Vanhan Japanin taruja

Vanhan Japanin taruja on varsin onnistunut kokoelma lyhyitä fantastisia kertomuksia. Ne ovat opettavaisia, hauskoja ja jännittäviä. Lukukokemuksessa oli mukana reilu annos mytologiaa, buddhalaisuutta, unenkaltaisuutta, henkiä, eläinkulkueita, eläintarinoita, luonnonilmiöitä, sankareita, paholaisia, rakastavaisia, muodonmuutoksia, munkkeja, talonpoikia ja valtakuntia hallitsijoineen niin meressä kuin maan päällä.

Monissa tarinoista käsiteltiin mm. ahneutta, pahuutta ja kohtuutonta elämää kuten alkoholin liiallista käyttöä. Mukana oli joukko ihmiselämän ikävyyksiä, jotka tuottavat onnettomuutta tarinan päähenkilölle ja hänen ympäristölleen. Näihin kertomuksiin sisältyi usein jonkinlainen opetus varoittavan esimerkin avulla.

Joissakin tarinoissa annettiin selitys jonkin tapahtuman tai ilmiön alkuperälle. Näin esimerkki sadussa prinsessa Hotarun urheista kosijoista. Hotaru oli tulikärpästen kuninkaan tytär, joka suostui naimisiin ainoastaan sen kosijan kanssa, joka tuo hänelle tulen. Taru kertoo rakkaudesta, mutta samalla antaa selityksen sille miksi jotkin hyönteiset ”vielä tänäkin päivänä” hakeutuvat valon lähteen äärelle, vaikka usein hyvin epäonnisin lopputuloksin:

”Juuri tästä syystä hyönteiset lentelevät lamppujen ja liekkien ympärillä. Ja juuri tästä syystä joka aamu löytyy öljyyn hukkuneita ja liekin korventamia hyönteisiä. Ja nuoret neidot puolestaan pyydystävät ja vangitsevat tulikärpäsiä seuratakseen tätä hyönteismaailman rakkauden sotaa ja toivovat, että heillä itsellään olisi ihailijoita, jotka olisivat yhtä rohkeita.”

Kokoelma kattoi sisälleen nopeasti laskettuna 19 kertomusta. Ukkosen lapsi aloittaa kokoelman ja kertoo tarinan köyhästä maanviljelijäpariskunnasta, jotka ottavat huostaansa orvon poikalapsen. Tarun otsikko paljastaa pojasta jo jotakin erityistä ja pariskunta palkitaan hyväntahtoisuudestaan kertomuksen lopulla. Heidän elämä kääntyy epäonnesta onnelliseen vanhuuteen, koska he ovat olleet hyviä ihmisiä. Monille kokoelman kertomuksille onkin hyvin tyypillistä, että hyville käy hyvin ja pahoille pahoin. Hyväntahtoisuus, kohtuus ja epäitsekkyys palkitaan, mutta jos on esimerkiksi ahne, niin voi käydä huonosti niin kuin kävi sille vanhan miehen pahansisuiselle eukolle, joka leikkasi varpuselta kielen. Eukkoa ärsytti moinen lirkuttelu ja muutenkin hän tuntui olevan kovin penseä tyyppi. Eukon ukko katosi eukoltaan ja päätyi varpusperheen kestittäväksi. Kestitysten lisäksi hänet palkittiin erityisen anteliaalla lahjalla. Ukko palasi kotiinsa ja eukko ryhtyi ahneeksi varpuslahjojen osalta. Huonostihan ahneelle kävi, sillä varpunen antaa rikkauksia ainoastaan hyville ihmisille, mutta pahoille ja ahneille lahjat olivat kuolemaksi.

Sadut ja myytit ovat monipuolisia ja rikkaita kirjallisia lähteitä kulttuureihin, niiden arvomaailmaan, rituaaleihin ja niin edelleen. Ne vahvistavat kulttuuria ja sen piiriin kuuluvien itseymmärrystä osana tuota kulttuuria ajatuksella: näin tulisi toimia, jotta asiat olisivat hyvin. Aina asiat eivät kuitenkaan ole näin mustavalkoisia tai miten sen ottaa. Minun oli hankala hyväksyä yhden tarinan epäonnista meduusaa. Hän mielestäni toimi jalosti ja oikein, mutta saikin palkaksi häpeärangaistuksen. Tarina kertoo kuinka meduusa menetti kilpensä. Meduusa ei halua valehdella maan pinnalta merenalaiseen maailmaan tuodulle apinalle siitä, että tämä on pian menettämässä henkensä, koska joutuu luovuttamaan maksansa lääkkeeksi meren valtakunnan sairastavalle kuningattarelle. Apina tekee ikävästä uutisesta omat johtopäätöksensä ja päättää paeta. Apina pääsee oveluutensa avulla karkuun ja kun kuningatar saa tietää, että meduusa paljasti apinalle tälle suunnitellun kohtalon, meduusa tuomitaan elämään ilman kilpeään ja ajetaan maanpakoon. Kenties tarinan opetus oli, että hallitsijoille ei tule pokkuroida ja takapiruilu sekä kaikenlainen sooloilu eivät ole ok. En tiedä. Meduusatarinan jatkokertomuksessa merenalaisen maailman kuningatar on jo toipunut sairaudestaan ilman apinanmaksarohtoakin ja lukija pääsee nauttimaan Lordi Mustekalan fantastisesta merenalaisten asukkaiden konsertista ja sitä seuranneista juhlista.

Lukukokemus eteni riemulla, mikä voi johtua tarinoiden kiehtovuudesta, mikä puolestaan johtunee pitkälti taruperinteen kulttuurisesta erosta länsimaiseen. Pääsin lukumatkallani tutustumaan maailmoihin, jotka olivat itselleni vieraita, kulttuureihin, joiden arvot ja säännöt ovat osittain vieraita. Tarinoiden tunnelma oli myös miellyttävän vaihteleva. Osa kertomuksista oli ratkiriemukkaita, osa fantastisia seikkailuja, osa yksinkertaisella rakenteella kerrottuja opettavaisia tarinoita ja osa mahdollisesti pelottavia ainakin perheen pienemmille. Esimerkiksi nuoria neitoja kodeistaan varastavat ja ihmisiä syövät muotopuolet paholaiset olivat aika hyytäviä kohdata kirjan sivuilla.

Jos jotain kokoelmassa kritisoisin, niin toimittamisen puutetta. Minua jäi harmittamaan, että suomalaiselle lukijalle tarinoiden taustoista ei kerrottu esi- tai jälkipuhetyyppisesti mitään. Minua lukijana olisi esimerkiksi kiinnostanut: miltä aikakaudelta nämä tarinat olivat ja mitä ne ovat merkinneet omana aikanaan? Jotakin taustoitusta olisin kaivannut myös japanilaisesta kirjallisuudesta ja sen suhteesta maan ilmeisen rikkaaseen fantastisten tarinoiden perinteeseen. Kiinnostavaa olisi ollut myös lukea tarinoiden mahdollisista kytköksistä perinteisiin japanilaisiin esittäviin taiteisiin kuten (musiikki)teatteriin.

Tästä harmistuksesta huolimatta Vanhan Japanin taruja oli ilo lukea.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Vanhan Japanin taruja

2013 Savukeidas

Suomennos: Elina Harjula ja Maarit Vimpeli

Kuvitus: Mika Vaaranmaa

139 sivua

lainattu kirjastosta

*

Lisää Japania blogissa:

Sata runoilijaa, sata runoa (Ogura Hyakunin Isshu)

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Junichirō Tanizaki: Avain

Kaikki (linkkilista)mitä olen toistaiseksi Japanista ja japanilaisesta kirjallisuudesta kirjoitanut

*

Blogitekstejä kehitteillä mm.

Erkka Mykkänen: Something not good, Peter Metcalf: Antropologia, Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun, S. A. Hakkarainen: Nescitus ja teksti Eugene O’Neillin kolmesta yksinäytöksisestä näytelmästä.

Sata runoilijaa, sata runoa (Ogura Hyakunin Isshu)

Sata runoilijaa, sata runoa on nimensä mukaisesti sadan runon ja sadan runoilija kokoelma. Sen on koonnut Fujiwara no Teika, joka eli Japanin Heian – kauden loppuvaiheilla ja Kamakura – kauden alkuvaiheilla. Heian -kauden lopulla keisarivalta heikkeni sotilasvallan (samurait) vahvistuessa ja vuonna 1185 Kamakura -shogunaatti Minamoto no Yorimoton johdolla otti vallan.

Heian – kausi (794-1185) oli kokonaisuudessaan suhteellisen rauhallinen (heian, jap. rauha) samurailuokan noususta huolimatta. Sen aikana buddhalaisuus ja kirjoitustaito levisivät Japaniin Kiinasta. Kirjallisuus kehittyi ja runous kukoisti keisarivallan aikana. Heian -kauden tunnetuimpia teoksia ovat mm. Murasaki Shikibu: Genjin tarina ja Sei Shōnagon: Tyynynaluskirja/Tyynykirja, jotka kummatkin kuvaavat aristokratian ja hovin elämää.

Ogura Hyakunin Isshun kokoajasta Fujiwara no Teikasta lukemassani suomennoksessa kerrotaan, että hän oli innokas waka-runoilija itsekin. Waka-runous lyhyesti kuvattuna on kotoperäistä noin vuosilta 500-1300 syntynyttä japanilaista (hovi)runoutta, joka pohjautuu viiden ja seitsemän tavun vuorottelulle. Sen keskeiset runotyypit ovat chōka ja tanka (5-7-5 / 7-7). Fujuwara no Teika runoilun lisäksi toimi runokriitikkona, toimitti runolehteä ja hänet tunnettiin syvällisenä keskustelijana runoista hovissa.

Ogura Hyakunin Isshu koottiin arviolta vuosien 1235-41 aikana. Runokokoelmalla on kai nykypäivälle erikoinen koontihistoria. Teikan pojan appi pyysi Teikalta runoja koristamaan seinäpaneeleja lähellä Ogura-vuorta ja Kyotoa sijaitsevaa huvilaansa. Runoja kertyi sata, yksi jokaiselta runoilijalta. Suomennoksen esipuheessa kerrotaan, että Teikan poika viimeisteli runokokoelman isänsä sairastuttua. Teikalta itseltään kokoelmassa on yksi runo (numero 97).  Kokoelman runot ovat aikajärjestyksessä ja niistä vanhimmat ovat 600 – luvulta ja viimeiset 1200 – luvulta. Kokoelmassa on tekstejä keisareilta, keisariperheen jäseniltä ja monilta waka-runouden mestareilta eri ajoilta.

Runokokoelmaa oli miellyttävä lukea. Se on koherentti kokonaisuus, mikä voi johtua runoperinteen muuttumattomuudesta vuosisadasta toiseen. Runojen ääni nousee kirjoittajasta eli on minä-äänistä. Aiheina ovat esimerkiksi rakkaus, havainnot (omista) tunteista, menettäminen, vanheneminen, eroaminen (jäähyväisten jättäminen) ja vuodenajat.

Runojen lukemiselle annoin aikaa. Joitakin luin useamman kerran ja annoin niiden vaikuttaa rauhallisesti. Runoissa on melankolisuuden tuntu, hitaasti aukeava oivallus tai (tyly) herääminen sekä toiveet ja kaipaus läsnä.

Alla joitakin yksittäisiä runoja. Runojen tekijät mainittu suluissa. Runojen suomennokset: Wili Leikola, Jari Sutinen ja Juhani Tikkanen.

Sumin lahdella / aallot särkyvät rantaan. / Yöllä, unessa / kuljen jälleen luoksesi, / muiden katseilta salaa (Fujiwara no Toshiguki)

Sinun vuoksesi / olin valmis uhraamaan / vaikka henkeni. / Nyt tahtoisin vain elää / pitkään sinun kanssasi (Fujiwara no Yoshitaka)

Yksinäisyys saa / minut pois majastani. / Ympärilläni / joka puolella näkyy / yhtä harmaa syysilta (Munkki Ryosen)

Aamunkoitossa / Uji-joelta haihtuu / yöllinen usva / Joka puolelta tulee / näkyviin pyydyksiä (Fujiwara no Sadayori)

Köynökset ovat / tiheänä peittäneet / syrjäisen majan. / Ketään ei näy, ei kuulu / vain syksy, se on tullut (Munkki Egyo)

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Ogura Hyakunin Isshu eli Sata runoilijaa, sata runoa

Koonnut Fujiwara no Teika (1162-1241)

Suomennos: Wili Leikola, Jari Sutinen ja Juhani Tikkanen

2005 Kolmen mutkan maja

Sivumäärää ei painettu julkaisuun

Lainattu kirjastosta

*

Lisää Japania ja perinteistä Kiinaa blogissa:

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Noudan vettä ja kerään polttopuita – Maallikko Pangin opetukset

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Japanilaista ja Japania käsittelevää kirjallisuutta blogissa –  kootusti listattuna: Japani

*

Blogitekstejä tulossa mm: Richard Jefferies: Sydämeni tarina, Peter Sandström: Äiti marraskuu, Hanna Storm: Kutsun itseni kylään ja Vanhan Japanin taruja.

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

”Unen raunalla vastaan tulevien joutavanpäiväisten mietteiden keskellä pohdin puoliksi torkkuen, miksi oikeastaan pakoilin Senseitä. Uneksin kulkevani pölyistä, valkoista tietä. Astelin valkoista tietä Senseitä etsien, kaskaan sirityksen kantautuessa jostain korkealta. En löytänyt Senseitä mistään. Mieleeni muistui, että olin säilönyt Sensein laatikkoon. Tosiaan! Olin käärinyt hänet huolella silkkikankaaseen ja pistänyt lipaston perällä olevaan keisaripuiseen lippaaseen. En voinut enää ottaa Senseitä sieltä ulos, koska lipasto oli niin syvä. Silkkikangas oli viileä, Sensei lepäsi mielellään siihen kietoutuneena. Hän halusi torkkua loputtomiin laatikon hämärässä. Kävelin keskittyneesti valkoista tietä ajatellen Senseitä, joka makasi laatikossa silmät auki. Kaskaan siritys valui päälleni mielipuolisena. ”

*

Tarinan kertoja on Tsukiko. Nainen, noin 40 – vuotias, elää itsekseen Tokiossa. Tsukiko käy töissä ja vapaa-ajallaan istuu kantabaarissa syöden ja (sakea) juoden. Eräänä päivänä hän kohtaa kantabaarissaan vanhan japanin opettajansa lukiosta sensei Harutsuna Matsumoton. Tästä käynnistyy heidän poimuttunut ja mahdollisesti epäkonventionaalinen suhteensa. He retkeilevät, syövät ja ryypiskelevät yhdessä. Sensei muistuttaa tavoista, perinteistä ja (kirjallisesta) sivistyksestä Tsukikolle, joka on liian levoton ja moderni japanilainen nainen ollakseen kiinnostunut menemään sovinnaisten tapojen mukaan. Häpeän hän silti tunnistaa ja välttelee sitä.

Kirja tekee nälkäiseksi. Pariskunta keskustelee ruuasta ja heidän syömistään kuvaillaan. Usein kyseessä on suhteellisen tavanomainen japanilainen baariruoka: paikallisia mereneläviä, tofua, sieniä ja sen sellaista. Sakea juodaan paljon ja siksi kenties yllättyin, että humaltumista ei usein kuvailla. Tsukiko on tarinan kertoja, joten hän kuitenkin joskus kuvailee humaltumistaan ja itsekontrollin pettämistä.

Mietin. Miksi kirjassa puhutaan niin paljon syömisestä ja ruuista?

Ravinto –  siis se mikä menee ihmisen suusta sisälle ja mikä pitää ihmisen hengissä –  tuntuu olevan keskeisessä roolissa Tsukikon ja sensein suhteessa. Tarinan pariskunnan jutustelu arkisesta ruuasta ja arkisen ruuan äärellä on tarpeellista silloin kun syvällisistä ja henkilökohtaisista tunteista ei voi puhua. Ruokailu on sosiaalinen tapahtuma, jolle annetaan aina oma tilansa. Ruokakuvausten myötä minulle ainakin tuli erityisen läsnäolevaksi arkinen oleminen. Sensein ja Tsukikon suhde voi olla oikukas ja erikoinenkin, mutta samalla myös hyvin arkinen. He eivät aluksi löydä toisiaan pintaa syvemmältä, tai sitten ovat löytäneet toisensa, mutta eivät ole sitä vielä sanoittaneet tai tehneet asian eteen mitään. Kohtaamiset kantabaarissa ruokailessa ovat tarpeellista läsnäoloa siinä hetkessä, jossa milloinkin ovat.

Kirja rakentuu kohtauksille. Tsukikon ja sensei suhteen kehittymistä seurataan pala palalta tai oikeastaan ruokailu ruokailulta. Ateria on kohtaaminen kahden ainakin minulle näennäisesti toisille epäsuhdan ihmisen suhteesta. En ymmärrä mitä heillä voisi olla yhteistä ja miksi he olisivat kiintyneet toisiinsa. Heidän suhteensa ei ole erityisen fyysinen (joo, tarkoitan seksiä) ja sensein opetukset eivät tunnu kiinnostavan Tsukikoa. Kirjan sivuja kuuluu ruokailujen lisäksi Tsukikon pohdinnoille sensein läsnäolosta ja merkityksestä hänelle, mutta ihastumista tai rakastumisesta ei avattu syvemmin minulle lukijana. Olisikin kiinnostava kuulla, miten muut tämän kirjan lukijat ovat tulkinnet Tsukikon ja sensein välisen suhteen?

Kirja lukukokemus oli kiehtova. Kiehtovuus tuli nimenomaisesti arkisesta olemisesta, retkistä ja baarissa istumisesta. Voi kuulostaa tylsältä, mutta sitä se ei minulle ollut. Jokainen luku tuntui omalta toiminnalliselta kuvaelmaltaan, joka vei omalla tavallaan päähenkilöiden välistä suhdetta eteenpäin. Arki on kaunista. Ei tarvita suuria tunteita ja (spektaakkelimaisia tai historiallisia) tapahtumia, jotta kaksi ihmistä voi löytää toisensa. Lisäksi oli kiinnostavaa tutustua senseihin. Hänen kulttuurihistorialliset palat junakannuista, ruokailutavoista, sienistä ja sen sellaisesta ovat kuriositeetteja ei-japanilaiselle lukijalle. Toivon kuitenkin, että japanilainen kirjallisuus ei olisi meille länsimaalaisille vain kuriositeetteja ja eksotiikkaa.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Japaninkielinen alkuteos: Sensei no kaban (2001)

Suomentanut: Raisa Porrasmaa

Kustantamo S & S, 2017

243 sivua

Kansi ja ulkoasu: Satu Kontinen

*

Japanilaista kirjallisuutta lisää blogissani:

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Junichirō Tanizaki: Avain

*

Sensein salkusta ovat kirjoittaneet mm.

Eniten minua kiinnostaa tie

Kirjasähkökäyrä

Kirjanurkkaus

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Kirjaluotsi

Kirja vieköön!

Kirjan pauloissa