Samuel Beckett: Sanoinkuvaamaton

Miten kuvata kirjan jättämää jälkeä? Minkälaisia ajatuksia kirja minussa herätti? Miten koin Sanoinkuvaamattoman?

Ensimmäinen virtuaalinen jälki päivittyi Instagram-tililleni: 

 

Lukemisen jälkeinen tila

Täytyy jatkaa ei voi jatkan hiljaisuudessa                           

ovi ovi ovi

Tarinani ovi hiljaisuudessa täytyy jatkaa

 

Kirja alkaa:

”Missä nyt? Milloin nyt? Kuka nyt? Itseltäni sitä kysymättä. Sanoa minä. Siihen uskomatta. Kysymyksiä, oletuksia, sanoa niitä siksi. Mennä eteenpäin, sanoa sitä menemiseksi, sanoa eteenpäin. Voiko olla, että yhtenä päivänä, näin sitä mennään, en lähtenytkään mihinkään, vaan pysyin aloillani, missä, sen sijaan että olisin vanhan tavan mukaan lähtenyt ulos ja viettänyt päivän, myös yön, mahdollisimman kaukana kotoa, ei se ollut kaukana. Ehkä se alkoi näin.” 

Kirja ei ole koolla pilattu. Noin 185 sivua inessiivistä pölinää epätilasta. Puhujasta tai äänestä tai minästä ei voi olla varma. Joku se on, mutta missä, milloin, mikä, miksi, miten jne-jne. En tiedä miksi olisin edes kiinnostunut ihmisestä puheen takana. Olen kiinnostunut vain puheesta. Onko kuitenkaan näin? Hanakasti nimittäin etsin ihmistä, vaikka kieli rikkoi polkuani toistamiseen tuoden aina uusia esteitä ja sokkeloittaen kulkuani. 

Etsin kirjan ihmistä. Ainoa ääni, joka on – vai onko? Onko hän moniääninen? 

Oli myös hetkiä, jolloin mietin, voisiko kirjan minä olla kirjailija itse. Onko tässä Samuel Beckett ihan Samuel Beckettinä kommentoimassa aiempia kirjoituksiaan? Sanoinkuvaamattoman tekstimassan seassa lukija kohtaa Beckettin aiempia kirjallisia hahmoja. Heistä Molloy ja Malone (kuolee) kuuluvat ”väljään trilogiaan” Sanoinkuvaamattoman kanssa. Sanoinkuvaamaton on trilogian viimeinen osa. Silti itsenäinen. Malone (kuolee) on toinen osa. Sanoinkuvaamattoman maailmassa Malone vaikuttaa tyhjältä kuorelta, hengettömältä kappaleelta, joka kirjan alkupuolella kiertää jonkinlaista kehämäistä liikerataa paikoillaan olevan minän ympärillä. Tuossa epätilassa ei tunnu tapahtuvan mitään muuta kuin kappalemaisuuksia leijumassa tai kulkemassa omia liikeratojaan. Tämä tekee kirjan alkupuolesta epämukavalla tavalla kauhunomaisen. Rakoilevaa subliimin tuntua. Surrealistista kauhua, joka tekee mielen levottomaksi. 

Mutta onko Sanoinkuvaamaton Beckettin henkilökohtainen ääniraita itsestään kirjailijana reflektoimassa aiempaa tuotantoaan ja kirjoittamista (prosessina)? Olenko edes kiinnostunut jatkamaan tätä ajatusta eteenpäin? En halua kaventaa kirjaa tähän yhteen viitekehykseen. Heitän kysymykseni ilmaan. (Mitä niille tapahtuu painovoimattomassa tilassa?)

Mutta jos en halua määritellä kirjaa, niin miten voin siitä ylipäätään kirjoittaa? Miten kirjoittaa siitä, josta ei voi kirjoittaa? Voinko määritellä lukukokemukseni? 

Tästä lähtee oma inessiivinen pölinäni. 

Koin Sanoinkuvaamattoman jonkinlaisena monologina, mutta en kuitenkaan. Puhuja ei vaikuta eheältä kirjalliselta hahmolta. Hänen ajattelunsa ja minuutensa rajat vaikuttavat olevan irrallaan ajasta ja paikasta. Minä on, joka puhuu, mutta minä on yhtä aikaa rajallinen (määrittelee itseään väite- ja kieltolausein) ja rajaton (tai oikukas, irrallinen, lipevä, välinpitämätön…). Onko hän olemassa muuten kuin sanoissa? 

Lukemisen edetessä ja tyhjiön hiipuessa taustalle, lukija kohtaa Mahoodin ja Wormin. Näiden kahden läsnäolossa minä tuntuu käyvän dialogia (itsensä kanssa) olemassaolonsa rajoista ja olemassaolonsa sisällöstä. Mitä hän on, mitä hän ei ole, mitä jokin toinen on. 

Kirjasta jäi minulle vaikutelma jatkuvien muodonmuutosten kuvauksena. Lukijan yhtenä tehtävänä voi olla pyrkiä luomaan järkeä jatkuvien muodonmuutosten syihin ja kulkusuuntiin, mutta itse koin ne pääosin vapaana assosiaationa. Ajatus on todellinen siinä hetkessä, kun se tulee ulos. Ajatus on todellinen siinä hetkessä, kun se saa kirjallisen muotonsa kirjaimina ja kirjainjoukkoina, joita kutsumme sanoiksi. Jupisen: haluan paeta merkityksenluontia ja merkityksenantoa kirjan lukukokemuksen äärellä. Miksi tässä kirjassa pitäisi olla järkeä? Tämä ei ole millään muotoa perinteinen lukuromaani. 

Nuo muodonmuutokset tapahtuvat erilaisina tilamuutoksina ja minä on jatkuvan itseprosessoinnin liikkeessä. Lukijalle tämä näyttäytyy kielen, äänenpainojen, miljöön, rytmin, tunnelman, puhujan mielialan jne jne muutoksina. Minän ajatukset pujahtelevat, vellovat, jumittavat, katkeavat, pinnistelevät, kiitävät, katoavat lukemisen edetessä. Minän mieli käy läpi metamorfooseja, muovautuu sanojen ja kaikenlaisten asiantilojen lisääntyessä. 

Tulin lukemisen aikana miettineeksi, kuinka kieli luo tai tuottaa todellisuutta ja minuutta. Ja pohdin, että onko jotakin olemassa, jos sillä ei ole sanaa tai jos sitä ei ole kielen avulla todettu, annettu ilmiasua, muotoa, syytä olla olemassa? Onko olemassa vasta kun on nimetty, sanallistettu, kielellä tehty eläväksi. 

Ja edelleen… Etsin kodin kirjahyllyistä Stephen C. Levisonin kirjan Pragmatics. Ajatukseni jäivät jumittamaan puheaktiin, puheaktiteoriaan, -teorioihin. Mieleen pinnistää myös looginen positivismi ja Wittgenstein. Mikä hänen kuuluisa lausahduksensa olikaan? 

Mutta hetkisen pituinen paluu kirjan tilakokemukseen. Se oli minulle vahva. Se ei ollut paikan kokemus vaan tilan. Paikka kirjan sivuilla tuntui muistojen herättämältä, mutta tila ja sen sisällä oikukkaan metamorfoosinen minä oli äänessä. 

Välillä lukija kulkee surrealistisessa kauhuntilassa, josta vaikutelmaksi jää, että kappaleet (minä ja muut attribuutteineen) liikkuvat tyhjiössä. Kelataan avaruutta ja kelataan, että kulkeeko siellä mikään vai miten se avaruus sitten toimikaan. Välillä ollaan henkisesti ja fyysisesti varjoisalla kadulla ja nähdään groteskeja kuvia. Ja kirjan puolen välin hujakoilla tai sen jälkeen kohdataan Madeleine, josta käynnistyy tekstimassajakso, jossa minulle oli kaikuja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä – kirjahirviöstä. Kenties ei ole sattumaa, että Madeleine on kirjassa. Toki ei leivoksena vaan liitettynä rakkauteen jollakin tavalla. Jotain epämääräistä. Jotain. Epämääräistä kirjassa on paljon. Lukija joutuu töihin. 

Kirjassa ihminenkin on kappaleina. Osista ei tunnu kuitenkaan muodostuvan kokonaisuutta. Levoton ajattelun liike kenties syynä tähän. Ihminen on kuitenkin osia. Usein mainitaan silmät, suu, kädet, jalat, peniskin pari kertaa, korvat.  Ja tämä kaikki tapahtuu kiperän synteesejä muodostumattoman jupinan kautta. Minä esittää jonkin teesin ja samalla kieltää sen tai esittää jotakin vastakkaista ja synteesi jää uupumaan. On ja ei ole. Ei ole on ei ole on on ei ei ole on. Tämä ajatuksellinen kliimaksittomuus toi kirjaan energiaa, joka ajoi minut lukemaan kirjaa eteenpäin. Minua kiinnosti tietää, kuka on tämä minä, joka kirjassa on. (eih!) Mitkä ovat hänen fyysiset ja henkiset rajansa? Mikä on hänen historiansa? Minne hän on menossa? Hänen ajallinen sijaintinsa. Onko häntä olemassa? Miksi, missä, miten hän olemassa? Olin lukemisen aikana sittenkin kiinnostunut ihmisestä. 

Sanoinkuvaamattomassa toistetaan paljon. Ikään kuin rakennettaisiin jotain kehää (hermeneuttista?). Välillä vaiettiin vain siitä, mistä ei voida tietää tai puhua. Välillä tuntui kuin minä on olemassa vain siksi, että hän ajattelee. Jotain silti etsittiin. Jotain hahmotettiin lukuisien negaatioiden kautta. Ikään kuin sanottaisiin sanomatta mitään varmaa yhtään mistään. Minkälainen ihmiskuva tämä on? Minkälainen kuva tämä on yhtään mistään? Miksi mitään ei sanota varmuudella? Ei ole mitään stabiilia, pysyvää – kulttuuri ja ihminen ovat liikkeessä. Hegemonia ei ole totuus. Tyhjän päällä oleminen? Mikä on perusta? Ja niin edelleen. Kuinka modernia vai postmodernia vai postpost ja niin edelleen. 

Ikkunat ja ovet olivat läsnä. Pako ja ulospääsy. Siirtyminen toiseen tilaan tai kenties jopa paikkaan. Ja musta ja harmaa olivat läsnä. Ja hiljaisuus. Loppua kohti tunnelma valoistui tai keveni. Alun kappaleiden liikkeet, groteskit kuvat ja sen sellaiset katosivat ja minä vaikutti löytävän muotonsa tai ainakin jonkin mahdollisuuden jonnekin jostakin ulos tai jotain ovi ovi ovi. 

Mietin kirjaa lukiessa ajattelun ja ajattelun kulun imitointia. Olen joskus aikaisemmin tuonut blogissa tai jossakin esille sen, että kuinka moni ihminen ajattelee kokonaisia lauseita? Sanoinkuvaamattomassa kenties imitoitiin ajattelun tilamaisuutta ja prosesseja, niiden lainehtivuutta, kietoutuvuutta, sinkoiluvuutta, palaisuutta, katkonaisuutta, nimettömyyttä, sanoinkuvaamattomuutta. Jotain jotain. Ovi. 

Sanoinkuvaamattomaksi yllättävän paljon sanoja kuvaamaan sanoin mikä sanoinkuvaamaton tila on. Hakee eksaktia tai sitten pakenee sitä, fluidinen minä alati muutoksessa, itsetarkkailu. Toistan. Itsetarkkailu. Ihminen on kiinnostunut itsestään.

Levoton tyhjä tila ja millä sen täyttää. Ajaton tila, tietoisuuden monologi. Onko olemassa seurauksia, jos ei ole aikaa? Jos sanoissa on vain nyt sillä hetkellä, kun sen lukee? Onko olemassa seurauksia? 

Lukeminen tekona. Miksi luen tätä? Tai miksi luin tämän? Miksi luit tämän? Miksi luet tätä?

Lopun keveyteen liittyi myös kohinan ja hälyn vaimeneminen ajattelussa. Kun Mahood ja Worm ovat poissa, alkoi tyynempi ja selkeämpi loppujakso. Vain minä, vain ovi. 

 

1222DBD2-36EE-4AA2-99F0-BCAA5CC8A1CF

Teksti ja kuvat: Heidi / Kosminen K

 

Samuel Beckett: Sanoinkuvaamaton

1953

Teos 2018

Suomennos: Caj Westerberg

Kannen suunnittelu: Jenni Saari

185 sivua

 

Kirja kustantajalta 

 

Tekstissä mainittu kirja

Stephen C. Levison: Pragmatics (Cambridge University Press, 1983/2011)

 

Lisää jotain tällaista blogissa: 

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Stina Saari: Änimling

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa

Kirjoitan mitä koin.

Kuvia, ajatuksia raameissa, jotka suodattavat sisään valoa, tunteita, aistikokemuksia. Lapsen (erityisen) ääni sivuilla paikka paikoin. Mielikuvitus, fantasia, kun niin paljon on mahdollista – melkein mikä vain. Satumaisuus, hetkittäinen läsnäolo, avoimuus, herkkyys, älykkyys, uteliaisuus, tarkka havainnointi … ja jotain mitä haluaa suojella aikuiselta tylsyydeltä, urautuneisuudelta ja pakkomaisuudelta. Aikuiset ovat todella tylsiä.

Vapautta olla ja se sai hymyn huulilleni. Rajattomuus ei ole huono asia, jos se kanavoituu hyvään. Ensimmäisen osan lapsuuden ääni. Lapsuus on saari, josta joutuu lähtemään merelle. Vai tapahtuiko syntymä? Kohdun maailma, josta joutuu lähtemään?

Runoista monet hengittävät mielikuvia sisään ja ulos. Minä-äänen kokemuksellisen liike. Ajatus ja tunne ulos maailmaan, havainnot maailmasta sisään minä-äänen yksityiseen todellisuuteen. Lukijana näin tämän hengityksen.

Minkälaisia teemoja minulle nousi esille runoteosta lukiessa? Vanhemmuus, tuore vanhemmuus ensimmäisen lapsen kanssa, äitiys, äidin kehollisuus, naisen kehollisuus, parisuhde vanhemmuuden äärellä.

Mitä muotoja minulle nousi esille runoteosta lukiessa? Kuvamaisuutta, hetkiä jotka laajentuvat ja supistuvat (liike), dialogia, trialogia, monologia, pisteliäitä pintoja, sileitä ja liukkaita pintoja ja kappaleita (olio, elementti, osa kokonaisuudesta). Margotin, Boriksen (pariskunta) ja Lulun (lapsi) äänet muodostavat kokonaisuuksia, joiden merkitystä en aina löytänyt. Mutta häiritseekö se minua? Ei oikeastaan. Maailmassa on paljon kokonaisuuksia, joista ihminen näkee vain osia ymmärtämättä, että mihin ne kuuluvat. Ja on myös mahdollista katsoa kokonaisuutta ymmärtämättä, että se on kokonaisuus tai kokea kykenemättömyyttä nimeämään sitä (kokonaisuus, mutta mikä sen nimi on?) Ja eikö voi olla myös niin, että asiat eivät aina muodosta kokonaisuutta (tai ne voi sellaiseksi yhdistää, mutta se on väkivaltaa).

Ilahduin isosti runoteoksen kielikuvista ja kielen käytöstä. Vaikka teemojen käsittely oli paikoin vikkelää ja herkkää, niin kieli teki niistä lähestyttäviä ja yllättävillä tavoilla paikoin myös hauskoja ja joskus kuvallisuudessaan vain hienoja (kuten tapana on kai sanoa) rönsyillessään oletusarvonsa yli. Esimerkiksi: ”Meidän kotimme voisi olla unettomien sudenkorentojen pesä. Sellainen, jossa unettomuudella on tarkoitus, jossa unettomuudesta tehdään housuja. Sinä olet hyvä kehräämään.” (s. 26) Pidän tällaisesta mielleyhtymien  vapaan asssosioinnin tunnusta ja yllättävistä, absurdeiltakin vaikuttavista vertailuista ja kuvien yhdistelmistä. Rajojen ylitykset ovat kiinnostavia. Sudenkorennot, niiden pesä ja unettomuus, tarkoituksenmukaisuuden arviointi, funktionaaliset housut ja kehrääjä. Riemunkiljahdus ilman ääntä (miltä se näyttää?)!

Luin teoksen tulkintaani paljon puhetta parisuhteesta, jota vauvan tulo muokkaa uudelleen. Muutostila parisuhteessa ja kuinka runoissa se ajateltiin lukijalle ääneen kokemuksina ja tunteina. Luin teokseen myös vahvan kehollisuuden, fyysisyyden, ruumiillisuuden (kuolemme kaikki joskus, joten miksei vartalosta voi puhua myös ruumiina?), vartaloisuuden. Tämä fyysisen olemisen pohdinta tuli naisesta. Ja seksuaalisuus. Akti tai hapuilu aktiin, aktissa, aktista ulos. Fyysinen etsintä. Ääriviivat, ääriviivojen etsiminen, jotta ne voi kadottaa yhdessä hetkessä. Kehollisuus, kehon ruumiin vartalon torson (objekti?) lihan hermojen säikeiden ihon tunnistama halu, joka etsii syytä olemassaoloa suuntaa tahtoa kaipuuta tarvetta tilaa uudelleen löytämistä onnea tuskaa sitä jotakin.

Fyysisen rajattomuus tai tulkinnallinen kokemuksellinen rajattomuus ei tihenny runoteoksessa vain aikuisen (naisen) kehoon. Se löytyy myös lapsen kehon uudelleentulkinnasta. Esimerkiksi näin:

”Ullakolta löytyy piirrustus, jossa

ihmisen raja tekee ympyrää.

Se olen kai minä pienenä

dallaspulla kädessä.” (49)

Tämä runo riemastutti paljon lukuhetkellään ja iloitsen siitä edelleen runoteoksen jälkeen. Runoteokset voivat koostua minulle usein yksityiskohdista (kadotan kokonaisuuden) ja ilahtelen tällaisten yksittäisten säkeiden äärellä pitkään kunnes voin jatkaa eteenpäin. Tässä lapsi kokee dallaspullan. Lapsesta tulee dallaspulla. Tuo suuri merkittävä kaiken ihmisrajat täyttävä ylittävä ja muovaama dallaspulla. Kehät kehät ympyrät ympyrät. Oi dallaspulla! Tärkein asia ikinä yhden lapsen maailmassa yhdellä hetkellä. Oi! Dallaspulla!

Koin Luhtavaaran runoteoksen monitasoisena ja monitilallisena. Sen pinnat (kieli, sanat, kirjaimet) ovat kiinnostavia, koska pinnalla tapahtuu paljon. Löysin useita yksityisiä ja yhteisesti jaettuja tiloja. Ajallisia ja ajattomia pintatasoja. Koin, että minut vietiin hyvin lähelle jotakin yksityistä, mutta en ollut varma haluanko olla tarkkailija. Intiimeissä kuvissa on se vaara, että jos katsoja ohjataan niitä katsomaan, niin hänen reaktionsa voi olla: ei kiitos. En halua nähdä mitään näin yksityistä. Mutta kieli onneksi mahdollistaa etäisyyksien oton. Runokielen metaforallisuus ei anna heti kaikkea.

Olin runoteoksen äärellä jälleen yhden ”ikuisuuskysymykseni” äärellä. Onko minun ymmärrettävä sanat runot teksti teos kirjailijan tavoin (samoin kuin hän, mitä hän on tarkoittanut) vai niinkuin minä ne ymmärrän? Sanojen merkitykset ovat henkilökohtaisia. Sana on yksikkö ja yksilö. Ne muodostavat joukon, joukkoja. Ne kommunikoivat keskenään, kohtaavat, torjuvat, etsivät toisiaan, kieltävät toisensa ja itsensä, hukkuvat, löytyvät, eksyvät, sijoittuvat, odottavat… hetkinen – voiko olla niin, että minä en hallitse sanojen välittämiä tulkintoja lainkaan? Mutta enkö minä lopulta muodosta sanojen ryhmistä (lauseet, säkeet, kappaleet, tekstikokonaisuudet) oman tulkintani ja se voi vaihdella ajasta ja paikasta toiseen? Miten sinä koet dallaspullan (suora kysymys)? Miten minä koen dallaspullan? (oletko valmis?) Miten hän kokee dallaspullan? (arpapeliä) Miten me koemme dallaspullan? (keskusteltu, sovittu merkitys), miten te koette (ihmisjoukkona) dallaspullan? (mihin yhteisesti sovittuun merkitykseen olette päätyneet?) Miten he kokevat dallaspullan? (!) Miten se kokee dallaspullan? (mikä se?) Miten dallaspulla koetaan? Mikä on dallaspulla? Mikä tekee dallaspullasta dallaspullan (ja kenen mukaan?)? Huh – mikä härdelli!

Koin runoteoksen käymistilana minäkertojassa. Tässä tilassa runojen minuus kehittyy, sekoittuu, hämmentyy, muovautuu joksikin toiseksi mikä oli ollut. Paikantumista uuteen rooliin (äitiys, parisuhteen osapuoli lapsen syntymän jälkeen, oman kehon uudet rajat, tuntemukset ja kokemukset). Näin runoteoksen sivuilla avautuvia ja sulkeutuvia ovia. Mietin läpivedon merkitystä. Mietin mitä jää varjoon? Mikä jää liikkumatta paikoilleen? Onko se (liikkumaton) ongelma vai suojeleeko se jotakin? Mietin valoa ja puhaltavaa ilmavirtaa. Ajattelin lukemisen aikana, että ihminen ei voi ajatella kieliopillisesti eheitä lauseita tiedostamattomassa.

Havaitsin intertekstuaalisuutta. Esimerkiksi Marguerite Duras. Tämä nosti esiin mielleyhtymiä Duras’n kirjallisuuteen. Halu, iho, tahto, mahdottomuus, mahdollisuus, kaipaus, suunta, pysähtyminen. Pinnan avaus ja kompleksisuuden esitys. Ruumiinavaus halulle, tahdolle, tunteillekin. Ei selkeitä vastauksia, koska niitä ei ole – vai onko? Mistä vastaus etsitään? Itsen ulkopuolelta vai itsen sisäpuolelta? Miksi tällainen kahtiajakoisuus? Eikö se ole rajoittavaa? Joko on tai ei ole? En ole löytänyt tätä ehdottomuutta Duras’lta ja en tahdo sitä tässäkään ajatella. Liike, jatkuva ja pysähtyvä, impulsiivisuus, katkonaisuus, katoaminen ja paluu yllättävästä suunnasta ja kenties jopa uudessa olomuodossa. Aika ja sen kuluminen ja mitä se tekee ihmiselle. On hetkiä ja niissä tapahtumia (tapahtuvia) reaktioita ja valintoja. Mikä on hetki? Voisiko aika olla verkosto? Ei lineaarinen viiva, ei edes syklinen. Hetki ja tila. Tila hetkessä, hetki tilassa. Kumpi on vahvempi? Onko sillä merkitystä? Jos on niin miksi ja mihin (on merkitystä)? Halun säikeitä runoissa oli lukuisia. Ihmisen fyysisyys ja metafyysisyys. Ihmisen fyysisyys, iho liha hermosto merkitsevät tahtoa ja tunteita. Onko ihmisellä sielua?

Kokonaisuus? Näin kaksi aikuista akateemisesti koulutettua aikuista, joille on syntynyt lapsi. Runoteoksessa käytiin läpi parisuhdetta ja ihmisen (naisen) fyysisyyttä. Halu ja seksuaalisuus äidiksi tulemisen jälkeen. Ajattelin lukemisen jälkeen: raikas, tilava, valoisa, rouskuva, leikkisä ja jotain mitä usein kutsutaan rehelliseksi, avoimeksi, avoimen rehelliseksi, rehellisen avoimeksi (mikä näiden ero on?). Ajattelin kuinka runouden kieli parhaimmillaan pudottaa kulttuuriset ilmimerkitykset laidan yli ja nostaa esille jotakin omintakeista.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi / KosminenK

*

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa

Teos

2019

Ulkoasu: Marika Maijala

96 sivua

*

Arvostelukappale kustantajalta

*

*

Lisää runoteostulkintoja blogissa:

Stina Saari: Änimling

Veera Antsalo: Imago

Runoreaktiot!

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut

Lukuvuosi 2019 ja nostoja kirjavuoteni luetuista

Vuosi 2019 oli joillakin mittareilla tuhnuinen lukuvuosi. Luin vähemmän kirjoja kuin edellisinä vuosina ja Helmet – lukuhaaste ei valmistunut. Oikeastaan jossakin vaiheessa vuotta totesin, että en edes yritä suorittaa Helmet – lukuhaastetta. Luen kirjoja jo muutenkin melko paljon ja kykenen myös haastamaan itseäni lukijana. Voin myös asettaa itselleni henkilökohtaisia lukutavoitteita. Silti olen ottanut mielenkiinnolla vastaan uuden Helmet – lukuhaasteen ja jos jokin tänä vuonna lukemani kirja sujahtaa johonkin lukuhaasteen kohtaan, niin antaa mennä vaan ja jos jokin lukuhaasteen kohta puhuttelee erityisesti, niin alan sitä lukuhaastekohtaa varten etsimään omista hyllyistä tai kirjastosta sopivaa kirjallisuutta.

Kirjavuoteeni 2019 kuului myös tämän blogin junnaaminen paikoillaan – välillä viikkoja, välillä parikin kuukautta. Tämä on harmittanut minua, sillä pidän todella paljon kirjoittamisesta.

Vuoden 2019 aikana innostuin harvasta kotimaisesta uutuuskirjasta aiempiin vuosiin verrattuna. Kovinkaan moni uusi kirja ei vetänyt välittömästi puoleensa. En tiedä oliko ”vika” markkinoinnissa, mutta luultavasti enemmän minussa lukijana. Aloin vuoden edetessä kaipaamaan aiemmin julkaistua kirjallisuutta ja halusin täyttää sillä lukuvuoteni noin pääosin. Tiedän, että osa vuoden 2019 julkaistuista kirjoista tulee lukuun parin vuoden sisällä, koska joukossa on varmasti myös minulle kiinnostavaa kirjallisuutta.

Haluan nostaa tähän kuitenkin maininnan tasolla muutaman vuoden 2019 aikana julkaistun kirjan, joka jätti jäljen tai riemastutti muuten. Lukujärjestyksessä: Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki, Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista, Maria Matinmikko: Kolkka, Rachel Cusk: Siirtymä ja Pauliina Haasjoki: Himmeä sininen piste. Vuoden aikana löysin myös useamman minulle uuden kirjailijan, jonka tuotanto on minulta jäänyt aiemmin kokematta. Ilahduin isosti mm. Liv Strömquistin sarjakuvista, Rakel Liehun runoudesta ja Adelaida García Moralesin proosasta. Näistä kolmesta etenkin García Morales jysähti tajuntaani. Tunnelman mesmeroiva ja elevoiva outous oli usean onnistuneen elementin sekoitus. Oli ripauksia ympäristön vaikuttavia kuvauksia ja läsnäoloja henkilöhahmojen sisäisissä todellisuuksissa. Kerronta eteni tapahtumatiloina, joista ei usein voinut ennakoida, että mihin suuntaan oltiin menossa. Ja oli jotain rajoja ylittävää läsnäoloa myös, jota oli hankala määritellä. Kiehtovaa kirjallisuutta.

Joskus kirjavuoteni menevät näin ja lopulta en ole täysin vakuuttunut siitä, että lukuvuoteni olisi ollut kehno. En koe mielekkääksi mitata lukuvuottani lukemieni uutuuskirjojen määrällä, koska tiedän olevani muutenkin huono pysymään ajanhermoilla. Olen siihen nähden todella huono kuluttaja. Mutta ajanhermolla oleminen ei ole vain kuluttamista vaan oman aikansa seuraamista. Kenties olen tässäkin melko huono, sillä joskus tuntuu että jokin pinnalla oleva ilmiö tai tapahtuma on vain vanha tuttu uusissa vaatteissa.

Ja kun katson kirjavuottani taakseni päin, niin olen vakuuttunut siitä, että kirjavuoteni 2019 lukutuntuma on ollut hyvä. Se on ollut syventyvä, meditoiva, ideoissa vellova ja hyvää tekevän seesteinen.

*

Pidin vuoden 2019 osalta kirjaa lukemistani kirjoista ja eräänlaisista metatiedoista kirjojen ympärillä kuten: julkaisuvuosikymmen, julkaisumaa, kustantaja ja joitain kirjailijaan liittyvää infoa kuten syntymävuosi ja sukupuoli (kuinka binääristä blaah). Seuraan tällaisia tietoja lukuhistoriassani, koska olen kiinnostunut tietämään, mitä tällaiset tilastot voivat kertoa. Eivät ne paljasta kirjan sisältöä, eivätkä lukemisen jättämiä jälkiä minuun, mutta jotain valinnoista, mitä olen tehnyt lukemisen suhteen. Lukemisen jättämistä jäljistä olen useimmiten kirjoittanut tänne blogiin, mutta vuoden 2019 osalta enemmän tätä puolta löytyy instagramtililtäni kosminenk.

Tilastot vuodesta 2019 löytyvät täältä: Kirjavuosi 2019 tilastoina  ja kaikki vuoden aikana luetut kirjat löytyvät täältä: Luetut kirjat 2019 . Aiempien vuosien tilastoja löytyy täältä: Luetut kirjat 2016-2018

Olen lukenut kuukausitasolla vaihtelevan määrän kirjoja kolmesta 24:ään. Olen lukenut varsin monipuolisesti eri genrejä, mutta tänäkin vuonna kärjessä ovat runous, näytelmät ja kertomakirjallisuus. Kenties erikoisin genre vuonna 2019 oli libretto. Luin Lorenzo de Ponten tekstin Don Giovanni (1787) ja voin edelleen todeta, että enemmistö perinteisistä oopperoista ei tekstin tasolla ole minun juttuni. Liikaa nopeita tunteita ja naisten runttaamista. Libreton käännös on Esko Elstelän käsialaa ja sellaisena erinomainen. Siinä toimivat riimittelyt, rytmisyys, melodisuus ja lukiessa kuulin Mozartin musiikin. Huikeaa!

Suurin osa lukemistani kirjoista vuonna 2019 oli 2000 -luvulta, joista en ole eritellyt vuoden 2019 aikana julkaistuja. Antiikin kirjallisuutta luin tänä vuonna vain yhden kirjan verran – todella outoa, koska pidän paljon antiikin kirjallisuudesta. Enemmistö kirjoista oli kotimaisia, mutta luin useampia kirjoja myös Espanjasta, Iso-Britanniasta, Italiasta, Japanista ja Ranskasta. Kenties erikoisin kirjamaa minulle tänä vuonna oli Kuwait luettuani Souad Al-Sabahin käännösrunokokoelman Alussa oli nainen (suom. Sari Kuustola, Ammatour Press 1994/2006). Haluan lukea jatkossa monipuolisemmin kirjallisuutta eri maista ja olenkin lisännyt tänne blogiin uuden sivun ”Kirjallinen maapallo”, josta toivottavasti löydän ainakin itselleni uutta luettavaa myös Euroopan rajojen ulkopuolelta.

Lukemistani kirjailijoista enemmistö on ollut naisia ja lähellä omaa ikääni eli syntyneet 1970- ja 80 – luvuilla. Tämän laajan ryhmän jälkeen melko reilu määrä lukemistani kirjailijoista on syntynyt joko 1960 – luvulla ja (minulle hieman yllättäen) 1930-luvulla. Kirja- ja kirjailijatietojen lisäksi olen laittanut muistiin sen, mistä kirja on tullut minulle luettavaksi. Suurin osa vuoden aikana lukemistani kirjoista on kirjastosta (97), mutta osa saatu kustantajalta ja osa tullut omasta hyllystä. Vuoden aikana olen tullut lukeneeksi uudelleen viisi kirjaa. Loppuvuodesta innostuin uudelleen Leena Krohnin kirjallisuudesta. Lisäksi olen kirjannut 12 teosta kesken jäänneiksi. Aina ei toimi tai aika ei ole ollut sopiva.

Kaiken kaikkiaan luin vuoden 2019 aikana 127 kirjaa ja Goodreadsin mukaan sivuja on kertynyt 22 420. Nämä luvut eivät kuitenkaan kerro kirjojen sisällöstä ja mitkä ovat minuun eniten vaikuttaneet.

Mitä kirjat sitten ovat tehneet minuun lukuvuoteni aikana suurimman vaikutuksen?

Vuoden mieleenpainuvimmat kirjat luku- ja genrejärjestyksessä:

 

Runoteoksia:

Stina Saari: Änimling (2018)

Sam Pink: Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (2007-2009/2012/2013)

Ryōkan: Suuri hupsu (1700/1800-luvut/2000)

Robin Robertson: The Long Take (2018)

Eugenio Montale: Valitut runot (1918-1980) – Tuo minulle auringonkukka (2018)

Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista (2007/2019)

Mikael Brygger: Valikoima asteroideja (2010)

Rakel Liehu: Readymade (1995)

Rakel Liehu: Bul bul (2007)

Osmo Jokinen: Nollapiste (1964)

Tiina Lehikoinen: Multa (2016)

 

Kertomakirjallisuus:

Antonio Tabucchi: Unien unia (1992/2008)

Thomas Bernhard: Pakkanen (1963/2018)

Samuel Beckett: Piiritetyn huoneen novelleja (1940/50-l/2000)

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema (2006/2018)

Adelaida García Morales: Etelä, Bene, Vampyyrin logiikka ja Seireenien hiljaisuus (useita pienoisromaaneja 1980- ja 1990 – luvulta)

The Complete Illustrated Works of Lewis Carroll (1865-1898/1996) (joukossa paljon runoja)

Belén Gopegui: Aukko kartalla (1993/1996)

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki (2019)

Sir John Mandevillen Ihmeelliset matkat (1300 -luku / 2013)

Marguerite Duras: Rakastaja (1984/1985)

Claude Simon: Ruoho (1983/1986)

Maria Matinmikko: Kolkka (2019)

Roberto Bolaño: Amuletti (1999/2014)

Marianne Alopaeus: Pimeyden ydin (1965/1967)

Rachel Cusk: Siirtymä (2016/2019)

Leena Krohn: Mehiläispaviljonki (2006)

Leena Krohn: Unelmakuolema (2004)

 

Tietokirjallisuus, esseet, sarjakuvat:

Antti Salminen: Kokeellisuudesta – Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään (2015)

Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (2018)

Esteille hyvästit! Opas autismikirjon, sekä adhd- ja tourette-oireisten lasten kasvattajille (2019) (tulin vuoden aikana instagram-tililläni ”ulos kaapista” kertomalla, että olen autismikirjolla ja päätin jakaa aina välillä IG-juttuja myös elämästä autismikirjolla)

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (2014/2016)

Pauliina Haasjoki: Himmeä sininen piste (2019)

 

Näytelmät:

Samuel Beckett: Voi miten ihana päivä / Viimeinen ääninauha (1959/1961/suom. 1967)

Pirkko Saisio: Koivu ja tähti (2017)

 

Teksti ja kuvat: Heidi / KosminenK