Olli Sinivaara: Purkautuva satama

43 sivua ja 4 osaa, jotka jakautuvat useammaksi runoksi tai runojen säkeistöksi. Ensimmäisen lukukerran jälkeen oli vaimea olo. Tuntui kuin olisin lukenut tuttua tekstiä vieraalla kielellä. Tuttuus tuli siitä, että tartuin joihinkin säkeisiin kuin olisin ymmärtänyt ne ja aloin hatarahkolla ymmärryksellä luoda kokonaiskuvaa. Yksityiskohdista kokonaisuuteen. Mutta samalla koin, että en ollut täysin mukana. Toisin sanoen olin ensimmäisen lukukerran jälkeen ristiriitaisissa tunnelmissa.

Luin toisen kerran ja huomasin tarttuvani kynään. Ikään kuin haluaisin kirjoittaa lukukokemukseni auki. Runoteos herätteli minut kommunikoimaan sen kanssa. Selittämään itselleni, mitä olin lukenut ja kommentoimaan lukemaani, esittämään kysymyksiä.

Kopioin alle havaintoni ja ajatukseni ja muokkaan siitä sen mikä muokattavissa on. Lainaukset ovat Olli Sinivaaran Purkautuva satama – runoteoksesta. Kirjoitan tätä kuunnellessani Spotifystä The Young Pope – soittolistaa.

*

Ensimmäinen osa:

Ensimmäisen osan johtorunona tai sisäänheittäjänä toimii Wallance Stevensin The Snowman (1921), jonka väittämän mukaan ”one must have a mind of winter / To regard the frost and the boughs / Of the pine-trees crusted with snow,/ ”

Talvi. Läsnä onneton tilaan ja aikaan pakotettu kertoja. Ei voi hyväksyä luonnon hänelle pakottamaa (talvi, valon ja värien laatu ja määrä), mutta on elettävä. Hän haluaa pois siitä mitä ympärillä on. Vihjeitä sademetsistä ja korallista. Ongelma kai on kaiken valkoisuus ja samalla hangen heijastamat muut värit. Ovatko värit epäaitoja, koska ne heijastuvat hangen pinnasta? Saako epäaitous tai oikeastaan sen tajuaminen ihmisen voimaan huonosti?

Talven edustaja on lumi. Se ei ole diplomaattinen. Talvi häikäisee, ei päästä läpi. Talvi peittää tiedon tai saattaa tiedon (aina) liian myöhään vastaanottajalleen. Tiedon, ”että kaikki ovat kuolleet”. Talvi, sen lumi ja häikäisy estävät elämän.

”Kevättalven keltavalkea / läikkyy toimistotalojen ikkunoissa, / heijastukset / turkoosin vaahtosankoja, / auringon välkesiipiä / aaltojen pinnassa ja sisällä: / linnunsiipiä ja enkelin. / Koskaan en saa tietää / miten kaikki meni. / Kaikki vain tuli / päin kasvoja ja rintaa / niin kuin tänäänkin ilma ja askeleeni / horisontin takaa tulevat vastaan, / horisontin hehkusta / askeleet kohti.”

En voi sietää turkoosia. Värähdän.

*

Toinen osa: Kuvat, polut I – V

Viiden runon tai runon säkeistön kokonaisuus etenee säeparien voimalla. Niihin on vangittu ilmaisun vapaus. Ajatus jatkuu säkeiden yli, säeparien yli, vangitsevat runon vapauden.

Kunnes kevät on tuonut tulleessaan lisää valoja, tai värejä. Mitä väri oikeastaan on? Ollaan meren rannalla. Tuijotetaan horisonttia. Välimeri, mutta ollaanko sen rannalla? Jonkin meren tai laajan veden äärellä ollaan. Katsotaan horisonttia ja rantaa. Muotoja, viivoja, raitoja, joita aurinko ja kappaleet ympäristössä luovat. Luonto, korret, pilvet, miksei vesikin. Onko vesi kappale? Onko se olio, olento? Syntyy palkkeja, niin jonoja ja ryhmiä. Aina uusia palkkeja, kappaleita ja valon ja kappaleiden paljastamia paikkoja vai palkkeja? Vai paloja?

Aistikokemuksia, joita voi hengittää. Taivaan monimuotoisuus ja kaikkeus tilassa. Avautuminen. Aamu ja auringonnousu. Värit ja valo horisontin viivan läsnäolossa. Värejä, myös niitä, jotka eivät ole mielikuvien ”aurinkovärejä”. On siis myös harmaa, vihreä, turkoosi, violetti. Ilmiötason havaintoja tilassa, jonka meri ja aurinko nousuineen herättävät henkiin.

