Vanhan Japanin taruja

Vanhan Japanin taruja on varsin onnistunut kokoelma lyhyitä fantastisia kertomuksia. Ne ovat opettavaisia, hauskoja ja jännittäviä. Lukukokemuksessa oli mukana reilu annos mytologiaa, buddhalaisuutta, unenkaltaisuutta, henkiä, eläinkulkueita, eläintarinoita, luonnonilmiöitä, sankareita, paholaisia, rakastavaisia, muodonmuutoksia, munkkeja, talonpoikia ja valtakuntia hallitsijoineen niin meressä kuin maan päällä.

Monissa tarinoista käsiteltiin mm. ahneutta, pahuutta ja kohtuutonta elämää kuten alkoholin liiallista käyttöä. Mukana oli joukko ihmiselämän ikävyyksiä, jotka tuottavat onnettomuutta tarinan päähenkilölle ja hänen ympäristölleen. Näihin kertomuksiin sisältyi usein jonkinlainen opetus varoittavan esimerkin avulla.

Joissakin tarinoissa annettiin selitys jonkin tapahtuman tai ilmiön alkuperälle. Näin esimerkki sadussa prinsessa Hotarun urheista kosijoista. Hotaru oli tulikärpästen kuninkaan tytär, joka suostui naimisiin ainoastaan sen kosijan kanssa, joka tuo hänelle tulen. Taru kertoo rakkaudesta, mutta samalla antaa selityksen sille miksi jotkin hyönteiset ”vielä tänäkin päivänä” hakeutuvat valon lähteen äärelle, vaikka usein hyvin epäonnisin lopputuloksin:

”Juuri tästä syystä hyönteiset lentelevät lamppujen ja liekkien ympärillä. Ja juuri tästä syystä joka aamu löytyy öljyyn hukkuneita ja liekin korventamia hyönteisiä. Ja nuoret neidot puolestaan pyydystävät ja vangitsevat tulikärpäsiä seuratakseen tätä hyönteismaailman rakkauden sotaa ja toivovat, että heillä itsellään olisi ihailijoita, jotka olisivat yhtä rohkeita.”

Kokoelma kattoi sisälleen nopeasti laskettuna 19 kertomusta. Ukkosen lapsi aloittaa kokoelman ja kertoo tarinan köyhästä maanviljelijäpariskunnasta, jotka ottavat huostaansa orvon poikalapsen. Tarun otsikko paljastaa pojasta jo jotakin erityistä ja pariskunta palkitaan hyväntahtoisuudestaan kertomuksen lopulla. Heidän elämä kääntyy epäonnesta onnelliseen vanhuuteen, koska he ovat olleet hyviä ihmisiä. Monille kokoelman kertomuksille onkin hyvin tyypillistä, että hyville käy hyvin ja pahoille pahoin. Hyväntahtoisuus, kohtuus ja epäitsekkyys palkitaan, mutta jos on esimerkiksi ahne, niin voi käydä huonosti niin kuin kävi sille vanhan miehen pahansisuiselle eukolle, joka leikkasi varpuselta kielen. Eukkoa ärsytti moinen lirkuttelu ja muutenkin hän tuntui olevan kovin penseä tyyppi. Eukon ukko katosi eukoltaan ja päätyi varpusperheen kestittäväksi. Kestitysten lisäksi hänet palkittiin erityisen anteliaalla lahjalla. Ukko palasi kotiinsa ja eukko ryhtyi ahneeksi varpuslahjojen osalta. Huonostihan ahneelle kävi, sillä varpunen antaa rikkauksia ainoastaan hyville ihmisille, mutta pahoille ja ahneille lahjat olivat kuolemaksi.

Sadut ja myytit ovat monipuolisia ja rikkaita kirjallisia lähteitä kulttuureihin, niiden arvomaailmaan, rituaaleihin ja niin edelleen. Ne vahvistavat kulttuuria ja sen piiriin kuuluvien itseymmärrystä osana tuota kulttuuria ajatuksella: näin tulisi toimia, jotta asiat olisivat hyvin. Aina asiat eivät kuitenkaan ole näin mustavalkoisia tai miten sen ottaa. Minun oli hankala hyväksyä yhden tarinan epäonnista meduusaa. Hän mielestäni toimi jalosti ja oikein, mutta saikin palkaksi häpeärangaistuksen. Tarina kertoo kuinka meduusa menetti kilpensä. Meduusa ei halua valehdella maan pinnalta merenalaiseen maailmaan tuodulle apinalle siitä, että tämä on pian menettämässä henkensä, koska joutuu luovuttamaan maksansa lääkkeeksi meren valtakunnan sairastavalle kuningattarelle. Apina tekee ikävästä uutisesta omat johtopäätöksensä ja päättää paeta. Apina pääsee oveluutensa avulla karkuun ja kun kuningatar saa tietää, että meduusa paljasti apinalle tälle suunnitellun kohtalon, meduusa tuomitaan elämään ilman kilpeään ja ajetaan maanpakoon. Kenties tarinan opetus oli, että hallitsijoille ei tule pokkuroida ja takapiruilu sekä kaikenlainen sooloilu eivät ole ok. En tiedä. Meduusatarinan jatkokertomuksessa merenalaisen maailman kuningatar on jo toipunut sairaudestaan ilman apinanmaksarohtoakin ja lukija pääsee nauttimaan Lordi Mustekalan fantastisesta merenalaisten asukkaiden konsertista ja sitä seuranneista juhlista.

