Aino Pervik: Arabella, merirosvon tytär


Kirja kertoo 9-vuotiaasta Arabellasta, joka on hurjan ja mahtavan merirosvokapteeni Raafael Ruudin ainoa tytär. Arabellan äiti kuoli pian lapsen synnyttyä hypätessään ahdistuneena laivan laidan yli ja hukkui. Arabella näkee paljon julmaa ja pahaa. Isä taistelee ja on väkivaltainen ja julma pankkivankeja kohtaan. Ruudin miehet ovat myös arvaamattomia. Kehenkään ei voi luottaa, tulevaisuus on epävarmaa ja ainoa mistä Arabella saa iloa ja rauhaa kaaoottiseen elämäänsä on kulkija nimeltä Hassan, jonka Arabella ”omistaa” ostettuaan tämän helmestä yhdeltä laivan merirosvolta, joka nosti kulkijan mereltä ajelehtimasta. Hassan tuo jonkinlaista vakautta Arabellan elämää. Opettaa tälle matematiikkaa ja tähtitiedettä, sekä keskustelee Arabellan kanssa tätä arvelluttavista asioista kuten siitä mitä kuolema on.

Tarina etenee Arabellan näkökulmasta yhdestä kriisistä toiseen. Hänellä on jatkuva huoli isästään ja elämä merirosvolaivalla ja merirosvojen seurassa on ankeaa. Nämä riitelevät, ryyppäävät, rakastavat vain kultaa ja tekevät ihmisille pahaa, joita kohtaavat maassa ja merillä. Arabellan onnistuu pääsemään pois tästä elämästä muutettuaan pois laivasta. Tämä tapahtuu pakomatkan tuloksena pois Rautaletin kynsistä, joka on Ruudin pahin merirosvovihollinen.

Muistan, että tämä kirja oli minulle lapsena hieman liian ahdistava. Pienellä tytöllä on jatkuva huoli ja ahdistus ainoastan elossaolevasta vanhemmastaan ja hänen kotiympäristönsä on jatkuvassa muutostilassa ja uhan alla. Surullisuudesta huolimatta tässä oli melkein onnellinen loppu. Näin aikuisena lukiessani tämän uudestaan, luen tätä myös jonkinlaisen epävarman lapsuuden, kenties alkoholisoituneiden vanhempien kanssa elämisen kuvauksena. Lapsi kantaa paljon huolta hänelle rakkaista aikuisista, vaikka nämä on epäluotettavia ja pelottavia.Arabella pohtii, että onko hänkin paha, koska hän elää niin pahassa ympäristössä. Kirjan lopetus antaa toivoa. Arabella pääsee jatkamaan lapsuuttaa ympäristössä, jossa välitetään enemmän toisesta ihmisestä ja mammona ei ole elämän tärkein asia.

 

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Aino Pervik: Arabella, merirosvon tytär (1982, suomeksi 1987 Eve Lille, WSOY)

Kuvitus: Edgar Valter

220 sivua lainattu kirjastosta

Helmet lukuhaaste 43: Kirja, jonka lukemista olen suunnitellut pidempään.

 

 

Henry Parland: Rikki (Velox-paperille vedostamisesta)

Rakas lukupäiväkirja,

Luin viikonloppuna kirjan, joka teki minuun omanlaisensa vaikutuksen. Se on Henry Parlandin Rikki (Sönder), jonka aion lukea vielä ruotsiksi kunhan pääsen noita lukupinojani ensin lyhentämään. Rikki on minulle kotimainen kirjaklassikko, suomenruotsalaista modernismia 1920-luvun lopulta. Henry Parlandilta olen aikaisemmin lukenut suomeksi Khimairan, joka sisälsi hurjan erikoisia, vaikuttavia, omalaatuisia lyhyitä kertomuksia ja tekstikuvaelmia oudoista tapahtumista ja ilmiöistä ihmisyyden rajoilla.

Rikki kertoi kirjailijasta, joka kaipaa nuorena nukkunutta rakastettuaan Amya. Tai en oikein tiedä oliko heidän välillään Todellista Rakkautta, sillä kirjailija (ei nimetty, kenties Henry itse) suhtautuu Amyyn alentuvasti tätä kovasti kritisoiden ja mustasukkaisuudella. Amy taitaa olla villi tyttö tai sitten ei vain välitä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Ehkä näitä kahta piirrettä Amystä ei tarvitse edes sulkea pois. Ei siis tai vaan ja. Amy on villi, omapäinen nuori nainen ja joka ei välitä mitä muut hänestä ajattelevat.

Henry on herättänyt Amyn henkiin valokuvan avulla. Henry harrastaa ilmeisesti kirjoitustöiden ohella valokuvausta. Henry ja Amy tapasivat Helsingissä kahvilassa, alkoivat tapailla toisiaan, tekevät retkiä Helsingin lähiympäristöön (Amy rakastaa autolla matkustamista, liike – se on tärkeää kun on levoton olo, liike rauhoittaa ja liike stimuloi levottomuutta samanaikaisesti). Henrylle kuitenkin jossakin vaiheessa selviää, että Amy tapailee toistakin miestä. Toisella miehellä on samanlainen hattu kuin Henryllä, niitä voi ostaa Stockmannilta.

Henry kulkee pienoisromaanin sivuilla Helsingin kaduilla, kahviloissa (Espalla) ja uimarannalla. Hän miettii suhdettaan Amyyn ja kärsii jonkin verran myös rahaongelmista. Velkaa ja vekseleitä on, Amy taitaa tulla Henrylle kalliiksi. Mutta se ei tunnu Henryä vaivaavan. Häntä vaivaa Toinen Mies Samanlaisella Hatulla.

Rikki on tyylikäs kokonaisuus. Puhun kirjoista tyylikkäinä silloin kun ne ovat hyvin kirjoitettuja, kiinnostavia ja ajantajun hukuttavia lukukokemuksia. Kirjan alussa on motto: ”Tämä teos saattaa olla Proust-plagiaatti”. Voi olla. En tunne Marcel Proustin tuotantoa riittävästi, että kommentoisin tuota mottoa kovin syvällisesti. Sen kyllä panin Rikistä merkille, että kertoja vaeltelee kirjan sivuilla ajatuksissaan mielleyhtymästä toiseen, tekee huomioita, nostaa muistoja esineistä. Jotenkin tästä tuli mieleeni myös Albert Camus’n Sivullinen (1942), mikä kuitenkin ilmestyi pari vuosikymmentä Henry Parlandin jälkeen. Henry nukkui nuorena pois.

Tyhjyys, urbaani päämäärätön, tilan tunnelmiin hetkiin kinnittyvä päähenkilö. Hetkellisyys. Yksinäisyys ja irrallisuus. Ei suuria kertomuksia tai asioiden vääjäämättömyyttä vaan tulee lähelle repaleista ja todellista mielen harhailua ja vaellusta hetkissä, tiloissa ja mitä kaikkea elämä tuo eteensä. Ei kasvu- tai kehityskertomusta tai Suurta Oivallusta lopussa vaan tuo esille yhden ihmisen elämästä janan, pätkä elämää lukijan koettavaksi. Taustana ajallinen todellisuus, johon jana on kiinnittynyt historiattomana. Kertojana minä-hahmo, ei ulkopuolinen kaikkitietävä persoonallisuus.

”Samalla kun kirjoitin, typötyhjäksi käynyt sali avautui, seinät irtosivat rimpuillen toisistaan ja uhkasivat liukua tyhjyyteen, käperryin väriseväksi hermokimpuksi ja siitä kasvoi ulos käteni, joka sai kynän syöksähtelemään sekapäisenä paperilla”.

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Henry Parland: Rikki (Velox-paperille vedostamisesta)

Tamara Press 1995, alkuperäisjukaisu Sönder, suomennos ja jälkisanat: Hannu Nieminen

139 sivua lainattu kirjastosta. Helmet lukuhaaste: 3: Suomalainen klassikkokirja

Rikki toi mieleeni myös nämä kirjat, joitain yhtäläisyyksiä, kenties tunnelmassa erityisesti:

Lassi Nummi: Maisema ja muuta proosaa

Peter Weiss: Kolmen kulkijan keskustelu

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1: Swannin tie I: Combray

Luigi Pirandello: Mennyttä miestä – valekuoleman jälkeinen elämä

Päivän ja koko elämän mittaisia sankareita

Olen hiljaittain lukenut kaksi nopeasti nautittua kirjaa, joissa kummassakin kerrotaan yhdestä miehestä. Rudolf Erich Raspe kirjoitti ja kokosi 1700-luvulla oikeasti eläneen paroni von Münchhausenin seikkailuja yksiin kansiin ja ne julkaistiin 1700-luvun loppupuolella. Paroni seikkailee näissä kertomuksissa maassa ja maan alla, merellä ja ilmassa aina avaruuksia myöten vieraillen kuussa ja planeetoilla. Todellinen supersankari siis – lähes kuolematon. Paroniin verrattuna pariisilainen Jonathan, pankin pienipalkkainen vartija, tuntuu todelliselta tylsimykseltä. Jonathanista luin Patrick Süskindin yhdenpäivänromaanista nimeltä Kyyhkynen (ilm. 1987). Jonathan asuu pienessä ullakkohuoneessa, käytävällä on asukkaiden yhteinen vessa. Hän on asunut siellä vuosikymmeniä ja tehnyt samaa työtä melkein yhtä pitkään vain 5 minuutin kävelymatkan päästä kotoaan. Viikonloppuisin Jonathan pysyy mielellään kotona.

Paronin elämä tuntuu kulkevan uskomattomasta ja ihmeellisestä seikkailusta toiseen. Ei ole mitään kummallista siinä, että maapallon halki on mahdollista kulkea kohdaten antiikin jumalia ja että tykinkuulalla voi lentää. Onni on usein myötä ja paronin elämänasenne vaikuttaa olevan, että hän selviää helposti mistä tahansa – jopa kuolemasta. Kun asenne ja mieli(kuvitus) ovat kohdillaan, niin ruumis seuraa perässä ja taipuu kaikenlaisiin koitoksiin. Jonathanin elämä on tasaisen rauhallista ja ennakoitavaa – siis turvallista. Sen tähden yhden elävän kyyhkysen ilmaantuminen kotiasuntonsa ovelle kesken aamutoimien järkyttää Jonathania suuresti. Mitä tehdä, kun elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan?

Jonathan joutuu kriisiin, joka ravistelee hänen koko olemassaoloaan. Hänen ajatuksensa lähtevät pyörimään kiivasta tahtia ja hän kykenee kuvittelemaan pahimmat skenaariot siitä mikä voi elämässä mennä pieleen. Kriisi syö miestä ja ajaa hänet todella synkille vesille. Paronia eivät ikävät yllätykset tunnu hetkauttavan suuntaan tai toiseen. Mitä sitten, jos pää irtoaa, tulee uponneeksi suohon hevosineen tai tulee vahingossa nukahtaneeksi tykin sisälle ja lentäneeksi sieltä heinäkasaan. Se on elettyä elämää ja kaikesta selviää aina parhain päin. Yllätykset eivät ole kriisin paikka vaan lisämaustetta seikkailuun kuin seikkailuun.

Paronin tarinat tuntuvat suun pieksennältä kapakkailloissa: sotatarinoita, valloituksia ja metsästystarinoita. On matkustamisia yli tunnetun maailman ja paroni on aina kertomustensa tähti. Maailma on paronia varten ja hän on ottanut sen haltuun helposti, koska ei voi epäonnistua. Paroni on sankari – ainakin itselleen. Myös Jonathan ei voi epäonnistua, mutta silti hän epäonnistuu. Jonathan vaikuttaa oman elämänsä antisankarilta. Ulkopuoliselle hän ei vaikuta ”luuserilta”, ainoastaan itselleen. Jonathan on niitä hiljaisia miehiä, jotka viihtyvät hyvin yksin ja heidät huomataan vasta kun he joutuvat tahtomattaan keskellä tapahtumia, joista eivät ole halunneet olla osallisia. Jonathaneille elämä on yksi päivä, joka eletään aina uudelleen. Se sisältää tutut rutiinit ja niin on hyvä. Ei sooloilla, ei hötkyillä ja spontaanius on uhkarohkeutta, joka pilaa harmonisen elämän.

Mieleni tekisi tehdä vertailua paronin ja Jonathan välillä pidemmänkin tovin, mutta lopetan tähän. Helmetin lukuhaasteeseessa sijoitin paronin kertomuksen sankaritarina-kategoriaan, mutta yhtä hyvin sinne olisi mahtunut sekaan myös Jonathan. Hänen sankaruutensa oli kätketty syvälle sisimpään ja nousi esille hänen voittaessa pelkonsa, joka saattoi olla kyyhkynen tai sitten elämänhallinnan menettämisen pelkoa.

Sen pituinen se.

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad


Rudolf Erich Raspe: Paroni von Münchhausenin seikkailut (1700-luvulta, suom. Ilmari Lehmusvaara, Karisto 1989, kuvitus Gustave Doré) 284 sivua lainattu kirjastosta. Helmet lukuhaaste 21: sankaritarina

Patrick Süskind: Kyyhkynen (1987, suom. Markku Mannila, Otava). 103 sivua lainattu kirjastosta. Helmet lukuhaaste 19: yhdenpäivänromaani

Jonathanin henkilöhahmoa lähelle tulevat mm. :

Lassi Nummi: Maisema ja muuta proosaa

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Luigi Pirandello: Mennyttä miestä – valekuoleman jälkeinen elämä