*

Kolmas osa: Kaksi otsikoitua runoa. Ensimmäinen: Tie ei koskaan lakkaa saapumasta, El camino no acaba de llegar, omistus Octavio Pazille, Jukka Koskelaiselle ja Jyrki Kiiskiselle.

Hiekka, kivi, kuivuus, missä meri, kuiva maa. Maapallon geologinen historia ja se, mikä tapahtuu pinnalla ja pinnan alla kerroksittain. . . meksikolainen ilmanala ja luonnontuntu, Pinacate tai jotain muuta. Edelleen sittenkin meren rannalla . . . ihminen. Voimakkaita kontrastisia sanarykäyksiä. Kierryttävää oloa. Tekisi mieli nyppiä sanat paperilta ja polttaa ne tai uhrata ne päivän ensimmäisille auringonsäteille.

”Ilta jää häipymään, horisontti syttymään / vihreän hiekan paloon / maan maalatulla kankaalla, / vanhalla maalaamattomalla puulla. // Kunnes pohjoisen kevään taivas / huuhtoo hiiltyneet raajat täyteen / graniitinpintatuhkaista valoa, / hopeanhohkaavia virtoja pilvien jäässä. // Pimetessä maalauksen turkoosi / tulee neonvärisemmäksi.”

Turkoosin värin läsnäolo tekee minut levottomaksi, ärtyneeksi.

Kolmas osa, toinen runo: Purkautuva satama

Alussa lainaus Walter Benjaminilta (Historian käsitteestä, 1940). Nostetaan esille edistys tai oikeastaan Edistys, joka kuljettaa, ohjaa, pakottaa, liikuttaa, virtoittaa, piiskaa ja puskee ihmistä (ihmisryhmää, – kuntaa) eteenpäin tai ainakin suoraa linjaa pitkin. Matkalla jonnekin pois itsestä päin joka tapauksessa. Jokainen tapaus. Mikä on tämä Edistys? Historian henki tai historian enkeli on sen ainut airut, kämppis, bff jotakin. Ihmisen katse on tulevassa paitsi niiden, jotka katsovat vanhoja kuvia. Ja niin ihminen (kts. yllä) jakaantuu kahtia ja miten  nämä puolikkaat kohtaavat tai voivat kohdata toisensa? – – – Voiko kertomalla menneestä vaikuttaa tulevaisuuteen?

*

Neljäs osa:

Vieraantuminen metsästä tai sitten sen uudella-tavalla-kokeminen on sitä, että metsän juo. Tällöin metsään ei astuta, ei siirrytä vihreään vaan annetaan sen kutsua kutsumistaan. Kaikuville korville vihreä kutsu, ja kaikuessaan se tuntuu aina tuoreelta tai toisaalta totunnaiselta, eikä ihminen havahdu siihen, että se on jo muinainen kutsuhuuto. Muinaisilta ajoilta, jolloin ihminen eli vielä metsän kanssa eikä vain sen laidalla tai pahempaa: kaatanut sitä pois ja asfaltoinut vihreää. – – Mitä tapahtuu, jos ihminen palaa metsään? Mitä se tekee ihmisen aisteille? Mitä se tekee ihmisten muistoille ja minkälaisia (uusia) muistoja se luo? Voi tapahtua jotakin ihmeellistä, kokea oivalluksen, joka on mahdollista vain kun on riittävän vapaa. Voi esimerkiksi yhdistää taivaan sinen ja maan vihreän meren turkoosiksi. Ihminen juurtuu polkuun, joka on valoa täynnä.

Neljännen osan viimeinen: Sataman jälkeen

”Merenpellon tähkät / aaltojen mukana harmaasta nousevat, / tuulen lastuina kulkevat, / palaavat kerrostumista ja katveista, / jo unohdetuista / niin kuin luultiin. // Palaavat // ja jäävät kulkemaan, kaikumaan / tähkät vielä silloinkin / kun myrsky on haudattu valoon, / valon silkkaan / pohjaveden pohjalla.”

*

Mitä ajattelin lukemisen jälkeen, kun olin antanut teoksen hengittää aikansa?

Yritin kirjoittaa suoraa asiatekstiä, analysoida runoja, sen kieltä, sen rytmiä, sen kielikuvia, värähteleviä kuvia, värien käyttöä, tilan avaruutta ja samalla sen pistemäisyyttä. Tulikin alla oleva teksti ulos:

Melankolia, menetys, havainto

aistipinnat ja värit

avaa hitaasti, vapauttaa pohtimaan

säe säkeeltä

Ei ollut ahmittavaa (runoutta)

vaan rauhallista

sanoja yksi kerrallaan

sytyttävää

Sai minut hetkeksi irtaantumaan arjesta

ja ajattelemaan

mikä voi olla ikuista

ja samalla vain

yhdessä hetkessä olemassa

Voitteko kuvitella jotakin tällaista?

Ja tiedän kun

astun ulos

olen jo

unohtanut

ellen toista muistoa

jonka kohtalona on haalistua

kunnes se on kangastus harhakuva usko toivomus

kuin turkoosi saari hikoilevan meren ulapalla.

*

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

2018 Teos

Päällys: Jussi Karjalainen

43 sivua

arvostelukappale

*

Muita runoteostekstejä blogissa

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Hisashi Honda: Pyhä uni

Runoreaktiot!

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Lisää kuvia kirjasta kiehtovana esineenä

Mainokset

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja

Mieleni teki kutsua kirjaa tutkielmaksi surutyöstä, kuoleman läsnäolosta ja läheisen menettämisestä kuolemalle. Tutkielma tuntuu määritelmänä kuitenkin liian kliiniseltä. Naja Marie Aidtin kirjassa kyllä lähestytään aihetta eri näkökulmista, mutta vahvoilla tunnelatauksilla ja subjektiivisilla kokemuksilla.

Haluan vaihtaa tutkielma-sanan toiseen yrittäessäni määritellä kirjaa. (Miksi edes haluan määritellä? Onko kirjasta ”helpompi” kirjoittaa, kun määrittelee sen joksikin?)

En tiedä uskallanko, mutta voisin kuvailla kirjaa ruumiinavaukseksi surutyöstä, kuoleman läsnäolosta ja läheisen menettämisestä kuolemalle.

Miksi en uskalla kutsua kirjaa ruumiinavaukseksi? Koska haluan kunnioittaa toisen surua ja olla mainitsematta sanaa, joka jää kuihtuvana kuorena ihmisestä jäljelle. Tuntuu, että minulla ei ole lupa mainita (hiljaisuus)avaus-termiä, koska elämältä menetetty ei ole minun läheiseni. Silti kirjan lukukokemus tuntui hyvin avoimelta, fyysiseltä ja raa’altakin. Tämä tulee selväksi surun osalta, mutta Aidt tulee kuvailleeksi myös onnettomuudessa kuolleen poikansa ruumista ja sen vammoja.

Kuolema konkretisoituu, mikä ei tee siitä hyväksyttävämpää. Kuolema ei ole ongelma, jonka konkretisoiminen, jakaminen osiin poistaisi sen. Kuolema on ja sen kanssa ei neuvotella. Menetys on lopullinen.

Naja Marie Aidtin kirja ei ole kliininen, eikä se ole looginen. Se pursuaa henkistä ja fyysistä kipua menetyksestä. Tuntemukset pirskahtelevat, pursuavat ja pakottuvat ulos tekstistä lukijalleen. Aidtin kirja on vaikeroiva selvitys äidin tuskasta ja samalla kuin kaunis muistokirja menetetyn pojan muistolle. Aidt etsii lohtua suruunsa ja joiltakin osin myös selitystä kuolemaan muistoista tallentaen poikansa kaikki fyysiset ja henkiset piirteet viimeistä muistettavaa yksityiskohtaa myöten. Matkalla menneisyyteen Aidt oppii pojastaan myös asioita, joita ei osannut arvata tai tietää.

*

Selvittäessään surunsa anatomiaa Aidt tarttuu toisten lapsensa menettäneiden kokemuksiin menneiltä vuosikymmeniltä ja -sadoilta. Lainaukset esimerkiksi runoilija Stéphane Mallarmélta olivat sykähdyttäviä.

”tunnen läsnäolosi / niin väkevästi – ja sen että / sinulla on vieläkin / hyvä olla / luonamme, isän, äidin / (lähellä) – mutta / vapaa, ikuinen / lapsi, ja kaikkialla / samaan aikaan – / – – / ”

Aidt kertoo kuinka Mallarmé ei voinut kirjoittaa kokonaisia runoja saati runoteosta kuolleesta pojastaan, vaan ainoastaan katkelmia ja muistiinpanoja. Aidtin kirja tuntuu myös katkelmilta ja muistiinpanoilta kuoleman ja menetyksen hetkestä, menetyksestä ja äkkinäisiltä tunteilta, joita tämä kaikki herättää.

*

Kirjassa on jonkinlainen löyhä kronologia hetkestä, jolloin puhelinsoitto tulee sairaalasta   Carlin kuoleman hetkeen sairaalassa, kun elämää ylläpitävät koneet sammutetaan. Kirjan aikajänne oikeastaan kulkee eteenpäin hetkittäin, jotka eivät kuitenkaan ole ohimeneviä vaan niihin vaivutaan pitkiksi ajoiksi, kelataan aina uudestaan alkuun ja niitä ei voi unohtaa. Tällä  hetkien matkalla hapuillaan menneeseen: toistetaan ilta, jolloin puhelinsoitto tavoitti, kerrataan kuoleman tapahtuma ja syvennytään siihen johtaneisiin syihin, käydään läpi ihmistä tuhoavia tunteita syyllisyydestä raivoon ja vieraillaan Carlin hautajaisissa omaisten puheiden muodossa.

Kirja ei kertonut minulle ensisijaisesti kuolemasta vaan omaisista, jotka jatkavat elämää(n). Kirja muistuttaa päiväkirjaa, muistiota ja runoteosta. Ajatus äärimmäisestä menetyksestä hirvittää ja vaimentaa. Naja Marie Aidt ei hiljentynyt vaan hän kirjoitti auki kokemuksensa.

*

Säkeistö runoa Naja Marie Aidtilta, josta kirja on saanut nimensä:

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin

anna se takaisin

anna takaisin se

minkä sait kuolleelta

kun seisoitte sateessa lumessa

auringossa ja kuollut oli elävä

ja käänsi kasvonsa sinua kohti

kuin haluaisi kysyä jotakin

mitä et enää muista ja myös hän

oli unohtanut sen ja siitä on

ikuisuus

nyt jo ikuisuus

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja.

2017, 2018 suom. Katriina Huttunen

Kustantamo S & S

Kansi: Tuomo Parikka

160 sivua

Arvostelukappale

*

Kirjoja menetyksestä, kuolemasta, surusta

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Juha Hänninen: Kuolemme vain kerran

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Reader, why did I marry him?

Kirjakko ruispellossa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Samanta Schweblin: Houreuni

Myrkky se aina oli.

Onko siinä muutakin? Teinkö minä jotain väärää? Olinko minä huono äiti? Sainko minä sen aikaiseksi. Pelastusetäisyys.

Kipu tulee ja menee.

Silloin kun istuimme Ninan kanssa nurmikolla kanisterien lomassa. Pelastusetäisyys ei toiminut, en nähnyt vaaraa. Ja nyt ruumiissani on jotain muuta, jotain mikä valpastuu tai ehkä hiipuu, jotain terävää ja kirkasta.

Kipu. 

Miksen enää tunne sitä?

Se pureutuu vatsaan. 

Niin, se lävistää, avaa sen, mutten tunne sitä, se palaa minuun viiltävänä ja kalseasti väreillen, saavuttaa silmäni.

Pidän sinua käsistä, olen tässä. 

Ja pelastusetäisyyden pituinen nuora.

Kyllä.

Aivan kuin se olisi siodttu vatsaani ulkopuoleleta. Se puristaa.

Älä pelkää.

Se hiertää, David.

Kohta se katkeaa.

Ei, se ei voi katketa. Nuora ei voi katketa, koska olen Ninan äiti ja Nina on tyttäreni.”

Houreuni on keskustelua kahden ihmisen välillä. Amanda on pienen tytön Ninan äiti, joka on joutunut sairaalaan äkillisen sairaskohtauksen tähden. Hänen keskustelukumppaninsa pedin vierellä on nuori poika David. Ennen tätä Davidin äiti Carla on kertonut kaikenlaista kummallista ja pelottavaa pojastaan Davidista, jota kuolema tuntuu seuraavan. Carla myös uskoo, että hänen poikansa David ei ole se poika, jonka hän on synnyttänyt vaan vaihtunut toiseen.

