Erkka Mykkänen: Something not good

”Veikolla on kaikki ihan hyvin.”

Näin lukee kirjan takakannen tekstissä ja mikäs siinä kun kaikki on ihan hyvin. Hyvä juttu Veikolle. Haluan kuitenkin problematisoida tätä väitettä.

”Ihan hyvin” on helppo vastaus, kun kysytään mitä kuuluu? Ihan hyvää. Joskus tulee sellainen olo, että ”ihan hyvää” tarkoittaa samaa kuin ”en tiedä” tai ”en tiedä miten sanoisin, että ei välttämättä hyvää”. En tiedä mitä minulle kuuluu. Jos kyselijälle vastaa ettei tiedä kuulumisiaan, niin saattaa joutua vastaamaan kiusallisiin jatkokysymyksiin: miten niin et tiedä? onko kaikki ok? Tai sitten voi joutua keskelle kiusallista hiljaisuutta ja varuillaan oloa, jota olotilan määrittelemättömyys aiheuttaa. Näin ollen on turvallisempaa vastata ”ihan hyvää”, joka kannattaa vahvistaa silmissä kirkastuvalla hymyllä mieluiten suu kiinni, koska suu auki on jo vähän liikaa. Ihan hyvän ”hyvä” luo kaiken lisäksi kivaa nostetta, vaikka ”ihan” tuntuisikin hieman epämääräiseltä. Ihan selkeä aloitus tälle blogitekstille.

Miten kirjan otsikko suhteutuu tähän ihan hyvä – meininkiin? Something not good. ”Jota(k)in ei hyvää” ei ole sama asia kuin ”ihan hyvää”. Ollaan astetta synkemmissä tunnelmissa, kun sanotaan, että jokin ei ole hyvin. Voisiko olla niin, että Veikolle ei todellisuudessa kuuluu (ihan) hyvää? Onko Veikko vaiheessa, matkalla jonnekin, joka kuitenkin on hyvää? Hän on nuori ihminen, elämä edessä, saavutettu opiskelupaikka supersuositusta oppiaineesta yliopistossa. Ja kai hänellä on nyt edes joku (selkiytyvä) tahdonsuunta omalle elämälleen? Minkälainen osa hän haluaa olla suomalaista yhteiskuntaa vai kenties olla jonkinlainen maailman kansalainen? Tulevaisuus prässää päälle. Onneksi Veikkoa ei kirjan tarinassa kai hirveästi prässätä vai onko jotakin jätetty sanomatta? Vai olenko lukijana jättänyt jotakin sanatonta havaitsematta? Tuliko riittäväksi kysymyksiä blogitekstin alkuun?

*

Something not good kertoo Veikosta. Kerronnan alkupuolella hän on abi, sitten sivari kirjastossa ja lopun aikaa hän on noin 20+ kirjallisuuden opiskelija Helsingissä. Hän hengailee opiskelukavereidensa kanssa, kelailee juttuja, seurustelee Kaisan kanssa, hengailee Runoyhdistyksessä ja matkustaa Aasiaan. Kenties Veikko etsii itseään, hakee kokemuksia. Nämä ovat kai niitä nuorille osoitettuja ikäkauden tehtäviä, joista suoriuduttuaan voi käydä ruuhkavuosissa ja laskeutua keski-iän kautta vanhuuteen. Ennen kuin mennään näin pitkälle, niin pysähdytään hetkeksi Veikkoon nyt. Aasian reissulle mukaan lähtee Veikon nuoruuden kaveri Lari.

”Lari oli virhe.

Veikko oli ostanut juuri oikeankokoisen rinkan, ei liian isoa eikä liian pientä. Hän oli muistanut rakkolaastarit ja malarialääkkeen ja hepatiittirokotukset. Lonely Planetin, riittäväkertoimisen aurinkovoiteen ja ripulipillerit.

Mutta Lari. Miksi hän oli ottanut Larin?