Lukukokemus eteni riemulla, mikä voi johtua tarinoiden kiehtovuudesta, mikä puolestaan johtunee pitkälti taruperinteen kulttuurisesta erosta länsimaiseen. Pääsin lukumatkallani tutustumaan maailmoihin, jotka olivat itselleni vieraita, kulttuureihin, joiden arvot ja säännöt ovat osittain vieraita. Tarinoiden tunnelma oli myös miellyttävän vaihteleva. Osa kertomuksista oli ratkiriemukkaita, osa fantastisia seikkailuja, osa yksinkertaisella rakenteella kerrottuja opettavaisia tarinoita ja osa mahdollisesti pelottavia ainakin perheen pienemmille. Esimerkiksi nuoria neitoja kodeistaan varastavat ja ihmisiä syövät muotopuolet paholaiset olivat aika hyytäviä kohdata kirjan sivuilla.

Jos jotain kokoelmassa kritisoisin, niin toimittamisen puutetta. Minua jäi harmittamaan, että suomalaiselle lukijalle tarinoiden taustoista ei kerrottu esi- tai jälkipuhetyyppisesti mitään. Minua lukijana olisi esimerkiksi kiinnostanut: miltä aikakaudelta nämä tarinat olivat ja mitä ne ovat merkinneet omana aikanaan? Jotakin taustoitusta olisin kaivannut myös japanilaisesta kirjallisuudesta ja sen suhteesta maan ilmeisen rikkaaseen fantastisten tarinoiden perinteeseen. Kiinnostavaa olisi ollut myös lukea tarinoiden mahdollisista kytköksistä perinteisiin japanilaisiin esittäviin taiteisiin kuten (musiikki)teatteriin.

Tästä harmistuksesta huolimatta Vanhan Japanin taruja oli ilo lukea.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Vanhan Japanin taruja

2013 Savukeidas

Suomennos: Elina Harjula ja Maarit Vimpeli

Kuvitus: Mika Vaaranmaa

139 sivua

lainattu kirjastosta

*

Lisää Japania blogissa:

Sata runoilijaa, sata runoa (Ogura Hyakunin Isshu)

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Junichirō Tanizaki: Avain

Kaikki (linkkilista)mitä olen toistaiseksi Japanista ja japanilaisesta kirjallisuudesta kirjoitanut

*

Blogitekstejä kehitteillä mm.

Erkka Mykkänen: Something not good, Peter Metcalf: Antropologia, Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun, S. A. Hakkarainen: Nescitus ja teksti Eugene O’Neillin kolmesta yksinäytöksisestä näytelmästä.

Mainokset

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Kutsun itseni kylään on turkulaisen runoilija ja performanssitaitelija Hanna Stormin esikoiskirja. Koin sen runoteoksena, joka ei ole peruskivaa perusmassaa. Se ei ole nättiä vaikkapa luontometaforilla lukukokemusta ylevöittävää vaan jonkinlaisella levottomuudella paineistettua runoutta.

Lukukokemus muistutti jotakin sellaista, mitä kutsuisin skumppapullon ensivaahtoefektiksi. Siinä lukijaa kuljetetaan paineella, täysillä ja pompottaen. Tulee hölskytetty olo. Paine purkautua tulee runojen minän äänestä, joka välittömästi päästyään kapeasta pullon suusta ulos hajaantuu kaikkialle ja perille saavuttuaan kuplii aktiivisesti ratiosta irrallaan lasissa.

Kirjan runot kuplivat kaoottisesti. Niiden maailma ja kuvat tulevat, menevät ja katoavat yhtäkkiä. Tästä voi tulla lukijalle turpeasti säksätetty olo. Lukukokemus ei ole hallittu ja ajattelen: sen ei tarvitse olla hallittu. Stormin runoteoksen äärellä en ole edes kiinnostunut hallittavuudesta, kontrollista, tarkoista määrittelyistä. Unohdetaan suuret linjat, elämänkaaret ja kirjalliset kaanonit. Malja tälle vapaudelle!

Runojen kertoja on kaupunkilainen nainen, joka reissaa ja kohtaa ihmisiä. Hänellä on paikkaan sidottuja tuttavuuksia (kuten naapureita) ja hänellä on satunnaisia tuttavuuksia (kuten punkkakumppanit). Hänellä on muistoja, (yksityisiä) aistihavaintoja ja reaktioita itseensä suhteessa muihin ihmisiin. Osa näistä on aggresiivisia, osa energisiä, osa mutisevia tai jupisevia ja osa on reippaalla otteella kiertynyt itsensä ympärille puristaen mehut ulos tiskirätistä.

Runojen minä on ailahtelevainen. Kirpakka kun sille päälle sattuu ja turta kun turtuus tulee selittämättä osaksi elämää. Hänessä on anything goes – mimmiä, kyllä kaikelle ja kaikille – naista ja samanaikaisesti sellaista ristiriitaista ihmistä, jonka on hoettava: ”en haluu olla paha, haluun olla paha” kuin se olisi mantra, joka määrittää hänen suhteensa itseensä ja muihin ihmisiin.

Runojen minä sanoittaa elämäänsä moniäänisesti, kun kaikki ei ole valmista, etukäteissovittua vaan roisketta, pärskähdyksiä, tulvia ja kuivuvia uomia hetkestä toiseen. Harmoninen polyfonia on harvinaisuus, kakofonisempi ote luonnollisempi. Runoissa lähestytään identiteettiä tai minuutta tunnulla, josta mieleeni tuli rytminen sik-sak. Suunta vaihtuu nopeasti. Sik-sak on kolmiulotteisena tai pystyyn nostettuna jyrkkämäkinen tie ja kaksiulotteisena tai lappeellaan keskitien pakoilua sykkimällä tien laidalta toiselle.

Lukukokemuksesta tuli mieleeni myös kaleidoskooppi ja kubismi. Kummassakin tapauksessa eheä kuva katoaa liikkeeseen. Runojen minän identiteetissä on sama tuntu. Vaihtelevuus, liukkaus, liukuvuus, välähdyksen omaisia valoja ja kiehtovaa kietoutumista.

Jos runot olisivat kuvia, niin ne voisivat esittää kaaosta jota voidaan hallita ainoastaan paloittelemalla identiteetti.

*

”joidenkin kohdalla täytyy olla oma itsensä

ääni muuttuu hallitsemattomaksi

pelkkää bassoa

lähtölaskenta nolla

yhtä aikaa voi paremmin kuin koskaan ja haluaa kuolla”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

2018 Aviador

Kansi: Anni Haunia

112 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Hisashi Honda: Pyhä uni

Saila Susiluoto: Metropolis

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Kaikki runoteostekstit täällä

*

Hanna Stormin lyhyt haastattelu Marko Laihisen blogissa

*

Blogitekstejä kehitteillä mm. Erkka Mykkänen: Something not good, Vanhan Japanin taruja (kokoelma kertomuksia), Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun, S.A Hakkarainen: Nescitus, Peter Metcalf: Antropologia ja Eugene O’Neillin kolmesta yksinäytöksisestä näytelmästä.

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

No jopas.

Kumma lyhyt tarina episodeissa alle kolmikymppisestä pariisilaisesta miehestä, joka haluaa elää kylpyhuoneessa ja tarkennettuna: kylpyammeessa. Sulkeutua maailmalta, ihmisiltä, elämältä, mutta ei absoluuttisesti, sillä voihan hän lukea vaikka filosofiaa ja taidegalleriassa työskentelevä tyttöystävä toimisi linkkinä ulkomaailmaan. Lisäksi heidän yhteisessä asunnossa käy vieraita, mutta heitä kohtaan voi osoittaa kiinnostusta vain siltä osin kuin heitä kohtaan voi osoittaa kiinnostusta.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Jokaisessa luvussa kohtaamme sankarimme, joka kertoo elämästään. Ensimmäinen ja kolmas osa tapahtuvat Pariisissa. Keskimmäinen osa on nimetty Hypotenuusaksi ja sen tapahtumat sijoittuvat pääosin Venetsiaan. Kirjan jokainen osa on jaettu edelleen numeroituihin kappaleisiin, virkkeisiin, jopa yksittäisiin lauseisiin. Tämä rytmittää lukukokemusta. Aluksi numerointi tuntui hämmentävältä, mutta lopulta erityisen kiinnostavalta.

Kirjan osien numeroitujen kappaleiden/virkkeiden/lauseiden lukumäärä seuraavanlainen: ensimmäisessä osassa näitä on 40, toisessa 80 ja kolmannessa 50. Kolme lukua. Mitä sitten? Numerointi vaivaa aikansa, kunnes jään jumittamaan hypotenuusaan, joka on lainannut kirjan toiselle osalle nimensä.

Hypotenuusa. Ollaan trigonometriassa. Suorakulmaisessa kolmiossa on hypotenuusa. Suorakulmainen kolmio on kolmioista se, jossa yksi kulma on 90 -astetta ja tätä suoraa kulmaa vastakkainen kolmion sivu on nimeltään hypotenuusa. Se on pisin kolmion sivuista. Kaksi muuta sivua ovat kateetteja.

Trigonometria astuu kirjan tulkinta/lukukokemuskuvioihin mukaan, jos leikin, että kirjan lukujen numeroilla voisi olla jokin merkitys.

Toistan: ensimmäinen osa 40, toinen (hypotenuusa) 80 ja kolmas 50.

Kateetit 40 ja 50, hypotenuusa 80.

80-50-40.

Ihan kiva, mutta näistä ei tule suorakulmaista kolmiota.

Miksei?

Jos kateetit (a ja b) ovat 50 ja 40, niin hypotenuusan (c) tulisi olla jotain 64:n paikkeilla. Se selviää laskemalla (laskimella).

Hypotenuusa (c) lasketaan näin: c2  = a2 + b2. Valitettavasti en saa näppäimistöstäni kakkosia kohdalleen, mutta kun kirjaimin mennään, niin yhtälö hypotensuusan laskemiseksi kuulostaa tältä:

cee toiseen on yhtä kuin aa toiseen plus bee toiseen.

Laskimet esille, trigonometrian funktiot, laskukaavat, mitkä tahansa esille! Tai sitten voitte luntata guuglaamalla.

Teitte niin tai näin, niin 40-50-80 ei toimi. Hypotenuusan tulisi olla 64 paikkeilla ei 80 (jos kateetit ovat 40 ja 50).

Voisin huvikseni tulkita kirjaa esimerkiksi niin, että toisessa osassa on liikaa kamaa tai sitten voin huvikseni poimia virkkeen, joka kirjassa Hypotenuusaksi nimetyssä luvussa on numeroitu 64:ksi.

Se menee näin:

64 Juuri liikkumattomuus miellyttää minua Mondrianin maalauksissa. Kukaan toinen maalari ei ole päässyt niin lähelle liikkumattomuutta. Liikkumattomuus ei ole liikkeen puutetta, vaan kaikkinaisen liikkeen perspektiivin puutetta, kuolemaa. Maalaus ei yleensä koskaan ole liikkumaton. Kuten shakissa, sen liikkumattomuus on dynamiikkaa. Jokainen nappula, liikkumaton voima, on potentiaalinen liike. Mondrianilla liikkumattomuus ei liiku. Ehkä Edmondsson pitää juuri sen tähden Mondriania yököttävänä. Minua hän rauhoittaa. Katselin tikka kädessäni kaapin oveen kiinnitettyä maalitaulua ja mietin miksi juuri tuo maali oli saanut minut ajattelemaan pikemminkin Edmondssonia kuin Jasper Jonesia.”

Laitan foliohattuni syvälle päähän ja totean, että tämä on kiinnostavaa. En tiedä kuka on Jasper Jones, mutta Edmondsson on miehen tyttöystävä, joka on tullut Venetsiaan miehen luokse. Tikkataulu on miehen hankkima hotellihuoneeseen. Tarinan edetessä yksi tikoista löytää tiensä hyvin ikävällä tavalla muualta kuin tikkataulusta. Kohtaus on kirjan absurdeimpia.

Näitä taustoja kiinnostavampaa on mielestäni kuitenkin lainauksen pohdinnot liikkumattomuudesta mieheltä, joka haluaisi viettää elämänsä kylpyammeessa filosofoiden.

No niin.

Mitäs tästä sitten.

Enpä.

Tiedä.

*

Toki voisin ajatella, että hypotenuusa on 80 ja luvut 50 ja 40 ovat kulmien astelukuja. Suorakulmaisessakin kolmiossa kulmien summa on 180 (50 + 40 + 90 = 180).

Ei siis mitään ongelmaa.

Luvut 80-50-40 osuvat kohdilleen.

