Maritta Lintunen: Stella

”Ole varovainen. Hyvää tarkoittavan ihmisen tahto voi olla lujempi kuin sinun tahtosi.”

Liisa muuttaa nuorena naisenalkuna Helsinkiin osallistuakseen runojen kirjoituskurssille. Maalla kasvanut muuttaa vanhaan kivitaloon ikäleidi Sylvi Indreniuksen alivuokralaiseksi, jolla on takana alkuunsa loistava ura laulajana klassisen musiikin puolelta ja myöhemmin revyylaulajana sodan aikaan. Liisa löytää hengenheimolaisia muista nuorista kirjoittajista ja jää asumaan Sylvin luokse. Tästä käynnistyy kahden naisen kohtaaminen, joista toinen tietää mikä on ihmiselle parasta, miten asiat tai elämä kannattaa hoitaa ja joista toisen elintila ja tulevaisuuden näkymät kaventuvat kiihtyvää vauhtia. Joskus hyvääkin tarkoittava superihminen voi olla energia- ja elintilasyöppö eli oikeastaan kaikkea muuta kuin hyvää tekevä ihminen.

Liisan ja Sylvin kohtaamisten lisäksi kirjassa seurataan lääkäriä Juria, joka on Liisan poika. Juri on lapsena ja nuorena ollut lupaava pianotaiteilijan alku kunnes eräänä päivänä kesken kiivaimman teini-iän eksistentiaalisen hukassaolon äiti päättää, että Juri lopettaa pianonsoiton. Julmaa, ajattelen. Ja sitä se onkin. Jos ihmisellä on lahja, se on muiltakin kuin soittajalta pois, koska laaja yleisö ei pääse nauttimaan hänen teostulkinnoistaan. Ja julmaa se on joka tapauksessa, vaikka olisikin ihan keskivertosoittaja. Jos intohimoa löytyy ja musiikki on luonnollinen tapa kommunikoida ulospäin, niin tuntuu oikeastaan aika ahdistavalta toisen tukahduttaminen näin julmasti. Juri kuitenkin löytää aikuisiällä musiikin uudestaan ja etsii menneisyytensä kadonneita muistoja ja nuotteja.

Viihdyin kirjan parissa, koska siinä oli tekstiä klassisen musiikin maailmasta. Musiikista, sen vaikutuksesta, kuuntelu- ja muistakin aistikokemuksista kirjoitetaan paikoin hyvin väkevästi ja rikkailla mielikuvilla. Tekstistä aistii, että kirjoittaja tuntee musiikin. Olen kasvanut klassisen musiikin tahdissa ja värimaailmassa itsekin lapsuudesta aikuisuuteen ja tämä minulle aikoinaan hyvin rakas ja tärkeä harrastus on kantanut aikuisuuteen asti. Kuuntelen edelleenkin voittopuoleisesti klassista musiikkia. Ja tuntui hyvältä lukukokemuksen aikana herätä kiitollisuuteen siitä, että olen saanut harrastaa musiikkia ja siihen kannustettiin. Kiitos äiti!

*

Stella avautui minulle taide- ja klasarimaailmaan sijoittuvana romaanina keskeisinä teemoinaan muun muassa kateus ja sokeus sekä omille tunteille että motiiveille toimia suhteessa muihin ihmisiin. Nämä eivät mielestäni ole aina toisiaan poissulkevia. Kateus ponnahtaa pinnalle siitä, että toisella on jotain mitä itsellä ei ole. Ja näin se joko halutaan itselle tai sitten halutaan haudata tuo piirre tai ominaisuus toisessa ihmisessä. Kateus voi olla tietoista toimintaa, mutta uskon, että myös tiedostamatonta. Näistä jälkimmäisessä piilo-kateellinen ei kykene näkemään minkälaista tuhoa saa ympäristössään aikaiseksi omalla käytöksellään ja asenteillaan.