Veikko oli aavistanut pahaa jo kun Lari kuukausia aiemmin ehdotti mukaan lähtemistä. Se hehkutti Facebookin chatissä, miten ”meil tulee nii eeppist!!”. Veikolla oli ollut kaksi vaihtoehtoa. Lähteä juttuun mukaan ja vastata, että ”jeppp :DD”, tai sitten nostaa esiin totuus, joka jo vuosia oli piilotellut heidän välillään, Veikon nähtävissä mutta Larin näkökulmasta sokeassa pisteessä: Lari oli tyhmä.

Veikko kyyristeli paikalla 20 E erittäin lihavan miehen ja erittäin laihan naisen välissä. Lari istui riviä taaempana kuulokkeet päässään ja hähätti viidentoista sekunnin välein jollekin Hamekyttä kolmoselle. Se ei ollut pakannut matkalle ainuttakaan kirjaa.”

*

Veikolle tapahtuu kaikenlaista, suhteita päättyy ja alkaa, tai näistä asioista ei voi olla ihan varma, koska kaikki on vähän epämääräistä. Määrittelemättömyys on normisettiä Veikon elämässä. Sellaista elämä vain joillekin on 2010 -luvulla.

Veikko tuntee, mutta ei sillä tavalla intohimoisesti ulospäin vaan sisäänpäin kelaillen ja oleillen. Veikko ei vaikuta yhteiskunnallisesti aktiiviselta, poliittiselta, tietoiselta tyypiltä. Onko Veikolla mielipiteitä? Mitä mieltä hän on asioista? Vai onko Veikko poliittisesti flegmaattinen, jolle on ”ihan sama” miten Suomessa ja maailmassa asiat ovat? Kai nuorella ihmisellä on mielipiteitä ja asioita, joiden puolesta nousta barrikaadeille, olla aktiivinen? Eikö Veikko ole aktiivinen, onko Veikko siis passiivinen? Voisinko antaa Veikon vaan olla?

Veikolla on tahdontiloja. Hän on esimerkiksi lähettänyt runojaan eri kustantajille. Valitettavasti hänestä ei ole julkaisukelpoiseksi runoilijaksi.

”Kun juna liikahti kohti Los Angelesia, Veikko tulvahti täyteen yllättävää iloa. Vaikka niinhän se aina meni: epämääräinen lupaus tulevasta voitti sen mitä oikeasti tuleman piti.

Juna puksutti melkein kaksi vuorokautta. Sen aikana tulivat loput iskut. Kaksi hylkäyskirjettä. Mutta mielen liha oli pehmeää jo, turtaa oikeastaan.

Äiti sentään kehui. Ensimmäisen hylsyn jälkeen Veikko oli antanut sille luvan lukea runopinkkansa. Nyt se kirjoitti, että hänen mielestään Veikko oli kyllä ”melkoinen sanaseppo”, ja että he olivat Karin kanssa ihan ääneen nauraneet ”sille Hitler koira värssylle”. Toisaalta äitiä ihmetytti, mistä Veikon runoihin oli tullut ”niin paljon maailmantuskaa” ja ”mikään ei tunnu miltään synkistelyä”.

”Sitä minä vaan mietin”, äiti kirjoitti, ”että eikö sinulla ole kuitenkin ollut ihan hyvä lapsuus, ja asiat muutenkin suht raiteillaan?”

Loputtomasta junanpenkillä istumisesta Veikon jalat turposivat kuin raskaana olevalla naisella, eivätkä vaihtuvat  maisemat paljon napanneet. Jossain vaiheessa vierelle ilmestyi Texas. Se näytti Texasilta.”

*

Veikon elämä on vaeltelua, kuljeskelua ja kai jonkinlaista etsintää jatkuvien loppuliuhujen ja huomaamattomien aloitusten virrassa. Siinä välissä hän tuntee asioita, tekee johtopäätöksiä, kokee – siis elää.

