaa luontoa ja epäinhimillistää ne, jotka ovat jollakin tavalla poikkeavia. Emma haluaa elää turvassa omassa suojaisassa saaressa, mutta maailman ongelmat ja ihmisten ymmärtämättömyys kohdata toinen kaltaisensa ilman ennakkoluuloja eivät jää kotisatamasta kauaksi. Joka kesä sinilevälaatat pilaavat uimaveden ja aaveet rantautuvat saareen Emman elämästä ennen muistikatkosta.

Emman äänessä on usein pettynyttä toivottomuutta ja epäluottamusta ihmisten kykyyn toimia paremman tulevaisuuden puolesta:

”Ei ilmastonmuutos tuo mukanaan pelkkiä helteitä. Se tuo mukanaan juuri tätä – epävarmuutta, ennustamattomuutta, tuulisia kylmiä kesiä, liian leutoja talvia, viikkokausia kestäviä sateita. Mutta emme me halua tietää. Me haluamme pienen ilmastonmuutoksen, sellaisen, joka tekisi kesistä kivasti lämpimiä ja toisi mukanaan kauniita eteläisiä kasveja ja perhosia. 

Nyt kun helle viimein on täällä, siitäkin valitetaan. Vesipulaa liioitellaan lööpeissä, joita Joel tuo kaupalta vastusteluistani huolimatta. Ennen yritin saada aikaan uutisia ilmastonmuutoksesta, nyt en halua lukea siitä enää mitään. 

Eivät sanat muuta mitään, eivät enää. Se aika oli, jolloin kehityksen olisi voinut vielä pysäyttää. Istumme kiihtyvässä karusellissa vauhtisokeudesta hurmaantuneina ja luulemme, että voimme hypätä pois sitten kun alkaa oksettaa. Ei täältä pääse kukaan pois. Yksi kerrallaan hukumme tai paistumme kuoliaiksi kuten Joelin ahvenet pannulla.” (s. 168-169)

*

Ina Westmanin tarina on taitavasti kerrottu kuvaus pienestä perheestä ja pienen perheen kautta maailman nykyisestä tilasta, suomalaisesta yhteiskunnasta, maailman parantamisen tarpeesta ja kuluttavuudesta. Kirjan sivuilla nousee esille ilmastonmuutos erilaisine haitta-aaltoineen: kuivuus, köyhyys, tulvat, pakolaisuus ja sodat. Suomalaisesta yhteiskunnasta pinnalle nousee rasismi. Kirja käsittelee myös parisuhteiden ja perhe-elämän sisäisiä kipupisteitä: erilaisuutta persoonallisuuksissa, elämäntapojen ja eettisten valintojen yhteensovittamista ja vanhemmuutta. Kirjan sivuilla riidellään aika usein, ollaan eri mieltä usein sopimatta ja koetaan uupumusta puolison sairaudesta.

Henkien saari oli paikoin aika hyytävä lukukokemus, salaperäinenkin. Emman haamut tuntuivat kutsuvan onnettomuutta ja syvää menetystä perheen elämään. Saari merellä -motiivi oli melko perinteisessä käytössä kirjassa, mutta sopi kuitenkin kirjan tunnelmaan. Suljettu yksityinen tila maailman laajassa kartassa.

Kirjassa on valoisa lopetus kuin majakan valo myrskyisellä merellä tai öisen merimatkan jälkeen. Elämä on joskus riskien ottamista ja joskus arvaamatonta – mutta myös mahdollisuuksia, joihin ihminen voi tarttua.

*

img_1004

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Ina Westman: Henkien saari

2018 Kosmos

Kansi: Joel Melasniemi

234 sivua

arvostelukappale

*

Lisää kirjallisuutta elämästä meren äärellä

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Marianna Kurtto: Tristania

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Bonuksena:

Judith Schalansky: Atlas of Remote Islands – Fifty Islands I Have Never Set Foot on and Never Will

 

Mainokset

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Yhdeksän viehättävää ja sympaattista kertomusta sielukkaista olennoista. Tarinoita ystävyydestä, rohkeudesta ja oman tien kulkemisesta olit sitten sellainen joka kaipaa hiljaisuutta ja yksinäisyyttä tai sitten vaikka sellainen joka on jäänyt jumiin keskelle lopulta hyvin tarpeettomia tavaroita ja et löydä perille toisten luokse.

