Patti Smith: Omistautuminen

Tämä on toinen kirja, jonka olen lukenut Patti Smithiltä. Ensimmäiseni oli Just Kids (suom. Ihan kakaroita), joka poikkeuksellisesti oli minulle kiinnostava omaelämäkerta. Harvemmin olen innostunut elävistä tai kuolleistakaan ihmisistä niin paljon, että lukisin heistä elämäkerrallista kirjallisuutta. Kohtaan oikeat ihmiset mieluiten muilla tavoin kuin kirjallisesti. Fiktiiviset tyypit ovat minulle usein kiehtovampia. Mutta Just Kids oli varsin kiinnostava lukukokemus, mikä voi johtua sen sisällöstä ja/tai Smithin tavasta kertoa elämänkokemuksistaan. Kirjan aihepiirit resonoivat minussa: runous ja valikoitu ranskalainen kirjallisuus, elämän rosoisempi kuvaus, runous, kertojan (Patti Smith) suhde Robert Mapplethorpeen, runous, taiteilijuuden kuvaus-haaveilu-ponnistelu ja runous.

Omistautuminen kulkee eteenpäin Ihan kakaroiden tavoin omakohtaisella tunnustelulla ja pohdinnolla, mutta tällä kertaa tiiviimmin keskittyen mm. kirjallisuuteen, kirjailijuuteen ja kuinka tekstit syntyvät. Minkäänlaisesta kirjoitusoppaasta ei ole kyse vaan Omistautumisessa näkökulma kirjoittamiseen on omakohtaisuus. Kuljemme Patti Smithin matkassa Ranskassa ja saamme lukea mitä hän kokee ja ajattelee. Kirjan alkupuolen ja lopun tekstit Miten mieli toimii ja Uni ei ole unta käsittelevät kirjoittamista ja niiden välissä on laaja kertomus nimeltä Omistautuminen, jonka voi tulkita allegoriseksi tai metaforalliseksi tekstiksi liittyen kirjoittamiseen.

Siinä missä alun ja lopun tekstit tekivät minut onnelliseksi lukijaksi, niin ainakaan ensimmäisellä lukukerralla minä ja kertomus nimeltä Omistautuminen emme kohdanneet. Miksi? Näin sen luin ja koin: Omistautuminen on novelli/kertomus nuoresta tytöstä/naisesta, joka on kai orpo ja jonka haaveena, pakkomielteenä, pyhänä elämäntehtävänä on elää taitoluistelijana. Hän on perheensä hylkäämä toistamiseen. Hän tapaa vanhemman miehen, heille kehkeytyy tuntumani mukaan mahdollisesti molemminpuoliselle hyväksikäytölle pohjautuva suhde, joka päättyy ikävästi. – – –

Kuljin novellin mukana kiltisti, joskus kiinnostuneena mihin tarina kulkee, mitä henkilöhahmoista paljastuu juonen edetessä, joskus hämilläni, joskus ärsyyntyneenä ja välillä ihmettelin henkilöhahmojen motiiveja tai onttoutta (motiivittomuutta, niiden ontumista, epärealistisuutta, jotakin). Ymmärsin, että minulle kuvattiin omistautumista omalle ilmaisulle, mutta millä keinoilla, mitä se tekee ihmiselle. Ymmärsin myös, että kertomus teki näkyväksi sen, miten kirjailijan elämä, kokemukset, arkinen meininki, voivat tarttua niihin teksteihin mukaan, joita hän haluaa lukijoilleen kertoa. Esimerkiksi ennen kertomusta olevassa tekstissä Miten mieli toimii Smith kertoo, kuinka hän katsoo hotellihuoneen televisiosta taitoluistelua, vaikuttuu näkemästään ja näin alkaa kuin huomaamatta rakentumaan fiktiivinen hahmo, joka on taitoluistelija.

*

Kirjan lukukokemukseeni liittyi useita oivalluksia, jotka liittyvät minuun lukijana ja kirjoittajana. Tajusin, että viihdyn lukijana selkeästi paremmin Patti Smithin niiden tekstien parissa, jotka tulevat suoraan naisesta itsestään, hänen elämästään ja ajattelustaan ilman että fiktiivinen tarina toimii jonkinlaisena filtterinä, peilinä tai allegoria-metafora-tms – kertomuksena.

Koin, että kirja kertoi minulle vahvimmin kirjoittamisesta. Mistä tekstit Patti Smithin kokemuksen mukaan syntyvät, mistä ideoista, rakennusmateriaaleista, jotka tietoisesti ja tiedostamattakin tarttuvat kirjailijan matkaan. Viihdyin kirjan parissa sen alun ja lopun omakohtaisten tekstin ääressä. Matkustelu, läsnäolot paikoissa ja ajassa olivat kiinnostavia. Sain kiinni tunnelmasta, olin kertojan kanssa matkalla Pariisissa ja muualla Ranskassa. Istuin kahviloissa, kävin hautausmailla ja niin edelleen. Kirjan sivuilla pääsin käymään myös Albert Camusin kotona ja hänen yhden käsikirjoituksensa äärellä. Tästä olen onnellinen. Albert Camus on kirjallisuuden kentällä yksi minun pyhistä lehmistäni, temppelin pyhistä pyhimpiä ja vapautettu karnevalistisista asenteistani elämään ja kirjallisuuteen.

Smithin omakohtaisuus kirjoittamiseen resonoi minussa hyvää tekevillä taajuuksilla. Kaikki se, mitä hän sanoo tekstien synnystä, kirjoittamisen pakosta, inspiraatiosta, muusista. Tekstit eivät synny tyhjästä, jokin herättää, kiehtoo, pakottaa reagoimaan tekstin tuottamisella. Siis, että on  a i v a n   p a k k o reagoida johonkin taiteeseen, teksteihin, kuvalliseen, auditiivisen tai vain johonkin elämän eteensä tuomaan hetkeen kirjoittamalla.

*

Näin Patti Smith kertoo, mitä hänelle tapahtui Albert Camusin kotona hänen päästessä tutustumaan yhteen kirjailijan käsikirjoitukseen:

”Kääntelin sivuja varovasti ja ihastelin jokaisen arkin esteettistä kauneutta. Sadan ensimmäisen vesileimalla varustetun arkin vasempaan reunaan oli painettu ”Albert Camus”, mutta loput eivät olleet nimikoituja, ikään kuin Camus olisi kyllästynyt oman nimensä näkemiseen. Monilla sivuilla oli runsaasti hänen määrätietoisia merkintöjään: rivejä oli huolellisesti muotoiltu uudelleen, osia tekstistä oli päättäväisesti vedetty yli. Sivuilta välittyi vaikutelma tehtävästä, jolla oli täsmällinen tavoite – malttamattomasta sydämestä, joka työnsi edellään kirjan lopetuskappaleen päätössanoja, viimeisiä, jotka hän koskaan oli kirjoittava.

Olin kiitollisuudenvelassa Catherinelle siitä, että sain tutustua hänen isänsä käsikirjoitukseen ja että minulle oli järjestetty tilaisuus syventyä näihin kallisarvoisiin hetkiin, pyytämättäni. Vähitellen kuitenkin huomasin, että keskittymiskykyni alkoi tuttuun tapaan ailahdella. Koin jälleen samaa pakottavaa tarvetta, joka estää minua antautumasta täydellisesti taideteoksille ja kiskoo minut lempimuseoni saleista oman luonnonpöytäni ääreen. Se pakottaa minut sulkemaan Song of Innocensen – jotta voisin kokea, Blaken lailla, välähdyksen jostakin jumalallisesta, josta myös voisi syntyä runo.

Siinä on suuren taideteoksen ratkaiseva voima: se sysää meidät liikkeeseen. Ja yhä uudelleen minut valtaa hybris, joka uskottelee minulle, että kykenen vastaamaan tuohon kutsuun.”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Patti Smith: Omistautuminen

Alkuteos: Devotion (2017)

2018 Siltala

suomennos Antti Nylén

126 sivua

arvostelukappale

*

Muita kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyviä pohdintoja blogissa:

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Hermann Hesse: Maailmankirjallisuuden kirjasto

Marguerite Duras: Kirjoitan

Mainokset

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri

”Kap Horne muodostaa rajan. Rajan Tyynen valtameren ja Atlantin välillä. Ja siellä on vain vettä niin kauas kuin silmä kantaa. Maailman ympäri voi purjehtia pysähtymättä. Yhtään ihmistä kohtaamatta. Koko maailma on avoin.” (s. 161)

”Meri keksii aina heti viat. Merta ei voi huiputtaa millään lailla. Iso koetinkivi on siinä. Sitä tarvitaan koska, olet ehkä kuullut tästä ilmaisusta – Folie à deux? Jos kaksi ihmistä elää yksinäisyydessä ja heillä on puhekumppaneiksi vain toisensa – he ehkä elävät metsässä. Äkkiä toinen saa ajatuksen. Kummallista, toinen sanoo silloin, ihmettelenpä eikö tämä kivi liiku. Kappas, toinen sanoo, kivi tosiaan liikkuu. Ensimmäinen, joka saa vahvistuksen ajatukselleen, sanoo silloin, että se liikkuu jopa paljon! Kyllä, sen se tekee! toinen sanoo. Eli he vahvistavat toistensa hulluutta.
Mutta ulkona merellä. Niin ei voi käydä. Riittää, että veneessäsi on pienenpieni reikä. Luulet venettä tiiviiksi. Kaverisikin väittävät, että vene on tiivis. Niin lasket veneen vesille. Sekunnin kuluttua huomaat, että sisään suihkuaa vettä.
Missä se pieni reikä onkin, meri löytää sen. Jos on jotain muuta vikaa, meri keksii sen heti.
Se on todellisuus.” (s. 162-163)

”Mutta tietyn ajan kuluttua – joskus tulevaisuudessa, meren itsensä täytyy lakata. Vaikka se onkin yhä pysyvin elementti planeetan pinnalla – lopulta se tulee kuivumaan.” (näin auringon paisuessa jättiläiseksi) (s. 164)

Jäin miettimään, mistä nämä esseet kertoivat. Niitä on neljä: Katastrofi, Pinnan alla, Labyrintti ja Yksinäisyys. Niissä kuvataan ihmisen suhdetta mereen. Ihminen ui, ihminen purjehtii, ihminen on sukellusveneessä, ihminen on saaristossa ja ihminen on majakassa, jopa sellaisessa, jota ei ole rakennettu saarelle vaan meren päälle.

Merta ei erityisesti romantisoida. Meri ei erityisesti edusta vapautta vaan luonnon voimaa, joka laittaa ja on aina laittanut ihmisen järjestykseen, osoittanut sille paikkansa: murskaan sinut hetkessä olit sitten sukellusveneessä tai purjealuksessa. Meri voi rikkoa ihmisen sisältä, ulkoa sekä ihmisen teknologian. Ja meri ei välitä tästä ja tekee sen helposti ilman minkäänlaisia ponnistuksia. Ihminen on se, joka pyrkii tulkitsemaan merta, kaipaa merta ja haluaa käyttää sitä hyväkseen eri tavoin ja eri syistä. Meri on mahdollisuus kadota.

Esseen ihmiset lähtevät merille, koska haluavat kokea vapautta, kasvaa ihmisinä ja koetella rajojaan. Ihmisillä on toiveita, unelmia. Ihmisillä on pelkoja ja käsittelemättömiä syvälle mielen pohjapimentoon unohdettuja asioita. Toiset selviävät merestä, toiset eivät (kuolevat) ja toiset eivät ymmärrä, mitä meri on heille tehnyt. Meri tai sen vesi aina löytää viat ja ihminen on mennyttä. Merelle ei kannata lähteä etsimään jotakin sellaista, mitä ei ole valmis kohtaamaan. Yksinäisyys voi olla voimavara, mutta jos se on ihmisen pahimpia pelkoja tai vielä huonommin: ihminen ei tiedä, miten toimii yksinäisyydessä, meren avaruuden tuntu tuhoaa ihmisen.

Neljää esseetä kuvaillaan lyyriksiksi. David Shields julkaisi vuonna 2010 manifestin: Reality Hunger – A Manifesto, jonka kantavina teemoina Meren kirjoittajien mukaan ovat realismin uudistaminen, todellisuudenkuvauksen luotettavuus, sivurakenteiden esiintuominen, kollaasit, koosteet… näistä muotoutuu lyyrinen essee. Kyse on fragmenteista, jotka on dramaturgisesti askarreltu ja rakenneltu lyyriseksi esseeksi. Kyse on tekstistä, joka on lainauksia, omia ja toisten ajatuksia, päähänpistoja, viitteitä kirjallisuuteen, elokuviin, taiteisiin ja dokumentaariseen aineistoon. Ja lopussa tulee olla lähdeluettelo. Aineiston erilaisuus on suotavaa, aineisto ja lähteet ovat samantasoisia/arvoisia, rinnakkaisia, yhtä tärkeitä ja keskeisiä. Ne ovat ”palasia, sirpaleita, scraps: näytä ne, annan niiden olla ja puhua puolestaan, yhteyksissään” (s. 148). Ja edelleen:

”Aika kuin maisema, laaja kuin avaruus, joka lukiessani syntyy minussa. Jossa kertomus, kertomukset ikään kuin soljuvat ympäriinsä. Ja tausta, jolla ne kaikuvat, ehkä siellä tuulee, mutta välinpitämättömästi.
Kertomukset tuulessa. Ja mieleeni juolahtaa, että kaikki meidän tarinamme, miten eeppisiö ne ovatkin, miten fragmentaarisia ”muodoltaan” – sirpaleita ne ovat yhtä kaikki. Leikkauksia, tähdenlentoja, väreilyä ja katkelmia. Eikä sen ajatteleminen tunnu yhtäkkiä lainkaan vaaralliselta, hajottavalta tai mielivaltaiselta – vaan ihanalta, oikealta ja vapauttavalta.
’In school, all the thought re combed out, what was left was like a field. Close your eyes and you can feel it for miles around.’ (John Ashberg) (s. 148-149)

Lukijassa tapahtuu (tulkinta, tunne, kokemus…) yhteydet tekstissä – ja tapahtuu yhteydet lukijoiden välillä. Rikas ja valtava kuin (valta)meri. —

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri – Neljä lyyristä esseetä

Suomennos Asko Sahlberg, Teos, 2012, 170 sivua lainattu kirjastosta.

Kristian Blomberg: Valokaaria – lukukokemuksen kuvaus tekstinä

Pistemäisen tarkkoja havaintoja tasoista, jotka tekevät elämästä mahdollista. Aforistinen kromosomiketju. Sattumalta ja huolellisella tarkkailulla löydettyjä lainalaisuuksia sattumanvaraisuudesta. Atomitason värinää. Hellää huolta kanssaelämistä. Vesipisaran pintajännite. Kyyneleen kiehumispisteen pidentyminen suolapitoisuuden tähden. Labyrintin kanavoima energia ulospääsyyn. Pallomerikokemus, kun hetken luulee eksyneensä väreihin ja kevyeen haisevaan muoviin ja sitten nousee pinnalle. Värit saavat tutulta tuntuvan merkityksen ja äänet myös. Valoisuus. Avaruus (avara). Ajankulun hidastuminen. Hidasliikkuvuus. ”Ilmeisesti luonnottomuus vaatii omanlaisiaan tietoisuuden muotoja”. Käsin kirjoittaminen nopeuttaa ajattelua, sillä on enemmän aikaa ajatella. Hetki on pallon pinta. ”—mutta tuo kynttilää ympäröivä pilveily, tuo aineeton väri, mitä se on?” Salaisuus on kätketyn näkemistä ilman ymmärrystä. 37+37=74. 74+74=148. Miksi 37+37 ei ole 614?  ”Näkökulman vaihtuminen ei vielä muuta katsomisen tapaa.” Lumipyryssä mikään ei ole sattumaa. Aaltoileva selkäydinneste. Tila, jossa marmori sulaa. ”Tunnetaan myös kosmologinen huimaus, jossa jatkuva mustan tähtihuurun tuijottaminen saa kehon vaikuttamaan aineettomalta niin että ihminen pelkää imeytyvänsä kaukoputken läpi avaruuden äärettömyyteen.”

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Tekstin lainaukset Kristian Blomberg: Valokaaria (Poesia 2015 73s.) Kansi: Olli-Pekka Tennilä.