Luin kirjan melkein yhdellä lukuröhnällä. Kirja oli hauska, repeilin useasti. En nauranut  oikeastaan Veikolle henkilöhahmona vaan sille miten hänen elämänsä oli kuvattu. Kirja virkisti minua kielen ja tyylin keinoin. Ensinnäkin romaanin kieli on selkeää, joten lukukokemus eteni nautittavan nopeasti. Toisekseen tarinassa on minimissään puuduttavat kuvailut, joilla perinteisesti luodaan miljöötä ja rakennetaan henkilöhahmoja. Ajattelen: ketä edes kiinnostaa, miltä jokin tyyppi tai paikka näyttää, kuulostaa, tuntuu, haisee, tuoksuu, maistuu…? Joskus riittää pelkkä toteaminen, että  Texas näyttää Texasilta. Antaa mielikuvituksen hoitaa miljöön, tunnelmien ja sen sellaisten rakentelu. Arvostetaan lukijaa, hänen mielikuvitustaan tai mitä milloinkin hän ottaa lukukokemukseensa mukaan. Ja lopulta ilahduin siitä, että tekstissä oli kirkkaasti läsnä vain yksi itseään ja suhdettaan  ympäröivään todellisuuteen reflektoiva kertojaminä. Veikko riittää elämäntapahtumineen, tunteineen ja ajatuksineen. Kertooko tämä jotakin omasta ajastamme, jotakin individualismista omana aikanamme? Entä jos yksityinen (Veikon) kokemus onkin jotakin yleistettävää, kertoo jotakin yhteiskunnastamme? 

Something not good jätti minuun lukujäljen ajankuvallisena kertomuksena nuoresta kaupunkilaisesta miehestä. Määrittelemätöntä välitilallisuutta, mikä ei välttämättä ole passiivista leijuntaa. Tulin myös miettineeksi lukemisen jälkeen, miksi nuorille ja nuorille aikuisille asetetaan paine ”löytää oma paikkansa”? Entä jos paikkoja on useita? Saa kai sitä feidata paikasta, jos se ei tunnu (enää) omalta? Hoitaa hommat vastuullisesti loppuun asti omalta osalta ja feidata sitten siis.

*

Ihan pakko avautua lopuksi Erkka Mykkäsen romaaniin kuulumattomasta mielleyhtymästä. Muistatteko alkuperäisen Pasila – animaatiosarjan? (areena.yle.fi) Satiirinen tapaus. Pasilan poliisiaseman rikoskomisario Kyösti Pöystin ääni ja asenne pyrkivät pinnalle, vaikka Veikko ei ole Kyösti.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Erkka Mykkänen: Something not good

2018 WSOY

Päällys: Elina Warsta

153 sivua

lainattu kirjastosta

*

Muita nuoria miehiä, runoilijoitakin blogissa:

Tomi Kontio: Uumen

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Amos Oz: Juudas

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Kirjaluotsi

Kulttuuri kukoistaa

Amman lukuhetki

Mainokset

Runoreaktio! Romanssi vai balladi? – sekä lukukokemuspohdinto James Taten surrealistisesta runoudesta

Kävelin eräänä yönä supermarketin pesuainekäytävällä

Lattia oli ruutuisa ja pesuaineet olivat amerikkalaisia

Taustalla soi Ornette Colemanin free jazz, joka päiväsaikaan on musakkia

Lattialla makasi mies, jonka tunnistin

Hän oli verissä päin koska

hän oli ritari

Tiesin mitä oli tehtävä

Laskin pesuaineita, sukkahousuja ja chilipaprikoita sisältävän ostoskorini lattialle

Käännyin ympäri ja näin

Sean Pennin

Hän ei näyttänyt niin vihaiselta kuin

olin kuvitellut

Sanoin Pennille:

”Hei sinä! Jos sulla on ongelma mun kanssa niin tapellaan. Ritari oli syytön. (hiljaisuus) SULLA ON ONGELMA MUN KANSSA, PENN!”

