Veera Antsalo: Imago

Veera Antsalon Imago oli minulle kirkasta lukuonnea. Se avautui minulle runoutena, joka antaa tilaa oivaltaa, vaatii minulta kyseenalaistamaan lukutapojani ja mikä parasta tämän runokokoelman lukukokemuksessa: ymmärtämään jotakin sen tyyppistä abstraktia toimintaa, olemassaoloa, mitä en kykene sanoittamaan. On paljon abstrakteja (käsitteellisiä?) asioita, joita sanoitamme päivittäin ja niihin latautuneet merkitykset ovat kulttuurisia ja henkilökohtaisia, mutta entä jos kohtaakin jotain sellaista, jolle ei ole löydä sanaa? Imagon tekstin avulla sain mahdollisuuden tähän. Tämä oli henkilökohtainen lukukokemukseni. Imago antoi minulle toisin sanoen vaihtoehtoja ”ajatella” tai oikeastaan kuljettaa ajatuksia pois totutuista radoista. En tarkoita tällä sitä, että sain uuden näkökulman johonkin asiaan, vaikkapa naiseuteen, joka tuntui yhdeltä vahvalta teemalta Imagossa, vaan sain välineitä tai keinoja ajatella. Tätä runouden lukeminen minulle joskus tekee ja se minut leijumaan (kuin Chopinin Pianosonaatti nro 2 b-mollissa op. 35 kolmannen osan Marche funèbren kauniin keinuva keskiosa, jossa ei enää marssita synkän rauhallisesti).

Imagossa on kolme henkilöhahmoa: ”Tyttö”, Filmitähti ja Kuningatar!. Kuningatar on saanut yhden luvun runoteoksen keskiosassa, jossa esitellään hänen kudottua maailmaansa ja sitä ympäröivät ”tytön” ja filmitähden maailmat. Kolmen naisen maailmat limittyvät toisiinsa ja pursuilevat yli rajojen kohdaten toisensa. Kaikkia tuntuu yhdistävän jokin uhka, johon ihminen ei voi yhtään mitään: jonkinlainen tektoninen uhka sekä aurinko ja aika – näin siis jos haluaa lukea kirjaimellisesti. Näille uhille voi ajatella ja kuvitella metaforisempia merkityksiä, mikä ei mielestäni sulje pois niiden kirjaimellista merkitystä. En pidä ulossulkevasta vastakkainasettelusta, joko-tai, ”puolesta tai vastaan” on ihan helvetin tylsää. 

*

”Tytön” maailma tai todellisuus oli ensimmäisellä lukukerralla kaikkein hankalin tavoittaa, vaikka nautin senkin lukemisesta paljon. Joissakin vaiheissa ajattelin, että voisiko ”tyttö” olla hyönteinen ja pohdin, että siitäkö vierauden tuntu. ”Tytön” todellisuudessa oli kumma sukutalo, jonka Hitchcockin linnut joskus valtaavat ikävästi. Aloitusluvussa oli myös jokin aavemainen tuntu läsnä, mikä kantoi runoteoksen läpi onnistuneella tavalla. Välillä koin lukevani runoja unien maailmasta, välillä satujen (ei leppoisia lapsille tarkoitettuja), välillä painajaisten maailmasta ja välillä jonkin surrealistisen alitajunnan. Runot tuntuivat unikuvilta, joissa reaalimaailman logiikka ei päde. Epävarmuus siitä, että fysiikan lait, kausaalisuus, aistikokemukset ja sen sellaiset toimivat tai etenkin että ne lakkaisivat toimimasta voi olla pelottavaa, liiaksi irtaannuttavaa. Silloin leijutaan tyhjän päällä kuin painovoimattomassa tilassa.

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne tällä usein ovat. Ja pyörivät, mutta eivät sillä tavalla, mikä ihmisen silmään tavallisesti näyttää pyörimiseltä. Yksinkertaista & monimutkaista. Siis tämä jokin järjestelmä, jonka sisällä on käännös, se pieni keriytyvä uni, jossa portaat johtavat ylös tai alas.” (…) (s.16)

