Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Kirja esittelee japanilaisuuteen kiinteästi kuuluvan shintolaisuuden, jota ei voi kuitenkaan käsitellä erillisenä muista moraalijärjestelmistä ja moninaisista uskomusjärjestelmistä, jotka ovat muokanneet japanilaisten itseymmärrystä, identiteettiä, arkea, arvoja ja yhteiskuntajärjestystä. Shintolaisuuden kanssa yhdessä kulkevat muun muassa buddhalaisuus, taolaisuus, kungfutselaisuus, shamanismi ja animismi.

Shintolaisuus on kiinteä osa Japania ja japanilaisuutta. Se on kehittynyt Japanin saariryhmillä ja elää hyvin ainoastaan Japanin saariryhmillä. Shintolaisuuden voi jakaa useimpiin suuntauksiin riippuen uskonnon harjoittamisen paikasta, syistä, johtajista ja niin edelleen. Shintolaisuus kokonaisuudessaan on historiallisesti muovautunut uskonto, joka on luultavasti edelleenkin liikkeessä. Sillä ei ole pyhiä kirjoituksia samassa mielessä kuin esimerkiksi kristinuskossa on ja sillä ei ole uskontunnustusta (”vähimmäiskriteerejä” olla uskovainen) eikä oppijärjestelmää.

*

Shintolaisuuden piiriin kuuluvat moraaliset säännöt, uskomukset, tavat ja riitit ovat olleet elinvoimaisia ja aktiivista perinnettä Japanin saariryhmillä ennen kuin ne niputettiin kenties enemmän poliittisista syistä meiji-uudistuksen (v. 1868) myötä nk. lahkoshintolaisuudeksi erotuksena valtioshintolaisuudesta. Valtioshintolaisuus tuki vahvempaa keisarivaltaa ja halusi uudistaa Japanin ulos feodaaliyhteiskunnasta. Toisen maailmansodan jälkeen valtioshintolaisuutta vaimennettiin yhdysvaltalaisen miehityksen aikana. Näiden kahden lisäksi shintolaisuuden ”lajeja” ovat mitä keskeisemmissä määrin esimerkiksi pyhäkkö- ja kansanshintolaisuus. Pyhäkköshintolaisuus on keskittynyt uskonnollisten rituaalien toimittamiseen pyhäköissä, ja tarvitsee olemassaololleen pyhäkkörakennusten lisäksi toimituksiin erikoistuneen papiston. Kansanshintolaisuus on puolestaan pyhäköistä irrallista ja hyvin rikas kokonaisuus erilaisia uskomusjärjestelmiä tapoineen eri ajoilta ja alueilta. Lahkoshintolaisuus on kansanshintolaisuuteen nähden suhteellisen uusi haarautuma ja henkilöityy usein jonkin karismaattisen tai muuten vaikuttavan yksilön ympärille, kultille tai vastaavalle.

Mytologian näkökulmasta tarkasteltuna Japani, Japanin keisari ja japanilaiset ovat taivaallista alkuperää. Japanilaiset nähdään auringonjumalatar Amaterasun jälkeläisinä ja Japani jumalten maana. Valtioshintolaisuus ponnisti vahvasti tästä näkökulmasta perustellessaan keisarin erityisaseman ihmisten joukossa ja Japanin erityisasemaa suhteessa muihin valtioihin. Jos tämän poliittisen kirkkaimman kärjen tylpistää, niin alkumyytti tarjoaa hyvin kiinnostavan mytologisen selityksen olemassaolon alkuperälle. Monilla myyteillä tuntuu olevan ”tapana” selittää alkuperiä ja syitä joskus hyvinkin abstrakteihin käsitteisiin (vrt. Raamatun luomiskertomus).

Kaksi keskeistä shintolaista tekstikokoelmaa Kojiki ja Nihonshoki kertovat sisaruksista Izanagi ja Izanami, jotka loivat Japanin saarineen, vuorineen, jokineen ja kasveineen ja joukon jumalia kuten auringonjumalattaren Amaterasun, johon liittyy shintolaisuuden keskeinen kertomus hänen piiloutumisestaan luolaan sisarensa Susano-o-mikoton suututtaessa hänet. Tämän jumalallisen riidan johdosta maailmaan tuli pimeys, joten Amaterasu oli houkuteltava ulos. Tämä tapahtui puuhun ripustetun peilin (ihaili kauneuttaan) ja juhlahumun äänien avulla. Tarina jatkuu kertoen kuinka Amaterasun lapsenlapsesta Nigini-no-mikotosta tuli Japanin hallitsija, jonka vallan symboleiksi annettiin kolme pyhää esinettä: peili, miekka ja jalokivi. Nämä pyhät esineet ovat edelleen hyvin merkityksellisiä kulttiesineitä pyhäkkö- ja keisariperheshintolaisuudessa. Nigini-no-mikotosta kerrotaan edelleen, että hänen jälkeläisistään mytologian mukaan polveutuu Japanin ensimmäinen keisari Jimmu, ja nykyinen keisari on perinteen linjassa Japanin 125. hallitsija.

Mytologia luo omanlaisensa pohjan ja selityksen alkuperille. Se ei vaali eikä vaadi tieteenfilosofisia periaatteita ja -keinoja. Yksi tieteellisestä kentästä nouseva lähestymisvinkkeli uskontojen tutkimukseen on niiden historiallinen tarkastelu. Vesterisen kirjassa esitetään, että Kiinasta ja Korean niemimaalta on tullut vaikutteita Japaniin menneinä vuosisatoina ja -tuhansina. Näistä yksi keskeisin on buddhalaisuus, joka on saanut Japanissa omat muotonsa ja Meiji-restauraatioon (1868) saakka eli rinnakkain shintolaisuuden kanssa ja välillä jopa valtauskontona.

Alunperin Intiassa kehittynyt buddhalaisuus tuli Japaniin 300-luvulla. Buddhalaisuus tuli  Japaniin kuitenkin kiinalaisittain suodatettuna. Lisäksi taolaisuus ja kungfutselaisuus ovat kiinalaisvaikutteisia uskomusjärjestelmiä ja sekoittuneet Japanin shamanismiin ja (muihin) kansanshintolaisiin tapoihin vuosien saatossa. Tänä päivänä shintolaisuus ja buddhalaisuus pyritään pitämään erillään virallisella tasolla, mutta käytännön tasolla ja kansan riveissä tyypillistä on, että buddhalaisuutta tarvitaan silloin kun muistellaan vainajia (esivanhempien kunnioitus) ja kun haudataan edesmenneet. Muissa tapauksissa käännytään shintolaisuuden puoleen. Kokonaisuudessaan rajat eri uskomusjärjestelmien välillä eivät ole näin selkeitä. Japanin henkinen ilmapiiri on hyvin synkretistinen.

Synkretismin lisäksi tyypillistä shintolaisuudelle tai japanilaiselle henkisyydelle Vesterisen kirjan mukaan on animistisuus ja panteismi. Jumalia (kami) on useita (panteismia), jumaluuksia ja henkiä myös. Niitä palvotaan, lepytellään ja niiltä anotaan erilaisia asioita, jotka vaikuttavat arkeen, menestymiseen elämässä, onnen tavoitteluun ja esimerkiksi hyvän sadon saamiseksi. Pahoja henkiä manataan pois eri keinoin. Animistisia piirteitä ovat henkien ja jumaluuksien sijoittuminen vaikkapa erilaisiin luonnonkappaleisiin (kuten kiviin ja puihin) tai esineisiin. Henkimaailma on läsnä kaikkialla, vaikuttaa arkeen ja sen vuoksi on tärkeä rukoilla ja tarjota uhrilahjoja, jotta asiat sujuvat suotuisasti. Rukouksen ja rukoilijan puhtaus (henkisesti, mutta myös fyysisesti) on tärkeää. Esimerkiksi ennen rukousta kädet ja suu tulisi huuhdella. Uhreista tyypillisimmät ovat ruokauhreja.

Shintolaisuutta voi harjoittaa kotioloissa vaikkapa kotialttarin (jumalhyllyn) kamidanan äärellä. Pyhäköillä on kuitenkin oma merkityksensä ja niiden palvelusten puoleen käännytään myös erilaisin pyynnöin tai kun esimerkiksi mennään naimisiin. Pyhäköissä voi käydä rukoilemassa ja uhraamassa ilman pappia, mutta pappejakin tarvitaan. Heidän lisäksi mikot eli naispuoliset pyhäkköpalvelijat avustavat vieraita ja esittävät pyhiä tansseja, joista pyhin kuvaa kohtausta Amaterasun paluusta maailmaan luolasta. Tansseja ei tule välttämättä ymmärtää esityksinä pyhäkkövieraille vaan eräänlaisina uhreina jumalille.

Japanissa on lukuisia pyhäkköjä, joista kenties merkittävin on Mien maakunnassa Isen kaupungissa sijaitseva Ise Daijingu, joka on pyhitetty Amaterasulle. Temppelit ovat puisia ja niiden puuverhoilu uusitaan säännöllisin väliajoin, jotta ne pysyisivät arvokkaina ja puhtaina pyhäkön tarkoituksen mukaisesti.

*

Ilmari Vesterisen shintolaisuutta esittelevä kirja on kiinnostava ja tuhti informaatioltaan. Sen näkökulma japanilaiseen uskonnollisuuteen tai henkisyyteen on kirjoittajan akateemisen taustan mukaan antropologinen. Tästä huolimatta kirja oli yllättävän historiallispainotteinen kertoen muun muassa shintolaisuuden ajallisesta kehityksestä nykypäiviin saakka ja esitellessään buddhalaisuutta, sen saapumista Japaniin ja sen roolia Japanissa eri aikakausina. Kirjassa selitettiin vähemmän tai oikeastaan tulkittiin vähemmän ja enemmän kerrottiin, kuvailtiin ja esiteltiin. Hyvin antropologista. Antropologin ote tutkimuskohteeseensa näkyi myös siinä, että Vesterinen kuvaa omia kokemuksiaan vierailuiltaan Japanissa. Mutta silloin kun asioita selitettiin niin se tapahtui usein historian ja antropologialle läheistä sukua olevan uskontotieteen näkökulmista. Itse olisin kaivannut lisää uskontotiedettä kirjaan esimerkiksi rituaalitutkimuksen näkökulmasta ja pyhän-käsitteen kautta, mutta yleisesityksenä shintolaisuuteen ja japanilaiseen henkisyyteen kirja on todella toimiva.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

2012 Gaudeamus

Kansi: Jukka Aalto

303 sivua

lainattu kirjastosta

*

Lisää Japania blogissa

Junichirō Tanizaki: Avain

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Hisashi Honda: Pyhä uni

Japani (kaikki blogin japaniaiheiset tekstit)

Mainokset

Teatterissa! Tainaron

Olen jonkin kumman äärellä. Teatteriesitys, jossa on yksi näyttelijä ja yksi muusikko. Näyttelijällä on kohtauksesta toiseen monologeja ja muusikolla on kohtauksesta toiseen lauluesitys. Lavalla vaeltelee robotisoituja ötököitä, isoja ja pieniä, valoja vilkkuvia ja surisevia. Kohtaukset ovat kuin kuvaelmia jostakin vähitellen yhä oudommasta muutoksesta, metamorfoosista ihmisyyden rajalla ja sen yli. Juoni on kadonnut audiovisuaaliseen uneen.

Olen lukenut Leena Krohnin Tainaronin. Ihastuin kirjaan, sen maailmaan. Jännitin hieman, miten suhtaudun sen pohjalta tehtyyn teatteriesitykseen.