Lukukokemukseni sisälsi kertomuksia läheisten suhteiden merkityksestä, mutta toisaalta tilan ottamisesta itselle silloin kun se on tarpeen. Joskus sitä tulee vain mitta täyteen, kyllästyy ja ahdistuu tylsään toisteiseen työhönsä tai vaikkapa ainaiseen lapsosten meteliin. Silloin on hyvä vetäytyä, luoda omat säännöt sille kuinka muut saavat lähestyä sinua ja lopulta luoksesi löytävät ne, joilla on oikeasti merkitystä.

Tarinoissa muistutettiin myös auttamisen ja erityisesti omasta antamisen tarpeellisuudesta. Esimerkiksi kun joku on niin ahdistunut, että haluaa kadota maailmasta kokonaan, voit olla hänelle avuksi. Auta häntä löytämään elämänilo ja luottamus toisiin. Anna hänelle aikaa olla oma itsensä. Ja joissakin tapauksissa riittää, kun antaa toiselle nimen. Olla olemassa ja tulla noteeratuksi edes jollekin on tärkeää.

*

Antamisella on rajansa. Joskus saattaa käydä niin, että tulee antaneeksi pois jotakin itselle hyvin merkittävää ja hyvin rakasta. Tämä voi oikeastaan tapahtua vain väärinymmärryksestä, jos on vaikka kuullut sanottavan, että kun luopuu jostakin itselle rakkaasta niin saa sen moninkertaisesti takaisin. Tämä sanonta ei kyllä aina pidä paikkaansa. Onneksi voi kuitenkin käydä niin hyvä tuuri, että saat rakastamasi takaisin ja vaikka se on kokenut kovia matkalla niin se on entistä rakkaampi sinulle.

Tavaroilla ja erityisesti esineillä voi olla omistajalleen tunnearvoa. Tällöin on ikävää, jos niistä joutuu luopumaan olosuhteiden pakosta. Jos on vaikka kuolemassa, niin voi olla jopa hauskaa antaa tavaransa pois niin sanotusti etukäteen. Niitä voi jakaa läheisille ja sukulaisille pohtien mikä esine tai asia tuottaisi eniten iloa heille. Mutta joskus luopuminen on hyvin pelottavaa. Esimerkiksi jos koko menneisyys, kulttuuri ja identiteetti on kiinni tavaroissa. Silloin ei halua luopua omastaan ja pahin pelko voi olla se, että menettää omaisuutensa.

Elämä on yllätyksiä täynnä ja jotkut niistä ovat todella ikäviä. Voi nimittäin käydä niin, että yhtenä päivänä tai yhden myrskyisen yön jälkeen kaikki mitä olet omistanut on kadonnut. Lentänyt taivaan tuuliin! Jos tämä totaalinen esineiden menetys oli pahin pelkosi, niin sinulla on mahdollisuus vaikka johonkin sellaiseen, jota kutsutaan henkiseksi kasvuksi. Voi nimittäin käydä niin onnellisesti, että oivallat vapautuneesi näiden tavaroiden tuomasta taakasta kerta heitolla. Ei enää kellari- ja vinttikomeroita täynnä laatikoita, jotka kulkevat muutosta toiseen avaamattomana. Ei pakkoa säilyttää sukulaisten sinulle sysäämiä tavaroita ja niin edelleen. Olet vapaa. Voit aloittaa vaikka alusta ja olla juuri sellainen kuin haluat olla. Tavarat ja niiden menneisyys eivät enää määritä sinua.

Ja tavaroista puheen ollen… Joulu voi olla joillekin hyvin ahdistavaa aikaa. On hirveästi kaikenlaista hommaa: leipomuksia, koristelua, siivousta, sukulaisten luona käymistä, lahjojen hankintaa ja pohdintaa kenelle lähettää joulukortti. Kiireessä touhottaminen uuvuttaa, ei pysy sielu, ajatukset ja sydän, matkassa mukana. Ja ikävää on, jos moinen tyhjäpäinen ja -rintainen touhotus tarttuu muihin ja saa heidätkin ahdistumaan. Yksi hyvä ratkaisu turhalle joulun hurlumheille on kääntää kylkeä siis jatkaa talviunia ja herätä oleelliseempiin asioihin elämässä. Jos talviunien ottaminen ei kuitenkaan luonnistu, niin sitä voi tehdä jotain oikeasti tärkeää, joskus jopa huomaamattaan.

