Jelena Tšižova: Naisten aika

Naisten aika sijoittuu 1960 -luvun Neuvostoliittoon. Antonina työskentelee tehtaassa ja  on äiti mykälle Suzannalle. Lapsen isä ei osallistu heidän elämäänsä. Antonina ei enää muista edes miehen nimeä. Jokin miehessä siinä hetkessä kiehtoi, kaupunkilaisuus kenties. Antonina ja alle kouluikäinen Suzanna asuvat kolmen iäkkään naisen kanssa yhteisasunnossa tehtaan yhteydessä. Elämä on Antoninalle jonottamista, tehtaassa työskentelyä, kodinhoitoa ja alituista rahojen laskemista. Lisäksi hän kärsii yksinhuoltajuuden tuomasta stigmasta ja hiljaisesta päätöksestään suojella erikoista lastaan. Hänet halutaan naittaa toiselle tehdastyöläiselle, koska perhe ja koti ovat keskeisiä neuvostonaisellekin. Perhe ja koti muodostavat naisen elämäntehtävän. Antonina ei ole kovin innostunut menemään naimisiin. Mies on ihan kiinnostava, mutta kaikenlaiset asiat painavat ja pohdituttavat. Suzannaa Antonina ei puolestaan halua laittaa valtion tai tehtaan kouluihin ja lastentarhoihin, sillä mykkänä lapsi joutuisi silmätikuksi. Äidin pahin pelko on, että hän menettää lapsensa sosiaalihuollolle. Tehtaan naisjohto on tivannut lapsesta useampaan otteeseen. Kotihoito ei ole hyvä, valtion tukemat lastentarha ja koulu olisivat paras paikka kasvavalle lapselle, koska siellä lapsi oppii pienestä pitäen yhteiskunnan arvot ja toimintatavat.

”Käy sisään Antonina”, se nyökkää. ”Meillä on tässä naisneuvoston kokous keskustelemassa asioistasi. Jutellaan ja mietitään tilannettasi. Kun et kerran usko minua.” Ääni on pehmeä ja hiljainen kuin syyskärpäsellä. Surisee. 

Kuuntelen enkä tajua – mitä minun kohdalle nyt on osunut? Kädet hikoilee. Pyyhin ne työtakkiin ja katselen ympärille. Niillä on teetä, lautasella pikkuleipiä, istuvat ja juovat. Ne ovat jo vaihtaneet leningit. Varmaan ethtineet jo huuhtaista itsensä suihkussa. Minä kun pistäydyin tällaisenaan, työtakissa. Pelkään haisevani hieltä. Löydän vapaan tuolin ja käyn nurkkaan istumaan. 

Zoja Ivanova saa nutturansa kuntoon ja aloittaa. ”No niin Antonina. Sinusta tulee tietoja, holtittomasta elämästäsi. Olen yrittänyt yhtä ja toista, voi sanoa että äidillisesti, mutta sinä et piittaa mitään, puuhaat vain omiasi. Se on paha, ettei nainen varjele mainettaan, kun lapsikin kasvaa siinä, semminkin tytär. Millaista esimerkkiä sinä pystyt antamaan? Nainen on äiti. Sitten vasta tulee kaikki muu: Naisina ymmärrämme kyllä sinua”, hän katsahtaa ympärilleen, ”mutta emme aio pysyä sivustaseuraajina, meillä ei ole oikeutta siihen. Joten vastaapa meille: mitä se juttunne on Rutšeinikov Nikolain kanssa, vakavaa vai ei?”

*

Antoninan ja Suzannan kanssa asuvat iäkkäät naiset Glikeria, Jevdokia ja Ariadna ovat eläneet vaiherikkaan elämän, vaikka sotasankareita ja historian suurmiehiä he eivät ole. On ollut rakkauksia, työtä, perhe-elämää ja mitä kaikkea ihmiselon yleinen levottomuus onkaan heidän elämäänsä tuonut ja siitä viennyt. Lapsia ja puolisoita on siirtynyt tuonilmaisiin sotien ja muiden yhteiskunnallisten muutosten myötä. He muistavat myös ajan ennen vallankumousta.

Kirja ei kerro kuinka ikänaiset ovat päätyneet yhteen asumaan, mutta niin he elevät kuin kollektiivinen mummous samassa kodissa. He jutustelevat, väittelevät ja keskustelevat kirjan alusta loppuun milloin muistellen menneitä ja milloin ihmetellen nykyajan meininkiä. He ovat kaikki ortodoksikristittyjä ja kastatuttavat Suzannan Sofiaksi Antoninalta salaa. Antonina uskoo kommunismiin siis siihen, että kommunismi on mahdollista kenties jo hänen elinaikanaan. Kun näin tapahtuu, rahaa ei enää tarvita ja kaikki saavat tarpeensa mukaan. Mummot eivät kommunismista välitä, vaikka toimeentulo on heidänkin huolensa. Rahan arvo ei ole enää sama kuin ennen ja kaikenlaista tavaraa ja ruokaa joutuu jonottamaan. Taloudellisia huolia enemmän heidän puheessaan esille nousevat kuitenkin sodat, kadonneet ihmiset, kaltoinkohdellut ihmiset, vanhat tavat, tarinat ja sadut, joita tulevat kertoneeksi Sofialle. Sofia vastaa niihin joskus piirtämällä ja on siinä ilmeisen lahjakas.

*

Kirjan lukeminen tuntui aluksi hieman sekavalta. Jokainen nainen puhelee omiaan, ajatuksia tulee milloin mistäkin aiheesta, katkonaisesti, yhtäkkisesti, ja en ollut aina ihan varma, kuka on milloinkin äänessä. Ainoastaan Suzanna/Sofian ajatukset olivat eroteltu kursiivilla selkeiksi omiksi kokonaisuuksiksi. Tämä kerronnallinen keino viedä tarinaa eteenpäin puheen kautta tuntui lukemisen edetessä kuitenkin vähitellen yhä kiehtovammalta. Lukijana en voinut ennakoida mihin suuntaan kertomus etenee, olin mummojen puheen porinan varassa.

Parasta mummojen keskusteluissa oli tunnelma. Koin todistavani vanhojen baabuškojen kollektiivista entiteettiä. Naiset olivat toki yksilöitä mielipiteineen ja henkilöhistorioineen, mutta samalla he tuntuivat joukkovoimalta, joka vie perinnettä eteenpäin, huolehtii ja järjestelee asioita niin arkisessa elämänmenossa kuin silloin kun elämässä seinä nousee pystyyn kesken matkan. He paikkaavat yhteiskunnan tukiverkoston aukkoja toisin sanoen järjestävät asiat kun yhteiskunta ei huolehdi omistaan. He tukevat kun naapuri epäilee toista ja kun ihmisten välillä valitsee kilpailua, kateutta ja sen sellaisia ihmisiä toisistaan erottavia asioita. Ajattelin iäkkäiden naisten pientä trialogista joukkoa jonkinlaisena baabuista koostuvana kolminaisuutena. Haja- ja säröääniä toki kuului silloin tällöin, mutta kollektiivina he muodostavat voimakkaan taustavaikuttajan, joka ryhtyy toimeen ylläpitääkseen ihmisyyttä.

*

Naisten aika kertoi naisista Neuvostoliitossa. Naisten kautta kerrottiin huolenpidosta, kun yhteiskunnan utopistiset kommervenkit hukuttavat yksilön alleen. Ideologian avulla luodut ja lopulta suhteellisen näennäiset puitteet ja säännöt jyräävät ihmisen kokemuksen alleen. Sääntöjä esimerkiksi tehtaan alueella noudatettiin lopulta hyvin hierarkkisesti ja vastaäänet vaimentaen. Neuvostoihmisellä oli mahdollisuus edetä urallaan kohti yhteiskunnan huippua, mutta hyvääkin tarkoittavasta ideologiasta karisee ydin pois tuolla noususuhdanteisella matkalla (mielleyhtymä George Orwelliin: ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”). Naisten välinen solidaarisuus tehtaan oloissa tarkoitti kirjan antaman esimerkin mukaan sitä, että perheelliset tai oikeastaan naimisissa olevat pääsevät nauttimaan paremmista eduista kuin yksinhuoltajat ja lesket.

Tätä neuvostonaisen olemusta vasten mietin baabujen kollektiivista olemassaoloa ja Suzanna/Sofian mykkyyttä. Mummojen kolminaisuus vaikutti vastavoimalta yksilöä muotittavalle systeemille ja tarjosi tuen silloin kun sitä eniten tarvitsee. Yhdessä naiset olivat rakkauden ja huolenpidon täyttämä voima, mutta en halua tässä lähteä edes ajattelemaan, minkälaista vanhusten elämä olisi ollut, jos he olisivat asuneet yksin. Luultavasti hyvin onnetonta. Mummoista seuraava sukupolvi Antoninan hahmossa eli neuvostoihmisen ytimessä, mutta hyvää tarkoittavasta ideologiasta oli onnistunut käytännön toteutus vielä kaukana. Antonina vaikutti onnettomalta ja epävarmalta omasta ja lapsensa tulevaisuudesta, kun yksilölliset toiveet ja tarpeet hukutetaan ideologisen paineen toimesta. Elämänlaatua heikensi myös jatkuva varuillaan olo siitä, mitä häneltä toivotaan ja kuinka rahat saa riittämään, vaikka tekee pitkiä työvuoroja päivästä toiseen. Kirjan ainoa lapsi oli puolestaan kuvattu mykäksi. Jäin kirjan lukemisen jälkeen miettimään tätä: Jos lapsen ajattelee symboloivan tulevaisuutta, niin mitä mykkä lapsi silloin symboloi?

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Jelena Tšižova: Naisten aika

2018 Into

Suomennos: Kirsti Era

Kansi: Ivanna Mikhailenko ja Elina Salonen

261 sivua

arvostelukappale

*

Lisää naisten kokemuksia blogissa:

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Michael Baran: Aamu – Preludi c-molli op. 10

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Raisa Jäntti: Grand plié

Laura Gustafsson: Pohja

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Mainokset

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Kirja esittelee japanilaisuuteen kiinteästi kuuluvan shintolaisuuden, jota ei voi kuitenkaan käsitellä erillisenä muista moraalijärjestelmistä ja moninaisista uskomusjärjestelmistä, jotka ovat muokanneet japanilaisten itseymmärrystä, identiteettiä, arkea, arvoja ja yhteiskuntajärjestystä. Shintolaisuuden kanssa yhdessä kulkevat muun muassa buddhalaisuus, taolaisuus, kungfutselaisuus, shamanismi ja animismi.

Shintolaisuus on kiinteä osa Japania ja japanilaisuutta. Se on kehittynyt Japanin saariryhmillä ja elää hyvin ainoastaan Japanin saariryhmillä. Shintolaisuuden voi jakaa useimpiin suuntauksiin riippuen uskonnon harjoittamisen paikasta, syistä, johtajista ja niin edelleen. Shintolaisuus kokonaisuudessaan on historiallisesti muovautunut uskonto, joka on luultavasti edelleenkin liikkeessä. Sillä ei ole pyhiä kirjoituksia samassa mielessä kuin esimerkiksi kristinuskossa on ja sillä ei ole uskontunnustusta (”vähimmäiskriteerejä” olla uskovainen) eikä oppijärjestelmää.

*

Shintolaisuuden piiriin kuuluvat moraaliset säännöt, uskomukset, tavat ja riitit ovat olleet elinvoimaisia ja aktiivista perinnettä Japanin saariryhmillä ennen kuin ne niputettiin kenties enemmän poliittisista syistä meiji-uudistuksen (v. 1868) myötä nk. lahkoshintolaisuudeksi erotuksena valtioshintolaisuudesta. Valtioshintolaisuus tuki vahvempaa keisarivaltaa ja halusi uudistaa Japanin ulos feodaaliyhteiskunnasta. Toisen maailmansodan jälkeen valtioshintolaisuutta vaimennettiin yhdysvaltalaisen miehityksen aikana. Näiden kahden lisäksi shintolaisuuden ”lajeja” ovat mitä keskeisemmissä määrin esimerkiksi pyhäkkö- ja kansanshintolaisuus. Pyhäkköshintolaisuus on keskittynyt uskonnollisten rituaalien toimittamiseen pyhäköissä, ja tarvitsee olemassaololleen pyhäkkörakennusten lisäksi toimituksiin erikoistuneen papiston. Kansanshintolaisuus on puolestaan pyhäköistä irrallista ja hyvin rikas kokonaisuus erilaisia uskomusjärjestelmiä tapoineen eri ajoilta ja alueilta. Lahkoshintolaisuus on kansanshintolaisuuteen nähden suhteellisen uusi haarautuma ja henkilöityy usein jonkin karismaattisen tai muuten vaikuttavan yksilön ympärille, kultille tai vastaavalle.

Mytologian näkökulmasta tarkasteltuna Japani, Japanin keisari ja japanilaiset ovat taivaallista alkuperää. Japanilaiset nähdään auringonjumalatar Amaterasun jälkeläisinä ja Japani jumalten maana. Valtioshintolaisuus ponnisti vahvasti tästä näkökulmasta perustellessaan keisarin erityisaseman ihmisten joukossa ja Japanin erityisasemaa suhteessa muihin valtioihin. Jos tämän poliittisen kirkkaimman kärjen tylpistää, niin alkumyytti tarjoaa hyvin kiinnostavan mytologisen selityksen olemassaolon alkuperälle. Monilla myyteillä tuntuu olevan ”tapana” selittää alkuperiä ja syitä joskus hyvinkin abstrakteihin käsitteisiin (vrt. Raamatun luomiskertomus).

Kaksi keskeistä shintolaista tekstikokoelmaa Kojiki ja Nihonshoki kertovat sisaruksista Izanagi ja Izanami, jotka loivat Japanin saarineen, vuorineen, jokineen ja kasveineen ja joukon jumalia kuten auringonjumalattaren Amaterasun, johon liittyy shintolaisuuden keskeinen kertomus hänen piiloutumisestaan luolaan sisarensa Susano-o-mikoton suututtaessa hänet. Tämän jumalallisen riidan johdosta maailmaan tuli pimeys, joten Amaterasu oli houkuteltava ulos. Tämä tapahtui puuhun ripustetun peilin (ihaili kauneuttaan) ja juhlahumun äänien avulla. Tarina jatkuu kertoen kuinka Amaterasun lapsenlapsesta Nigini-no-mikotosta tuli Japanin hallitsija, jonka vallan symboleiksi annettiin kolme pyhää esinettä: peili, miekka ja jalokivi. Nämä pyhät esineet ovat edelleen hyvin merkityksellisiä kulttiesineitä pyhäkkö- ja keisariperheshintolaisuudessa. Nigini-no-mikotosta kerrotaan edelleen, että hänen jälkeläisistään mytologian mukaan polveutuu Japanin ensimmäinen keisari Jimmu, ja nykyinen keisari on perinteen linjassa Japanin 125. hallitsija.

Mytologia luo omanlaisensa pohjan ja selityksen alkuperille. Se ei vaali eikä vaadi tieteenfilosofisia periaatteita ja -keinoja. Yksi tieteellisestä kentästä nouseva lähestymisvinkkeli uskontojen tutkimukseen on niiden historiallinen tarkastelu. Vesterisen kirjassa esitetään, että Kiinasta ja Korean niemimaalta on tullut vaikutteita Japaniin menneinä vuosisatoina ja -tuhansina. Näistä yksi keskeisin on buddhalaisuus, joka on saanut Japanissa omat muotonsa ja Meiji-restauraatioon (1868) saakka eli rinnakkain shintolaisuuden kanssa ja välillä jopa valtauskontona.

Alunperin Intiassa kehittynyt buddhalaisuus tuli Japaniin 300-luvulla. Buddhalaisuus tuli  Japaniin kuitenkin kiinalaisittain suodatettuna. Lisäksi taolaisuus ja kungfutselaisuus ovat kiinalaisvaikutteisia uskomusjärjestelmiä ja sekoittuneet Japanin shamanismiin ja (muihin) kansanshintolaisiin tapoihin vuosien saatossa. Tänä päivänä shintolaisuus ja buddhalaisuus pyritään pitämään erillään virallisella tasolla, mutta käytännön tasolla ja kansan riveissä tyypillistä on, että buddhalaisuutta tarvitaan silloin kun muistellaan vainajia (esivanhempien kunnioitus) ja kun haudataan edesmenneet. Muissa tapauksissa käännytään shintolaisuuden puoleen. Kokonaisuudessaan rajat eri uskomusjärjestelmien välillä eivät ole näin selkeitä. Japanin henkinen ilmapiiri on hyvin synkretistinen.

