Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot

Nyt ollaan klassikon äärellä. Tai miten nyt jokainen klassikon haluaa ymmärtää. Olen uskontotieteilijä koulutukseltani (pääaineeni yliopistossa) ja näin ollen Joseph Campbellin viime vuosisadan puolella välillä julkaisema Sankarin tuhannet kasvot on minulle oman alani klassikko. Se esittelee pääosin vertailevalla tutkimusotteella eri kulttuurien ja uskontojen mytologisia sankareita ja nk. sankarin matkaa.

Sankarin tuhannet kasvot on minulle myyttitutkimuksen klassikko, joka on edelleen vaikutusvaltainen myös tiettyjen humanististen oppiaineiden ulkopuolella. Esimerkiksi elokuvateollisuus on hyödyntänyt sankarihahmoihinsa ja seikkailuelokuviin Campbell ”sankarikaavaa”. Tai jos tarkkoja ollaan niin Campbell ei keksinyt sankareita vaan ne ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ja dna:ta.

Mytologia ja myytit. Campbell vertaili eri kulttuurien myyttejä keskenään, keskittyi niiden sankarihahmoihin ja tuli siihen tulokseen, että sankareiden ”matka” tuntemattomuudesta yhteisönsä pelastajaksi on hyvin samanlainen yli kulttuurirajojen. Joitakin paikallisia ja ajallisia eroja on, mutta ytimeltään sankarin matka on hyvin samanlainen. Campbell uskoi, että kaikki on tiivistettävissä yhteen sankarimalliin ja tästä nimi teorialle: monomyytti (mono, kr. yksi).

Minkälainen tuo sankarihahmon matka sitten on? Mikä on sankarin kaava? Sankaria tarvitaan, kun yhteisö on kriisissä tavalla tai toisella. Jokin ulkopuolinen uhkaa yhteisön olemassaoloa, rauhaa tai muuten arkista oloa. Yhteisö on avuton ja kärsii. Jotain tarttis tehdä, mutta ei ole keinoja tai jos keinoja on, niin ne ovat tehottomia. Kriisi jatkuu. Tällaisessa tilanteessa usein tuntemattomuudesta nousee yksinäinen hahmo, joka erinäisten kommervenkkienkin kautta sysäytyy matkalle kohti tuntematonta. Aluksi hän vastustelee, mutta lähtee matkalle kuin kohtalon sanelemana.

Sankarikokelas astuu tavallisesta arkisesta kriisiytyneestä todellisuudesta uuteen maailmaan, outoon paikkaan. Se voi olla fantastinen konkreettisesti ja/tai henkisesti. Normaalin maailman lait eivät siellä päde. Hän kokee tässä uudessa erilaisessa tilassa esteitä, kohtaa vihollisia, saa ystäviä kulkien vähitellen kohti sankarimatkansa ”syvintä luolaa” (tulikoetta, päävihollisen kohtaamista jne.). Hän selviää kaikista koettelemuksista ja testeistä. Hän saa käsiinsä ”eliksiirin”, joka on avain yhteisönsä pelastamiseen kriisistä. Sankari aloittaa paluunmatkan, mutta kohtaa vielä viimeisen tulikokeen, josta hän selviää jonkin keinon, tiedon tai apuvälineen avulla, jonka hän on saanut haltuunsa sankarimatkallaan. Lopulta hän palaa takaisin sankarina, mutta usein henkilökohtaisesti muuttuneena ja saattaa kokea jopa voimakasta ulkopuolisuutta. Hän on kuitenkin sankari ja se on jotain se. Tätä kaavaa on käytetty monissa menestyselokuvissa ja esimerkiksi George Lucas oli Joseph Campbellin kaveri. Luke Skywalker on aika klassinen monomyyttinen sankarihahmo.

Campbellin Sankarin tuhannet kasvot – kirjaa lukiessa uuvun, vaikka lukukokemus voi olla aika hienolla tavalla todellisuudesta irtaannuttava. Campbell on kuvaillut sankarimatkaa upein ja runsain esimerkein eri kulttuureista. Lukija pääsee sankarien vanavedessä jos niin minkälaisiin maalliset rajat ylittäviin seikkailuihin, kulkee taivaissa, palatseissa, pelottavissa paikoissa, selittämättömissä tiloissa ja koskettaa ikuisuutta kunnes palautetaan maankamaralle sankarin matkakuvausten päätyttyä. Kirja on aarreaitta erilaisiin mytologioihin.

Uuvuttavaa minulle kirjassa on sankarin matkan psykologisointi ja tarkennettuna psykoanalysointi. Jos psykoanalyysi kiinnostaa, niin tästä kirjasta saa varmasti lisää iloa tälle tielle. Psykoanalyysi on monomyyttiteorian ytimessä. Hollywoodin sankaripullisteiluissa ja vauhdikkaissa ja usein fantastisissa seikkailuissa tämän puolen voi unohtaa markkinahumun ja viihteen taakse hyvin mielin, mutta jos teoriaa haluaa käyttää tieteelliseen tutkimukseen niin psykoanalyyttinen tutkimusasenne on otettava vakavasti. En ole itse kiinnostunut psykoanalyysistä enkä psykoanalyyttisestä tutkimusperinteestä, joten en ole koskaan ”puhtaimmillaan” käyttänyt monomyyttiä yhtään missään.

Miten psykoanalyysi sitten liittyy monomyyttiin? Esimerkiksi siten, että myytit ja unet liitetään yhteen. Alitajunta – yksityinen ja kollektiivinen psykoanalyysin koulukunnasta riippuen on läsnä. Myytit ovat kenties enemmän sitä kollektiivista ihmiskunnan yhteistä ”alitajunnallista” omaisuutta, mutta Campbell fokusoi myös yksilön ytimeen sellaisena miten pyskoanalyyttinen ihmiskuva sen voi ymmärtää. Sankari toki pelastaa yhteisönsä, selvittää kriisin, mutta todellisuudessa hän tekee todella syväluotaavaa matkaa itseensä selvittäen erilaisia psykoanalyysin kautta tuttuja psykologisia kriisejä. On oidipuskompleksia ja sen sellaista.

Tästä kaikesta mytologisen aineiston psykologisoinnista huolimatta Sankarin tuhannet kasvot on kiinnostava ja kiehtova lukukokemus. Miksi? Koska kirja sisältää runsaasti esimerkkejä esimerkkien perään eri kansojen ja kulttuurien uskonnoista ja myyteistä. Lukukokemus on paikoin suorastaan todellisuudesta irtaannuttava. Campbellin omat henkilökohtaiset suosikkiesimerkit tuntuvat nousevat alkuperäiskansojen myyteistä ja rituaaleista sekä hindulaisuudesta että buddhalaisuudesta. Oikeastaan melkein mistä tahansa, mihin kristinusko ei ole koskenut.

Joseph Campbell julkaisi teoksen vuonna 1949 ja se on edelleen omalla tavallaan varsin vaikutusvaltainen. Kukaan ei tietääkseni ole vakavasti lähtenyt haastamaan Cambellin vertailevalla tutkimuksella eri kulttuureista kokoamaansa ”sankarikaavaa”. Itse teoriasta ja sen muodostamisen menetelmistä voi toki olla montaa mieltä. Jos tekisin itse vertailevaa tutkimusta niin tulee tuntuma kuin tekisin väkivaltaa jonkin kulttuurin alkuperälle ja itseisymmärrykselle. Poimisin jonkin tietyn piirteen, asettaisin mikroskooppiin ja sorkkisin sitä ja saman preparoinnin tekisin saman muille ”kulttuurinäytteille” ja lopulta laittaisin ne rinnakkain ja arvottaisin ne suhteessa toisiinsa. Toki vertailevassa tutkimusasenteessa on sävyeroja, mutta ihmisten kulttuurien kohdalla olisin varovainen. Jos vertailen kulttuureja laittamatta niitä minkäänlaiseen arvojärjestykseen, niin en kai olisi niin nurjilla linjoilla, mutta jos tutkimukseni tarkoitus olisi arvottaa jokin toinen kulttuuri, olemisen- , elämisen ja ideologinen/uskomusjärjestelmällinen tapa toista paremmaksi menen mielestäni tutkimuseettisesti pieleen. Joseph Campbell niputti kaikki häntä kiinnostaneet kulttuurit yhteen, oikoi paljon ja yksityiskohdat sekä kulttuuriset erityisyydet varjostuivat. Hän ei tunnu kuitenkaan arvottavan ainakaan radikaalisti kulttuureja järjestykseen, joten lukemisesta ei näin ollen tule epämiellyttävää tai kiusaannuttavaa lukemista. Campbellin asenne ei siis ole avoimen rasistinen eri kulttuureihin. Tekstistä huokuu into ja aito kiinnostunut arvostelematta syvemmin kulttuureja ja uskontoja.

Olen lukenut Campbellin ajattelua tutkineen A. Segalin lyhyen teoksen Campbellin myyttiteorioista (Joseph Campbell – An Introduction). Siinä Segal esittää kuinka Campbellille oli toisen maailmansodan jälkeen tärkeää löytää kulttureissa syvätasolle olevia yhteneväisyyksiä – kenties jopa rakentaa rauhaa eri kansakuntien välillä. Sodanjälkeiseen hajaannukseen ja emotionaaliseen kaaokseen Campbell haki vastavoimaa siitä, mikä meitä kaikkia voisi yhdistää toisiinsa. Campbell löysi vastauksen mytologiasta ja sankareista. Mytologia tuntuu olevan koko ihmiskunnan henkistä ja hengellistä dna:ta ja sankareita tarvitaan aina kun yhteisö on kokee kriisin. Tarvitaan pelastajia ja ihmisten yhdistäjiä, jotta hajaannus vaihtuisi rakentavaksi toiminnaksi.

Sankarimyytin jälkeen Campbell siirtyi tutkimaan myyttejä vahvasti maantieteellisestä näkökulmasta. Hän eritteli muun muassa miten eri puolilla maailmaa myytit (laajemmin, ei vain sankarimyytit) poikkeavat ja toisaalta liittyvät toisiinsa. Itäiset kulttuurit tuntuivat olevat Campbellin ymmärryksessä läntisiä harmonisempia. Itäiset olivat muun muassa panteistisia (versus monoteismi), painottivat enemmän kokemusta (kuin tietoa, kirjallista koodistoa) ja niin edelleen. Campbell kutsui itseään ”melkein hinduksi” kunnes vieraili Intiassa, järkyttyi kastijärjestelmästä ja mieli teki täyskäännöksen idän uskontojen paremmuudesta suhteessa läntisiin. Tämä tuntuu jotenkin traagiselta minulle. Campbell haki yhtenäisyyttä ja visio sortui.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Sankarin matka eriteltynä mm. Wikipediassa

*

Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot

1949 The Hero with a Thousand Faces

1990 suom. Hannes Virrankoski, Otava

386 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Elokuvatutkimusta, kirjallisuuden tutkimusta antisankareiden kautta ja fiktiivisiä sankareita – myyttisiä ja vähemmän myyttisiä blogissa

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

Aino Pervik: Arabella, merirosvon tytär

Päivän ja koko elämän mittaisia sankareita

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Minna – There’s no such thing as too many books

Teatterissa! William Shakespeare: Julius Caesar (Bridge Theatre)

Näin hiljattain kaksi hyvin erilaista näytelmää Lontoossa. Erilaisen niistä teki toteutus. Long Day’s Journey Into Night oli miellyttävän perinteinen ja intiimi keskustelu (riitely-kohtaamattomuus-kohtaaminen) draama ja Julius Caesar poliittinen ja ajankohtainen action-pläjäys ympäri-avoimeen lavaan toteutettuna, jossa toiminta ja teksti olivat tasavertaisia.

Tässä blogitekstissä kirjoitan Julius Caesarista ja vähän myöhemmin tulee teksti Long Day’s Journey Into Night:sta.

William Shakespeare kirjoitti Julius Caesarin arvioituna vuonna 1599 ja se on osa hänen antiikin Roomaan sijoittuvista näytelmistään. Näytelmän keskushenkilö on jalo ja arvostetusta perheestä tuleva Brutus (Ben Whishaw). Hän ja hänen toverinsa suunnittelevat ja toteuttavat Julius Caesarin (David Calder) salamurhan, joka historiallisesti toteutettiin vuonna 44 eaa. Julius Caesar on alkanut muistuttaa heidän ja erityisesti Brutuksen silmissä yhä enemmän tyrannia, mikä ei sovi ideaan tasavaltalaisesta Roomasta. Brutuksen keskeinen ”työpari” ja murhaan sysääjä on Cassius (Michelle Fairley), joka ei ole menestynyt poliittisella urallaan toivomallaan tavalla ja ainakin näytelmätekstin tasolla Cassius tuntuu hakevan syitä salamurhaan enemmän koston näkökulmasta kuin tasavaltalaisen ideologian kautta.

Minulle näytelmä kertoi ideologioiden törmäämisestä, petoksesta ja sanallisesta vaikuttamisesta yksilöön ja massoihin. Yksinvaltius ja tasavaltalaisuus olivat ideologiat, jotka olivat vastakkain. Julius Caesarin vahvasta asemasta hyötyivät jotkin roomalaiset ja JC:n vahvin ja näkyvin tukija on Marcus Antonius (David Morrissey), joka johtaa Rooman kohti keisarivaltaa JC:n salamurhan jälkeen ensin kääntämällä kansan yleisen mielipiteen suremaan murhattua Julius Caesaria ja lopulta sotimalla tasavaltalaisia vastaan.

Näytelmä päättyy tasavaltalaisten tuhoon eikä kerro, mitä sen jälkeen tapahtuu. Historiasta tiedetään, että voittajaosapuoli kokosi triumviraatin, joka myöhemmin hajoaa ja sen yhdestä jäsenestä nuoresta Octaviuksesta (JC:n adoptoima poika) tulee myöhemmin Rooman ensimmäinen keisari (Gaius Julius Caesar Augustus aka keisari Augustus). Näytelmä ei myöskään kerro, miksi JC on niin vetovoimainen, että häntä tuetaan kohti yksinvaltiutta. JC:stä saa kuvan vanhana höppänänä ukkona, joka on helposti ohjailtavissa. Ehkä juurikin tästä syystä hän on hyvä ”johtaja”, jota voi helposti ohjailla kulissien takana. Petoksen näytelmässä tekee kuitenkin Brutus tovereineen. Salaliittoilu ei mene ihan putkeen. Vallankumous on huonosti toteutettu. Ryhmä ei ole valmistautunut ja kelannut loppuun asti toimiaan. Lopulta homma hajoaa sisällissotaan ja salaliittolaisten tuhoon.

Näytelmässä minulle ainakin näytelmätekstin tasolla on ollut merkittävintä eri osapuolien vaikutuskeinot puheen kautta. Cassius on taitava ohjaamaan hyväntahtoista ja jalomielistä Brutusta ja Marcus Antonius on nerokas kansan yleisen mielipiteen kääntäjä hautajaispuheessaan. Hän on saanut luvan pitää hautajaispuheen, jos ei herjaa salamurhaajia millään tavoin. Marcus Antonius ei tätä teekään vaan kiinnittää huomion muun muassa omaan suruunsa ja JC:n persoonaan kansaansa syvästi rakastaneena miehenä. Marcus Antoniuksen vaikuttava viesti on, että väärinymmärretty mies ja hyväntekijä on murhattu. Tämä toimii ja kansa kääntyy Brutusta ja hänen tovereitaan vastaan.

Bridge Theatre on Lontoon uusimpia teatteritaloja ja sen perustivat suhteellisen vähän aikaa sitten paikallisesta Kansallisteatterista irtaantuneet Nicholas Hytner ja Nick Starr. Isoja nimiä kummatkin. Julius Caesar on Bridgen toinen teatteriproduktio ikinä.

Fanitan Shakespearea, mutta Julius Caesar ei ole koskaan ollut suosikkinäytelmiäni. Se on tekstin tasolla tuntunut aikamoiselta hutaisulta tai jopa torsolta. Kaikki tapahtuu liian nopeasti ja yksittäisiä kohtauksia lukuunottamatta näytelmä tuntuu liian levottomalta. Kaipaan Shakespearesta rauhaa keskittyä sanoihin ja henkilöhahmojen motiiveihin ja kriiseihin ja Julius Caesarissa tätä on minun makuuni hyvin vähän. Klassikoiksi näytelmästä ovat nouseet muutamat kohtaukset, joissa Brutus ja Cassius ovat äänessä sekä Marcus Antoniuksen puhe kansan mielipiteen kääntämiseksi.

Näytelmien lukeminen on yksi suosikkipuuhiani ja en aina edes välitä mennä niitä katsomaan livenä, mutta kun sen teen, niin haluan kokea jotakin ainutlaatuista, johon minulla on aika kovat kriteerit. Ei sähläystä, näyttelijöiden on oltava uskottavia roolissaan, lavasteet ja rekvisiitan tulee olla tarkoituksen mukaisia (ei tarkoita näytelmän sisäisen ajan mukaisia), katsojaa ei saa aliarvioida (hankalaa kriittisyyteni takia), haluan viihtyä, haluan todellisuudesta ja istumapaikastani irtaannuttavan kokemuksen. Haluan nauraa, reagoida, ärsyyntyä, haltioitua, liikuttua, vaivata älyäni, oppia jotakin uutta ihmisestä, nähdä toisin ja uskoa ihmiseen. Kovat kriteerit siis.

Minkälainen produktio Bridgen Julius Caesar oli? Näytelmä oli toteutettu osittain immersiiviseksi. Ne katsojat, jotka valitsivat nk. permantopaikat seisoivat, liikkuivat ja osallistuivat näytelmän toteutukseen lavakuopassa kansana. Kansa on massaa, jota liikutellaan tapahtumasta ja mielipidevaihdoksesta toiseen. Huomasin itse ajoittain enemmän seuraavan tätä toimintaa kuin mitä eri muotoisilla lavoilla tapahtui näyttelijöiden toimesta. Tämä oli kiinnostavaa. Olen kiinnostunut teatterista mediana ja erilaiset näytelmätekstin toteutustavat kiinnostavat minua. Valitettavasti tämä oli myös minulle esityksen heikkous. Näyttelijöiden työskentely dialogeissa ja monologeissa oli tämän vuoksi ajoittain levotonta, koska heidät oli ilmeisesti ohjattu ottamaan huomioon heidän ympärilleen rakentunut yleisö. Ja joissakin osin sain kuunnella roolihahmon puhetta tuijottaen yksittäisen näyttelijän selkää. Toisaalta tämäkin oli osa kokemusta.

Julius Caesar on kaoottinen näytelmätekstinä ja erityisesti loppupuolen taistelukenttä- ja bunkkerikohtaukset ovat kokonaisuutta hajottavia. Niin myös tässä näytelmän esitystoteutuksessa. Esitysmonttuun oli roudattu paljon sotatanner-rekvisiittaa, jonka keskelle näyttelijät hukkuivat. Loppupuolesta tuntumaksi jäi, että näyttelijät ryntäsivät lavalle nopeasti sanomaan jotakin ja tekemään jotakin (usein tappamaan itsensä) ja sitten taas mentiin hillittömällä räiskeellä. Mäiske, valot, kovaääniset efektit, savu, musiikki ja kaaos kenties kuvasivat kuitenkin hyvin poliittisesti epävakaata aikaa, joka näytelmään sisältyy. Lisäksi sota on yhtä kaaosta ja kesken taistelun melskeen ei kannata jäädä runoilemaan syvääluotaavia aatoksia eetoksista tai pääsee hengestään kesken ajatuksen.  Loppuun katsoja sai aimo annoksen klassista Shakespearea: jengiä kuolee tällä kertaa pääosin oman käden kautta peräkanaa tiiviiden monologiensa saattelemana.

Bridgen Julius Caesar on tuotu tähän päivään. Hyvästi tuulessa lepattavat toogat. Näytelmän toteutuksesta mieleeni tuli ainakin nykyinen meno American Yhdysvalloissa ja JC:ssä oli eittämättä kyseisen osavaltioiden yhteenliittymän pomon piirteitä. Lisäksi JC:n suosion ylläpitämiseksi suunnitellun mainoskampanjan lay-out muistutti erehdyttävästi erään Trumpin presidentinvaalimainoskampanjaa. Kansalle tarjottiin myös sirkushuveja, jotta he eivät vaivaisi päätään poliittisilla kommervenkeillä. Esimerkiksi näytelmän esitys käynnistyi menevillä brittirockin shoe-gazing- ja  kaljanlanttaustunnareilla. Hengennostatusta JC:n kannattajille, jonka vastapainona Brutuksen akateeminen nörttihabitus tuntui kirkkaalta huutomerkiltä ja itselleni hyvin virkistävältä kesken populistisen mölyn. Jo vain.

Ajattelin jälkeen päin, että tämä näytelmä toimii varmasti hyvin nuorille ja iloitsin siitä, että nuoria halutaan teatteriin. Ja nuoria paikalla olikin ilahduttavan paljon! Esityksen energia sinkoili, poksahteli ja välittyi kyllä myös istumapaikoille erinomaisesti ja teki näytelmästä loppujen lopuksi kuitenkin hyvän kokemuksen. Ei erinomaisen, mutta hyvän.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

*

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

Photography/Copyright: Manuel Harlan

Video: Mark Yeoman (Bridge Theatre You Tube Channel)

Näytelmä teatterin sivuilla

*

Julius Caesar – Bridge Theatre

Teksti: William Shakespeare

Ohjaus: Nicholas Hytner

Näyttelijät: Adjoa Andoh (Casca), David Calder (Julius Caesar), Leaphia Darko (Portia), Rosie Ede (Marullus/Artemidorus), Michelle Fairley (Caius Cassius), Leila Farzad (Decius Brutus), Fred Fergus (Lucius/Cinna-runoilija/Street Band), Zachary Hart (Philo/Claudius/Street Band), Wendy Kweh (Calpurnia/Varro), David Morrissey (Marcus Antonius), Mark Penfold (Lepidus/Caius Ligarius/Soothsayer), Abraham Popoola (Trebonius/Street Band), Sid Sagar (Flavius/Popilius Lena), Nick Sampson (Cinna), Hannah Stokely (Metellus Cimber), Ben Whishaw (Marcus Brutus), Kit Young (Octavius/Street Band)

Luova tiimi: Bunny Christie (Production Design), Christina Cunningham (Costume Design), Bruno Poet (Lighting Design), Paul Arditti (Sound Design), Nick Powell (Composer), Kate Waters (Fight Director)

Esitys nähty 20.3.2018 Bridge Theare:ssa itse ostetuilla lipuilla

*

Joitakin Lontoon teatterikokemuksia aiemmilta vuosilta:

Euripides: Bakkhai, Almeida Theatre – jumalista ja ihmisistä

Martin McDonaghin Hangmen Wyndhamissa

Blogiini kirjoittanut aiemmin Julius Caesar – näytelmästä tekstinä:

William Shakespeare: Julius Caesar

 

 

 

 

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1: Swannin tie I: Combray

Olen aloittanut klassikon lukemisen. Tähän pyrintöön voi mennä tovi, sillä kirja on jaettu 10:een osaan. Luettuna kyseessä on perusreilu tiiliskivi. Olen nimennyt tämän ensimmäisen osan mielessäni: Kadonnutta juonta etsimässä. Kirjassa tapahtuu hyvin vähän. Juoni on muistelua, jossa päähenkilö vaikuttaa ensisijassa palautuvan lapsuuteen ja nuoruuteen sekä ihmisiin, jotka ovat olleet osa hänen elämäänsä tai yhteisöään (Combray), jossa on kasvanut.

Hän muistaa asioita erilaista yksityiskohdista, joista tunnetuin lienee madeleine-leivos. Päähenkilö soljuu muistoissa assosiaatiot ja tunteet edellä, mutta ei paatoksellisesti vaan havainnoiden ja ikään kuin etsien jotakin.

”…Mutta koska nämä muistumat olisivat olleet pelkästään tietoisen, älyn ohjaaman muistin tuotteita ja koska sen antamat tiedot menneisyydestä eivät kätke itseensä mitään menneisyydestä sinäänsä, ei minua olisi ikinä haluttanut ajatella Combrayn tuota puolta. Itse asiassa se kaikki oli minulle kuollut.

Kuollutta kokonaan? Ehkä.

Kaikki tämä riippuu hyvin paljon sattumasta, ja toinen sattuma, kuolema, ei useinkaan salli meidän odotella pitkään ensimmäisen sattuman antia.

Minusta on paljon järkeä kelttiläisessä uskomuksessa, jonka mukaan meidän rakastamiemme vainajien sielut ovat vankeina jossakin alemmassa olennossa, eläimessä, kasvissa, elottomassa esineessä; ne ovat todella meiltä kadoksissa aina siihen päivän saakka – joka monille ei koita koskaan – jolloin me kuljemme puun ohi, jolloin saamme haltuumme esineen joka on sielujen vankilana. Silloin sielut vavahtavat, kutsuvat meitä, ja heti kun me olemme tunnistaneet ne, lumous särkyy. Me olemme vapauttaneet ne, ne ovat voittaneet kuoleman ja palaavat elämään meidän keskuuteemme.

Ja näin on menneisyytemme laita. Turhaan me yritämme herättää sitä henkiin, älymme ponnistukset ovat hyödyttömät. Menneisyys kätkeytyy älymme alueen ja älymme toimintakentän ulkopuolelle, johonkin konkreettiseen kappaleeseen (aistimukseen jonka tämä konkreettinen kappale kykenisi antamaan meille), jota me emme osaa aavistaa. Ja sattumasta riippuu, löydämmekö me tämän kappaleen ennen kuolemaamme vai emme.

Jo vuosikaudet vain nukkumaanmenoni näyttämö ja draama olivat minulle olleet Combrayta, kunnes kerran talvella, kun tulin kotiin, äitini ehdotti nähdessään minun palelevan, että tavoistani poiketen joisin teetä. Aluksi en halunnut, enkä tiedä miksi sitten kumminkin muutin mieltäni. Äiti lähetti hakemaan pullen pikku leivonnaisen, jota kutsutaan nimellä Petite Madeleine ja joka on kuin simpukan uurteisessa kuoressa valettu. Ja kohta minä konemaisesti, synkän tämän päivän ja ikävän huomispäivän lannistamana vein huulilleni lusikallisen teetä, jossa olin pehmittänyt madeleinen palasta. Mutta heti kun kakunmurut ja tee koskettivat kitalakeani, minä hätkähdin, jännityin ja tarkkasin mitä eriskummallista minussa tapahtui. Minut oli vallannut, eristänyt suloinen nautinnon tunne, ja ilman mitään näkyvää syytä. Ja tämä nautinto sai elämän käänteet heti tuntumaan samantekeviltä, elämän tappiot vähäpätöisiltä, elämän lyhyyden pelkältä kuvitelmalta; se vaikutti kuin rakkaus, ja minuun tulvahti jokin kallisarvoinen elinaine, tai oikeammin: tämä ei ollut minussa, se olin minä. En enää tuntenut itseäni keskinkertaiseksi, epävakaiseksi, kuolevaiseksi. Mistä minuun oli voinut tulla tämä väkevä ilo? Tajusin että se liittyi teen ja leivoksen makuun, mutta että se ylitti ne määrättömästi eikä varmaan ollut samansukuinen. Mistä se tuli? Mitä se tarkoitti? Miten siitä saisi otteen?” (lainaus sivuilta 54-55.)

Saa nähdä miten tarina etenee ja miten minulle lukijana käy. Alku takelteli, mutta nyt olen imussa. Tässä kielessä ja etäisesti tarinaan muistuttavassa teoksessa on jotakin kiehtovaa.

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

 

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1: Swannin tie I: Combray

10-osaisena ilmestyi vuosina 1913-1927

Otava 1968 suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Uusintapainos 2017. 245s. (1.osa)

Lainattu kirjastosta.