*

Kertomuskokoelman lukukokemus oli hyväntuulinen. Tarinat toivat esille monta tärkeää seikkaa siitä kuinka toisia ihmisiä ja itseä tulisi kohdella, jotta voisi olla hyvillä mielin. On tärkeää olla uskollinen itselleen, jotta voi elää muiden kanssa.

Lisäksi tulin oppineeksi jotain oleellista hattiwateista, mutta nyt en muista ihan tarkalleen mitä se oli. Se liittyi jotenkin siihen, että kun kaipaa horisontin tuolle puolen, niin voi päätyä keskelle sähköistä joukkohurmosta ja kun tajuaa olevansa joukkohurmoksessa niin tekeekin mieli palata takaisin kotiin.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

1962/1964 (toinen painos) WSOY

Kuvitus: Tove Jansson

167 sivua

lainattu kirjastosta

*

Lisää satumaisia ja fantastisia lukukokemuksia blogista

J.R.R. Tolkien: Silmarillion

T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

*

Kirjasta on kirjoittanut mm.

Kirjakaapin kummitus

*

Blogitekstejä tulossa mm. Richard Jefferies: Sydämeni tarina, Peter Sandström: Äiti marraskuu, Hanna Storm: Kutsun itseni kylään ja Vanhan Japanin taruja

Tomi Kontio: Uumen

”Heräsin lattialta vaatteet ylläni ja kengät jalassa. Makasin hetken paikoillani ennen kuin kohottauduin varovasti pystyyn. Otin tukea seinästä etten olisi kaatunut. Suljin silmäni ja tunsin yhä suolaisen maun suussani. Maailma keinui. En saanut unta mielestäni. Olin syönyt lapsen ja maannut äidin kanssa. Kunpa minä muistaisin hänet, joka minut synnytti, kunpa muistaisin katseen, katseen ja alkavan päivän, edes heijastuksena ikkunassa, kaukaisessakin ikkunassa. Hartainkaan pyyntöni ei saa häntä palaamaan takaisin, ei edes kynttilän kajona, pienenä lekutuksena vaivaisen mökin himmeän akkunan takana. Miksi minä olen kadottanut ensimmäiset ihmiseni? Ehkä minä olen syntynyt maan ja taivaan liitosta, ehkä tuulen vihellyksestä sen tarttuessa nokkostiheikköön, vastapuhjenneeseen lähiön takana, joutomaalla, rakennusjätteiden seassa. Ehkä vieraat ulkoavaruudesta ovat laskeneet minun siemeneni jonkun kontulalaisen trokarin ja ponunkeittäjän mäskiastiaan, josta minä, käymisjätteille haisten, kohottauduin jaloilleni laulaakseni pari laulua, lyödäkseni muutaman lyönnin, pari tahtia hiekan ja sementin sydämeen. ” (Tomi Kontio: Uumen, s. 86-87, Tammi 1995)

*

Uumenin kertojalla menee lujaa, mutta silloin kun ei mene, niin hän joko räpiköi hädin tuskin pinnalla tai sitten on jo vajonnut likakaivon pohjalle. Pinnalla räpiköidessään hän kokee eron tyttöystävästään, kaipaa äitiään ja pientä tytärtään. Pohjalla hän on muun muassa silloin, kun entisen tyttöystävän kanssa saatu pieni tytär menehtyy äkillisen sairauden myötä. Pohjalla oleminen on kuitenkin portti toiseen maailmaan tai ulottuvuuteen. Siellä hän kyräillen odottaa kuinka pitkään jaksaa pidättää hengitystään. Happivajeessaan hän kokee fantastisia tapahtumia, osa painajaismaisia ja osa ihmeellisiä.

