Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

Kauhujen kirjan kertomusten kauhuefekti ei ole böö:ssä, kääk:issä, ällössä tai verenroiskeessa. Silti kokoelman tarinat herättelevät epämukavaa oloa. Pari siitä syystä, että ne olivat todella tylsiä, mutta enemmistö menemällä pinnan alle, ihon alle, sydämeen ja aivojen kalvon läpi. Kertomusten teho tuli jännityksestä (miten tarina päättyy päähenkilölle), oudosta, psykologisesta vähittäin kiristyvästä klaustofobiasta tai vain jostakin yliluonnollisesta tai arvoituksellisesta, jota ei välttämättä selitetä. Lukija heitetään ilmaan ja maa taiotaan pois alta.

Kokoelman kauhukertomukset ovat seuraavilta kirjailijoilta: E. T. A. Hoffmann, Heinrich von Kleist, J. Sheridan Le Fanu, F. M. Dostojevski, Thomas Hardy, Anton Tšehov, Thomas Mann, Franz Kafka, Eugène Ionesco ja Arthur C. Clarke. Turvallisen ja tukevan perinteisiä kirjallisuuden klassikkokaanonin kirjailijoita siis noin pääosin. – – Eksyin tämän kokoelman pariin etsiäkseni kunnallisen kirjaston kokoelmista Eugéne Ionescoa tai siis hänen kirjallisuuttaan ja ilahduin, että sain luettavakseni minulle ennaltatuntemattoman suomennetun tekstin minua kiinnostavalta (näytelmä)kirjailijalta. Ilokseni hänen mukanaan tuli myös yhdeksän muuta taitavaa kirjailijaa.

Oma kauhukirjallisuuden lukuhistoriani on vähintäänkin rajoitteinen ja sen tähden tällaiset lempeät (?) kauhunväristykset ja hivuttavaa sisäistä epämukavuutta herättelevät kertomukset toimivat minulle. Esimerkiksi Lovecraftia ja hänen perillisiään lukiessa tekee joskus mieli kirkua kirja kädessä ja ryntäillä (kirkuen kirja kädessä) ympäri huonetta. Ja näistä (yli)dramaattista lukureaktioista huolimatta en voi lopettaa lukemista. Haluan sulkea kirjan, haluan lukea kirjan. Yritin kerran lukea myös Stephen Kingiä. Hänen mittaamattoman laajasta tuotannostaan tartuin Hohtoon. En päässyt loppuun asti. Tämä umpikujan kohtaaminen kesken lukukokemuksen ei johtunut siitä, että olisin nähnyt Kubrickin filmatisoinnin (koska en silloin ollut – liikaa arvaamattomia käytäviä ja sekoavia ihmisiä) vaan koska kirjan tunnelma oli liikaa. Jackissa oli jotakin ärsyttävää. Ehkä yritän jossakin vaiheessa uudestaan.

Mutta tätä vanhempaa kauhua, goottitunnelmaistakin, luen mielelläni. Näissä tarinat ovat riittävän outoja, mikä voi johtua ihan ajallisesta etäisyydestä kuvatessaan aikaa, asenteita, maailmaa, jotka ovat vieraita 2000 – luvulla. Edgar A. Poe, T. Gautier (Vereviä kertomuksia), G. Meyrink (Golem) ja niin edelleen.

Tässä kokoelmassa kauhun ja epämukavuuden ainekset tulivat päähenkilölle usein jostakin tuntemattomasta ja oudosta, joka vainoaa henkisesti ja/tai fyysisesti kertomuksen päähenkilöä. Osassa jännittynyt tunnelma tarinaan tuli rikollisuudesta kuten murhista ja ryöstöistä, jolloin kauhu on enemmänkin sitä, että mitä yliluonnollista moisiin yhteisöä ja yksilöä hirvittäviin rikoksiin voikaan liittyä. Mukana on myös oman elämän hallinnan menetyksen pelkoa ja toisaalta sen vähittäistä menettämistä (ei siis vain pelkoa). Näitä tunnelmia oli tarjolla esimerkiksi Tšehovin huikeassa kertomuksessa Sali n:o 6:ssa, joka kertoi mielisairaalan lääkäristä ja yhdestä hänen potilaastaan. Tuntemattoman kohtaamista ja oman elämän hallinnan menetystä oli riittämiin myös J. Sheridan le Fanun kertomuksessa Vihreää teetä, jossa erästä korkea-arvoista herraa piinaa demoni, jonka vain hän voi nähdä ja kokea. Demoni, joka vähitellen ottaa hallinnan päähenkilön elämästä.

Todellisuudesta, reaalimaailmasta irtaantuminen, äärimmäinen eristäytyminen ja yksinäisyys ovat pelottavia ja näitä pelkoja kokoelman jotkin kertomuksen ruokkivat. Lempeää lukukokemuksessa kuitenkin oli ajallinen etäisyys. Jos elämänhallintaa vieviä harhoja selitetään ajan tieteellä, niin lukija voi olla turvallisilla mielin. Voin lukijana rauhoitella itseäni että ei noin voi enää selittää asioita ja voin vain nauttia matkasta eli siitä kuinka tarina on kerrottu ja millä keinoin silmukka kiristyy, käytävä kapenee, huone kutistuu päähenkilön elämässä. Identiteetin ja minuuden murtumiset ovat tehokasta kauhuaineistoa. Ne tulevat ihmisestä sisältä päin, eivät ulkoa päin jostakin yliluonnollisesta tai luonnollisesta (rikolliset, huijarit jne. )

Mutta kyllä kokoelmaan kuului myös jotain häiritsevän epämukavaa, jonka äärellä teki mieli harppoa rivien yli, kenties jopa sulkea kirja. Esimerkiksi Franz Kafkan Rangaistussiirtolassa – novelli oli tällainen. Oletteko lukeneet? En spoilaa koko tarinaa, mutta siinä kuvataan kuinka kertoja on vieraana kaukaisessa maassa, jossa hänelle esitellään varsin yksityiskohtaisesti kidutuslaitetta, jolla lopetetaan rikolliseksi tuomitun ihmisen elämä tuntikausia kestävällä fyysisellä tuskalla. Novelli räjäytti minussa tulkinta- tai oikeastaan kysymyspatteristopotin. Kuinka joku voi keksiä kidutuslaitteen? Miksi keksiä kidutuslaite? Miksi minulle kuvataan se yksityiskohtaisesti? Miksi luen siitä – voin sulkea kirjan – voinko? Kenelle ja erityisesti miksi novelli on kirjoitettu? Mistä ihmisten julmuus ja sadismi? Ja niin edelleen. Joku Kafkaan perehtynyt kirjallisuushistorioitsija varmaan osaisi vastata kysymyksiini.

Kokoelman helmiksi Kafkan tekstin lisäksi minulle nousivat Le Fanun Vihreää teetä, Tšehovin Sali n.o 6, Mannin Mario ja taikuri sekä Ionescon Everstin valokuva, jossa herkullisen absurdilla kertomuksella sorkittiin vainoharhaisuutta ja todellisuuden kokemisen rajoja. Mannin Mario ja taikuri oli puolestaan hämmentäväksi roihuksi kehkeytynyt tarina perheestä, joka Italian lomallaan tulee kokeneeksi jotain pysyvästi järkyttävää ja pois-sijoiltaan sysäävää yhden illan taikaesityksen ajan. Mannin novelli kuvasi minulle muun muassa vähittäisen ärsyyntymisen roihahtamista ilmiliekkeihin. Eräänlaista hallinnan menettämistä sekin.

Minulle toimivaa kauhua taitaa olla sellainen, jossa kuvataan irtaantumista jostakin tutusta, luotettavasta ja ainakin jollakin tavalla kontrolloivasta olevasta. Vampyyrille voi näyttää krusifiksia, rikoksen voi selvittää, rikollista rangaistaan (toivottavasti ei kidutuslaitteella), kirkon miehet ja ghostbusters hoitavat kummitukset ja riivaajat, mutta ihmiselle itselleen ei voi mitään, jos hallinta pettää, identiteetti tai minuus sortuu paloiksi tai viedään sinulta lopullisesti.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

toimittanut Eeva-Liisa Manner

1964 WSOY

Kauhukertomukset seuraavilta kirjailijoilta: E. T. A. Hoffmann, Heinrich von Kleist, J. Sheridan Le Fanu, F. M. Dostojevski, Thomas Hardy, Anton Tšehov, Thomas Mann, Franz Kafka, Eugène Ionesco ja Arthur C. Clarke

Suomentajat: Eva Adrian, Kristiina Kivivuori, Juhani Konkka, Eeva-Liisa Manner, Helvi Nurminen, Aaro Peromies ja Jari Suomela

Päällys: R. Westrén-Doll

406 sivua

lainattu kirjastosta

*

Blogissa: Lisää kauhua ja absurdeja ja epämukavia tunnelmia:

Bram Stoker: Dracula

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa

Mainokset

Bram Stoker: Dracula

Kirjablogeissa on kiertänyt kolmen vuoden ajan klassikkohaaste. Haasteketjun käynnisti Omppu (Reader Why Did I Marry him) vuonna 2015 ja nyt ollaan päästy jo klassikkohaasteeseen numero seitsemän, jota emännöi Katriina (Unelmien aika).

Valitsin klassikkohaastekirjakseni Bram Stokerin jykevän vampyyrikauhuklassikon Dracula, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1897. Olen joskus nuorena yrittänyt lukea kirjan. Taisi jäädä kesken. Muistan jotain. Alku oli (liian) jännittävä ja loppupuoli alkoi tuntua iisiltä alati tylsistyvältä loppulaskulta kunnes vauhti pysähtyy kituuttaen ja sitä tulee kossahtaneeksi rähmälleen, heittäneeksi sukset nurkkaan ja keskittymään after-ski:hin. Okei meni vähän överiksi, mutta pointtini on, että en päässyt tuolloin kunnialla loppuun asti Draculan lukemisessa. No – nyt päätin ottaa härkää sarvista tai vampyyriä/a hampaista ja lukea kirjan kannesta kanteen.

Luin Draculasta Jarkko Laineen suomennoksen, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1977. Laine on kirjoittanut romaaniin johdannon ja kommentoinut tekstiä jälkihuomautuksin. Alkuunsa totean, että johdanto oli tipoittain kiusallista luettavaa. Sain esimerkiksi tietooni amerikkalaisen kreivi Alexander Cepesin olemassaolon. Kreivi Cepesi on väittänyt olevansa Vlad Draculan jälkeläinen alenevassa polvessa ja on kertonut yksityiskohtia verisukulaisensa verisestä menneisyydestä. Ei tässä mitään. Juttunsa kullakin, mutta heittona johdannosta saa myös lukea, että kreivi Cepesi johtaa veripankkia turkkilaisille sairaaloille ja Punaisen Punaiselle puolikuulle. Okei. Kreivi Cepesi oli siis henkeen ja vereen asiaansa omistautunut. Johdannosta sain myös lukea eräästä murhaajasta, jonka ”juttu” oli juoda uhriensa veri ja tehdä ruumiista sen jälkeen makkaroita ja pihvejä kuppilansa asiakkaille. Laine jatkaa alaviitteessä:  ”Vampyyri-ilmiöön psykologisesti suhtautuvia ehkä kiinnostaa, että Haarmanin ruokalan kanta-asiakkaat olivat homoseksuelleja”. Ihan vaan heittona kanta-asiakkaista… No. – Joo.  – Sitte.  – – – Joistakin höhlismeistään huolimatta johdanto heitti varsin tehokkaasti sisälle vampirismin kulttuurihistoriaan, kirjallisen Draculan taustoihin monelta kantilta ja esitteli kirjan tulkintahistoriaa elokuva- ja kirjaversioineen.

*

Mennään itse tarinaan. Spoilereita tiedossa…

Draculan tarina lienee monille tuttu ainakin elokuvista ja monille tuttu varmasti myös luettuna alkuperäisenä ilman tulkintoja. Olen nähnyt muutaman Dracula-elokuvan äänillä ja ilman. Kirjan luettuani tein havainnon, että elokuvaversioinneissa Dracula on keskiössä. Voi johtua ihan jo siitäkin, että tähtinäyttelijä vetää katsomot täyteen ja tottakai hänelle annetaan elokuvista nimirooli. En tiedä. Kirjassa oli kuitenkin päin vastoin. Ihmiset, jotka kärsivät Draculan toimien takia ja taistelevat häntä vastaan olivat tarinan keskiössä. Kirja rakentuu henkilöhahmojen kirjeenvaihdolle, muistioille ja päiväkirjamerkinnöille, jolloin ihmiset huolineen, pelkoineen, päätöksineen, suunnitelmineen… tulevat lukijalle läheisemmäksi kuin Dracula. Dracula on alkusyy tai motiivi, mutta ei mikään aktiivinen, itsenäinen tai kovinkaan kiinnostava henkilöhahmo kirjassa.

Mutta siis tarina. Spoilereita tiedossa… tästä eteenpäin… seuraavaan tähtimerkintään (*) asti.

Englantilainen lakimiehenalku Jonathan Parker matkustaa kaukaiseen ja takapajuisen taikauskoiseen Romaniaan lakimiestoimistonsa asiakkaan kreivi Draculan luokse. Dracula on hankkimassa kiinteistöä Lontoosta. Aluksi kaikki on vähän outoa. Parker saa kuulla ja kokea kaikenlaista kummaa matkalla Draculan luokse. Kreivin linnassa aluksi kaikki on onneksi ihan ok, kunnes alkaa tapahtua jälleen kaikkea kummaa ja vähitellen yhä karmivampaa kummaa. Jonathanille selviää Draculan todellinen luonto ja hänen linnansa pahat pimeät puolet paljastuvat lukijalle klaustrofobisiin taajuuksiin asti. Jonathan jää linnaan vangiksi kreivin vampyyrinaisten ravinnoksi kunnes pääsee karkuun ja palaamaan takaisin Englantiin morsiamensa luokse.

Jonathanin vaimoksi lupautunut Mina käy kirjeenvaihtoa ystävänsä Lucyn kanssa. Lucy on rikas nuori neito, joka suloisuudellaan on valloittanut useamman miehen sydämen. Amerikkalainen toiminnanmies Morris ja tohtori sekä mielisairaalan johtaja Seward ovat menettäneet unelmiensa naisen ystävälleen Arthur Holmwoodille (myöhemmin lordi Godalming), mutta sellaista on rakkaus. Lucy valitsi mielitietykseen Arthurin ja häät ovat suunnitelmissa. Näissä tunnelmissa omasta sulhasestaan huolissaan oleva Mina vierailee Lucyn luona ja alkaa tapahtua kummia. Lucy kärsii levottomista painajaisten täyttämistä öistä kunnes unikävelee kohti traagista tuomiotaan Draculan vampyyrinaiseksi. Dracula on siis tässä vaiheessa matkustanut jo Englantiin (ostanut kiinteistön, vanha luostari, joka on sattumoisen tohtori Sewardin mielisairaalan lähellä) ja ravitsee itseään Lucyn verellä. Lucyn kosijat ja sulhanen tekevät kaikkensa pelastaakseen rakastamansa naisen. Paikalle on kutsuttu myös professori van Helsing, mutta epäonnisten tapahtumien seurauksena Lucy menehtyy outoon ”verenvuototautiinsa”. Mina liittyy surijoiden joukkoon Jonathanin kanssa myöhemmin. Kaikki on alussa kovin mystistä ja van Helsing tuntuu tietävän enemmän Lucyn tilanteesta kuin kertoo ja ei suostu paljastamaan tai varmistamaan mikä neitoa vaivaa. Lucy kuolee ja hänen yliluonnollisen kaunis ruumis suljetaan suvun hautakammioon. Myöhemmin miehille selviää minkälainen hirviö heidän suloisesta Lucystaan on tullut.

”Kun Lucy – kutsun tuota edessä ollutta oliota Lucyksi, koska se oli ottanut hänen muotonsa – näki meidät, hän vetäytyi taaksepäin ja sähähti kiukkuisesti kuin yllätetty kissa, ja sitten hänen silmänsä mittailivat meitä – Lucyn silmät muodoltaan ja väriltään, mutta tutun puhtaan ja lempeän katsannon sijalla rivo ja helvetin tulta leimuava. Sillä hetkellä rakkauteni rippeet muuttuivat vihaksi ja inhoksi, ja jos hänet olisi pitänyt surmata siihen paikkaan, olisin voinut tehdä sen villiä riemua tuntien. Kun hän katsoi meitä, hänen silmänsä hehkuivat syntistä paloa ja hänen kasvoilleen levisi rietas hymy. Voi luoja, kuinka minua puistatti sen näkeminen! Piittaamattomalla liikkeellä ja paatuneesti kuin piru hän paiskasi maahan lapsen, jota siihen asti oli hellittämättä puristanut rintaansa vasten muristen kuin luutaan vartioiva koira. Lapsi päästi terävän parkaisun ja jäi valittaen virumaan maahan. Teon kylmäverisyys puristi voihkaisun Arthurin kurkusta, ja kun tyttö lähestyi häntä ojentaen käsivartensa ja hymyillen irstaasti, hän astui taaksepäin ja kätki kasvonsa käsiinsä. Tyttö tuli kuitenkin yhä lähemmäksi ja kujersi raukean viettelevästi: ”Tule tänne, Arthur. Jätä nuo toiset ja tule minun luokseni. Minun sylini ikävöi sinua. Tule, niin makaamme yhdessä. Tule, mieheni, tule!” Hänen äänensävyssään oli saatanallista sulokkuutta – se helisi kuin vesilasit kun niitä soitetaan – joka vaikutti meidän muidenkin tuntoon, vaikka sanat oli osoitettu toiselle. Arthur oli puolestaan kuin lumottu: hän nosti kätensä kasvoiltaan ja ojensi käsivartensa syleilyyn. Lucy oli painautumassa niille, kun van Helsing harppasi eteenpäin ja nosti heidän väliinsä pienen kultaisen krusifiksinsa. Lucy kavahti sitä, hänen kasvonsa vääristyivät äkkiä raivosta…”

Lucy saa rauhan väkivaltaisten toimenpiteiden jälkeen. Miehet pitävät kokousta ja tulevat siihen tulokseen, että Dracula on tuhottava lopullisesti. Hän asuu nyt Lontoossa ja on hyvin vaarallinen ja voimakas vihollinen, joka on paras pysäyttää ennemmin kuin myöhemmin. Ja näin jännittävä takaa-ajo alkaa. Tunnelma tiivistyy loppua kohden ajoittain hyvin sentimentaaliseksi paatokseksi. Draculan tuhoaminen on miesten pyhä tehtävä, sillä hän on silkkaa pahuutta ja kaiken lisäksi Jonathanin vaimo Mina on joutunut Draculan uhriksi ja alkanut vähitellen muuttumaan vampyyriksi itsekin. Draculan kuolema vapauttaisi Minan takaisin elämään. Takaa-ajo tihentyy Draculan kotikonnuille ja tämä sieluja helvettiin pilaava tuhovoima kohtaa loppunsa kotilinnansa porteilla. Mina pelastuu ja melkein kaikki miessankaritkin selviävät hengissä.

*

Draculalla on pitkä luku- ja tulkintahistoria. Tuntuu hieman lannistavalta tunkea oma lukukokemuksensa kauhuklassikon valtaisan reseptiohistorian joukkoon. Kenties tämän lukuhaasteen ”haasteosio” minulle onkin todeta, että ei minulla ole tästä mitään uutta sanottavaa, ainoastaan joitakin omia huomioita lukukokemuksestani.

Minkälainen lukukokemus Dracula sitten oli?

Lukukokemus oli pääosin vauhdikkaasti etenevä jännäri-kauhu-seikkailu. Lukija jätettiin useasti kuilun reunalle odottamaan kuinka kärjistyneet tilanteet ratkaistaan ja mitä kaikkea vielä voikaan tapahtua ennen kuin Draculasta on selvitty. Kirjan rakenne oli huikea. Se rakentui yksinomaan henkilöhahmojensa ajattelulle kuten päiväkirjoille, matkakirjoille, muistioille ja kirjeille. Niissä kuvattiin tapahtumia ja kirjoittajan omia tuntoja, pelkoja, huolia ja käytyjä keskusteluja hyvin tarkasti. Kolmatta tai ulkopuolista siis tarinaan kuulumatonta kertojaa kirjassa ei ollut. Kiinnostava havainto oli myös se kuinka Dracula ei oikeastaan ollut kovin keskeisessä roolissa kirjan alkupuolta lukuunottamatta (Jonathan Romaniassa). Draculan sijasta kaikki muut henkilöhahmot olivat juonen etenemisen kannalta keskiössä. Heidän kertomansa vei tarinaa eteenpäin ja heidän subjektiiviset tuntemuksensa syvensivät henkilöhahmoihin sitoutumista.

Kirja oli positiivinen lukukokemus vaikkakin ajoittain herätti tahattomia naurunpyrskähdyksiä. Dracula oli minulle viktoriaanisen ajan moralistinen sukupuoliroolimallien kiteytymä. Ja pakko samaan kappaleeseen todeta, että helppohan se on näin 2010-luvun lopulla kommentoida tällaisia, mutta kun en pääse 1800-luvun lopun englantilaisen Draculan lukijan pään sisälle, niin näillä mennään.

Draculassa neitojen tuli olla siis kristillisen hyveellisiä, puhtoisia, herttaisia ja lapsenomaisia. Näiden unelmanaisten vastapainona olivat toisenlaiset naiset, Draculan pilaamat rietastelijat, nuo hornikkaan himokkaat murhaajat, joilla oli ”hekumalliset huulet” ja ”rivo nauru”.

Jos naiseudelle oli esitetty kirjassa selkeäviivaiset roolivaihtoehdot niin miehillä oli vähän enemmän valinnanvaraa, mutta vain vähän. Ensinnäkin herkkyyttä kirjan miehistä löytyi (kenties kiitos lordi Byronille ja muille vastaaville sanataitureille?), sillä sydämet särkyivät nyyhkytysten tahdissa ja huoli oli vähintäänkin intensiivis-kristillis-hyveellisen syvää suloisten Lucyn ja Minan puolesta, jotka pahuus oli julmasti turmellut suoraan helvettiin. Herkkyyden ja tunteiden osoittamisen vastapainoksi miehet esitettiin kuin salamaniskusta tunteistaan irrallisina kylmäpäinä, jotka toimivat kollektiivisena ritarijoukkona puolustamassa naisten ja samalla omaa kunniaa.

Epätoivon ruokkiman tuskan ja sankaritekojen lomassa miesten oletettiin hoitavan kaiken ajatustyön. Kun nainen (Mina) osoitti ”miehistä aktiivisuutta” siis ajatteli ääneen, halusi osallistua työhön Draculan tuhoamiseksi ja niin edelleen, häntä kollektiivisen mieshämmennyksen jälkeen ylistettiin suloiseksi naiseksi, jolla on miehen äly. Ja vaikka aktiivinen ja oma-aloitteinen (ja omaälyinen) nainen ajoittain hämmensi miehiä, niin oli kiinnostavaa lukea, kuinka häntä ei lopulta runnottu takaisin tai ainakaan lopullisesti ahtaaseen sukupuolirooliboksiin vaan hänen annettiin toimia aktiivisesti miesten rinnalla.

Kirjan riveillä tuotiin esille pieninä paloina oman ajan edistyksellisiä naisia paheksumatta heitä. Nämä itsenäiset omapäätösvaltaiset naiset toki saivat osakseen kummastusta, mutta eivät tiukkismoralistista paheksuntaa. Tämä asenne sopi kirjaan. Stoker tuntui nimittäin muissakin asioissa olleen perillä aikansa uusista tuulista. Tämä näkyi kirjan sivuilla muun muassa uusina teknologisina innovaatioina ja tieteen uusina tuulina. Esimerkiksi kun Lucya yritettiin pelastaa verenhukalta käytettiin uudenaikaista verensiirtolaitteistoa. Lisäksi tohtori Seward oli kiinnostunut psykiatriasta, joka tukeutui empirismiin. Myös lennätin ja puhelin oli ahkerassa käytössä välittäessä viestejä henkilöhahmoilta toiselle. Kaiken tämän uutta ajattelua esittelevän ajankuvallisuuden vastapainoksi kirja tarjosi vahvaa sentimentaalista korkealiitoa. Kaikki kristillinen hyveellisyys ja tunteikas syväahdistus olivat osa lukukokemusta. Loppua kohden lähes jokainen henkilöhahmo piti sentimentaalisen ja moraalisesti huippuunsa hiotun preppauspuheen kohti tuntematonta vaaraa (ja niitä himokkaita naisia rivoine nauruineen ja hekumallisine huulineen… sori, oli pakko). Jaottelu hyvän ja pahan välillä oli raamatullisen eeppistä ja lukijalle ei jäänyt epäselväksi kumman puolella varmisti paikkansa miehistä parhaimpien joukossa. Dracula ei heihin kuulu. Hän ei ole romanttinen sankari, ei heteronaisen eroottinen päiväuni eikä todellakaan suoraselkäinen oikeamielisyyden kannattaja vaan julman sadistinen hirviö, joka haisee kuivuneelle verelle ja mätäneville sieluille.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Bram Stoker: Dracula

1897/1977/1992 suom. Jarkko Laine (myös huomatukset ja johdanto)

Otava

415 sivua

Omasta hyllystä omasta kotikirjastosta

*

Lisää kauhua ja sen sellaista blogissa:

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Oksan hyllyltä

Tuijata.kulttuuripohdintoja

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Psykologista kauhua, goottitunnelmaa ja jonkinlainen kummallinen mysteeri. Jotain nyrjähtänyttä, josta tulee epämukava olo.

Linna on aina ollut kotimme on erikoinen kertomus kahdesta sisaruksesta, Merricat ja Constance Blackwoodista, jotka asuvat sukunsa kartanossa vanhan sairastavan setänsä kanssa. Elämä rytmittyy tällä pienellä perheellä arjen toimintojen ympärille: herätään uuteen päivään, ruokaillaan, hoidetaan puutarhaa ja vietetään aikaa yhdessä. Tarinan edetessä lukijalle näytetään kuitenkin yhä synkempi puoli Blackwoodin nuorten naisten todellisuudesta.

Sisaruksista on tullut kotikaupunkinsa pilkan ja kiusan kohteita heitä vuosia sitten kohdanneen tragedian tähden. Sisarukset menettivät ison osan perheestään yhden illallisen aikana. Kuolemia epäiltiin myrkytysmurhiksi, joista syytettiin usein perheen ruokia valmistavaa Constancea. Hänet todettiin oikeudessa syyttömäksi, mutta maine myrkkyjä valmistelevasta erikoisen perheen nuoresta naisesta jäi elämään. Kaupunkilaiset ovat sepitelleet sisaruksista pilkkalauluja:

”Hei Merricat, kysyi Connie, voinko teetä sulle tuoda? / Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda. / Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan. / Syvälle, syvälle alle mullan hautuumaan!”

Constance on tragediasta lähtien ylläpitänyt hyvin sulkeutunutta kaavoihin jähmettynyttä elämää perheensä kartanossa, jossa jokainen huone on kuin aikapysäytys menneeseen. Ainoa huone kartanossa, jossa tuntuu tapahtuvan jotakin nykyhetkessä, on keittiö. Constance kuvataan usein laittamassa ruokaa ja leipomassa pienelle eloonjäänneelle perheelleen. Tuntuu kuin hän ei muuta tekisi. Hän palvelee, ravitsee ja huolehtii. Constance on sisaruksista käytännönläheinen ja ylläpitää (kulissia/) kartanoa. Merricat onkin aivan toinen tapaus.

”Minun nimeni on Mary Catherine Blackwood. Olen kahdeksantoista vuotta vanha ja asun sisareni Constancen kanssa. Mietin toisinaan, että jos onni olisi vähänkin potkaissut, olisin syntynyt ihmissutena, sillä kummankin käteni etu- ja keskisormi ovat samanpituiset, mutta tähän minä nyt joudun tyytymään. En pidä peseytymisestä, koirista enkä metelistä. Pidän sisarestani Constancesta ja Englannin Richard Plantagenetistä ja Amanita phalloidesista, kavalakärpässienestä. Koko muu perheeni on kuollut.”

Merricat on villi sielu varustettuna vahvalla sisäisellä maailmalla, joka hänen päivittäisissä vaelteluissaan kissansa Jonaksen kanssa on levinnyt kotikartanon ja sen tilusten alueelle. Merricat on ripustanut puihin ja kätkenyt maahan erilaisia asioita ja esineitä. Niillä hän suojelee kotia, Constancea ja itseään. Maagisten esineiden lisäksi joillakin voimasanoilla on pahalta ja muukalaisilta suojeleva vaikutus. Merricat tuntee oman arvonsa. Hän tulee ja menee, sanoo ja tekee hänelle tärkeitä asioita – millään muulla ei ole väliä.

Eräänä päivänä Merricatin maaginen suojamuuri kuitenkin päästää läpi vieraan. Blackwoodien omintakeista kummaa idylliä saapuu rikkomaan sisarusten serkkupoika Charles, joka tuntuu olevan perheen omaisuuden perään ja pyrkivän herraksi Blackwoodin kartanoon. Tässä vaiheessa kertomus kiihtyy epämukavien, kummien ja pahaenteisten tunnelmien kautta kohti jonkinlaista outoa ja minulle lukijana jopa klaustrofobista tilaa. Pahat voimat riivaavat ja Merricatin on tehtävä kaikkensa, jotta hän ja hänen sisarensa pysyisivät turvassa. Lopulta Merricatin todellisuus tai elämäntapa valtaavat sisarusten elämän.

Minun oli alkuunsa hieman hankala päästä kirjan todellisuuteen sisälle. Ihmettelin toisteisia tapahtumakuvauksia: Constancea puuhailemassa keittiössä, sedän kirjoitusprojektin kuvausta ja Merricatin tempauksia ja mielenilmaisuja, joihin Constance suhtautuu lempeän ymmärtäväisesti. Toisto ei ole vain perheen jäsenten teoissa ja toimissa vaan myös heidän puheessaan. Sisarukset tuntuvat toistavan samoja lauseita päivästä toiseen ja setä elää hapertuneena vanhuksena menneisyydessä ja kohtalokkaassa illallisessa, joista aina tilaisuuden tullen haluaa jutella. Tuntuu kuin Constancen ei annettaisi jatkaa eteenpäin elämässään.

Vähitellen pääsin kuitenkin tarinan rakenteeseen ja kirjoittajan tyyliin sisälle. Jäin jopa  odottamaan uuden luvun käynnistyessä sisarusten rituaalinomaisilta tuntuvia repliikkejä (rakastan sinua, minäkin sinua), puheenparsia, Constancen ruokia ja leipomuksia sekä vanhan sedän höpinöitä kirjallisesta mestariprojektistaan. Tämä arkinen oleminen oli kuitenkin vain näennäisen tasaista ja sellaisenaan varsin kiinnostava tyylillinen keino kirjailijalta. Blackwoodin sisarusten tarinalle rakennettiin aluksi hyvin arkinen todellisuus kun samanaikaisesti jossakin taustalla pihisee painekattila kestävyytensä äärirajoilla. Tarinassa tapahtuu psykologista tihentymistä ja loppua kohden tunnelma tiivistyy voimakkaasti. Liika paine räjähtää ilmoille ja lopputulos on uusi tragedia sisaruksille.

Kirja on julkaistu vuonna 1962, mutta siinä on vanhan ajan tuntu. Perinteikäs sukukartano tapahtumapaikkana vei minut ajassa taaksepäin kenties jopa 1800-luvun puolelle. Blackwoodin pieni perhe tuntuu elävän jossakin omassa aika-tilakokemuksessa, jolle ei minulle lukemisen aikana tullut selitystä. Jos kirjaa lukee goottilaisen perinteen mukaan niin esimerkiksi jonkinlainen ikiaikainen kirous ja menneisyyden aaveet saattaisivat aiheuttaa turvattomuutta, jännitystä ja epäonnea päähenkilöille. Näitä ei ollut ainakaan perinteisessä mielessä. Tästä huolimatta mielestäni moni goottilaisen kauhukirjallisuuden elementti oli romaanissa kohdillaan. Merricatin todellisuus kulki sujuvasti yliluonnollisen puolella, joka herättää levottomuutta. Tarinan keskiössä on syvästi vaurioitunut perhe, jolla on synkkä salaisuus. Constancen voi nähdä neitosena hädässä ja jokin määrittelemätön, pinnan alla kytevä pahuus vainoaa perhettä.

Kumma tarina, kumma kirja, kumma lukukokemus.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

1962, suom. Laura Vesanto

2018 Fabriikki kustannus

Kannen kuvat ja ulkoasu: Kristian Jalava

198 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää kauhua, goottigenreä ja muuta nyrjähdyttävän kummaa blogissa

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Mitä luimme kerran

Lumiomena

Taikakirjaimet