Nainen on turisti vieraalla maalla, joka tekee matkaa, tutkimusmatkaa, tutustuu, pyhiinvaeltaa, kokee, kuvaa kokemuksiaan ja havaintojaan, kertoo, kirjoittaa kirjeitä Tainaronista. Kirjeiden määränpää on epäselvä, mutta selväksi tulee, että naiselle ei kirjoiteta takaisin. Nainen kertoo kirjeissään laajasta kartattoman orgaanisesta kaupungista Tainaronista, joka on jatkuvassa liikkeessä, muutoksessa. Tainaron on maanalainen maailma jossakin tulivuoren purkautumisuhan läheisyydessä. Katastrofaalisen tuhon äänet ja tärinät ovat läsnä. Naisen oppaana toimii jäärä (guuglettakaa, suosittelen ötökkätieto.fi:tä), mikä on ihan ymmärrettävää, sillä Tainaronin asukkaat ovat hyönteisiä. Esityksen edetessä alan ymmärtää, että hyönteisillä on jotain yhteistä, jotain tuttua ihmislajin kanssa. Yhteyden linkeistä monet ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä, mutta suhteessa ihmisiin hyönteisten todellisuudessa niille annetaan eri merkityksiä ja toimintatapoja. Esimerkiksi: Tainaronissa kuolleita ei tuhkata vaan ne annetaan ravinnoksi toukille, lapsosille, jälkikasvulle. Ja havahdun pohtimaan: miksi vertaan hyönteisiä ihmiseen enkä ihmisiä hyönteisiin? Olisiko Tainaronin osalta parempi sanoa, että ihmisillä on jotakin yhteistä hyönteisten kanssa? Tainaronissa irtaannutaan ihmiskeskeisyydestä. Tämä voi hermostuttaa, mutta minusta se on oikeastaan aika kiehtovaa.

Olen lukenut Franz Kafkan Muodonmuutoksen. Se kertoi minulle sydäntäsärkevän tarinan ihmisen muutoksesta pelätyksi ja inhotuksi syöpäläiseksi tai oikeastaan siitä mitä muodomuutoksen jälkeen tapahtuu. Surin muodonmuutoksen kokeneen Gregor Samsan hapuilua kohti läheisiään ja kuolemaa. Luin Muodonmuutoksen vertauskuvallisena tarinana siitä, mitä erilaisuuden pelko on, mitä julmaa se saa aikaiseksi ja mitä kokevat he, jotka menettävät ihmisen arvonsa esimerkiksi vakavan sairauden, elämänmuutoksen, vanhuuden, vammautumisen tai muun syyn vuoksi. Gregor Samsa ei kadottanut omaa minuuttaan, mutta muodonmuutos sai läheiset perheenjäsenet suhtautumaan häneen eri tavoin – julmaa – niin julmaa!

Tainaron käynnistyy jännittävänä tutkimusmatkana hyönteisten todellisuuteen, jossa ihminen on ihminen ja hyönteiset maailmassaan hyönteisiä. Vähitellen asiat muuttuvat. Ihmisestä alkaa kehittyä tutkimuskohteittensa kaltainen, hän kokee vähitellen erilaisia ainakin ulkoisia muodonmuutoksia ja lopulta samaistuminen tutkimuskohteisiinsa hyönteisiin huipentuu ihmisyyden rajojen täydelliseen häivytykseen. Ennen tätä ihminen on pohtinut kuinka kummaa on, että jotkin tainaronilaiset käyvät läpi muodonmuutoksia. Heidän minuutensa ei sinänsä ole kadonnut minnekään, he vain ovat toisen näköisiä. Tämä ihmisen ihmettely haipuu taustalle naisen muuntuessa tainaronilaiset omalla tavallaan. Minua kiehtoo kysymys: oliko muodonmuutos vapaa valinta, jotakin olosuhteiden pakosta tapahtuvaa vai sattumaa?

Olen lukenut Ovidiuksen Muodonmuutoksia. Niissä muodonmuutokset tuntuivat olevan usein pakon sanelemia tapahtumia. Jumalat ja silleen. Muodonmuutokset tuntuivat usein enemmän ja joskus vähemmän väkivaltaisilta pakoreiteiltä ulos surusta, kivusta, peloista, sydänsuruilta, kenties kuolemaltakin (kuolemattomuuden saavuttaminen muuttamalla muotoa?), väkivallan uhalta, pakkoavioliitoilta ja niin edelleen.