Tiedostamattomalla tavalla kateellinen ihminen on hyvin traaginen hahmo siinä, että hän ei näe itselleen arvoa suhteessa muihin. Häntä ei ole olemassa ilman toista hyvin surullisella tavalla. Hän on riippuvainen toisesta. Ja jos tai kun toinen ihminen haipuu elämästä pois, niin kateudella itseään ruokkiva kuihtuu pois. Tragedia on siinä, että hän pyrkii epätoivoisinkin keinoin toiseen kiinni ja ihon alle, mutta samalla tekee itsestään ei-toivotun ihmisen.

Kateellinen elää toisesta ihmisestä loisen lailla, koska hän kokee, että oma ydin on hukassa ja tarvitsee toista ihmistä olemassaolonsa syyksi. Paradoksaalisesti olemisensa syyn tai oman ytimensä hukannut voi olla myös hyvin itsekeskeinen. Kaikki muut ovat häntä itseään ja hänen visioitaan varten olemassa. Kateus on tuhoisa voima. Kateellinen käyttää ravintonaan ihmisten unelmia ja intohimon kohteita jopa siinä määrin, että toisen energia ohjautuu epäoleelliseen ja näin kateellinen on saanut haluamansa. Kateuden kohde ei menesty. Emotionaalisessa loisessa on kuitenkin se hyvä puoli, että siitä on mahdollista päästä eroon ainakin fyysisesti. Symbioottisessa suhteessa tämä ei kuitenkaan ole aina helppoa.

*

Stella ei päästänyt minua lukijana helpolla. Tämä johtui siitä, minkälaisia henkilöhahmoja kirjassa on ja minkälaisiksi heidän elämänsä kehittyivät. Erityisesti Liisan kohtalo jäi harmittamaan minua. Irtaantuminen symbioosista koitui hänellekin melko tuhokkaaksi ja hän tuntui jääneen emotionaalisesti jumiin menneisyytensä kokemusten tähden. Hänen pojallaan Jurilla sentään tuntui olevan jonkinlaista toivoa ja häneen istutettu avoimuus musiikille kyti hänessä pinnan alla. Lapsuus ja nuoruus ovat herkkiä vaiheita vaikutuksille ja noina aikoina saadut vaikutteet, mielikuvat itsestä ja muista ihmisistä kantavat pitkälle.

Stella lukukokemuksena nosti minusta esiin myös jossittelijan. Jos asiat olisivat menneetkin toisin eli jokainen olisi saanut toteuttaa itseään parhaalla tavalla ja tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään, niin mitä siitä olisi seurannut. Kenties silloin kaikki kirjan keskeiset henkilöhahmot olisivat olleet tähtiä omassa elämässään ja mahdollisesti myös konserttilavoilla ja kirjallisuuden foorumeilla. Kateuden lisäksi menetykset ja niiden herättämien tunteiden kanssa taistelu ovat ihmisen olemista turruttavia voimia.

Onneksi aikuisenakin voi tehdä korjausliikkeitä, siis korjata liikerataansa lähemmäksi omaa olemisen tapaansa. Kirjassa on sellainen tuntu, että tämä ei tapahdu yllättäen ihmeen kautta vaan työstämällä omaa menneisyyttään, päästämällä irti siitä mikä on satuttanut ja juurtumalla siihen kasvualustaan, joka on itselle ravinnerikkain.

”Ihminen on onnellinen vasta silloin, kun hän pääsee lähelle ydintään.”

Tätä kirjaa kuunnellaan J.S.Bachin Goldberg -muunnelmien tahdissa.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Maritta Lintunen: Stella

2018 WSOY 316 sivua

Ulkoasu: Mika Wist

Arvostelukappale

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Jukka Koskelainen (Helsingin Sanomat)

Lauri Mäkinen: 50/50

”Savolainen seisoo tienlaidassa ja odottaa. Hän ei tiedä mitä ajatella tehtävästä, joka hänellä on edessään. Hän on siunannut taistelukentälle lähteviä ja sieltä palaavia, kuolleita ja kuolevia. Hän on kirjoittanut sureville omaisille, ja vielä pahempaa, lukenut surevien omaisten kirjeitä. Etsinyt taistelukentiltä vainajia, jotta nämä voitaisiin haudata kotikirkon pyhään maahan. Silti hänen täytyy pakottaa itsensä olemaan nyt rauhallinen, edes ulkokuoreltaan. Norja ja Nurkka olivat kertoneet hänelle Olavi Eräkoskesta, tämän elämästä ja teoista, ennen kaikkea teoista. Miehen pahuuden luettelo oli lohduton. Sodan kauhujen keskelläkään Savolainen ei ollut kohdannut ketään Eräkosken kaltaista. ”

Kirja sijoittuu Jatkosodan aikaan Kiestingille rintamalle. Tarinassa seurataan muutamaa armeijan päällystöön kuuluvaa henkilöhahmoa: lääkäriä, pappia ja rikoksen tutkijoita, joista jälkimmäisten tehtävä on tutkia vakoilua sota-alueella. Syylliset teloitetaan ampumalla kenttäoikeudenkäynnin jälkeen. Rikostutkija Härmä ja hänen esimiehensä Norja haluavat tarinan käynnistyessä selvittää kuka on neljäs desantti (laskuvarjomies), joka on lähetetty Neuvostoliitosta vakoilemaan Suomen sotatoimia. Kolme muuta ovat menehtyneet. Metsistä löytyy kaksi potentiaalista syyllistä: nainen lotan puvussa ja alaston tatuoitu mies. Juoni kulkee kirjan nykyhetken (rikosselvittely) ja takaumien (epäiltyjen menneisyys) kautta.

50/50 oli minulle sotaromaani ja rikos- ja jännitysromaani. Mukana oli ajoittain kovaksikeitettyä ainesta, joka lähinnä herätti inhoa yhtä henkilöhahmoa kohtaan ja ohjasi minut minut ajattelemaan, että henkilöhahmo on läpeensä paha. En usko, että oikeassa elämässä on olemassa läpeensä pahuuden korruptoimia ihmisiä, mutta fiktiossa tämä on mahdollista. 50/50 edusti kovaksikeitettyä kirjallista tyyliä erityisesti vankilakohtausten väkivallan kuvauksissa. Toinen epäillyistä, Eräkoski on piinkova rikollinen ja kuumakalle, joka ei kunnioita toisen ihmisen kehoa eikä henkeä. Näistä kohtauksista tuli mieleeni englantilaisen kirjailijan David PeacenRed Riding -kvartetti. Raakaa ja inhorealistista ihmiskuvausta. Peacen kvartetin ensimmäinen osa oli minulla luvussa joitakin vuosia sitten. Oli sen verran tylyä kamaa, että ajattelin pitää breikin ennenkuin siirryn toiseen osaan. Tätä breikkiä on kestänyt nyt useampi vuosi. Ehkä olen nyt valmis toiseen osaan.

Kirjailija Mäkisen luoma henkilöhahmo Eräkoski voi olla läpeensä mätä kaveri, mutta kirja ei kuitenkaan rakennu pelkän inhorealistisen ihmiskuvauksen ympärille vaan laajemmalle. Kirja nosti minulle pinnalle ajatuksia sodan merkityksestä ja tappamisen oikeutuksesta. Mikä tekee ihmisestä syyllisen? Jos ihminen olosuhteiden pakosta joutuu tekemään jotain, mikä luokitellaan valtiollisessa poikkeustilassa rikokseksi ja josta tuomitaan teloittamalla, niin onko ihminen silti syyllinen? Onko oikein tappaa toinen ihminen? Onko missään olosuhteissa oikein tappaa ihminen? Onko kuolemantuomiolle toinen vaihtoehto? – – – Jokin aika sitten luin Han KanginIhmisen teot – suomennoksen ja se jätti minut nyrjähtäneeseen olotilaan pohtiessani ihmisen kykyä väkivaltaan toista kohtaan. Mäkisen kirjan jälkeen jäin pohtimaan miksi ihmiset sotivat ja kuinka hienoinen on linja siinä, mikä tekee jostakin ihmisestä vihollisen. Kirjassa kuolema koittaa sillekin, joka ei suostu tappamaan. Mietitään tätä hetki. Ihminen on koulutettu tappamaan, hän lähtee sotaan (johtamaan sotilaita) ja kun yksi ihminen ei halua olla sotilas, niin hänet tapetaan. Ihminen joka ei halua tappaa tapetaan. En ymmärrä tätä logiikkaa ihmisen toiminnassa.