Synkretismin lisäksi tyypillistä shintolaisuudelle tai japanilaiselle henkisyydelle Vesterisen kirjan mukaan on animistisuus ja panteismi. Jumalia (kami) on useita (panteismia), jumaluuksia ja henkiä myös. Niitä palvotaan, lepytellään ja niiltä anotaan erilaisia asioita, jotka vaikuttavat arkeen, menestymiseen elämässä, onnen tavoitteluun ja esimerkiksi hyvän sadon saamiseksi. Pahoja henkiä manataan pois eri keinoin. Animistisia piirteitä ovat henkien ja jumaluuksien sijoittuminen vaikkapa erilaisiin luonnonkappaleisiin (kuten kiviin ja puihin) tai esineisiin. Henkimaailma on läsnä kaikkialla, vaikuttaa arkeen ja sen vuoksi on tärkeä rukoilla ja tarjota uhrilahjoja, jotta asiat sujuvat suotuisasti. Rukouksen ja rukoilijan puhtaus (henkisesti, mutta myös fyysisesti) on tärkeää. Esimerkiksi ennen rukousta kädet ja suu tulisi huuhdella. Uhreista tyypillisimmät ovat ruokauhreja.

Shintolaisuutta voi harjoittaa kotioloissa vaikkapa kotialttarin (jumalhyllyn) kamidanan äärellä. Pyhäköillä on kuitenkin oma merkityksensä ja niiden palvelusten puoleen käännytään myös erilaisin pyynnöin tai kun esimerkiksi mennään naimisiin. Pyhäköissä voi käydä rukoilemassa ja uhraamassa ilman pappia, mutta pappejakin tarvitaan. Heidän lisäksi mikot eli naispuoliset pyhäkköpalvelijat avustavat vieraita ja esittävät pyhiä tansseja, joista pyhin kuvaa kohtausta Amaterasun paluusta maailmaan luolasta. Tansseja ei tule välttämättä ymmärtää esityksinä pyhäkkövieraille vaan eräänlaisina uhreina jumalille.

Japanissa on lukuisia pyhäkköjä, joista kenties merkittävin on Mien maakunnassa Isen kaupungissa sijaitseva Ise Daijingu, joka on pyhitetty Amaterasulle. Temppelit ovat puisia ja niiden puuverhoilu uusitaan säännöllisin väliajoin, jotta ne pysyisivät arvokkaina ja puhtaina pyhäkön tarkoituksen mukaisesti.

*

Ilmari Vesterisen shintolaisuutta esittelevä kirja on kiinnostava ja tuhti informaatioltaan. Sen näkökulma japanilaiseen uskonnollisuuteen tai henkisyyteen on kirjoittajan akateemisen taustan mukaan antropologinen. Tästä huolimatta kirja oli yllättävän historiallispainotteinen kertoen muun muassa shintolaisuuden ajallisesta kehityksestä nykypäiviin saakka ja esitellessään buddhalaisuutta, sen saapumista Japaniin ja sen roolia Japanissa eri aikakausina. Kirjassa selitettiin vähemmän tai oikeastaan tulkittiin vähemmän ja enemmän kerrottiin, kuvailtiin ja esiteltiin. Hyvin antropologista. Antropologin ote tutkimuskohteeseensa näkyi myös siinä, että Vesterinen kuvaa omia kokemuksiaan vierailuiltaan Japanissa. Mutta silloin kun asioita selitettiin niin se tapahtui usein historian ja antropologialle läheistä sukua olevan uskontotieteen näkökulmista. Itse olisin kaivannut lisää uskontotiedettä kirjaan esimerkiksi rituaalitutkimuksen näkökulmasta ja pyhän-käsitteen kautta, mutta yleisesityksenä shintolaisuuteen ja japanilaiseen henkisyyteen kirja on todella toimiva.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

2012 Gaudeamus

Kansi: Jukka Aalto

303 sivua

lainattu kirjastosta

*

Lisää Japania blogissa

Junichirō Tanizaki: Avain

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Hisashi Honda: Pyhä uni

Japani (kaikki blogin japaniaiheiset tekstit)

Teatterissa! Tainaron

Olen jonkin kumman äärellä. Teatteriesitys, jossa on yksi näyttelijä ja yksi muusikko. Näyttelijällä on kohtauksesta toiseen monologeja ja muusikolla on kohtauksesta toiseen lauluesitys. Lavalla vaeltelee robotisoituja ötököitä, isoja ja pieniä, valoja vilkkuvia ja surisevia. Kohtaukset ovat kuin kuvaelmia jostakin vähitellen yhä oudommasta muutoksesta, metamorfoosista ihmisyyden rajalla ja sen yli. Juoni on kadonnut audiovisuaaliseen uneen.

Olen lukenut Leena Krohnin Tainaronin. Ihastuin kirjaan, sen maailmaan. Jännitin hieman, miten suhtaudun sen pohjalta tehtyyn teatteriesitykseen.

Nainen on turisti vieraalla maalla, joka tekee matkaa, tutkimusmatkaa, tutustuu, pyhiinvaeltaa, kokee, kuvaa kokemuksiaan ja havaintojaan, kertoo, kirjoittaa kirjeitä Tainaronista. Kirjeiden määränpää on epäselvä, mutta selväksi tulee, että naiselle ei kirjoiteta takaisin. Nainen kertoo kirjeissään laajasta kartattoman orgaanisesta kaupungista Tainaronista, joka on jatkuvassa liikkeessä, muutoksessa. Tainaron on maanalainen maailma jossakin tulivuoren purkautumisuhan läheisyydessä. Katastrofaalisen tuhon äänet ja tärinät ovat läsnä. Naisen oppaana toimii jäärä (guuglettakaa, suosittelen ötökkätieto.fi:tä), mikä on ihan ymmärrettävää, sillä Tainaronin asukkaat ovat hyönteisiä. Esityksen edetessä alan ymmärtää, että hyönteisillä on jotain yhteistä, jotain tuttua ihmislajin kanssa. Yhteyden linkeistä monet ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä, mutta suhteessa ihmisiin hyönteisten todellisuudessa niille annetaan eri merkityksiä ja toimintatapoja. Esimerkiksi: Tainaronissa kuolleita ei tuhkata vaan ne annetaan ravinnoksi toukille, lapsosille, jälkikasvulle. Ja havahdun pohtimaan: miksi vertaan hyönteisiä ihmiseen enkä ihmisiä hyönteisiin? Olisiko Tainaronin osalta parempi sanoa, että ihmisillä on jotakin yhteistä hyönteisten kanssa? Tainaronissa irtaannutaan ihmiskeskeisyydestä. Tämä voi hermostuttaa, mutta minusta se on oikeastaan aika kiehtovaa.

Olen lukenut Franz Kafkan Muodonmuutoksen. Se kertoi minulle sydäntäsärkevän tarinan ihmisen muutoksesta pelätyksi ja inhotuksi syöpäläiseksi tai oikeastaan siitä mitä muodomuutoksen jälkeen tapahtuu. Surin muodonmuutoksen kokeneen Gregor Samsan hapuilua kohti läheisiään ja kuolemaa. Luin Muodonmuutoksen vertauskuvallisena tarinana siitä, mitä erilaisuuden pelko on, mitä julmaa se saa aikaiseksi ja mitä kokevat he, jotka menettävät ihmisen arvonsa esimerkiksi vakavan sairauden, elämänmuutoksen, vanhuuden, vammautumisen tai muun syyn vuoksi. Gregor Samsa ei kadottanut omaa minuuttaan, mutta muodonmuutos sai läheiset perheenjäsenet suhtautumaan häneen eri tavoin – julmaa – niin julmaa!

Tainaron käynnistyy jännittävänä tutkimusmatkana hyönteisten todellisuuteen, jossa ihminen on ihminen ja hyönteiset maailmassaan hyönteisiä. Vähitellen asiat muuttuvat. Ihmisestä alkaa kehittyä tutkimuskohteittensa kaltainen, hän kokee vähitellen erilaisia ainakin ulkoisia muodonmuutoksia ja lopulta samaistuminen tutkimuskohteisiinsa hyönteisiin huipentuu ihmisyyden rajojen täydelliseen häivytykseen. Ennen tätä ihminen on pohtinut kuinka kummaa on, että jotkin tainaronilaiset käyvät läpi muodonmuutoksia. Heidän minuutensa ei sinänsä ole kadonnut minnekään, he vain ovat toisen näköisiä. Tämä ihmisen ihmettely haipuu taustalle naisen muuntuessa tainaronilaiset omalla tavallaan. Minua kiehtoo kysymys: oliko muodonmuutos vapaa valinta, jotakin olosuhteiden pakosta tapahtuvaa vai sattumaa?

Olen lukenut Ovidiuksen Muodonmuutoksia. Niissä muodonmuutokset tuntuivat olevan usein pakon sanelemia tapahtumia. Jumalat ja silleen. Muodonmuutokset tuntuivat usein enemmän ja joskus vähemmän väkivaltaisilta pakoreiteiltä ulos surusta, kivusta, peloista, sydänsuruilta, kenties kuolemaltakin (kuolemattomuuden saavuttaminen muuttamalla muotoa?), väkivallan uhalta, pakkoavioliitoilta ja niin edelleen.

42364961130_1d90c62565_z.jpg
Kuvassa Aino Venna ja Kati Outinen. Kuvaaja Kastehelmi Korpijaakko

Krohnin Tainaronista rakentunut teatteriesitys oli fantastisen outo tai fantastinen ja outo. Vierauden tuntua toivat hyönteisten erilainen tapa olla olemassa, vaikka hyönteisten todellisuutta reflektointiinkin pitkälti ihmisille tyypillisin kysymyksin ja näkökulmin. Kenties Tainaronin esityksessä ei lopulta ollutkaan kyse hyönteisistä vaan ihmisestä muutoksessa. Ihmiskeskeisyys näkyi muun muassa siinä, että kerrotaan mitä ihminen kokee ja kuinka ihminen kohtaa jotakin itselleen vierasta.

Minulle on kiehtovaa, että kertoja ei tuntunut pelkäävän hyönteisiä vaan oli heistä aidosti kiinnostunut, kai vähän rakastunutkin tai vähintään ihastunut, ja etäisesti minulle jäi tuntu, että kertoja halusi olla hyönteisten kaltainen itsekin. Yhdessä kohtauksessa hän palaa menneisyyteensä ihmisten maailmassa. Hän etsii vanhan radion navigaationappulan kautta maailmaa tunnettujen maailmankaupunkien välissä. Kuuluu ihmisääniä, lukuisia kieliä ja kohinaa ihmisten puheen välitiloissa. Tämä sai minut ajattelemaan, että kenties hän (nainen, kertoja) oli aina matkalla Tainaroniin tai ainakin paikkaan, jossa ei ole ihmisiä. Ja jos näin on niin pääsikö hän vihdoinkin kotiin tai paikkaan, joka tuntui kodilta? Oliko matka Tainaroniin pako jostakin? Ja jos oli, niin minkä merkityksen muodonmuutos saa? 

*

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

Esityskuva: Kastehelmi Korpijaakko

Kuva lipusta ja käsiohjelmasta: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tainaron

Pohjautuu Leena Krohnin samannimiseen kirjaan (Tainaron, 1985)

Pieni näyttämö, Kansallisteatterissa

Kantaesitys: 29.8.2018

Esiintyjät: Kati Outinen ja Aino Venna

Esityksen musiikin säveltänyt Aino Venna, muu musiikki Palpalasi (Mirshekari ja Sistani)

Ohjaus: Essi Rossi

Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi

Esitysdramaturgia: Essi Rossi ja Iisä Hämeen-Anttila

Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen

Videoiden suunnittelu ja toteutus: Milla Martikainen ja Aino Venna

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen

Naamioinin suunnittelu: Krista Karppinen

Robotit: Iiro Tujula ja Mikko Murtomaa

*

Esitys koettu Kansallisteatterin bloggariklubilaisena pe 31.8.2018

*

Lisää teatteria blogissa

Teatterissa! Michael Baran: Tyttö, joka käveli (Aaveille ja eläville)

Teatterissa! Eugene O’Neill: Long Day’s Journey Into Night (Wyndham Theatre)

Teatteri: Juha Hurme: Lemminkäinen

Teatterissa!