42364961130_1d90c62565_z.jpg
Kuvassa Aino Venna ja Kati Outinen. Kuvaaja Kastehelmi Korpijaakko

Krohnin Tainaronista rakentunut teatteriesitys oli fantastisen outo tai fantastinen ja outo. Vierauden tuntua toivat hyönteisten erilainen tapa olla olemassa, vaikka hyönteisten todellisuutta reflektointiinkin pitkälti ihmisille tyypillisin kysymyksin ja näkökulmin. Kenties Tainaronin esityksessä ei lopulta ollutkaan kyse hyönteisistä vaan ihmisestä muutoksessa. Ihmiskeskeisyys näkyi muun muassa siinä, että kerrotaan mitä ihminen kokee ja kuinka ihminen kohtaa jotakin itselleen vierasta.

Minulle on kiehtovaa, että kertoja ei tuntunut pelkäävän hyönteisiä vaan oli heistä aidosti kiinnostunut, kai vähän rakastunutkin tai vähintään ihastunut, ja etäisesti minulle jäi tuntu, että kertoja halusi olla hyönteisten kaltainen itsekin. Yhdessä kohtauksessa hän palaa menneisyyteensä ihmisten maailmassa. Hän etsii vanhan radion navigaationappulan kautta maailmaa tunnettujen maailmankaupunkien välissä. Kuuluu ihmisääniä, lukuisia kieliä ja kohinaa ihmisten puheen välitiloissa. Tämä sai minut ajattelemaan, että kenties hän (nainen, kertoja) oli aina matkalla Tainaroniin tai ainakin paikkaan, jossa ei ole ihmisiä. Ja jos näin on niin pääsikö hän vihdoinkin kotiin tai paikkaan, joka tuntui kodilta? Oliko matka Tainaroniin pako jostakin? Ja jos oli, niin minkä merkityksen muodonmuutos saa? 

*

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

Esityskuva: Kastehelmi Korpijaakko

Kuva lipusta ja käsiohjelmasta: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tainaron

Pohjautuu Leena Krohnin samannimiseen kirjaan (Tainaron, 1985)

Pieni näyttämö, Kansallisteatterissa

Kantaesitys: 29.8.2018

Esiintyjät: Kati Outinen ja Aino Venna

Esityksen musiikin säveltänyt Aino Venna, muu musiikki Palpalasi (Mirshekari ja Sistani)

Ohjaus: Essi Rossi

Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi

Esitysdramaturgia: Essi Rossi ja Iisä Hämeen-Anttila

Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen

Videoiden suunnittelu ja toteutus: Milla Martikainen ja Aino Venna

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen

Naamioinin suunnittelu: Krista Karppinen

Robotit: Iiro Tujula ja Mikko Murtomaa

*

Esitys koettu Kansallisteatterin bloggariklubilaisena pe 31.8.2018

*

Lisää teatteria blogissa

Teatterissa! Michael Baran: Tyttö, joka käveli (Aaveille ja eläville)

Teatterissa! Eugene O’Neill: Long Day’s Journey Into Night (Wyndham Theatre)

Teatteri: Juha Hurme: Lemminkäinen

Teatterissa!

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

Kauhujen kirjan kertomusten kauhuefekti ei ole böö:ssä, kääk:issä, ällössä tai verenroiskeessa. Silti kokoelman tarinat herättelevät epämukavaa oloa. Pari siitä syystä, että ne olivat todella tylsiä, mutta enemmistö menemällä pinnan alle, ihon alle, sydämeen ja aivojen kalvon läpi. Kertomusten teho tuli jännityksestä (miten tarina päättyy päähenkilölle), oudosta, psykologisesta vähittäin kiristyvästä klaustofobiasta tai vain jostakin yliluonnollisesta tai arvoituksellisesta, jota ei välttämättä selitetä. Lukija heitetään ilmaan ja maa taiotaan pois alta.