Kirjan keskeisiksi teemoiksi minulle nousivat pahuus, oikeudenmukaisuus, uskollisuus jollekin ideologialle ja sodan muovaamat ihmiset. Kirja piti jännitystä yllä varsin tehokkaasti. Lukija saa tietää takaumajaksoissa enemmän syytetyistä kuin rikostutkinta ja lopulta lukija saa seurata millaiseen ratkaisuun rikostutkinta päätyy tehdessään valintaa ihmisen elämästä. Mikä on oikeudenmukaista? Kenet rangaistaan teloittamalla ja millä perusteilla?

Tarinan loputtua kirja tarjosi vielä lähdeluettelon kirjallisuudesta, jota Lauri Mäkinen on lukenut rakentaessaan kirjan maailmaa. Tämä ilahdutti minua. En ole erityisesti kiinnostunut sotahistoriasta, mutta olen ilahtunut tutustumaan, miten sotiin sijoittuvaa kirjallisuutta luodaan.

Lukukokemuksena kirja eteni minulle nopeasti ja taisin menettää yhden yön unet kirjan loppuratkaisua odotellessa. Lukukokemuksena siis sujuva ja viihdyttävä, jos tämän sisältöisestä voi sellaista adjektiivia edes käyttää. Viihdyttävyys ei siis oikeastaan tullut sisällöstä vaan tavasta miten juoni eteni. Kiinnostavaksi lukukokemukseksi kirjan teki laajojen ihmisyyttä käsittelevien teemojen lisäksi se kuinka sain lukijana päästä sisälle syytettyjen mielenmaisemaan ja henkilöhistoriaan. Nämä herättelivät ajatuksia isänmaallisuuden tunnon rakentumisesta ja toimivat historiallisena kurkistusikkunana suomalaisten maastamuuttoon Pohjois-Amerikkaan ja Neuvosto-Karjalaan sekä Neuvostoliiton vankileirien todellisuuteen.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Lauri Mäkinen: 50/50

2017 Siltala 320 sivua

Graafinen suunnittelu: Elina Warsta

Arvostelukappale

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Anun ihmeelliset matkat

Amman lukuhetki

Kirsin kirjanurkka

Luonnostelua

Mitä luimme kerran

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Max Halma on nelissäkymmenissä oleva eronnut perhostutkija, jonka äidin kuolema käynnistää hänessä oman menneisyytensä etsinnän. Max on syntynyt sotien keskelle 1940-luvulla ja hänet on kasvattanut hänen äitinsä ilman lapsen isän ja yhteisönsä erityistä tukea. Nainen, jolla oli suhde saksalaiseen sotilaaseen jätettiin yksin. Max tietää isästään vain nimen (Erik Stanislaus) ja sen, että hän oli saksalainen. Erik lensi sotakonetta ja tapasi Maxin äidin Silvian Lapissa taistelukomennuksen aikana. Max rakastaa myös lentäviä asioita, mutta perhosten muodossa.

Äitinsä hautajaisten jälkeen Max lähtee tutkimusmatkalle menneisyyteen, joka vie hänet Oulun maakunta-arkiston ja Lapin kautta Saksaan tapaamaan Erik Stanislauksen veljeä Viktoria, joka on pianisti ja säveltäjä. Saksassa Max todistaa Viktor Stanislauksen viimeisen julkisen esiintymisen, jossa vanha elämästä hapertunut Viktor esittää soolopianolle säveltämänsä sinfoniat.

Kirjan tarina eteni vauhdikkaasti ja Maxin hahmon ympärille rakennettu konflikti löytää isänsä loi jouhevaa jännitystä tarinan kulkuun. Lukija saa erityisesti jännittää minkälaisia tietoja ja yllätyksiä Max saa selville isästään ja onko isä edes kuollut ja jos on niin minkälaisissa olosuhteissa. Maxille lopussa ratkeaa arvoitus isästään ja samalla hän kenties oppii uusia asioita edesmenneestä äidistään.

Kirja on jaettu kolmeentoista lukuun (sinfoniaan) ja näiden lisäksi kirjassa on prologi (kadenssi) ja epilogi (kantaatti). Pienoisromaanissa on mukana myös jonkin verran kuvitusta valokuvien muodossa. Sinfonioille kirjassa on annettu totutusta poikkeava merkitys klassisena musiikkiteoksena, jota ei ole sävelletty orkesterille ja kadenssikin on laitettu heti teoksen alkuun. Kirjan loppusoinnut rävähtävät soimaan heti alussa enteillen tulevaa Viktor Stanislauksen nekrologin muodossa.

Tarinaa kerrottiin kielellä, joka ei ollut erityisen kuvailevaa ja aistirikasta, mitä olisin ehkä kaivannut lisää erityisesti lukuun, jossa Max on Viktorin viimeisessä konsertissa. Ja toisaalta kirja eteneekin enemmän Maxin isä-arvoituksen ympärillä ja johdatteli lukijaa tämän arvoituksen ratkaisemisen ytimeen toimintakeskeisesti ja tiiviillä ilmaisulla. Tarinassa ei ollut mitään ylimääräistä ja se teki kertomuksesta samalla paljaalla tavalla herkän ja koskettavan.

Maxin tarina sai minut pohtimaan ihmisen kaipuuta omille juurilleen. Jos yhteydet omiin vanhempiin ovat kiikkerät tai sitten katkenneet täysin syystä tai toisesta, niin jossakin vaiheessa kun aikuisen elämä alkaa kriisiytymään ja solmuuntumaan entistä enemmän, niin ihminen alkaa kaivata omia lähtökohtiaan. Kuka olen? Mistä olen? Ja mitä minussa on minun vanhempiani? Sukututkimus on yksi keino vahvistaa oman elämänsä juurikasvua, jotta pysyisi tukevammin paikallaan eikä ajatuisi tilanteesta ja ihmisestä toiseen enempää pohtimatta. Max ei ole saanut tietoja isästään vielä elossa olevalta äidiltään. Kenties häpeä, pettymys ja katkeruus ovat pimittäneet nämä tiedot.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on kasvukertomuksen lisäksi rakkaustarina. Kirja kertoo isän rakkaudesta poikaansa ja miehen rakkaudesta naiseen. Lisäksi kirjassa rakastetaan perhosia, lentokoneita ja musiikkia, jotka symboloituvat erilaisiksi asioiksi kuten kaipuuksi, uteliaisuudeksi, rohkeudeksi ja keinoksi käsitellä omia tunteita kun ne on pidettävä kurissa. Max selvittää oman menneisyytensä mysteerin, kenties liian myöhään, mutta toivottavasti hänelle jäi kokemuksesta materiaalia ymmärtää itseään ja kenties rakentaa tyttäreensä merkityksellinen suhde opittuaan jotakin isyydestä.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Gummerus 2018 175 sivua

Arvostelukappale

Kirja Gummeruksen sivuilla

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm. Tuijata, Riitta (Kirja vieköön), Omppu (Reader why did I marry him), Kirsi (Kirsin Book Club) ja Kirjaluotsi.