Mutta jokin rassaa. Haluan problematisoida edelleen.

Jostain syystä haluan laskea kateetit. Sinit, cosinit, sen sellaiset ja laskimet mukaan!

Tiedossa on siis c (80) sekä kahden eri kulma luku: 40 ja 50…

…. ja näin a ja b (siis kateetit) ovat a: 51 ja b: 61 ilman desimaaleja eli todella reippaasti pyöristettynä.

Jos otetaan desimaalit mukaan, niin kahdella desimaalilla pyöristettynä a on 51,42 ja b on 61,28. Kolmella desimaalilla a on pyöristettynä a on 51,420 ja b on 61,280 ja c (hypotenuusa) on 79,995.

TÄ!

Mitä enemmän otan desimaaleja mukaan, niin näppärä 40-50-80 kaatuu kuin kirjahylly, jota ei ole riittävän hyvin tuettu alahyllyistä käsin tukevilla tiiliskivikirjoilla ja-tai isokantisilla taidekirjoilla tai jota ei ole esim. kiinnitetty seinään.

Joo.

Totean tässä vaiheessa, että kirjan alussa on lainaus Pythagoraan teoreemasta:

”hypotenuusan neliö on yhtä suuri kuin kateettien neliöiden summa.”

Tämä ilmaistaan yhtälönä c2 = a2 + b2.

Jo vain.

Pidän kiinni siitä, että numerot 80, 50 ja 40 ovat suorakulmaisen kolmion sivuja, joista 80 on hypotenuusan, jonka korjasin (yllä) 64:ksi. Ei desimaaleja.

Entä jos vähennän 80:stä 64. Siitä tulee 16, eikö?

Hypotenuusa -luvusta lainaus:

16 Joka päivä puolenpäivän aikaan siivooja tuli siivoamaan huonettani. Uskoin paikat hänen haltuunsa, panin takin ylleni ja pakenin ensimmäiseen kerrokseen. Kiersin ympyrää hallissa, kädet taskussa, siihen asti kun näin hänen ilmestyvän portaitten taivaansiniseen yläpäähän ämpäreineen ja luutineen. Silloin menin ylös huoneeseeni ja löysin vuoteeni sijattuna, pesuvälineet erinomaisessa järjestyksessä pesualtaan hyllyllä.”

Mitä minä tällä tiedolla teen? Ja miksi päähenkilö kiertää hallissa ympyrää?

Ympyrä?

Nousen ammeestani ja menen raittiseen ulkoilmaan.

*

Kirjan kielellinen tyyli oli kuivakkaa ja toteavaa. Tämä ei kuitenkaan tehnyt kirjan ”sankarista” henkilöhahmona tylsää tai tylppää.

Tylppä kulma on jotakin suoran kulman (90 – astetta) ja oikokulman (180 – astetta) väliltä.

Hän tuntuu sätkivän sisäisesti. Hän on hermostunut, ärtynyt ja levoton. Jotakin tarttis tehdä, mutta teenkin tätä -tyyppi. Kaikki on pielessä tai ainakin menossa pieleen, paitsi pielus itse -tyyppi. Sellainen joka havainnoi ja havainnoi, mutta kaikesta vetäytymisestään huolimatta näkee edelleen vain nenäänsä pidemmälle -tyyppi. Oikeastaan aika blanko tyyppi, kunnes hänen sisällään syystä tai toisesta on samanaikaisesti käynnissä ilotulitus, avohakkuut ja laskuhumala. Ajoittain hän oli myös hyvin ilkeä, josta ajattelin, että elämä kylpyammeessa voisi olla hänelle paras vaihtoehto.

Kirjan päähenkilö tuntui ihmiskappaleelta, joka on syystä toisesta siirtynyt pois paikoiltaan ja sellaisena kelluu paikasta toiseen. Mitä tällainen ajelehtiminen tekee ihmiselle? Lopulta en yhtään ihmettele, että häntä kiehtovat Mondrianin geometriset työt ja niiden liikkumattomuuden sanoma.

Lukukokemuksena kirja oli kiinnostava, vähän outo, tavanomaisesta proosasta irtaannuttava ja vinhallinen tunnelmaltaan. Oikeastaan aika pölmistyttävä lukukokemus.

Pölmistyminen on iso plussa lukukokemuksessa.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

1985

Suomentanut: Mirja Bolgár

1987 WSOY

Päällys: Risto Ruuth

113 sivua

lainattu kirjastosta

*

Joitakin muita yksilötason tuuliajoisia blogissa

Amos Oz: Juudas

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Stefan Zweig: Shakkitarina