Näiden pohjanoteerauksien vastapainoksi hänellä menee siis myös lujaa. Tällöin hän tavoittelee rakastamaansa naista, joka ilmestyy Helsingin katukuvaan ja baareihin milloin missäkin. Lopulta myös uniin, jotka edetessään muistuttavat painajaisia. Onko nainen aave, harha vai shamaanin houkutin? Kun menee lujaa hän jaksaa olla ryyppyreissulla päiviä, jonka aikana on saattanut antaa ja ottaa turpaan ja myydä tyttöystäväänsä. Kun menee lujaa, hänellä on yli-inhimilliset voimat ja hän kykenee ihmetekoihin. Ja miksei kykenisi? Hän on runoilija ja hänen isänsä ylijumala Zeus. Hänellä on kyky sanojensa voimalla muuttaa ihmisiä eläimiksi ja hyönteisiksi. Esimerkiksi entisestä tyttöystävästään hän loihtii lehmän kerrostalonaapuriensa ihmetyksen aiheeksi.

Kertoja on runoilija ja hän on alkoholisti. Hänellä on kyky karkottaa läheiset ympäriltään. Esimerkiksi entinen tyttöystävä ei enää jaksa puolisonsa valheita, väkivaltaa ja juoppohulluisia kausia ja kohtauksia, joissa hän on kuvitellut itselleen toisen elämän, jota hän hallitsee, kun se toinen elämä ei ole millään muotoa hallittavissa.

*

Kirjan tunnelma on houreinen, sairaanloinen ja painajaismainen. Usein surrealistinen ja ajoittain maagista realismia. Ja jostakin syystä mieleeni tuli myös arosusimainen irtaantuminen todellisuudesta. Kertoja kulkee kahden todellisuuden välillä ja ajoittain pulahtaa näkymättömään tilaan todellisuuksien välillä. Muinaisina aikoina hän olisi joko hyljeksitty, pelätty tai kunnioitettu (tai miksei näitä kaikkia?) pyhä mies, tänä päivänä vain ongelma.

Kirjan kertoja on harhainen, väkivaltainen, arvaamaton ja pakkomielteinen. Monin tavoin epämiellyttävä ja kartettava tyyppi. Uumenissa lukija on klaustrofobisen ja todellisuudesta irtaantuneen kertojan mielen sisällä. Uumenin minäkertoja on ottanut tehtäväkseen kirjoittaa oman tunnustuskirjansa.

Kirjan sivuilla saadaan joitakin pilkahduksia realismiin kertojan läheisten näkökulmista. Ne kertovat toista tarinaa, joka avautuu vähitellen hyvin traagisena. Päähenkilöä on kuitenkin hankala sääliä, sillä hän on inhottava, itsekeskeinen, aggressiivinen ja tuhovoimainen. Sellainen tyyppi, joka haluaa tuhota sinut, sillä hänessä itsessään ei ole enää mitään tuhottavaa jäljellä.

*

Kirja oli lukukokemuksena pöyristyvän kiehtova. Kielelliset metaforat toimivia, sanojen laskettelu fantastisissa harhaisissa kauhuakin lähestyvissa tiloissa mukaansa tempaavaa. Tunnelma on tiivis, ajoittain ahdistava, ajoittain naurettava ja ajoittain pelkkää wtf- efektiä. Kuvaukset  ja tunnelmakuvaukset tiivistyvät nopeasti ytimiinsä. Kirja sykkii jotain epämääräistä pahaa ja samalla kuvaa synkkää tragediaa yhden ihmisen elämästä. Lukukokemus on ristiriitainen ja se tekee kirjasta kiinnostavan. Uumen on kirja, joka jätti minuun epämukavan, jopa likaisen olon, mutta ilahduin siitä, miten päähenkilön tarina oli kerrottu.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tomi Kontio: Uumen

1995 Tammi

Päällyksen kuvat: Amanita, päällyksen suunnittelu: Ulla Vuorinen

179 sivua

lainattu kirjastosta

*

Lisää (anti)sankareita ja kummia tunnelmia blogissa:

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Turo Kuningas: Välityö

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Maaginen teatteri: Sisäänpääsy ei kenelle hyvänsä – Ainoastaan hulluille

Olen kirjoittanut myös:

Tomi Kontio: Saattaa, olla