Penn ei ehtinyt vastata minulle, koska samaan aikaan pihaan ajoi roska-auto.

Kun sellainen auto peruuttaa

niin siitä lähtee sellainen ärsyttävä huomiotakin herättävä ääni

Palasin hetken kuluttua takaisin supermarkettiin

Penn ei ollut enää siellä

Etsin häntä melkein kaikkialta

Hän istui ja odotti minua

erittäin vihaisen näköisenä

vastapäätäni sängyn päädyssä

Roska-auto oli tässä vaiheessa ajanut pihasta ulos

Tyhjennetyn jäteastian tilavuus on 140 litraa

(Runoreaktioni James Taten runouteen)

*

*

James Tate (1943-2015) oli yhdysvaltalainen runoilija, jonka suomennetun valikoitujen runojen kokoelman Valheiden kirja luin jokin aika sitten. Alkuunsa minun oli hankala tavoittaa Taten paloiteltua ajattelua tai säkeitä. Ne tuntuivat langanpätkiltä juuri valmistuneen kirjavan villasukan nurjalla puolella. Paljon informaatiota, mutta en tiedä mistä lähden liikkeelle. Alkukauden runoudesta selvittyäni hänen loppukautensa runous avautui minulle kai helpommin. Se oli proosallisempaa. Nautin sen surrealistisista unenomaisista tapahtumakuvauksista. Osa teksteistä oli alitajuntatiloissaan melko painajaismaisia ja sai minut pohtimaan onko ihminen lopulta hyvin kaoottinen entiteetti, jota kulttuuri, sovinnaisuussäännöt, yhteiskunta, moraalikoodistot ja niin edelleen pitävät kasassa.

Runojen tyyli on toteavaa, kertovaa, puhelevaa porinaa. Niissä tuntuu olevan jonkinlainen tarinallinen juoni, mutta yllätykset rikkovat oletusarvoisia juonikulkuja. Kausaliteetti ei sovi unien maailmaan. Yllätykset kuuluvat runoihin. Yllätykset olivat usein jollakin tavalla väkivaltaisia tai jokin väkivallan uhka häilyy runojen maailman taustalla. Tunnelma runoissa on outo, vieras ja samalla on läsnä tuntu, että näinhän tämän henkilön jutun tulikin edetä tai näinhän pitikin tapahtua. Unien logiikka ei noudata valveillaolon realismia. Runoissa on myös jokin twinpeaksiläinen tuntu.

Lukukokemus ei ollut pelkkää outouden mukanaan tuomaa epämukavuutta. Jotkin absurditeetit teksteissä olivat hyvin hauskoja, ratkiriemukkaita. Aina en ollut kuitenkaan ihan varma, voiko jollekin kierolle nauraa. Kenties nauroin enemmän ilmaisun keinoille siis miten asia oli kerrottu kuin itse asialle. Tiedättehän?

Runot johdattivat minut lukijana kulkemaan sokkona ja ylittämään rajoja huomaamattani. Tämä voi tehdä lukukokemuksesta jopa epämukavan. Onneksi unet ovat vain unia.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Runoreaktio teokseen:

James Tate: Valheiden kirja. Valitut runot

2016 Savukeidas

Valinnut ja suomentanut: Aki Salmela

122 sivua lainattu kirjastosta

*

Runoreaktio on reaktioni runoteokseen tai yksittäiseen runoon, jonka olen kokenut.

Lisää runoreaktioita täältä.