Kokoelman kauhukertomukset ovat seuraavilta kirjailijoilta: E. T. A. Hoffmann, Heinrich von Kleist, J. Sheridan Le Fanu, F. M. Dostojevski, Thomas Hardy, Anton Tšehov, Thomas Mann, Franz Kafka, Eugène Ionesco ja Arthur C. Clarke. Turvallisen ja tukevan perinteisiä kirjallisuuden klassikkokaanonin kirjailijoita siis noin pääosin. – – Eksyin tämän kokoelman pariin etsiäkseni kunnallisen kirjaston kokoelmista Eugéne Ionescoa tai siis hänen kirjallisuuttaan ja ilahduin, että sain luettavakseni minulle ennaltatuntemattoman suomennetun tekstin minua kiinnostavalta (näytelmä)kirjailijalta. Ilokseni hänen mukanaan tuli myös yhdeksän muuta taitavaa kirjailijaa.

Oma kauhukirjallisuuden lukuhistoriani on vähintäänkin rajoitteinen ja sen tähden tällaiset lempeät (?) kauhunväristykset ja hivuttavaa sisäistä epämukavuutta herättelevät kertomukset toimivat minulle. Esimerkiksi Lovecraftia ja hänen perillisiään lukiessa tekee joskus mieli kirkua kirja kädessä ja ryntäillä (kirkuen kirja kädessä) ympäri huonetta. Ja näistä (yli)dramaattista lukureaktioista huolimatta en voi lopettaa lukemista. Haluan sulkea kirjan, haluan lukea kirjan. Yritin kerran lukea myös Stephen Kingiä. Hänen mittaamattoman laajasta tuotannostaan tartuin Hohtoon. En päässyt loppuun asti. Tämä umpikujan kohtaaminen kesken lukukokemuksen ei johtunut siitä, että olisin nähnyt Kubrickin filmatisoinnin (koska en silloin ollut – liikaa arvaamattomia käytäviä ja sekoavia ihmisiä) vaan koska kirjan tunnelma oli liikaa. Jackissa oli jotakin ärsyttävää. Ehkä yritän jossakin vaiheessa uudestaan.

Mutta tätä vanhempaa kauhua, goottitunnelmaistakin, luen mielelläni. Näissä tarinat ovat riittävän outoja, mikä voi johtua ihan ajallisesta etäisyydestä kuvatessaan aikaa, asenteita, maailmaa, jotka ovat vieraita 2000 – luvulla. Edgar A. Poe, T. Gautier (Vereviä kertomuksia), G. Meyrink (Golem) ja niin edelleen.

Tässä kokoelmassa kauhun ja epämukavuuden ainekset tulivat päähenkilölle usein jostakin tuntemattomasta ja oudosta, joka vainoaa henkisesti ja/tai fyysisesti kertomuksen päähenkilöä. Osassa jännittynyt tunnelma tarinaan tuli rikollisuudesta kuten murhista ja ryöstöistä, jolloin kauhu on enemmänkin sitä, että mitä yliluonnollista moisiin yhteisöä ja yksilöä hirvittäviin rikoksiin voikaan liittyä. Mukana on myös oman elämän hallinnan menetyksen pelkoa ja toisaalta sen vähittäistä menettämistä (ei siis vain pelkoa). Näitä tunnelmia oli tarjolla esimerkiksi Tšehovin huikeassa kertomuksessa Sali n:o 6:ssa, joka kertoi mielisairaalan lääkäristä ja yhdestä hänen potilaastaan. Tuntemattoman kohtaamista ja oman elämän hallinnan menetystä oli riittämiin myös J. Sheridan le Fanun kertomuksessa Vihreää teetä, jossa erästä korkea-arvoista herraa piinaa demoni, jonka vain hän voi nähdä ja kokea. Demoni, joka vähitellen ottaa hallinnan päähenkilön elämästä.

Todellisuudesta, reaalimaailmasta irtaantuminen, äärimmäinen eristäytyminen ja yksinäisyys ovat pelottavia ja näitä pelkoja kokoelman jotkin kertomuksen ruokkivat. Lempeää lukukokemuksessa kuitenkin oli ajallinen etäisyys. Jos elämänhallintaa vieviä harhoja selitetään ajan tieteellä, niin lukija voi olla turvallisilla mielin. Voin lukijana rauhoitella itseäni että ei noin voi enää selittää asioita ja voin vain nauttia matkasta eli siitä kuinka tarina on kerrottu ja millä keinoin silmukka kiristyy, käytävä kapenee, huone kutistuu päähenkilön elämässä. Identiteetin ja minuuden murtumiset ovat tehokasta kauhuaineistoa. Ne tulevat ihmisestä sisältä päin, eivät ulkoa päin jostakin yliluonnollisesta tai luonnollisesta (rikolliset, huijarit jne. )

Mutta kyllä kokoelmaan kuului myös jotain häiritsevän epämukavaa, jonka äärellä teki mieli harppoa rivien yli, kenties jopa sulkea kirja. Esimerkiksi Franz Kafkan Rangaistussiirtolassa – novelli oli tällainen. Oletteko lukeneet? En spoilaa koko tarinaa, mutta siinä kuvataan kuinka kertoja on vieraana kaukaisessa maassa, jossa hänelle esitellään varsin yksityiskohtaisesti kidutuslaitetta, jolla lopetetaan rikolliseksi tuomitun ihmisen elämä tuntikausia kestävällä fyysisellä tuskalla. Novelli räjäytti minussa tulkinta- tai oikeastaan kysymyspatteristopotin. Kuinka joku voi keksiä kidutuslaitteen? Miksi keksiä kidutuslaite? Miksi minulle kuvataan se yksityiskohtaisesti? Miksi luen siitä – voin sulkea kirjan – voinko? Kenelle ja erityisesti miksi novelli on kirjoitettu? Mistä ihmisten julmuus ja sadismi? Ja niin edelleen. Joku Kafkaan perehtynyt kirjallisuushistorioitsija varmaan osaisi vastata kysymyksiini.

Kokoelman helmiksi Kafkan tekstin lisäksi minulle nousivat Le Fanun Vihreää teetä, Tšehovin Sali n.o 6, Mannin Mario ja taikuri sekä Ionescon Everstin valokuva, jossa herkullisen absurdilla kertomuksella sorkittiin vainoharhaisuutta ja todellisuuden kokemisen rajoja. Mannin Mario ja taikuri oli puolestaan hämmentäväksi roihuksi kehkeytynyt tarina perheestä, joka Italian lomallaan tulee kokeneeksi jotain pysyvästi järkyttävää ja pois-sijoiltaan sysäävää yhden illan taikaesityksen ajan. Mannin novelli kuvasi minulle muun muassa vähittäisen ärsyyntymisen roihahtamista ilmiliekkeihin. Eräänlaista hallinnan menettämistä sekin.

Minulle toimivaa kauhua taitaa olla sellainen, jossa kuvataan irtaantumista jostakin tutusta, luotettavasta ja ainakin jollakin tavalla kontrolloivasta olevasta. Vampyyrille voi näyttää krusifiksia, rikoksen voi selvittää, rikollista rangaistaan (toivottavasti ei kidutuslaitteella), kirkon miehet ja ghostbusters hoitavat kummitukset ja riivaajat, mutta ihmiselle itselleen ei voi mitään, jos hallinta pettää, identiteetti tai minuus sortuu paloiksi tai viedään sinulta lopullisesti.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

toimittanut Eeva-Liisa Manner

1964 WSOY

Kauhukertomukset seuraavilta kirjailijoilta: E. T. A. Hoffmann, Heinrich von Kleist, J. Sheridan Le Fanu, F. M. Dostojevski, Thomas Hardy, Anton Tšehov, Thomas Mann, Franz Kafka, Eugène Ionesco ja Arthur C. Clarke

Suomentajat: Eva Adrian, Kristiina Kivivuori, Juhani Konkka, Eeva-Liisa Manner, Helvi Nurminen, Aaro Peromies ja Jari Suomela

Päällys: R. Westrén-Doll

406 sivua

lainattu kirjastosta

*

Blogissa: Lisää kauhua ja absurdeja ja epämukavia tunnelmia:

Bram Stoker: Dracula

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa