J.R.R. Tolkien: Gondolinin tuho

Gondolinin tuho sijoittuu aikaan ennen Tarua sormusten herrasta. Se ei tunne hobitteja ja ei mainitse Sauronia. Kertomuksen keskiössä ovat ihmiset ja haltiat, jotka elävät maailmassa, jota pitää otteessaan vala (eräänlainen jumaluus) nimeltä Morgoth. Morgoth hallitsee heitä petoksella, pelolla ja väkivallalla.

Etäällä näistä tapahtumista omassa rauhassaan elävät Valinorissa Morgothin ”sisaret ja veljet”, jotka eivät enää halua olla tekemisissä haltioiden ja ihmisten kanssa – etenkin haltioiden tekemien virheiden ja rikosten takia. Silti yksi vala pitää vielä haltioiden ja ihmisten puolta. Hän on merten valtias Ulmo, jonka kirjan päähenkilö Tuor kohtaa vaeltaessaan yksin raunioituneessa ja pahan saastuttamassa maailmassa. Tuor on kovia kokenut mahtavaan ihmissukuun kuuluva jäsen, joka lähtee Ulmon johdattamana etsimään viimeistä ja salaista haltiakaupunkia Gondolinia viedäkseen perille Ulmon viestin kuningas Turgonille ja Gondolinin asukkaille.

Gondolinin tuho on J.R.R.Tolkienin pojan Christopher Tolkienin viimeinen isänsä jäämistöstä koottu kirja. Se tarjoaa lukijalleen useamman version Tuorin matkasta ja Gondolinin tuhosta. Kirja koostuu kahdesta versiosta samasta tarinasta. Nämä ovat tarun ensimmäinen versio vuodelta 1916 ja sitä 35 vuotta vanhempi viimeiseksi ja keskeneräiseksi jäänyt versio. Näiden välissä lukija pääsee tutustumaan erilaisiin tekstikatkelmiin, jotka tuovat lisää sisältöä tarinaan. Kirjaan kuuluu myös joitakin kirjeitä, jotka avaavat J.R.R. Tolkienin kirjoitusprosessia, työskentelyä ja kustannustoiveita luomansa maailman parissa. Kirjan loppupuolella on Christopher Tolkienin laajempi koonti eri versioista ja tekstikatkelmista, joissa hän yhdistelee eri versioita kommentoiden niitä. Luinko siis kolme eri versiota samasta tarinasta ja lisät päälle? Ilmeisesti. Ja oikeasti ajattelen, että luin yhden tarinan, jota syvennettiin eri näkökulmista. J.R.R. Tolkienin luoman maailman ystäville kirja on siis kaikin puolin mukava lukukokemus.

Gondolinin tuho on monin tavoin ehjä kokonaisuus, tai vaihtoehtoisesti sellaiseksi se olisi voinut muotoutua, jos J.R.R. Tolkien olisi kirjoittanut sen viimeisen version loppuun. Varhaisessa versiossa tarinan (tausta)maailma ei ole niin yksityiskohtainen kuin sen viimeisimmässä versiossa. Varhaista versiota lukiessa, koin olevani jonkin fantastisen kertomuksen äärellä, joka sijoittuu johonkin ihmeelliseen maailmaan ja jossa kirjailija on halunnut käsitellä sodan kokemuksia. Tolkien ilmeisesti kirjoitti ensimmäisen version Gondolinin tuhosta toipuessaan vammoista, jotka sai (ensimmäisessä maailman)sodassa. Viimeinen versio on maailmaltaan runsaampi ja se toi mieleeni Silmarillionin. Kaikessa yksityiskohtaisuudessaan viimeinen versio on täyteläinen ja voisin kuvitella, että Tolkienin maailmaan tuntemattomalle lukukokemus voi olla myös uuvuttava. En siis ehkä suosittelisi kirjaa ensimmäiseksi tolkieniksi, mutta toisaalta Gondolinin tuho voi ohjata lukijansa tutustumaan myös muihin Tolkienin kirjoihin. Kenties juuri Silmarillioniin, joka on suosikkini J.R.R.Tolkienin kirjoista (johon verrattuna Taru sormusten herrasta on ”ihan kiva”).

Minkälainen lukukokemus kirja oli minulle?

Olin iloinen, että pääsin jälleen J.R.R.Tolkienin luomaan maailmaan. Nautin erityisesti Tuorin matkakuvauksista. Mielikuvani oli yksinäinen ihminen luonnonkauniissa ja samalla sotien tuhoamassa ympäristössä. Tuor vaeltaa etsien tarkoitusta olemassaoloonsa muinaisten mahtavien kansakuntien raunioissa, meren äärellä, niityillä, metsissä ja mahtavan tavoittelemattomalta vaikuttavan vuoriston äärellä, joka kätkee taakseen toivoa antavan salaisuuden.  Mieleeni välähti myös joitakin tekstejä, joissa koetaan luonnon pyhyys, kaivataan takaisin jonkinlaiseen luonnonomaiseen tilaan ja syvään yhteyteen luonnon kanssa. Kirja ei kuitenkaan keskity luontoon tai ihmisen luontosuhteeseen vaan ihmiseen ja hänen paikkaansa maailmassa. Tuorin ja hänen ympäristönsä suhde kiteytyy kysymyksiin: kuinka selvitä vaikeissa olosuhteissa (hengissä) ja kuinka paha kukistetaan?

Tuor on monella tapaa melko klassinen sankari. Hän lähtee karuista oloista ja saa ”jumalallisen tehtävän” suorittaakseen. Hän on parhaista parhain ja taitava melkein missä tahansa mihin hän ryhtyy. Hänellä on onnea matkassa tai sitten kyse on johdatuksesta. Hän on fyysisesti miellyttävä ja voittaa puolelleen rakkauden, jota tavoittelee myös yksi tarinan vastavoimista. Hän on kunniakas, joka pyrkii hyvään. Tarinan keskushenkilöön kiteytyy siis monia viihdyttävän ja vetävän kirjallisuuden piirteitä sadunomaisuudessaan ja eepoksellisuudessaan.

Teemoinaan kirja käsittelee monia klassisia aiheita. Lukija voi pohtia mitä on pahan voima, miten paha korruptoi mieliä ja miten pahalla hallitaan. Usein tämä kiteytyy pelolla sekä henkisellä että fyysisellä väkivallalla hallitsemiseen. Lukemisen aikana voi pohtia myös vallankäyttöä, johtajuutta, petturuutta, ahneutta, vallanhimoa ja kateutta, mutta myös rakkautta, rohkeutta ja hyvyyttä.

Yhteen tarinaan on pakattu paljon, mutta hyvässä (fantastiseksi saduksi riittävän kompleksisessa) tarinassa se on mahdollista.

*

IMG_0047

*

Teksti ja kuva: Heidi

 

J.R.R.Tolkien: Gondolinin tuho

Toimittanut: Christopher Tolkien

Kuvittanut: Alan Lee

 

Suomennos: Jaakko Kankaanpää ja Kersti Juva

WSOY

312 sivua

 

kirja kustantajalta arvostelukappaleena

 

Lisää fantastisia lukukokemuksia blogissa:

Sir John Mandevillen ihmeelliset matkat

Antonio Tabucchi: Unien unia

J.R.R. Tolkien: Silmarillion

 

 

 

 

 

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa

Kirjoitan mitä koin.

Kuvia, ajatuksia raameissa, jotka suodattavat sisään valoa, tunteita, aistikokemuksia. Lapsen (erityisen) ääni sivuilla paikka paikoin. Mielikuvitus, fantasia, kun niin paljon on mahdollista – melkein mikä vain. Satumaisuus, hetkittäinen läsnäolo, avoimuus, herkkyys, älykkyys, uteliaisuus, tarkka havainnointi … ja jotain mitä haluaa suojella aikuiselta tylsyydeltä, urautuneisuudelta ja pakkomaisuudelta. Aikuiset ovat todella tylsiä.

Vapautta olla ja se sai hymyn huulilleni. Rajattomuus ei ole huono asia, jos se kanavoituu hyvään. Ensimmäisen osan lapsuuden ääni. Lapsuus on saari, josta joutuu lähtemään merelle. Vai tapahtuiko syntymä? Kohdun maailma, josta joutuu lähtemään?

Runoista monet hengittävät mielikuvia sisään ja ulos. Minä-äänen kokemuksellisen liike. Ajatus ja tunne ulos maailmaan, havainnot maailmasta sisään minä-äänen yksityiseen todellisuuteen. Lukijana näin tämän hengityksen.

Minkälaisia teemoja minulle nousi esille runoteosta lukiessa? Vanhemmuus, tuore vanhemmuus ensimmäisen lapsen kanssa, äitiys, äidin kehollisuus, naisen kehollisuus, parisuhde vanhemmuuden äärellä.

Mitä muotoja minulle nousi esille runoteosta lukiessa? Kuvamaisuutta, hetkiä jotka laajentuvat ja supistuvat (liike), dialogia, trialogia, monologia, pisteliäitä pintoja, sileitä ja liukkaita pintoja ja kappaleita (olio, elementti, osa kokonaisuudesta). Margotin, Boriksen (pariskunta) ja Lulun (lapsi) äänet muodostavat kokonaisuuksia, joiden merkitystä en aina löytänyt. Mutta häiritseekö se minua? Ei oikeastaan. Maailmassa on paljon kokonaisuuksia, joista ihminen näkee vain osia ymmärtämättä, että mihin ne kuuluvat. Ja on myös mahdollista katsoa kokonaisuutta ymmärtämättä, että se on kokonaisuus tai kokea kykenemättömyyttä nimeämään sitä (kokonaisuus, mutta mikä sen nimi on?) Ja eikö voi olla myös niin, että asiat eivät aina muodosta kokonaisuutta (tai ne voi sellaiseksi yhdistää, mutta se on väkivaltaa).

Ilahduin isosti runoteoksen kielikuvista ja kielen käytöstä. Vaikka teemojen käsittely oli paikoin vikkelää ja herkkää, niin kieli teki niistä lähestyttäviä ja yllättävillä tavoilla paikoin myös hauskoja ja joskus kuvallisuudessaan vain hienoja (kuten tapana on kai sanoa) rönsyillessään oletusarvonsa yli. Esimerkiksi: ”Meidän kotimme voisi olla unettomien sudenkorentojen pesä. Sellainen, jossa unettomuudella on tarkoitus, jossa unettomuudesta tehdään housuja. Sinä olet hyvä kehräämään.” (s. 26) Pidän tällaisesta mielleyhtymien  vapaan asssosioinnin tunnusta ja yllättävistä, absurdeiltakin vaikuttavista vertailuista ja kuvien yhdistelmistä. Rajojen ylitykset ovat kiinnostavia. Sudenkorennot, niiden pesä ja unettomuus, tarkoituksenmukaisuuden arviointi, funktionaaliset housut ja kehrääjä. Riemunkiljahdus ilman ääntä (miltä se näyttää?)!

Luin teoksen tulkintaani paljon puhetta parisuhteesta, jota vauvan tulo muokkaa uudelleen. Muutostila parisuhteessa ja kuinka runoissa se ajateltiin lukijalle ääneen kokemuksina ja tunteina. Luin teokseen myös vahvan kehollisuuden, fyysisyyden, ruumiillisuuden (kuolemme kaikki joskus, joten miksei vartalosta voi puhua myös ruumiina?), vartaloisuuden. Tämä fyysisen olemisen pohdinta tuli naisesta. Ja seksuaalisuus. Akti tai hapuilu aktiin, aktissa, aktista ulos. Fyysinen etsintä. Ääriviivat, ääriviivojen etsiminen, jotta ne voi kadottaa yhdessä hetkessä. Kehollisuus, kehon ruumiin vartalon torson (objekti?) lihan hermojen säikeiden ihon tunnistama halu, joka etsii syytä olemassaoloa suuntaa tahtoa kaipuuta tarvetta tilaa uudelleen löytämistä onnea tuskaa sitä jotakin.

Fyysisen rajattomuus tai tulkinnallinen kokemuksellinen rajattomuus ei tihenny runoteoksessa vain aikuisen (naisen) kehoon. Se löytyy myös lapsen kehon uudelleentulkinnasta. Esimerkiksi näin:

”Ullakolta löytyy piirrustus, jossa

ihmisen raja tekee ympyrää.

Se olen kai minä pienenä

dallaspulla kädessä.” (49)

Tämä runo riemastutti paljon lukuhetkellään ja iloitsen siitä edelleen runoteoksen jälkeen. Runoteokset voivat koostua minulle usein yksityiskohdista (kadotan kokonaisuuden) ja ilahtelen tällaisten yksittäisten säkeiden äärellä pitkään kunnes voin jatkaa eteenpäin. Tässä lapsi kokee dallaspullan. Lapsesta tulee dallaspulla. Tuo suuri merkittävä kaiken ihmisrajat täyttävä ylittävä ja muovaama dallaspulla. Kehät kehät ympyrät ympyrät. Oi dallaspulla! Tärkein asia ikinä yhden lapsen maailmassa yhdellä hetkellä. Oi! Dallaspulla!

Koin Luhtavaaran runoteoksen monitasoisena ja monitilallisena. Sen pinnat (kieli, sanat, kirjaimet) ovat kiinnostavia, koska pinnalla tapahtuu paljon. Löysin useita yksityisiä ja yhteisesti jaettuja tiloja. Ajallisia ja ajattomia pintatasoja. Koin, että minut vietiin hyvin lähelle jotakin yksityistä, mutta en ollut varma haluanko olla tarkkailija. Intiimeissä kuvissa on se vaara, että jos katsoja ohjataan niitä katsomaan, niin hänen reaktionsa voi olla: ei kiitos. En halua nähdä mitään näin yksityistä. Mutta kieli onneksi mahdollistaa etäisyyksien oton. Runokielen metaforallisuus ei anna heti kaikkea.

Olin runoteoksen äärellä jälleen yhden ”ikuisuuskysymykseni” äärellä. Onko minun ymmärrettävä sanat runot teksti teos kirjailijan tavoin (samoin kuin hän, mitä hän on tarkoittanut) vai niinkuin minä ne ymmärrän? Sanojen merkitykset ovat henkilökohtaisia. Sana on yksikkö ja yksilö. Ne muodostavat joukon, joukkoja. Ne kommunikoivat keskenään, kohtaavat, torjuvat, etsivät toisiaan, kieltävät toisensa ja itsensä, hukkuvat, löytyvät, eksyvät, sijoittuvat, odottavat… hetkinen – voiko olla niin, että minä en hallitse sanojen välittämiä tulkintoja lainkaan? Mutta enkö minä lopulta muodosta sanojen ryhmistä (lauseet, säkeet, kappaleet, tekstikokonaisuudet) oman tulkintani ja se voi vaihdella ajasta ja paikasta toiseen? Miten sinä koet dallaspullan (suora kysymys)? Miten minä koen dallaspullan? (oletko valmis?) Miten hän kokee dallaspullan? (arpapeliä) Miten me koemme dallaspullan? (keskusteltu, sovittu merkitys), miten te koette (ihmisjoukkona) dallaspullan? (mihin yhteisesti sovittuun merkitykseen olette päätyneet?) Miten he kokevat dallaspullan? (!) Miten se kokee dallaspullan? (mikä se?) Miten dallaspulla koetaan? Mikä on dallaspulla? Mikä tekee dallaspullasta dallaspullan (ja kenen mukaan?)? Huh – mikä härdelli!

Koin runoteoksen käymistilana minäkertojassa. Tässä tilassa runojen minuus kehittyy, sekoittuu, hämmentyy, muovautuu joksikin toiseksi mikä oli ollut. Paikantumista uuteen rooliin (äitiys, parisuhteen osapuoli lapsen syntymän jälkeen, oman kehon uudet rajat, tuntemukset ja kokemukset). Näin runoteoksen sivuilla avautuvia ja sulkeutuvia ovia. Mietin läpivedon merkitystä. Mietin mitä jää varjoon? Mikä jää liikkumatta paikoilleen? Onko se (liikkumaton) ongelma vai suojeleeko se jotakin? Mietin valoa ja puhaltavaa ilmavirtaa. Ajattelin lukemisen aikana, että ihminen ei voi ajatella kieliopillisesti eheitä lauseita tiedostamattomassa.

Havaitsin intertekstuaalisuutta. Esimerkiksi Marguerite Duras. Tämä nosti esiin mielleyhtymiä Duras’n kirjallisuuteen. Halu, iho, tahto, mahdottomuus, mahdollisuus, kaipaus, suunta, pysähtyminen. Pinnan avaus ja kompleksisuuden esitys. Ruumiinavaus halulle, tahdolle, tunteillekin. Ei selkeitä vastauksia, koska niitä ei ole – vai onko? Mistä vastaus etsitään? Itsen ulkopuolelta vai itsen sisäpuolelta? Miksi tällainen kahtiajakoisuus? Eikö se ole rajoittavaa? Joko on tai ei ole? En ole löytänyt tätä ehdottomuutta Duras’lta ja en tahdo sitä tässäkään ajatella. Liike, jatkuva ja pysähtyvä, impulsiivisuus, katkonaisuus, katoaminen ja paluu yllättävästä suunnasta ja kenties jopa uudessa olomuodossa. Aika ja sen kuluminen ja mitä se tekee ihmiselle. On hetkiä ja niissä tapahtumia (tapahtuvia) reaktioita ja valintoja. Mikä on hetki? Voisiko aika olla verkosto? Ei lineaarinen viiva, ei edes syklinen. Hetki ja tila. Tila hetkessä, hetki tilassa. Kumpi on vahvempi? Onko sillä merkitystä? Jos on niin miksi ja mihin (on merkitystä)? Halun säikeitä runoissa oli lukuisia. Ihmisen fyysisyys ja metafyysisyys. Ihmisen fyysisyys, iho liha hermosto merkitsevät tahtoa ja tunteita. Onko ihmisellä sielua?

Kokonaisuus? Näin kaksi aikuista akateemisesti koulutettua aikuista, joille on syntynyt lapsi. Runoteoksessa käytiin läpi parisuhdetta ja ihmisen (naisen) fyysisyyttä. Halu ja seksuaalisuus äidiksi tulemisen jälkeen. Ajattelin lukemisen jälkeen: raikas, tilava, valoisa, rouskuva, leikkisä ja jotain mitä usein kutsutaan rehelliseksi, avoimeksi, avoimen rehelliseksi, rehellisen avoimeksi (mikä näiden ero on?). Ajattelin kuinka runouden kieli parhaimmillaan pudottaa kulttuuriset ilmimerkitykset laidan yli ja nostaa esille jotakin omintakeista.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi / KosminenK

*

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa

Teos

2019

Ulkoasu: Marika Maijala

96 sivua

*

Arvostelukappale kustantajalta

*

*

Lisää runoteostulkintoja blogissa:

Stina Saari: Änimling

Veera Antsalo: Imago

Runoreaktiot!

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut

Lukuvuosi 2019 ja nostoja kirjavuoteni luetuista

Vuosi 2019 oli joillakin mittareilla tuhnuinen lukuvuosi. Luin vähemmän kirjoja kuin edellisinä vuosina ja Helmet – lukuhaaste ei valmistunut. Oikeastaan jossakin vaiheessa vuotta totesin, että en edes yritä suorittaa Helmet – lukuhaastetta. Luen kirjoja jo muutenkin melko paljon ja kykenen myös haastamaan itseäni lukijana. Voin myös asettaa itselleni henkilökohtaisia lukutavoitteita. Silti olen ottanut mielenkiinnolla vastaan uuden Helmet – lukuhaasteen ja jos jokin tänä vuonna lukemani kirja sujahtaa johonkin lukuhaasteen kohtaan, niin antaa mennä vaan ja jos jokin lukuhaasteen kohta puhuttelee erityisesti, niin alan sitä lukuhaastekohtaa varten etsimään omista hyllyistä tai kirjastosta sopivaa kirjallisuutta.

Kirjavuoteeni 2019 kuului myös tämän blogin junnaaminen paikoillaan – välillä viikkoja, välillä parikin kuukautta. Tämä on harmittanut minua, sillä pidän todella paljon kirjoittamisesta.

Vuoden 2019 aikana innostuin harvasta kotimaisesta uutuuskirjasta aiempiin vuosiin verrattuna. Kovinkaan moni uusi kirja ei vetänyt välittömästi puoleensa. En tiedä oliko ”vika” markkinoinnissa, mutta luultavasti enemmän minussa lukijana. Aloin vuoden edetessä kaipaamaan aiemmin julkaistua kirjallisuutta ja halusin täyttää sillä lukuvuoteni noin pääosin. Tiedän, että osa vuoden 2019 julkaistuista kirjoista tulee lukuun parin vuoden sisällä, koska joukossa on varmasti myös minulle kiinnostavaa kirjallisuutta.

Haluan nostaa tähän kuitenkin maininnan tasolla muutaman vuoden 2019 aikana julkaistun kirjan, joka jätti jäljen tai riemastutti muuten. Lukujärjestyksessä: Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki, Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista, Maria Matinmikko: Kolkka, Rachel Cusk: Siirtymä ja Pauliina Haasjoki: Himmeä sininen piste. Vuoden aikana löysin myös useamman minulle uuden kirjailijan, jonka tuotanto on minulta jäänyt aiemmin kokematta. Ilahduin isosti mm. Liv Strömquistin sarjakuvista, Rakel Liehun runoudesta ja Adelaida García Moralesin proosasta. Näistä kolmesta etenkin García Morales jysähti tajuntaani. Tunnelman mesmeroiva ja elevoiva outous oli usean onnistuneen elementin sekoitus. Oli ripauksia ympäristön vaikuttavia kuvauksia ja läsnäoloja henkilöhahmojen sisäisissä todellisuuksissa. Kerronta eteni tapahtumatiloina, joista ei usein voinut ennakoida, että mihin suuntaan oltiin menossa. Ja oli jotain rajoja ylittävää läsnäoloa myös, jota oli hankala määritellä. Kiehtovaa kirjallisuutta.

Joskus kirjavuoteni menevät näin ja lopulta en ole täysin vakuuttunut siitä, että lukuvuoteni olisi ollut kehno. En koe mielekkääksi mitata lukuvuottani lukemieni uutuuskirjojen määrällä, koska tiedän olevani muutenkin huono pysymään ajanhermoilla. Olen siihen nähden todella huono kuluttaja. Mutta ajanhermolla oleminen ei ole vain kuluttamista vaan oman aikansa seuraamista. Kenties olen tässäkin melko huono, sillä joskus tuntuu että jokin pinnalla oleva ilmiö tai tapahtuma on vain vanha tuttu uusissa vaatteissa.

Ja kun katson kirjavuottani taakseni päin, niin olen vakuuttunut siitä, että kirjavuoteni 2019 lukutuntuma on ollut hyvä. Se on ollut syventyvä, meditoiva, ideoissa vellova ja hyvää tekevän seesteinen.

*

Pidin vuoden 2019 osalta kirjaa lukemistani kirjoista ja eräänlaisista metatiedoista kirjojen ympärillä kuten: julkaisuvuosikymmen, julkaisumaa, kustantaja ja joitain kirjailijaan liittyvää infoa kuten syntymävuosi ja sukupuoli (kuinka binääristä blaah). Seuraan tällaisia tietoja lukuhistoriassani, koska olen kiinnostunut tietämään, mitä tällaiset tilastot voivat kertoa. Eivät ne paljasta kirjan sisältöä, eivätkä lukemisen jättämiä jälkiä minuun, mutta jotain valinnoista, mitä olen tehnyt lukemisen suhteen. Lukemisen jättämistä jäljistä olen useimmiten kirjoittanut tänne blogiin, mutta vuoden 2019 osalta enemmän tätä puolta löytyy instagramtililtäni kosminenk.

Tilastot vuodesta 2019 löytyvät täältä: Kirjavuosi 2019 tilastoina  ja kaikki vuoden aikana luetut kirjat löytyvät täältä: Luetut kirjat 2019 . Aiempien vuosien tilastoja löytyy täältä: Luetut kirjat 2016-2018

Olen lukenut kuukausitasolla vaihtelevan määrän kirjoja kolmesta 24:ään. Olen lukenut varsin monipuolisesti eri genrejä, mutta tänäkin vuonna kärjessä ovat runous, näytelmät ja kertomakirjallisuus. Kenties erikoisin genre vuonna 2019 oli libretto. Luin Lorenzo de Ponten tekstin Don Giovanni (1787) ja voin edelleen todeta, että enemmistö perinteisistä oopperoista ei tekstin tasolla ole minun juttuni. Liikaa nopeita tunteita ja naisten runttaamista. Libreton käännös on Esko Elstelän käsialaa ja sellaisena erinomainen. Siinä toimivat riimittelyt, rytmisyys, melodisuus ja lukiessa kuulin Mozartin musiikin. Huikeaa!

Suurin osa lukemistani kirjoista vuonna 2019 oli 2000 -luvulta, joista en ole eritellyt vuoden 2019 aikana julkaistuja. Antiikin kirjallisuutta luin tänä vuonna vain yhden kirjan verran – todella outoa, koska pidän paljon antiikin kirjallisuudesta. Enemmistö kirjoista oli kotimaisia, mutta luin useampia kirjoja myös Espanjasta, Iso-Britanniasta, Italiasta, Japanista ja Ranskasta. Kenties erikoisin kirjamaa minulle tänä vuonna oli Kuwait luettuani Souad Al-Sabahin käännösrunokokoelman Alussa oli nainen (suom. Sari Kuustola, Ammatour Press 1994/2006). Haluan lukea jatkossa monipuolisemmin kirjallisuutta eri maista ja olenkin lisännyt tänne blogiin uuden sivun ”Kirjallinen maapallo”, josta toivottavasti löydän ainakin itselleni uutta luettavaa myös Euroopan rajojen ulkopuolelta.

Lukemistani kirjailijoista enemmistö on ollut naisia ja lähellä omaa ikääni eli syntyneet 1970- ja 80 – luvuilla. Tämän laajan ryhmän jälkeen melko reilu määrä lukemistani kirjailijoista on syntynyt joko 1960 – luvulla ja (minulle hieman yllättäen) 1930-luvulla. Kirja- ja kirjailijatietojen lisäksi olen laittanut muistiin sen, mistä kirja on tullut minulle luettavaksi. Suurin osa vuoden aikana lukemistani kirjoista on kirjastosta (97), mutta osa saatu kustantajalta ja osa tullut omasta hyllystä. Vuoden aikana olen tullut lukeneeksi uudelleen viisi kirjaa. Loppuvuodesta innostuin uudelleen Leena Krohnin kirjallisuudesta. Lisäksi olen kirjannut 12 teosta kesken jäänneiksi. Aina ei toimi tai aika ei ole ollut sopiva.

Kaiken kaikkiaan luin vuoden 2019 aikana 127 kirjaa ja Goodreadsin mukaan sivuja on kertynyt 22 420. Nämä luvut eivät kuitenkaan kerro kirjojen sisällöstä ja mitkä ovat minuun eniten vaikuttaneet.

Mitä kirjat sitten ovat tehneet minuun lukuvuoteni aikana suurimman vaikutuksen?

Vuoden mieleenpainuvimmat kirjat luku- ja genrejärjestyksessä:

 

Runoteoksia:

Stina Saari: Änimling (2018)

Sam Pink: Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (2007-2009/2012/2013)

Ryōkan: Suuri hupsu (1700/1800-luvut/2000)

Robin Robertson: The Long Take (2018)

Eugenio Montale: Valitut runot (1918-1980) – Tuo minulle auringonkukka (2018)

Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista (2007/2019)

Mikael Brygger: Valikoima asteroideja (2010)

Rakel Liehu: Readymade (1995)

Rakel Liehu: Bul bul (2007)

Osmo Jokinen: Nollapiste (1964)

Tiina Lehikoinen: Multa (2016)

 

Kertomakirjallisuus:

Antonio Tabucchi: Unien unia (1992/2008)

Thomas Bernhard: Pakkanen (1963/2018)

Samuel Beckett: Piiritetyn huoneen novelleja (1940/50-l/2000)

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema (2006/2018)

Adelaida García Morales: Etelä, Bene, Vampyyrin logiikka ja Seireenien hiljaisuus (useita pienoisromaaneja 1980- ja 1990 – luvulta)

The Complete Illustrated Works of Lewis Carroll (1865-1898/1996) (joukossa paljon runoja)

Belén Gopegui: Aukko kartalla (1993/1996)

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki (2019)

Sir John Mandevillen Ihmeelliset matkat (1300 -luku / 2013)

Marguerite Duras: Rakastaja (1984/1985)

Claude Simon: Ruoho (1983/1986)

Maria Matinmikko: Kolkka (2019)

Roberto Bolaño: Amuletti (1999/2014)

Marianne Alopaeus: Pimeyden ydin (1965/1967)

Rachel Cusk: Siirtymä (2016/2019)

Leena Krohn: Mehiläispaviljonki (2006)

Leena Krohn: Unelmakuolema (2004)

 

Tietokirjallisuus, esseet, sarjakuvat:

Antti Salminen: Kokeellisuudesta – Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään (2015)

Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (2018)

Esteille hyvästit! Opas autismikirjon, sekä adhd- ja tourette-oireisten lasten kasvattajille (2019) (tulin vuoden aikana instagram-tililläni ”ulos kaapista” kertomalla, että olen autismikirjolla ja päätin jakaa aina välillä IG-juttuja myös elämästä autismikirjolla)

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (2014/2016)

Pauliina Haasjoki: Himmeä sininen piste (2019)

 

Näytelmät:

Samuel Beckett: Voi miten ihana päivä / Viimeinen ääninauha (1959/1961/suom. 1967)

Pirkko Saisio: Koivu ja tähti (2017)

 

Teksti ja kuvat: Heidi / KosminenK