Peter Sandström: Äiti marraskuu – kahdeksan pohdintoa

En tiedä mistä aloittaa, kun haluan avautua Äiti marraskuun lukukokemuksesta. Kerronko mistä se minulle kertoi? Kerronko miten tekstin lukeminen eteni? Kerronko mitä tunteita ja ajatuksia se minussa herätti? Kaikkea näitä, mutta miten? Vaikka lukukokemus on ollut kaikin puolin miellyttävä, ilahduttava, niin joskus on vain vaikea ”keksiä” miten kertoa lukukokemuksesta. Miksi en kertoisi vain kirjasta, jotain kirjailijasta ja jättäisin koko lukukokemuspohdinnon tällä kertaa? Lukukokemukset ovat niin henkilökohtaisia. Mistä tulikin mieleeni: onko Peter Sandströmin Äiti marraskuu henkilökohtainen kirja? Onko se autofiktiota? Omaeläkerrallista, mutta fiktion kautta kerrottuna? Minullahan on ollut ongelmia tämänlaisen kirjallisuuslajin kanssa aikaisemminkin. En anna tämän häiritä. Viihdyin Äiti marraskuun parissa, tarinat toimivat, henkilösuhteiden kuvaukset olivat kiinnostavia ja kirjan tunnelma jälleen hankalasti sanallistettavissa minulle, mutta pidin siitäkin – jälleen.

Jälleen? Olen kirjoittanut aiemmin muutamia ajatuksia Laudaturista (2016), joka palkitsi tekijänsä Peter Sandströmin niin Runeberg-palkinnolla kuin Svenska litteratursällskapetin palkinnolla. Pidin Laudaturin lukumatkasta paljon. Kirjoitustyylissä oli jotain rauhallista lakonisuutta, hetkeen sidottua ihmettä olemassaolosta mitä kummallisimmissa ja samalla hyvin arkisissa tilanteissa. Ihmisten välisten suhteiden esittely tekojen ja päähenkilön ”Peterin” mielenmaiseman kuvaamisen kautta oli tunnelmaltaan samanaikaisesti hauska ja hivenen traaginen. Ei kuitenkaan vain tragikoominen vaan enemmänkin absurdi tai paradoksaalinen, mutta sellaisenaan toimiva. Ota tästä nyt selvää. 

Äiti marraskuu jatkaa samalla polulla, mutta ei täysin. Kyseessä ei ole romaani vaan kirja on kantta myöten määritelty pohdinnoiksi. Laudaturista tuttu (?) Peter on edelleen kertoja ja lukijana olen jälleen Peterin perhesuhteiden äärellä. Ei yllätyksiä henkilöhahmoissa (vai ihmisissä? Ovatko he fiktiivisiä vai todellisia, joista kirjailija on kirjoittanut fiktiivisiä?) Uusimmassa Sandströmissä tunnelmakin on sama, jota Tuija Takala on blogissaan Tuijata mielestäni onnistunut kuvaamaan hyvin: sakea, samanaikaisesti kirkasta ja sameaa.

Pidän tästä tuttuuden tunteesta lukukokemuksessa. Turvallinen olo. Tällä kertaa perhesuhteita ja Peterin elämässä navigoivaa eksistenssiä käydään läpi kahdeksan itsenäisen tekstin kautta. Niitä ei kutsuta novelleiksi vaan pohdinnoiksi. Ja olen hieman hämmentynyt. Mikä ihmeen pohdinto tai enemmänkin: miksi pohdinto? Kenties kyse on asenteista tekstin sisältöön ja erityisesti henkilöhahmoihin? Tarinoissa pohditaan. Tutkielma olisi liian virallinen, kankea, kylmä? Pohdinto on lempeämpi. Pohdinto on hyvä.

Äiti marraskuu kuvasi minulle jutustelevina tarinoina Peterin suhdetta lapsiinsa, siskoonsa ja vanhempiinsa. Peter isänä, veljenä ja aikuisena lapsena ovat tarinoiden keskiössä. Jutustelun tunne tulee tuttavallisuudesta ja lopulta välittömästä paljaudesta lukiessa Peterin suhdetta omaisiinsa. Ja jottei mennä liian syvälle, niin lukija käännetään ovelta takaisin. Intiimit hetket saavat vastapainokseen Peterin jonkinlaisena ulkopuolisena tarkkailijana, joka on sattunut tilanteisiin elämisen flowssa, ihmisten kuljettamana. Tuntuu kuin kaikilla muilla kuin Peterillä on tahdon suuntia, motiiveja, mielipiteitä, unelmia, pelkoja ja niin edelleen. Mutta tämä eksistentiaalinen leijunta ei tee Peteristä onnetonta tai lukijalle surullista hahmoa. Tämä näennäinen paikoillaan olo ei tee Peteristä myöskään mitään pyhää miestä, joka olisi oivaltanut elämästä jotain mitä muut eivät ja jonkinlaisena valaistuneena hahmona vaeltelisi paikasta toiseen osoittaen ihmisille, että heidän elämänsä on vain klassisen elämänkaaren suorittamisen harhaa. Peter ei ole mikään onnea huokuva buddha vaan arkinen realistinen ihminen, jolla on vain kyky olla läsnä silloin kun muut eivät sitä huomaa. Voiko enää paremmin häivyttää itsensä maailmasta ja samalla olla siinä tiukasti kiinni?

Jokaiseen kirjan ihmissuhdepohdintoon vaikuttaa liittyvän jokin esine. Oli kyse tyttöystävän isävainaaltaan perimästä kellosta, vanhalle äitille hankituista kengistä tai kelkasta, joka kiinnittyy Peterin muistoon omasta pojastaan. Esine ei kuitenkaan valtaa tarinan tilaa, mutta tuntuu sanoittavan jotakin oleellista Peterin suhteesta läheiseensä. Usein siihen tuntuu liittyvän torjunta. Esimerkiksi Peterin äiti ei tunnu innostuvan poikansa hänelle hankkimista uusista kengistä. Tästä huolimatta aikuinen poika ja iäkäs äiti kohtaavat toisensa. Lukijalle kuin ohimennen, sattumalta ilman enkelikuoron taivaallista sointuviristystä, alleviivaustussin neonvärejä, huutomerkkejä tai jotain muuta irvokasta päälleliimausta.

Peterin hahmossa tuntuu olevan kaikuja ja jotain tuttua monista eksistentiaalisista kirjallisista henkilöhahmoista. Hän soljuu elämässä, on ulkopuolella, on tietoinen paljosta ja usein omasta ulkopuolisuudestaan, mutta ei tuo sitä ulos läheisilleen tai/ja yhteiskunnalle. Tämä eksistentiaalinen ytimekkyys ja samalla irrallisuus ”kaikesta” voi tehdä henkilöhahmon kokemuksista hyvin absurdin. Tapahtuu asioita ja kohtaamisia, joita ei normaalisti ihmisille tapahdu. Jonkinlainen tarinattomuus, eheän narratiivin ja (kehityspsykologisen tai vaikka aristoteeliseen) elämänkaareen pakotettujen etappien puuttuminen ovat läsnä. Tämä ei tee Peteristä kuitenkaan tuhovoimaa itselleen tai läheisilleen. Hänessä ei ole potentiaalia perustaa uskontoa, aloittaa vallankumousta tai irtaannuttaa lukija inhoamaan tavanomaisuutta ja normatiivista elämänmenoa. Miksi? Oma veikkaukseni kaikessa lyhykäisyydessään on tämä: koska hänellä on tunteet ja muistot, jotka sitovat hänet realismiin kiinni.

Äiti marraskuu on lukukokemuksena paradoksi, jota tekee mieli halata.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Peter Sandström: Äiti marraskuu – kahdeksan pohdintoa

2018 S & S

Käsikirjoituksesta suomentanut: Outi Menna

Kansi ja ulkoasun suunnittelu: Anders Carpelan

215 sivua

arvostelukappale

*

Muita kuljeskelijoita elämän flowssa

Amos Oz: Juudas

Elin Willows: Sisämaa

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Kirja vieköön!

Lumiomena

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

*

Blogitekstejä valmisteilla mm. Hanna Storm: Kutsun itseni kylään, Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun ja Vanhan Japanin taruja