(…) ”Hänen jalkansa olivat melkein maassa, hänen jalkansa olivat melkein ilmassa, kun hänen toinen kenkänsä tippui jonnekin, siinä kohdassa, / mikä oli kuvailun / ulkopuolella. / Eikä siihen ikinä oikein totu. / Kai hän seisoi niin lähellä pistettä, jossa painovoima yllättäen hupenee ja fyysinen maailma antaa myöten ja jossa kengät leijailevat pois, jonnekin, missä suunta hajoaa, / eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Eikä hän ikinä oikein tottunut siihen. / Pisteeseen mihin tuli. ” (s. 16-17)

Imagon alusta alkaen, ”tytön” luvusta alkaen lukijalle voi ajatella annettavan lukuvinkkejä lukuohjeita, esitellään joitakin teemoja ja sanoihin kytkettyjä motiiveja, jotka nousevat keskiöön Imagon myöhemmissä osissa. On kuvaamisen mahdottomuutta (kuvailun ulkopuolella oleminen), enigmaattisia kulmia (joiden toisella puolella uusi maisema/näky, jota ei välttämättä ole voinut ennakoida?), peilien täyttämiä tiloja, joissa yksi on monta ja samanaikaisesti ääretön (”kaikki vain jatkuu kaikkiin suuntiin”) ja sisäkkäisyyttä (ajattelin lasisia laatikoita tai sitten lasiseinättömiäkin laatikoita). Ja jos tämä ei aiheuta vielä riittävää, joidenkin runoteosten kokemiselle tärkeää henkisistä vertigoa, niin suosittelen tutustumaan kirjan lopussa runoilijan käyttämiin lähdeteoksiin ja vaikutteisiin. Joukossa on mm. G. Basilen Pentamerone (1600-luvulta, jotka veljekset Grimm romantisoi myöhemmin), Ovidiuksen Metamorfoosit, Alfred Hitchcockin naiset, astronomi Williamina Flemingin työpäiväkirja vuodelta 1900 ja espanjalaissyntyinen surrealistisen ja metafyysisen taiteen taitaja Remedios Varo. Taustajoukoissa ja kanssakulkijoina on siis monia myyttien, satujen, fantasioiden naisia ja todellisia naisia, jotka toimivat perinteisesti miehisellä alalla. Lukukokemus tuntui välillä myös siltä, kuin olisin Liisa (vrt. Liisan seikkailut ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisan seikkailut peilimaailmassa). 

*

Filmitähden maailma ”Tytön” jälkeen tuntui selkeältä ja löysin itseni hihittelemässä jonkinlaiselle romanttiselle tallipoika -kuvastolle, joka nousi mielleyhtymäksi Filmitähden villan puutarhurista, jota Filmitähti välillä tarkkailee (katselee? siis haluaa?) ja joka ei kuitenkaan koskaan päädy olemaan ilman paitaa (Voi niitä flanellien kerroksia!). Modernin viihdeteollisuuden aristokratiaan kuuluva taviksen elämästä erillinen upea kaunis nainen ja hänen tallipoikansa eivät koskaan kohtaa todellisessa maailmassa. Ah!

Hyväntahtoisesta hihittelystä päästyäni Filmitähden hahmo pysäytti minut pohtimaan kirjan otsikkoa. Imago? Mikä on imago? Julkinen annettu ja-tai sisältä päin rakennettu kuva jostakin? Filmitähden elämä tuntui jotenkin keinotekoiselta tai ne kuvat, jotka hänestä näytettiin tuntuivat ulkopintaisilta. Filmitähdestä annettiin Instagram-filteröityjä (fileoituja) kuvia päähenkilöönsä sekä muita hänestä itsestään ulkopuolisia näkökulmia. Filmitähti tuntui olevan pelkkää imagoa toisensa perään. Yhdessä näistä keskiössä ovat kengät:

(…) ”Hänen kohtauksiaan kuvattiin: / 25 uutta ottoa: / Hänen kenkänsä joutuivat: kiipeämään / ne joutuivat putoamaan: pakenemaan: kiipeämään / ne joutuivat: kuvan ulkopuolelle: silmäpakoon: kraateriin / ja mustaan heinäkasaan: kraateriin / vielä x kertaa: 

Ei sitä paremmin voi kuvailla, sillä /  kengät olivat heinää ja lasia, paperia ja tulta. / Ja paria muuta ainetta. / Kengät olivat jotain jotain jotain alkuainetta – / ainetta joka oli vaarassa / tuhoutua / niin kuin maailma / ja sen kaikkeus / joka syntyy joka ikinen ikinen päivä uudelleen. 

Eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Ei kukaan ollut varoittanut häntä. / Yhtään mistään.” (…) (s. 50)

*

Kuningattaren (Kuningatar!) maailma avautui minulle jonkinlaisena painajaismaisena satujen tilana. Sillä oli saduille tyypillinen aloitus, jossa kerronnan keinoin irtaannutaan historiallisesta ajasta (olipa kerran -aloitus lienee tyypillisin, mutta sitä ei tässä käytetty, mutta sama oli tuntu). Lisäksi kuningattaren valtakunta oli aika kummallinen paikka, mutta ei todellakaan mikään onnen tyyssija vaan kuten saduille tyypillistä: jokin on pielessä (ja sille tulisi jonkun sankarin tehdä jotakin). Kummallisen valtakunnasta teki sen olomuoto: se on kudottu ja sitä uhkaavat koiperhoset. Toistan: kudottu maailma, jossa on kaikkia syöviä koiperhosia. Ne syövät kaiken pulveriksi, minkä voi omistaa aurinkoa myöten, mutta minkälainen aurinko se onkaan:

”Kas, Aurinko nousi. / Aurinko, jonka absoluuttinen kirkkaus on 4,8 magnitudia, ja jonka tiedetään olevan kirkkaampi kuin 85 % Linnunradan tähdistä, ja joka näkyisi paljain silmin 50 valovuoden etäisyydelle, jos paljaita silmiä olisi siellä valoa katsomassa. Aurinko, jonka säde on 695 500 km ja ytimen paine 225 miljardia ilmakehään, nousi 

nonchalantisti, barokkisen ylenpalttisesti ja rennosti, niin kuin sen tapana oli siinä Valtakunnassa. Oli tuhat tapaa kertoa, miten Aurinko alkoi. 

Palatsi oli luisumassa jyrkänteeltä, niin kuin sen tapana oli. Niin kuin se oli aina tehnyt. / Lehtien peittämät oksat olivat niin sotkussa, että Auringon oli mahdoton eritellä niitä, mutta se oli aivan luonnollista. Palatsin harmaa hyberbolinen jännite oli aivan sotkussa. Mutta se oli aivan luonnollista. Tuhat muutakin asiaa oli vinossa ja roikkumassa jostain. Ainakin yhdeksänsataa asiaa oli muuttumassa pulveriksi. Yhdeksänsataayksi asiaa oli hajoamassa. ” (…) (s.75)

(…) ”Tähdet olivat suistumassa taivaalta, palvelustytöt tiesivät sen. Palvelustytöt, jotka olivat kalkyloinneet tähtien radat ja keksineet tietokoneen. Ja monet rattaat. Palvelustyöt, jotka olivat koodanneet. Ja löytäneet hevosenpääsumun. Aurinko oli suistumassa – aivan nonchalantisti ja barokkisen rennosti – taivaalta – 

Ja se päivä oli aivan luonnollinen päivä. Valtakunnassa, joka oli reunoiltaan pulveria. Galaksissa, jonka reunat olivat repaleiset ja sekaantuneet toisiin galekseihin. ” (…) (s. 77)

*

Kudotusta puraisu puraisulta pölyksi muuttuvasta satujen valtakunnasta siirrytään takaisin ”tytön” todellisuuteen. Enää ei leijuta alun painovoimattomassa tilassa siis abstrakteissa kokemuksissa vaan painetaan töitä. Luvussa ihmetellään painovoimaa ja muistutetaan luonnon todellisesta luonteesta. Tästä muistutuksesta tulin ajatelleeksi, että luonto voi näyttäytyä väkivaltaiselta ja yllätykselliseltä, jos siihen suhtautuu objektina eikä subjektina. Toisin sanoen, jos ajattelee, että luonto on vain kaunis katsoa (ja hyödyn lähde, mielihyvä ja hyöty, luonnon välinearvoisuus), niin onhan se ikävää, kun se nousee vastaan tai kapinoi. En ajattele, että luonto kapinoisi. Miksi sitä kiinnostaisi, mitä ihminen on ja ajattelee?

Imagon lopussa palataan myös Filmitähden luokse. Runoteoksen ensimmäisen osan tavoin sen viimeisessä luvussa on niin ikään läsnä useat runoteoksen teemat, motiivit ja sen sellaiset, mutta sekottuneina tai sekaisin menneinä. Runoteos päättyy runoon, joka on otsikoitu: Kuva murtuu yhä uudestaan. Läsnä on huoli ajasta, huoli auringosta. Läsnä on tuntu paniikin luomasta kaaoksesta. Läsnä on pelko siitä, että on olemassa vaara  juosta ympyrää.

*

Veera Antsalon tekstiaines on visuaalisesti riehaantunutta. Se sisältää säkeistöihin kiinnittyvää perinteistä runoutta, mutta joukossa on yliviivauksia, fonttien vaihdoksia, sanoja irrallaan säkeistä (riveistä), runoja peilikuvina, runoja ylös-alaisin (koska miten muuten hämähäkki toisi asiansa esille?) ja runoja kuvien muotoon asetettuina. Tämä voi tehdä lukukokemuksesta levottoman, mutta toisaalta myös hyvin luonnollisen Imagon kohdalla. Tyyni laatikkomainen sanamarssi tai klassinen säepudottelu eivät tunnu sopivan runoteoksen maailmaan tai maailmoihin. Nyt tekstimassa on pinnaltaan elävä ja teki runoteoksesta kiinnostavan lähestyä. Pinnalla tarkoitan runoihin valittuja/valikoituneita sanoja ja sanajoukkoja (sisältöä ovat puolestaan sanojen luomat merkitykset ja kuvat).  Runojen kuvat puolestaan olivat eläviä, jatkuvassa liikkeessä (pakenee yhtä merkitystä) ja harvoin pysäytyskuvia johonkin tiettyyn hetkeen. Tuntui, että taustalla/ympärillä aina tapahtuisi jotakin. Tämä tekee Imagosta runoteoksen, joka kestää useamman lukukerran, koska se antaa aina jotakin uutta.

Mistä Imago kertoi? Parin lukukerran jälkeen ajattelen, että runoteos kertoo kaiken epävarmuudesta ja naisista, jotka kykenevät näkemään enemmän kuin valmiiksi annetun maailman, valitettavasti myös sillä kalliilla hinnalla, että näkee uhkia, myös niitä, joille ihminen ei voi mitään. Runoteos purki myös mielikuvia (imago). ”Kaikki” ei ole sitä, miltä se näyttää.  On monia kokemisen, näkemisen ja ajattelun tapoja (kulmia, peilejä jne.). Lukemisen jälkeen tulin pohtineeksi myös kieltä. Toisaalta se on hyvin onneton väline kuvamaan abstrakteja asioita, olioita, kokemuksia, tunteita ja kuinka toisaalta jotkin runoilijat onnistuvat kuvaamaan juuri kielen keinoin abstrakteja asioita, olioita jne… erinomaisesti. Kiitos, Veera Antsalo Imagosta!

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Veera Antsalo: Imago

2018 Teos

104 sivua

Graafinen suunnittelu: Jenni Saari

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Helena Sinervo: Merveli

Tuija Välipakka: Uutisia!

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Runoreaktiot

Mainokset

Tim Marshall: Maantieteen vangit

Tim Marshallin teos Maantieteen vangit tarkastelee 10 kartan kautta maailmanpolitiikan nykytilaa geopolitiikan näkökulmasta. Marshall määrittelee geopolitiikan seuraavasti: ”Geopolitiikka tarkastelee tapoja, joilla kansainvälisiä suhteita voidaan ymmärtää maantieteellisten tekijöiden kautta.” (s. 10) Tarkastelun kohteina ovat Venäjä, Kiina, Yhdysvallat, Länsi-Eurooppa, Afrikka, Lähi-itä, Intia ja Pakistan, Korea ja Japani, Latinalainen Amerikka sekä Arktinen alue.

Marshall tarjoaa jokaisen luvun alkuun kartan alueesta, jota avaa luvussa. Hän pyrkii havainnollistamaan, miten maantiede kullakin alueella on vaikuttanut ja vaikuttaa yhä poliittisiin ja taloudellisiin päätöksiin ja miten maantiede on muovannut kunkin alueen poliittista, taloudellista ja sosiokulttuurista kehitystä. Esimerkiksi Venäjälle Pohjois-Euroopan alanko on aina ollut maantieteellinen uhka, sillä sitä pitkin ovat historian saatossa maahan hyökänneet puolalaiset, ruotsalaiset, ranskalaiset ja saksalaiset. Kartta ja historia auttavat ymmärtämään, miksi Ukraina ja Valko-Venäjä ovat Venäjälle strategisesti tärkeitä.

Kiinnostavimmat luvut ovat Kiinaa, Koreaa ja Japania, Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa käsittelevät luvut, sillä niistä itse tiesin etukäteen kaikkein vähiten. Afrikan maantiede on rajoittanut infrastruktuurin kehittämisen mantereella, mikä on hankaloittanut muun muassa kaupankäyntiä. Sama on nähtävissä Etelä-Amerikassa esimerkiksi Brasiliassa, jossa sademetsät ja muu maasto on niin ikään rajoittanut infrastruktuurin kehittämistä, joka mahdollistaisi tehokkaamman kaupankäynnin. Molemmilla mantereilla myös maaperä on laajoilla alueilla viljelyyn kelpaamatonta. Aasiassa Mount Everest puolestaan tarjoaa strategisesti tärkeän huipun, josta hallita Himalajan vuoriston alueita erityisesti etelään ja pohjoiseen (Kiina vs. Intia), mikä selittää Kiinan halua hallita Nepalia.

Lukukokemuksena teos on kuin tasainen junamatka tasangon halki. Marshall on ilmaisussaan selkeä ja juoksuttaa asiavetoista tekstiä jouhevasti. Teos on opettavainen ja myös viihdyttävä. Ote on popularisoiva ja siinä Marshall onnistuu parhaiten esitellessään länsimaisia alueita. Kun mennään muille alueille, tämä muodostuu ongelmalliseksi.

Marshall esittää karttojen ilmaiseman maantieteen lisäksi myös monia näkökulmia, jotka eivät ilmene kartoista suoraan. Tästä yksi esimerkki on, kun Marshall kuvaa esimerkiksi tartuntatauteja Afrikan kehityksen jarruna: ”Afrikan etumatka yhteisessä tarinassamme antoi sille kuitenkin lisäaikaa kehittää jotain muuta, joka vielä nykyisinkin jarruttaa sen kehitystä: malarian ja keltakuumeen kaltaisia tartuntatauteja, jotka saavat alkunsa lämpimässä ilmastossa ja joita pahentavat nykyiset ahtaat asumisolot ja terveydenhuollon perusrakenteet.” (s. 145) Totta, Afrikassa on tartuntatauteja runsaasti, mutta niitä ei kartan avulla voi selittää. Eikä myöskään sitä, että juuri ne olisivat olleet kehityksen jarru Afrikassa.

Tämän ajatuksen myötä jäin pohtimaan muutamaa kysymystä, jotka koin ongelmalliseksi Marshallin tekstissä ja länsimaisessa ajattelussa laajemmin: mitä on kehitys, mikä tai mitkä ovat kehityksen mittarit? Marshallia lukiessa ei voi välttyä siltä ajatukselta, että länsimainen kulttuuri ja sivistys ovat kehityksen huippu, jota vasten muuta mitataan ja että länsimaisen kehityksen geopoliittinen yksinvaltias on Yhdysvallat siitä syystä, että sillä ei maantieteensä puolesta ole uhkatekijöitä, sillä on ollut suotuisat ilmasto-olosuhteet maanviljelyyn, ja teollistumisen sekä kaupankäynnin myötä se on onnistunut rakentamaan itsestään globaalin vallan, jolla on strategisia kaupallisia ja sotilaallisia asemia ympäri maapalloa. Kehitys olisi siis taloudellista ja aseellista valtaa.

Mutta onko kehitys todella vain sitä, että raha ja aseet ratkaisevat ja kuka niitä eniten onnistuu maailmaan levittämään määrää tahdin? Miten kehitys ymmärretään aasialaisissa tai afrikkalaisissa kulttuureissa? Onko mahdollista, että toiselta puolelta maapalloa katsellessa länsimainen elämänmuoto näyttäytyykin varsin kehittymättömältä? Marshall on länsimaisena toimittajana oman kulttuurinsa lapsi. Hän tuo toki esille myös kritiikkiä länsimaista politiikkaa kohtaan esimerkiksi Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä, joissa siirtomaavaltojen toimesta aavikoille on vedetty kansallisvaltioiden rajoja ymmärtämättä lainkaan paikallisten paimentolaiskulttuurien elämää alueilla. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan problematisoi sitä, että muilla alueilla voisi löytyä toisenlaisia tapoja ajatella kehitystä, joka kenties poikkea läntisestä ajattelusta, ja jonka valossa voisimme itse tarkastella käsitystä omasta kehittyneisyydestämme tai kehittymättömyydestämme toisenlaisista näkökulmista.

Mikäli kaipaa analyyttisempää pohdintaa ja syvällisempää tarkastelua aiheeseen, kannattaa hankkia jokin muu teos luettavaksi, sillä Maantieteen vangit on niin kuin popcorn-annos leffassa: valmiiksi tehty ja nopeasti pureksittu. Ja ahmimisen jälkeen alkaa janottamaan (lisää tietoa).

Jos puolestaan haluaa joko nopean pikakertauksen tai peruspaketin maailmanpolitiikan tilasta tänään, miten tähän on päädytty, miksi kyseiset alueet ovat sellaisia kuin ovat, on kirja hyvä vaihtoehto. Suosittelen pokkarin hankkimista, joka kulkee näppärämmin mukana maailmalla reissatessa, sillä kirjan luettuaan saattaa huomata olevansa matkakuumeessa, ja mikäli matka suuntaa kirjan esittämille alueille, on kukin luku itsessään oiva yleisesitys alueesta.

*

img_0499

*

Teksti: Jonas Bergenstad

Kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Lisää kuvia kirjan kannesta alla. Pahoittelut kirjakissojen Hilma ja Siiri tuhosta kirjan kulmassa.

*

Tim Marshall: Maantieteen vangit

2018 Atena

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Päällys: Timo Mänttäri

335 sivua

arvostelukappale

*

Muita tietokirjoja blogissa:

Peter Metcalf: Antropologia – Johdatus perusteisiin

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Pekka Valtonen: Karibian historia

*

Runoreaktio! Kuun verinen härkä

kuun verinen härkä valkealla pellolla ruumiittoman unen viiltäessä

auringon tomu tyttöjen kultaisella rannalla haavoitettu kuolema tuulee

taivaalla ruohoissa – neitsyiden vuoret kurkussa hulluuden itkiessä

tähtien sade kuolleiden raunioissa kun lanteet tanssiin hukkuvat

kukikas rakastettuni muurilta, sydämeni tuska

oksat kyyhkysille liha suudelmille

valo koiran aamussa

myrkky yössä

hiki

oi!

*

Käytin runoreaktioon seuraavia kokoelmasta Hämärä rakkaus (ntamo 2018, kokoelma Federico García Lorcan runoutta, suom. Katri Kaarniala) poimimiani suhteellisen usein ilmestyviä sanoja ja niputin ne jollakin väljähköllä sanasukuun liittyvällä tavalla omiksi riveikseen tai ryhmikseen. Tämän jälkeen valitsin jokaiselta riviltä aina seuraavan käyttämättömän sanan. Päätin, että voin taivuttaa sanoja tarpeen mukaan. Loppua kohden sanat vähenivät. Annoin itselleni luvan lisätä joitakin sanoja kuten ”kun” ja ”ja”. Tämä runo on toisin sanoen syntynyt muoto edellä sisällöllisen ilmaisun kustannuksella ja toisaalta juuri tällaisesta voi syntyä kiinnostavia mielikuvia, mielleyhtymiä ja sen sellaisia.

Runoreaktioon poimimani sanat:

kuu aurinko taivas tähdet

veri tomu ruoho sade kukka oksat valo myrkky hiki

härkä tyttö neitsyt kuollut rakastettu kyyhkynen koira

valkea kulta

pelto ranta vuoret rauniot muuri

ruumis haavat kurkku lanteet sydän liha

uni kuolema hulluus tanssi tuska suudelmat aamu yö

viiltää tuulee itkeä hukkuu

oi!

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Runoreaktio runokokoelmaan:

Federico García Lorca: Hämärä rakkaus. 30 -luvun runot

2018 ntamo

Suomennos ja jälkisanat: Katri Kaarniala

Sisältää käännökset runokokoelmista Tamaritin runot, Kuusi galicialaista runoa ja Hämärän rakkauden sonetteja.

74 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää runoreaktioitani täällä (linkki aukeaa uuteen sivuun blogissa)

Runoreaktio on reaktioni runoteokseen tai yksittäiseen runoon, jonka olen kokenut. Runoreaktio on spontaani, usein lukukokemuksen jälkeen välittömästi syntynyt, ja muokkaan sitä hyvin vähän ennen julkaisemista.