Sairaalapedin äärellä käytyjen keskustelujen kautta vähitellen selviää mikä tai kuka David on ja mitä kaikkea kamalaa tapahtuu kylässä, jossa Amanda sairastui. Houreunta on kuvattu kustantajansa Liken sivuilla painajaimaiseksi psykologiseksi thrilleriksi ja jossakin olen törmännyt myös termiin ekokauhu. En oikein osaa suhtautua ryhdikkäästi erilaisiin leimajälkiin, mutta painajaismainen tunnelma tässä on, jännittynyt pakottavasti etenevä juoni myös ja kyllä tästä kauhuksikin on, jos hyväksyy epämiellyttävän painajaisen, jonka sisälle lukija on joutunut. Äiti on sairas, riutuu pois ja yrittää viimeisillä tunneillaan selvittää kuinka pelastaa tyttärensä samalta tuskaiselta kohtalolta.

Kirja on kumma. Se on lyhyt, mutta kerroksellinen tulkintalinjoiltaan. Lukija voi keskittyä äitiytyeen tai tarttua kirjan esittämään ekologiseen rappioon argentiinalaisen suurmaatilan toiminnassa. Kirjan alkuperäinen nimi Distancia de rescate tarkoittaa pelastusetäisyyttä. Äidin vaistot ja huoli omasta lapsesta on mitattavissa pelastusetäisyydellä. Kuinka etäälle äiti voi päästää lapsensa, jotta vielä ehtii pelastamaan hänet? Ja toisaalta nämä kaksi tulkintalinjaa voi jollakin tapaa yhdistää. Ihmiset aiheuttavat toiminnallaan ekologisia katastrofeja tai fiaskoja. Nämä aiheuttavat vakavia kriisejä ympäristön lisäksi ihmisyhteisöissä siinä määrin, että minkäänlaisesta pelastusetäisyydestä ei ole apua, jos emme esimerkiksi tiedä mitä myrkkyjä ympärillämme on.

Kirjan tarina kerrotaan Amandan näkökulmasta. Lukija saa tietoja tapahtumista Amandan kokemusvinkkelistä hatarina paloina. Olemme niiden varassa ja näin tarina voi pitää lukijansa otteessaan paljastamalla asioita vähitellen. David tiedustelee, kyselee ja ikään kuin lypsää tietoja Amandalta ja en lukijana aluksi ymmärtänyt mitä David haluaa. Miksi hänen tulee tietää Amandan sairastumisesta ja sairastumisen hetkestä? Kirjan päätyttyä minulle jäi oma tulkinta siitä, mikä Davidin rooli todellisuudessa oli. Ja en lopulta ollut kuitenkaan ihan varma, että mitä tapahtui tai mitä tulin lukeneeksi.

Kirja on mielestäni taitavasti kirjoitettu. Sen tunnelma on intensiivinen ja herätti mielenkiinnon jatkaa lukemista eteenpäin. Ajattelin, että voin selvittää Davidin mysteerin luettuani kirjan loppuun. Huomasin, että olin kiinnostunut enemmän Davidin hahmosta kuin Amandan, vaikka hän oli pääasiallinen kertoja, jonka kuolemansairauden aiheuttama kriisi tyttärensä hyvinvoinnista on keskiössä.

Minulle jäi tuntu, ja se voimistuu tätä kirjoittaessa, että kirja ansaitsisi toisen lukukerran. Haluaisin antaa Amandan tarinalle toisen mahdollisuuden ja kenties ymmärtää miksi jäin niinkin typertyneeksi kirjan lopetuksesta ja pelastusetäisyyden korostamisesta. Keskityin niin paljon pelastusetäisyyden fyysisiin mahdollisuuksiin, että sen henkinen puoli jäi huomioimatta. Ja nyt kun pohdin, niin pelastusetäisyys toimi enemmänkin äidin vaistojen ja rakkauden voimalla pysymään riittävänä äidin ja lapsen välillä, vaikka fyysisesti ei.

*

Oliko tämä dystooppista kirjallisuutta? Tarjottiin kauhukuva tulevaisuudesta, joka voi olla mahdollinen, jos emme huolehdi elinympäristöstämme vaan myrkytämme sen ja samalla toinen toisemme. Emmekö jo tee tätä varsin mittavissa määrin?

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Samatha Schweblin: Houreuni

Alkuteos: Distancia de rescate (2014)

2018 Like kustannus

suomennos: Einari Aaltonen

Etukannen kuva: Patrice Ganda

*

Lisää kummia blogissa:

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Steven Hall: Haiteksti

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Tuijata. kulttuuripohdintoja

Kirja vieköön!

Kirsin bookclub

Reader, why did I marry him?