Samuel Beckett: Malone kuolee

Samuel Beckett (1906-1989) nousi tietoisuuteeni näytelmäkirjailijana joitakin vuosia sitten. Ihastuin hänen minimalistiseen ja absurdiin tyyliinsä esimerkiksi näytelmissä Huomenna hän tulee (En attendant Godot, 1953), Leikin loppu (Fin de Partie, 1956), Viimeinen ääninauha (Krapp’s Last Tape, 1959) ja Voi miten ihana päivä (Happy Days, 1961). Samoihin aikoihin löysin laajemmin nk. absurdin teatterin, joka flirttailee eksistentiaalisen filosofian kanssa. Termi on teatterin monitoimimiehen Martin Esslinin (1918-2002) luoma ja sen ”piiriin” kuuluivat joukko toisen maailmansodan jälkeen kirjoittaneita näytelmäkirjailijoita kuten Eugene Ionesco, Jean Genet, Tom Stoppard, Arthur Adamov, Edward Albee ja Luigi Pirandello. Piiri on lainausmerkeissä, sillä kirjailijat eivät todellisuudessa muodostaneet minkäänlaista yhtenäistä ryhmää jonkin taidefilosofisen manifestin tai idean pohjalta. Termi ”absurdi teatteri” oli Esslinin luomus koota yhteen tekstejä, joissa tuodaan esille mm. elämän merkityksettömyyttä, mielettömyyttä, absurdiutta pohjanaan Albert Camus’n essee Sisyfoksen myytti (1942). Yhtenä absurdin teatterin ajatuksellisena kiintopisteenä toimi myös kommunikaation mahdottomuus. Toinen maailmansota oli viimeistään osoittanut, että ihmiset ovat kykenemättömiä kommunikoimaan keskenään tuloksellisesti, järkevästi ja psykologisesti merkittävää yhteyttä toisiinsa hakien.

Malone kuolee on Beckettiltä ensimmäinen proosateos, jonka olen lukenut. Se on trilogian toinen osa. Trilogian muut osat ovat: Molloy (1. osa, 1951, suom. 1968) ja L’Innommable (1953). Ja mitä netistä tietoja pengoin, niin trilogian osat liittyvät suhteellisen väljästi toisiinsa, joten trilogian lukemisen aloittaminen keskeltä ei haittaa. Varasin kyllä jo Molloyn kirjastosta, koska miksei.

Malone kuolee ei ollut mikään helppolukuinen proosateos. Aluksi se tuntui sekavalta proustilaiselta tai James Joycen Ulysseksen kaltaiselta hölötykseltä (pidän kummastakin). Kirjalla ei ole selkeää tarinaa, ei selkeää juonta. Se ei ole psykologista proosaa, jossa rakennettaisiin eheän oloinen kuva päähenkilöstä. Epäselviä ovat myös miljöö ja aikakäsitys. Kirjassa on Malone-niminen mies, joka on kai vanha ja makaa sängyssä ilmeisesti jonkinlaisessa laitoksessa. Hän on raihnainen, käyttää keppiä ja odottaa kuolemaa. Ennen elämänsä päätöstä hän haluaa kirjata ylös omaisuutensa ja kertoa tarinan tai tarinoita kirjoittaen niitä muistikirjaansa. Tarinoidensa keskushenkilöinä ovat Sapocat ja myöhemmin (kenties sama henkilöhahmo) Macmann, joka asuu laitoksessa (kuten Malone?).

Kirja on inessiivistä pölinää. Malone kirjoittaa tarinoita, mutta niissä ei tunnu olevan aina selkeää yhteistä linjaa, teemaa tai aihetta. Ne vaikuttavat pääosin hajanaiselta joukolta lapsuudenmuistoja ja satunnaisen oloisia kohtaamisia ihmisten välillä. Malonen tarinaflown muotoseikat eivät kuitenkaan ollut häiritsevimpiä lukukokemuksessa vaan niiden sisältö, joka oli paikoin hyvin tylyä, inhottavaa tai vain hämmentävää. Havahduin lukemisen aikana pohtimaan, miksi kuoleva ihminen intoutuu kertomaan insestisistä tunteista yhden perheen sisällä tai vaikkapa sikateurastajan toimista eläinten tappajana? Jälkimmäisessä pysäyttävää oli kuoleman aiheen käsittely. Kuoleva ihminen kirjoittaa siitä, kuinka kuolema ei ole rauhallinen poismeno vaan väkivaltainen (murha).

Kuolema vaikuttaa liittyvän moneen Malonen muistiinpanoon ja erityisesti hänen mietteisiinsä omasta itsestään. Tämä antaa mahdollisuuksia pohtia kuolemaa monesta eri näkökulmasta, jotka eivät välttämättä nouse suoraan edes itse tekstistä. Mitä kuolema on? Mitä kuoleminen on? Miksi ja miten elää, kun kuolema kuitenkin korjaa eikä välttämättä nätisti niittäen? Mitä on kuoleman pelko? Sitä ettei ole enää olemassa? Ja jos uskoo sielun olemassaoloon ja erityisesti sen kuolemattomuuteen, niin ihminen voi pohtia mitä ruumiin kuolemisen jälkeen tapahtuu. Ja jos henkinen ikuisuus ei ole uskottava konsepti, niin kuolema on fysiologinen tapahtuma, joka päättää elämän ja sen myötä ihmisen tietoisuuden, ajattelun. Kuolemassa ihminen lakkaa olemasta omana itsenään. Minä katoaa. Kuolema on hyvin lopullinen tapahtuma.

Kuoleman vastapooliksi voi ajatella elämän. Selvää on, että ihminen kuolee, mutta miksi hän elää? Sen takia, että hän syntyy. Entä elämä näiden kahden tapahtuman välissä? Malone ei tunnu antavan itsestään mitään erityistä lukijalleen vai olivatko Sapocat ja Macmann Malonen alter egoja? Kertoiko Malone sittenkin omasta elämästään? Ja jos kertoi, niin oliko se elämisen arvoista? Miksi tällaista tulisi edes pohtia? Kuka määrittelee ”elämisen arvoisen elämän” ja millä kriteereillä?

Kirjan lukukokemukseen kuului syvempiä pohdintoja herättelevien jaksojen lisäksi tuskaisen tylsiä jonkin esineen tai toiminnon kuvailua. Esimerkiksi yhdestä takista Malone teki selontekoa muutaman aukeaman verran. Takille en tahtonut löytää erityistä symboliikkaa, se oli vain takki. Jokin syy takkiepisodiin kuitenkin on kirjassa, koska muuten se ei olisi siinä. Minun kohdallani se oli kuitenkin vain hämmennys, jolla minua lukijana ajatushutkittiin. Kiinnostavampana objektina pidin Malonen käyttämää keppiä ja erityisen kiinnostavana ikkunaa hänen huoneessaan. Ja kenties kaikkein kiinnostavimpana sitä, että Malone ei lopulta tuntunut antavan itsestään mitään, mutta hän kantoi huolta kirjata vähäisen omaisuutensa. Elämän materiaalisuus.

Ajoittain huomasin epäileväni Malonea psykoottiseksi, joka ei näe todellisuutta eli on yksin maailmassaan. Välillä näin Malonen yksinäisenä hylättynä vanhuksena jossakin laitoksessa. Hänen luonaan ei käy läheisiä vieraita ja ruokaa tuova ja yöastiat tyhjentävä hoitajakin on jonnekin kadonnut. Malone tuntui käyvän kamppailua minuudestaan ja olemassaolostaan. Kenelle Malone on olemassa? Kirjassa ollaan alusta loppuun saakka Malonen pään sisällä. (1)

Malone kuolee oli minulle lukukokemuksena absurdi, haastava ja puliseva yhden ihmiskokemuksen ajatuksenjuoksua imitoiva monologi. Kirjan lukukokemus herätti lukuisan joukon kysymyksiä, ristiriitaisia, polveilevia kysymyksiä, joihin en luultavasti saa koskaan vastausta.

*

”Muutama rivi muistuttaakseni itselleni, että minäkin yhä olen. Täällä ei ole enää käyty. Miten kauan siitä on, kun hän täällä kävi? En tiedä. Kauan. Ja minä. Kiistattomasti kuoleva, muu ei merkitse mitään. Mistä tämä varmuus? Yritä ajatella. En osaa. Suurisuuntainen kärsimys. Minä paisun. Jospa puhkean? Katto lähestyy, loittonee, rytmikkäästi niin kuin silloin, kun olin sikiö. Yhtä lailla merkille pantava on mahtava jäteveden ääni, eräänlainen mutatis mutandis – ilmiö, ehkä autiomaiden kangastusten kaltainen. Ikkuna. En enää näe sitä, minulle on vastahakoisesti selvinnyt, että minun on mahdotonta kääntää päätäni. Valo on taas lyijynharmaata, piripintaista, virranpyörteen ylittänyttä, syvistä räjähdyskuopista täysin kirkkaaksi kovertunut, vai pitäisikö sanoa, että se pyrkii ilmaksi, valoksi. Kaikki on valmista. Paitsi minä. Synnyn kuolemaan, jos niin uskallan sanoa. Siltä minusta tuntuu. Omituinen tiineysaika. Jalat ovat jo tulleet ulos olemassaolon suuresta vitusta. Toivon, että synnytystila on otollinen. Pääni kuolee viimeisenä. Vedä kätesi sisään. En osaa. Vihlova vihlottu. Kun tarinani on loppu, elän edelleen. Lupaava ero. Se on minun loppuni. En enää sano minä.” (s. 175-176)

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Samuel Backett: Malone kuolee

Alkuperäisteos: Malone meurt (1951)

Suomennos: Caj Westerberg

2007 Basam Books

Kansi: Jari Silvennoinen

183 sivua

lainattu kirjastosta

*

Muita absurdimman tunnelman kirjoja blogissa

Tässä. ja. . . nyt. Samuel kirjoitti. Beckett. Älä koskaan… unohda.

Kun sarvikuonot valtaavat maailman ja muita näytelmiä

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

*

Kirjasta on akateemisemmalla otteella kirjoittanut Päivi Mehtonen: Minän pyhiinvaellus ei-mihinkään (niin & näin)

(1) Jokin descartesilainen cogito ergo sum – tyyppi Malonesta tuli myös mieleeni. Ajattelen, olen siis olemassa. On aika iso pala haukattavaksi lähteä varhaisen rationalismin, kartesiolaisen dualismin ja sen sellaisten linjoille pohtiakseen Malonen eksistenssiä, vaikka mahdollisesti myös hedelmällinen tulkintareitti. Aine ja henki, ruumis ja sielu. Tietoisuus, minuus… Juu. Iso pala on.

Mainokset

S. A. Hakkarainen: Nescitus

Kirjan miljöönä toimii synkkä kaupunki, jossa ihmiset ovat tehdaslinjaston tuotantomassaa, labrarottia ja hamstereita juoksupyörässä. Jokainen päivä on edellisen kopio. Kaupungin ulkopuolella ei ole elämää ja kaupungin rajoja vartioidaan. Kaupungin keskellä on korkea torni, laajan metropolin hermokeskus. Kaupunki on likainen, tumma ja sen poimuissa virtaa metrolinjasto, jonka avulla ihmiset kulkevat massoina paikasta toiseen. Tällaisessa todellisuudessa elää ihmiskunta S. A. Hakkaraisen esikoisromaanissa Nescitus. Kirjan ihmiskuva vaikuttaa karulta ja lohduttomalta.

Tarvitaan vastarintaa, vaihtoehtoja ja sankareita, jotta muutosta tapahtuu. Tarinassa on anarkisteja, jotka taistelevat kaupunkia valvovaa turvallisuusvirastoa vastaan. Ihmiset kantavat sirua otsassa ja se ei ole oikein. Lisäksi on jokin kumma maanalainen yhteisö, joka elää kaupungin viemäriverkostossa irrallaan kaupunkilaisten perusarjesta. Aina välillä joku heistä eksyy liian syvälle maanalaisiin verkostoihin ja palaa takaisin tietoisuutensa menettäneenä ”ihmiskuorena”. Anarkistisen joukkovoiman lisäksi tarinassa on sankari tai protagonisti, joka ei tarinan alussa tiedä olevansa sankariaineista. Hän on Nescitus, joka on havahtunut elämän toisteisuuteen kaupungissa ja haluaa tietää totuuden kaupungista. Hän saa tarinan alussa viestin tulla tapaamiseen kaupungin ulkolaidalla. Nescituksen elämä tapaamisen jälkeen ei ole enää ennallaan. Tarinan edetessä hän kokee kehon ja mielen rajoja rikkovan muodonmuutosten ketjun kohti messiaanista rooliaan kaupungin ihmisten pelastajana. Kaupunkia uhkaa eräänlainen reset-nappulamainen tapahtuma ja Nescituksella on myyttisiin mittoihin kasvanut mahdollisuus tehdä jotakin ainutlaatuista.

Kirjassa on vahva elokuvallinen tuntu. En ole tästä yllättynyt, sillä kirjan kansiteksteistä selviää, että Hakkarainen työskentelee muun muassa elokuvien parissa ja on koulutukseltaan käsikirjoittamiseen erikoistunut medianomi (AMK). Vaikka visuaalisesti teksti ei ole elokuvakäsikirjoitus, niin esimerkiksi lyhyet kuvailut ympäristöstä, toiminnan tiivis kuvailu ja dialogit tehokkaina informaation lähteinä ja tarinaa eteenpäin kuljettavina elementteinä muistuttavat elokuvallista kerrontaa. Luvut ovat toisin sanoen tehotiiviitä kokonaisuuksia, joissa on yksi keskeinen tapahtuma, ongelma, tila ja henkilöhahmogalleria kerrallaan. Kirja toi mieleeni myös useamman fantastisen scifi-dystopia – elokuvan. Kirjan maailmasta, tunnelmasta, juonenkulusta, tarinasta ja joistakin henkilöhahmoista tulivat mieleeni ainakin elokuvat Dark City (1998), Cubic (2002), 12 Apinaa (1996) ja Matrix – trilogia (1999 ja 2003).

Kirjassa oli jännärin juoni ja sankarimatkan tuntu synkällä ja nyrjähtäneellä tunnelmalla. Tarinassa rikottiin ihmisen kehoa ja mieltä. Tietoisuutta problematisoitiin, minuutta problematisoitiin. Jos kirjan johonkin genreen änkisin, niin voisin kuvata Nescitusta scifi-kauhu-apokalyptis-dystooppiseksi kertomukseksi. Pahoittelut tästä sanahirviostä. Ja samalla olen tietoinen, että lukija, joka on tottunut ja asiansatunteva spekulatiivisesta fiktiosta, osaa määritellä Nescituksen huomattavasti minua onnistuneemmin. Hän luultavasti osaa poimia kirjan maailmasta, tunnelmasta, tyylistä ja henkilöhahmoista tuttuja juttuja minua onnistuneemmin.

*

”Ylipappi käy maahan risti-istuntaan ja alkaa meditoida. Yksi kerrallaan kaikki muutkin papit istuvat ja pian koko aukio on täynnä maassa istuvia pappeja, jotka keskittyvät hengitykseensä kuolinhuutojen ja sireenien ulvoessa taustalla. Eivätkö he valinneet nimenomaan minut messiaakseen? 

Ikuisuudelta tuntuva hiljaisuus asettuu keskuuteemme ja sumu laskeutuu hitaasti kadulle. On oltava reitti ulos tästä ajan ja paikan kierteestä, on oltava tapa päästä takaisin nykyhetkeen. Minun kuuluisi astua tuonne torniin hänen kanssaan, kamppailla avaimen herruudesta. 

Suljen silmäni ja hengitän syvään. Tunnen kehoni samanaikaisesti papeissa, jotka istuvat paikoillaan. En ole yhdessäkään heistä ja silti olen heissä kaikissa. Hengitän tuhannella keuhkolla tuhat henkäystä tuhanteen eri ruumiiseen ja tuhannesti annan henkäyksen kulkea lävitseni. Nyt toista perässäni. 

Minä olen olemassa. Minä olen olemassa. Minä olen olemassa… Minä olen…

Aukaisen silmäni ja näen kuinka valkoinen korppi lentää luoksemme. Se laskeutuu sillalle, joka johtaa torniin. Hetken katson korppia haltioituneena: kuinka siro ja ainutlaatuinen se on! Ja sitten, äkkiä, korppi alkaa kasvaa. Se muuttaa muotoaan silmieni edessä. Korpin tilalle on ilmestynyt Thomas Lange. 

Hän katsoo minuun, ja tuona hetkenä tunnen todellisuuden pettävän ympäriltäni. Hetkeä ennen aikamatka-muodonmuutosta näen materian säikeiden leviävän ympärilläni todennäköisyyksien laajenevana verkkona. ” (s. 122)

*

Nescituksen kieli on paikoin hyvin aistirikasta, vahvasti introspektiivistä ja runollistakin. Nautin lukemisen aikana erityisesti niistä kohdista, joissa oli huikean subliimista, kosmisissa sfääreissä kulkevaa kerrontaa. Näissä kohtauksissa Nescituksen hahmo on irti ihmisarjesta kirjaan luodun mytologian todellisuudessa. Paikoin lukukokemukseni kompuroi. Olisin kaivannut enemmän asioiden näyttämistä ja muutamin paikoin henkilöhahmojen toiminnankuvaus sekä jotkin metaforat tuntuivat latteilta. Näistä kompuroinneistani huolimatta tarina kulki eteenpäin vauhdilla.

Kirjan lukukokemus muistutti kauhulla viritettyä jännäriä, joka piti kiinni otteessaan hyvin. Tarina eteni nopeasti ja luultavasti tulin valvoneeksi liian myöhään halutessani lukea kirjan yhdeltä istumalta. Tutustuminen Nescitukseen ja hänen maailmaansa kirjaan luodun omalakisen mytologian värittämänä oli vähintäänkin kiinnostava. Koin Nescituksen tuovan esille ja kommentoivan muun muassa tietoisuutta, olemassaolon määritelmää, olemassalon rajoja ja vapaata tahtoa. Loppua kohden kertomus ja sen myötä Nescitus henkilöhahmona hajoaa kirjan sisäiseen mytologiaan ja karu ihmiskuva raukeaa inhimillisyyden tai ainakin olemassaolon puolustukseen.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

S.A. Hakkarainen: Nescitus

2018 Osuuskumma

Kansikuva: Antton Hyvärinen

191 sivua

arvostelukappale

*

Muita peruselämänmenosta irrallaan olevia blogissa

Tomi Kontio: Uumen

Piia Leino: Taivas

Laura Ruohosen Luolasto subliimina draamana

Maaginen teatteri: Sisäänpääsy ei kenelle hyvänsä – Ainoastaan hulluille (Hesse: Arosusi)

Ja bonuksena monomyytti: Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot

Peter Metcalf: Antropologia – Johdatus perusteisiin

Peter Metcalf on yhdysvaltalainen Virginian yliopiston emeritusprofessori, joka on tehnyt uraa Borneon tutkijana. Antropologian alalla kenties tunnetuimmaksi hän on tullut kuolemaa ja hautajaisia käsittelevästä tutkimuksesta ja antropologisen kenttätyön ongelmien käsittelystä.

Antropologia on antropologian historiaa, menetelmiä ja teorioita käsittelevä kirja, joka on alunperin julkaistu vuonna 2005. Kirja jakaantuu kymmeneen lukuun, jotka esittelevät pääosin kronologisesti antropologian tieteenalan kehitystä Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1800 -luvulta lähtien. Jokaisen luvun lopussa on yhteenvetokappale sekä ilahduttavasti myös lisälukemisto. Pidän siitä, että alansa ammattilainen kertoo minulle, mistä voin hakea lisätietoa, jos innostun jostakin teemasta. Lukujen lähdekirjallisuus on koottu kirjan loppuun, mistä löytyy myös asiasanahakemisto. Lukujen varsinaista tekstiä ei ole lähdeviitoitettu, mikä usein harmittaa minua tietokirjallisuudessa. Kirjan ”kertojan” ääni on jutustelevan puhelias, mutta ei mikään moottoriturpa. Teksti ei tunnu pintakuivalta akateemiselta tutkimuskirjallisuudelta vaan lukemisen aikana tuntui siltä kuin istuisin kuuntelemassa jonkun elämänsä oppialalleen antaneen vanhemman professorin luentoa.

Kirjan ensimmäisessä luvussa tuodaan esille kenttätyön keskeisyys antropologille ja mitä kentällä voi odottaa tapahtuvan. Paikallisen kielen opiskelu, sitoutuminen pitkäaikaiseen oleskeluun ja valmiudet osallistuvaan havainnointiin ovat keskeisiä voimavaroja ja ”välineitä” onnistuneelle kenttätyöjaksolle. Tutkija kohtaa erilaisia informantteja, hänen on kyettävä asettamaan saamansa tieto kontekstiin, olla avoin ja suodatettava valheellinen informaatio. Metcalf muistuttaa lukijaansa myös kulttuurishokista, jolle kokenutkaan antropologi ei ole immuuni. Vaikka kentälle lähtee erinomaisesti valmistautuneena, niin oma tausta, oma kulttuuri ei katoa minnekään tutkijan persoonasta.

Kirjan toisesta luvusta lähtien Metcalf kuljettaa lukijaansa pääpuolisen kronologisesti antropologian historiassa. Tällä lukumatkalla lukija pääsee sisälle tai vähintäänkin kurkistamaan antropologian määritelmän, menetelmien, tutkimusaiheiden tai -kohteiden ja teorioiden kehitykseen rakentaen kuvaa siitä, mitä antropologia on ollut ja kenties hahmottaen myös mitä menneisyydestä on opittu ja mitä siitä on edelleen käytössä nykyantropologeille.

Antropologia on kulkenut käsi kädessä ja luultavasti vielä tänäkin päivänä heilastelee ajoittain biologian kanssa. Tästä yhteenliittymästä ei ole aina tullut ulos priimaa, joka olisi kelvollista nykyaikana. Varhaisissa vaiheissa kuten vielä 1700 -luvun puolella kasvitieteilijä Carl von Linné toisti keskiaikaisia käsityksiä ihmisestä jakaen ihmissuvun rotuihin ja 1800 -luvulla englantilainen Herbert Spencer kehitti yhteiskuntia koskevan teorian, jonka mukaan ihmiskunta kehittyy luonnonvalinnan ja olemassaolon taistelun pohjalta. Tätä kutsutaan sosiaalisdarwinismiksi. Spencerin teoria tuki oman aikansa kolonialistista politiikkaa, valikoitujen eurooppalaisten ylivoimaisuutta muihin ihmisiin nähden, ja yhdistettynä liberalistiseen talousteoriaan politikoi sen puolesta, että yhteiskunnalla ei ole velvoitetta huolehtia vähempiosaisista tai yleensä kenestäkään. Hän vastusti mm. julkisia kirjastoja, kouluja, rokottamista, kunnallista viemäri- ja vesiverkostoa ja niin edelleen.

Ihmisen biologiset ominaisuudet eivät ole antropologian valtavirran kiinnostuksen kohteita tänä päivänä eikä niiden pohjalta rakennettuja teorioita yhteiskuntien historiallisesta kehityksestä ole mielekästä ottaa vakavasti, sillä yhteiskunnat ovat hyvin kompleksisia omalakisia yksiköitä. Toisin sanoen ihmisten ja ihmisyhteisöjen arvottaminen ei ole kiinnostava kysymys antropologiassa. Kirjassa kuitenkin tunnustetaan varhaisemman antropologian osuus esimerkiksi kolonisaatioon, sekä tuodaan esille kuinka enemmistö antropologeista siirtomaavaltojen omanlaisinaan työrukkasina vastusti vieraan vallan väkivaltaista ja riistävää toimintaa paikallisiin kulttuureihin.

Antropologian tutkimusnäkökulmat tai trendit ovat vaihdelleet vuosikymmeneltä toiseen. Näitä ovat olleet ja ovat edelleen esimerkiksi kulttuuri, ihminen sosiaalisena toimijana (osana yhteisöjä, yhteiskuntia), kieli, ihminen yksilöllisenä toimijana ja lukuisat kriittiset näkökulmat, jotka ovat tuoneet sisältöä 1900 -luvulla yhteiskunnallis-humanistisen tiedealojen teoriapankkiin kuten feministinen tutkimus, postkolonialismi, marxilainen tutkimus, nationalismin kritiikki ja alkuperäiskansojen tutkimus.

Minkälainen mielikuva minulle tuli antropologiasta luettuani kirjan? Antropologia on ihmisen puolella. Se vaalii paikallisia kulttuureja ja näkee kulttuurierot rikkautena, joita ei tarvitse häivyttää taka-alalle. Esimerkkejä tämän päivän tutkimuskohteista kirjassa oli harmittavan vähän, poikkeuksena tutkimus Intiasta Afrikkaan tekstiilitehtaisiin töihin lähteneiden nuorten naisten elämästä työläisinä vieraassa kulttuuriympäristössä. Muuten vaikutti siltä, että antropologin tutkimuskohteet ovat edelleen Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Oseanian alueella, mikä joskus herättää minut ajattelemaan että kai antropologiassa voidaan tutkia kulttuureja ja ihmisryhmiä (”heimoja”) myös vaikkapa Euroopan tai Yhdysvaltojen alueella? Ymmärykseni mukaan antropologi valitsee tutkimuskohteekseen mahdollisimman selkeärajaisen fyysiseen paikkaan sidotun tutkimuskohteen. Voisiko näin ollen antropologi tutkia vaikkapa korsolaisia, Valamon luostarin asukkaita, työntekijöitä ja talkoolaisia tai vaikkapa jonkin paikkakunnan liikennelaitoksen työntekijöitä?

Johdantona Antropologia onnistui herättämään kiinnostusta ja tarjoamaan teorioita ja näkökulmia antropologiaan. Syventävät tiedot kannattaa kuitenkin hakea muista kirjoista, mihin kirja onnistuneesti ohjasikin lisälukemistovinkkeineen. Kirja oli lukukokemuksena jouhevasti etenevä, kiinnostava ja varsin onnistunut kertauskurssi antropologiaan.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Peter Metcalf: Antropologia – Johdatus perusteisiin

2018 Gaudeamus

Suomentaneet: Matti Eräsaari, Timo Kallinen ja Katja Uusihakala

Alkuteos: Anthropology: The Basics (2005)

Kansi: Miika Immonen

286 sivua

arvostelukappale

*

Lisää kulttuuria, kulttuurien kohtaamisia blogissa

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Pekka Valtonen: Karibian historia

Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot