Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Kaksi ihmistä minuutissa on luku kerrallaan etenevä tarina malariatutkijasta Alinasta ja malarialääkäristä Lottesta. Keskeisenä tapahtumapaikkana toimii kylä Kaakkois-Aasiassa maailman pahimmilla malaria-alueilla. Juoni esittelee kirjan teemoja muutaman vuoden paloina sekoitettuna toimivaksi kokonaisuudeksi. Takaumat menneeseen syventävät henkilöhahmoja. Menneisyys ei silti erityisen raskaasti tunnu vaikuttavan kerronnan nykyhetken (vuosi 2012) tai henkilöhahmojen  toiminnan motiiveihin. Ikään kuin aika ja tila sademetsän keskellä olisi oma todellisuutensa, vaikka länsimaista sinne purkautuukin muistoja.

Alina on menettänyt kumppaninsa Astridin auto-onnettomuudessa ja heidän muutaman kuukauden ikäinen Astridin synnyttämän Seelan huoltajuus siirtyy tutulle pariskunnalle. Alina halusi lapsen, mutta ei voinut tulla raskaaksi. Seela oli hänen tahtomansa lapsi maailmaan, mutta hän ei pääse kasvattamaan tätä. Silti Alina ei vaikuta erityisen katkeralta, vaikka sureekin menetettyä äitiyttä. Alina pääsee kuitenkin tapaamaan Seelaa. Jokainen hetki ja päivä, jotka pieni tyttö ja Alina viettävät yhdessä on laatuaikaa ja parhaimmillaan seikkailu luonnontieteen rajamailla. Silti lukijana ajattelin Alinan kokeneen vääryyttä lapsensa menetyksestä, ja että Seela joutui tylsän normiheteroparin ruuhkavuosien projektiksi.

Lotte on lähtenyt malariaklinikalle nuorena lääkärinä ja palaa sinne aina uusiin työrupeamiin. Hän tapaa siellä metsäkansoihin kuuluvan pienen perheen, johon kuuluu äiti Sar sekä erikoinen pieni poika Kian, jonka kasvua Lotte pääsee seuraamaan aikuisuuteen asti. Vuosien kuluessa läheiseksi tulee myös pikkuinen Po, jonka malariatartunnat ovat voimakkaita, mutta hän näyttää aina selviävän. Lotte ja Alina kohtaavat ensimmäisen kerran kansainvälisessä konferenssissa ja toisen kerran lentokentällä, josta alkaa matka malariaklinikalle.

Kaksi ihmistä minuutissa kertoi minulle tarinan rakkaudesta ja elämän sattumanvaraisuudesta, joka lopulta näyttäytyi oikeastaan kohtalona. Kenties kuolemaa kohdatessa asiat alkavat helposti tuntua kohtalon määräämiltä, jotta eletystä elämästä tulisi merkityksellinen. Kuolema voi saada ihmisen myös jossittelemaan. Mietin esimerkiksi, että jos Astrid ei olisi menehtynyt yllättäen, niin Alina olisi tuskin lähtenyt toiselle puolelle maapalloa eikä olisi koskaan kokenut sen monimuotoista luontoa, metsää, sen eläimiä ja metsäkansaa. Hän ei olisi koskaan tavannut Lottea ja suhde Seelaan saattaisi olla erilainen. Jossittelu on läheistä sukua ei koskaan –ajattelulle. Tämä on sinänsä yllättävää, sillä ”jos ”on mahdollisuus tai vaihtoehto kun ”ei koskaan” kertoo mitä ei ikinä voi tapahtua. Ja toisaalta mahdottominkin on mahdollinen, jos sen pystyy kuvittelemaan. Kyse on oman asenteen valinnasta.

Kirja ei kertonut minulle ulkopuolisuudesta kuten ulkomaalaisuudesta tai lesboudesta heteroiden maailmassa vaan sopeutumisesta. Erilaisia asioita tapahtuu ja aina niihin ei voi vaikuttaa. Niihin voi sopeutua ja niitä voi yrittää muuttaa. Kaksi ihmistä minuutissa kertoi minulle myös valintojen tekemisestä niillä tiedoilla ja havainnoilla mitä ihminen tekee ympäristössään. Tulin pohtineeksi myös kirjan lopetusta. Voin valita toivon ja epätoivon väliltä. Kuolemaa ei voi paeta, mutta minulla on mahdollisuus valita miten siihen suhtautuu.

Inkeri Markkulan kieli on selkeää, paikoitellen hyvin kaunista ja herkkää ja kohtauksissa hellän kuvailevaa. Tekstin vahvuus on dialogeissa ja kokonaisuuden rakentamisessa. Ympäristöt jäivät minulle hieman etäisiksi, mutta tämän vastapainoksi ne täyttyivät henkilöhahmojen oivaltavilla ajatuksilla ja tunteilla. Lukemisen jälkeen tulin myös leikkineeksi ajatuksella kahden viimeisen kappaleen paikanvaihdosta ja toisaalta Alinan ajatusten jättäminen lukijalle viimeiseksi kokemukseksi on perusteltua. Tyylikäs kokonaisuus.

teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

2016 Gummerus * 388 sivua * Lainattu kirjastosta