Piia Leino: Taivas

Minkälaista on elämä vuonna 2058? Aika randomilta tuntuva vuosiluku. Siihen on 40 vuotta. Otetaan uudestaan: minkälaista on elämä 40 vuoden kuluttua? Tuntuu pitkältä ajalta. – – – Minkä ikäinen olet 40 vuoden kuluttua?

Jatketaan.

Missä tai minkälaisessa elämäntilanteessa voisit kuvitella itsesi olevan 40 vuoden päästä? Minä olen toivottavasti eläkkeellä ja toivottavasti elämäni olisi vielä omani henkisesti ja fyysisesti. Lisäksi toivoisin olevani suhteellisen toimivassa balanssissa eletyn elämän ja nykyhetken kanssa.

*

Piia Leino on kirjoittanut dystopian, joka sijoittuu vuoteen 2058. Sen nimi on Taivas. Kuulostaa aika ihanalta. Dystopiat harvemmin ovat. Ne ovat utopioiden pahoja veli- ja isäpuolia. Jos utopia on unelma, niin mikä dystopia on?

Dystopia saa luovan energiansa nykyhetkestä. Kirjan sisäkannella Anna Kivekäs (Kustantamo S&S) kuvailee Suomen yhteiskunnallista tilannetta marraskuulta 2017. Joulu on tuloillaan ja sataa vettä jatkuvasti. Tavaroiden hankintaa, rauhan kaipuuta, kiky-kuvioita (muistatteko vielä kikyn?), nousukautta innovoiva Suomi. Yliopistoissa tapahtuu laajoja tutkintouudistuksia, sillä tieteenaloja arvotetaan niiden hyödyn näkökulmasta. Kuka arvottaa tieteenalat hyödyllisyysjärjestykseen? Miten hyöty määritellään? Mitkä ovat kriteerit hyödylliselle tutkimukselle? Hyödyllistä kenelle? Miten hyödyllisyys mitataan? Ja niin edelleen. Virtuaaliset todellisuudet ja älypuhelimet vievät aikaa läsnäololta toisten ihmisten kanssa. Virtuaalinen kasvokkain kohtaaminen ei ole riittävää kohtaamista. Nappia painamalla kasvot voi sulkea hetken mielijohteesta. Ihmiset eivät koske toisiaan vaan konetta näissä kohtaamisissa. Haetaan mielipiteitä, näkemyksiä ja myös riitaa niiden kanssa, jotka eivät ajattele samalla tavalla. Nokkela näpäytys on liikenteen keltainen valo. Painatko kaasua vai pysähdytkö? Ajatukset vaihtuvat ja oma ymmärrys lisääntyy tiedon lisääntyessä ja inhimillisessä kohtaamisessa. Mitä ne ovat? Samaan aikaan meremme täyttyvät muoviroskalla. Ekosysteemimme lähtökohdista keskeinen tukehtuu muoviin. Poliittinen ilmapiiri Suomessa on kiristynyt. Ihmiset ovat epävarmoja, epätietoisia ja pahimmillaan epäinhimillisiä.

Taivas on onnellinen tila niille, joille todellisuus on toisteista suorittamista ja tulevaisuus on jotain, miltä ei odota mitään, ei mitään erityistä eikä oikeastaan sitä tavallistakaan. Ei parempaa ainakaan. Asiat menevät vain huonompaan suuntaan. Hullu maailma. Joukossa tyhmyys tiivistyy. Ihan sama. Haluan nukkua ikävien tunteiden ja näkyjen yli.

Taivas on dystopia. Leino kertoo ja kuvailee kahden ihmisen kohtaamista ja vaihtoehtoja luomassaan fiktiivisessä todellisuudessa, joka pohjautuu monille nyky-yhteiskunnasta tunnistettaville asioille: kiristynyt ilmapiiri yhteiskunnassa, vastakkainasettelut, reaktiot maahanmuuttoon, köyhyys ja epätasa-arvo. Rakennusaineina ovat ihmisten heikkoudet ja vahvuudet niin hyvässä kuin pahassa.

Dystopian vuonna 2058 ihmiset elävät harmaassa maailmassa, jossa on kourallinen vaihtoehtoja ja hirttosilmukka niille, jotka poikkeavat totalitaarisen valtiomallin linjasta. Politiikka ja poliittinen tai yhteiskunnallinen vallankäyttö eivät kiinnosta kansalaisia.

Tämä ei voi olla totta Suomessa 40 vuoden päästä vaan se voisi olla totta. – – – Tämä on yksi dystopioiden kiehtova piirre. Onko se uskottavaa, on kiinni lukijan mielikuvituksesta. Dystopia ohjaa lukijaansa katsomaan ympärilleen: missä olemme ja missä voisimme olla nykyisen tilanteen kehittyessä? Mitä historia voi kertoa meille?

Minulle jäi melko kutkuttavalla tavalla avoimeksi, onko Leinon dystopiassa toiveikas lopetus vai siirryttiinkö uudesta dystopiasta toiseen? Siirryttiinkö flegmatiasta täystuhon alkuaskelille? Ovatko ihmiset vihaisia herätessään unesta, kun näkevät mihin he ovat alistuneet? Ja jos ovat niin miten he kanavoivat vihansa? Ketkä toivovat rauhaa, ketkä kutsuvat sotaan? Ketkä haluavat hajottaa, ketkä rakentaa? Mitä rakennetaan? Kenen arvoille rakennetaan? Miksi tällainen kahtiajako mahdollisuuksissa? Dualistinen ajattelu on polttoainetta. Olisiko parempi kysyä mille arvoille rakennetaan?

Minulle parhaat ja kiinnostavimmat dystopiat kuvaavat yksilöiden kautta jotain meistä ihmisistä, miten toimimme ja mikä meitä motivoi. Tai laajemmin: mikä tekee ihmisestä ihmisen?

holmberg- maantiehämeessä-helteinenkesäpäivä-1860

 

*

Teksti ja kuva (kirjasta): Heidi Kusmin-Bergenstad

Maalauksen kuva: Gustaf Werner Holmberg: Maantie Hämeessä (Helteinen kesäpäivä) (1860). Lähde: Europeana Collections, Kansallisgallerian julkaisema, lisenssi CC.BY 4.0 ja CC0.

*

Piia Leino: Taivas

250 sivua

Kansi: Jussi Karjalainen

Kustantamo S&S 2018

Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste 36: Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Aino Pervik: Arabella, merirosvon tytär


Kirja kertoo 9-vuotiaasta Arabellasta, joka on hurjan ja mahtavan merirosvokapteeni Raafael Ruudin ainoa tytär. Arabellan äiti kuoli pian lapsen synnyttyä hypätessään ahdistuneena laivan laidan yli ja hukkui. Arabella näkee paljon julmaa ja pahaa. Isä taistelee ja on väkivaltainen ja julma pankkivankeja kohtaan. Ruudin miehet ovat myös arvaamattomia. Kehenkään ei voi luottaa, tulevaisuus on epävarmaa ja ainoa mistä Arabella saa iloa ja rauhaa kaaoottiseen elämäänsä on kulkija nimeltä Hassan, jonka Arabella ”omistaa” ostettuaan tämän helmestä yhdeltä laivan merirosvolta, joka nosti kulkijan mereltä ajelehtimasta. Hassan tuo jonkinlaista vakautta Arabellan elämää. Opettaa tälle matematiikkaa ja tähtitiedettä, sekä keskustelee Arabellan kanssa tätä arvelluttavista asioista kuten siitä mitä kuolema on.

Tarina etenee Arabellan näkökulmasta yhdestä kriisistä toiseen. Hänellä on jatkuva huoli isästään ja elämä merirosvolaivalla ja merirosvojen seurassa on ankeaa. Nämä riitelevät, ryyppäävät, rakastavat vain kultaa ja tekevät ihmisille pahaa, joita kohtaavat maassa ja merillä. Arabellan onnistuu pääsemään pois tästä elämästä muutettuaan pois laivasta. Tämä tapahtuu pakomatkan tuloksena pois Rautaletin kynsistä, joka on Ruudin pahin merirosvovihollinen.

Muistan, että tämä kirja oli minulle lapsena hieman liian ahdistava. Pienellä tytöllä on jatkuva huoli ja ahdistus ainoastan elossaolevasta vanhemmastaan ja hänen kotiympäristönsä on jatkuvassa muutostilassa ja uhan alla. Surullisuudesta huolimatta tässä oli melkein onnellinen loppu. Näin aikuisena lukiessani tämän uudestaan, luen tätä myös jonkinlaisen epävarman lapsuuden, kenties alkoholisoituneiden vanhempien kanssa elämisen kuvauksena. Lapsi kantaa paljon huolta hänelle rakkaista aikuisista, vaikka nämä on epäluotettavia ja pelottavia.Arabella pohtii, että onko hänkin paha, koska hän elää niin pahassa ympäristössä. Kirjan lopetus antaa toivoa. Arabella pääsee jatkamaan lapsuuttaa ympäristössä, jossa välitetään enemmän toisesta ihmisestä ja mammona ei ole elämän tärkein asia.

 

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Aino Pervik: Arabella, merirosvon tytär (1982, suomeksi 1987 Eve Lille, WSOY)

Kuvitus: Edgar Valter

220 sivua lainattu kirjastosta

Helmet lukuhaaste 43: Kirja, jonka lukemista olen suunnitellut pidempään.

 

 

Suomalaisia novelleja 1

Minulta on toistaiseksi mennyt aika lailla ohi Suomi 100 – juhlallisuudet ja sen sellaiset, mutta tämän novellikokoelman äärellä tulin jo pohtineeksi Suomea ja erityisesti suomalaisuutta. Kokoelman novelleista noin puolet on julkaistu ennen itsenäisyyttä ja loput 1930-luvun loppuun mennessä. Itsenäistyminen ja sitä seurannut sisällissota eivät suoranaisesti näy näissä novelleissa. Talvisodan henkikin on vielä novellien todellisuudessa kohtaamatta.


Luin novelleja jokaisen kirjailijan tyylin ja aiheiden kokoelmana. Novellien teemoina ovat pääasiassa maaseudun ja työväen ihmiset, sairastaminen ja kuolema, eletty elämä (maaseudulla) ja menetetty rakkaus. Enemmistössä novelleista nousee esille naisen kokemukset.

Minna Canthin Lapsenpiika kertoo nuoresta tytöstä, joka on emäntiensä ja isäntiensä armoilla aina siinä kodissa, mihin hänet huolitaan töihin. Piika on olemassa ainoastaan työtä varten. Hänellä on välinearvoa. Piika on köyhä, sairaanloinen ja häntä varakkaampien ihmisten heittopussi ja sylkykuppi. Myös Juhani Aho kirjoittaa piiasta, mutta talonomistajan pojan näkökulmasta. Nuorella miehellä on palo kauniiseen neitoon ja saa tämän omakseen yhden kesän ajaksi, kunnes jää yöjuoksuistaan naapuritalolle kiinni ja nuorukaisen isä laittaa poikansa järjestykseen. Järjestys tarkoittaa koulutusta perheen vesalle isossa kaupungissa, jonka jälkeen nuorukainen palaa takaisin kotiinsa ja piian lempi ja yhteiset suunnitelmat ovat vain menneisyyden unikuvia. Sillanpään Piika on omanlaisensa kuvaus masennuksesta ja ahdistuksesta, jolle ei tunnu löytyvän nimeä. Piika on synnyttänyt aviottoman lapsen yhden suviyön hurmasta ja luovuttanut sen äidillensä hoidettavaksi. Tässä lienee ahdistuksen syy.

Luonto ja erityisesti mielikuvissani klassinen suomalainen peltomaisema metsien keskellä on useamman novellin vahvana taustakuvana ja parissa jopa varsinainen aihe novellille. Arvid Järnefeltin novelli kulkee tolstoilaisuuden jalan jäljissä. Kertoja istuu junaan ja tutustuu matkan aikana vanhaan venälaiseen naiseen, joka kertoo hänelle elämäntarinaansa. Nuoruuden rakkaus ja avioliiton ylläpitäminen on hankalaa miehen kanssa, joka on levoton. Mutta mies löytää rauhan, uuden uskonnon ja pariskunta muuttaa ruhtinaallisesta kaupunkilaiselämästä seurapiireineen ja kulttuuririentoineen maaseudulle. Alku on hankalaa, mutta vähitellen nainen tottuu elämään luonnon keskellä ja kokee mystistä yhteyttä maahan ja sen elämään. Luonto on mystifioitu myös Joel Lehtosen Muttisen onnessa. Tulkitsin novellia suomalaisen arkadian kuvauksena. Maaseutu on taivaan esikartano ja onni on pellossa, metsissä, niityissä ja niin edelleen. Kesä on suomalaisen parasta aikaa. Se on lyhyt, onnellinen, unelmien kasvualusta ja rajaton kunnes tulee syksy ja lopulta synkeä tuhovoimainen (sielulle ja ruumiille) talvi.

Kokoelma sulki sisälleen useita onnettomia rakkauden kuvauksia. Usein vanhuuden hujakoilla tai kuolemansairas henkilö muistelee menneisyyttään ja nuoren rakkauden kipuja ja ilojakin. Maria Jotunin Tyttö ruusutarhassa oli riipivä kuvaus sisarkateudesta ja sisarelle menetystä nuoruuden rakkaudesta. Sisar on ilkeä, epäluuloinen ja tuntuu laittavan mammonan ennen ihmistä. Volter Kilpi kertoi vanhan miehen suulla yhden elämän kaaren. Nuorten vuosien into, kauneus ja unelmat vaipuvat raskaan työn raadannan ja lapsikatraan myötä eloonjäämistaistoksi. Kilven kieli on rönsyilevän rikasta ja sitä oli nautinto lukea.

Pentti Haanpään Juoppouden hörpin nopeasti, sillä en innostunut sotilas/kasarmi/armeijakuvauksesta. Toivo Pekkasen novelli puolestaan kuvasi koruttoman rauhallisella sävyllä yhden työmiehen lyhyen muistelon työkavereistaan yhden sillan rakentamisen ajan. Työ tehdään paikan päällä ja sen jälkeen erotaan lopullisesti, mutta silta on ja pysyy muistoja kohtaamisista. Tällaista on työmiehen elämä.

Tartun harvemmin kotimaisiin vanhempiin novelleihin ja uskon tämän kokoelman madaltaneen kynnystä alkaa lukea näiltä kirjailijoilta myös novelleja. Maria Jotunia ja Minna Canthia olin lukenut aikaisemmin näytelmien muodossa. Tyttö ruusutarhassa novellin sisar toi mieleeni näytelmän Kultainen vasikka, jossa ollaan myös omaisuuden perässä. Minna Canthilta en odottanut muuta kuin syrjityn, väheksityn, marginalisoidun ja köyhän työläisnaisen elämän osan kuvausta. Novelleista hohkasi läpi myös jonkinlainen irrallisuuden tai jopa kodittomuuden tunne. Kun et omista taloa, metsää ja peltoa, olet toisten armoilla. Kun olet menettänyt rakkauden, olet yksinäinen ja hyljeksitty. Köyhällä, sairaalla ja vanhalla ei myöskään tunnu olevan selkeää turvallista sijaa yhteiskunnassa.

Luin alkuvuodesta tyylikkään novellikokoelman Harry Salmenniemeltä nimeltään Uraanilamppu ja muita novelleja. Salmenniemi oli lopputekstissään maininnut joitakin novelliensa lähteitä ja inspiraatioita. Hän oli nimennyt tuossa tekstissä Teuvo Pakkalan Veli -novellin, jonka avulla löysin tämän kokoelman. Ja hyvä näin. Veli näyttäytyi minulle kuvauksena nuoren tytön kyvystä ja mielikuvituksesta. Leikin myötä tyttö saa itselleen toivomansa veljen. Lukija ymmärtää, että poika on orpo ja tytön noukkima kadulta, mutta hänelle toiveiden täyttymys. Poika saa uuden kodin ja turvatun tulevaisuuden uudessa kodissa.

Ja tämä suomalaisuus sitten. Novellikokoelma tuntui hetkittäin kliseiseltä suomi(elo)kuvalta. On maaseutua, piikojen riiausta, työläisiä sorretaan ja rakkaus se hankaloittaa ihmisen elämää, mutta silti koin pääseväni kiinni suomalaisesta mielenmaisemasta ja opin jotain lisää suomalaisesta historiasta. Luokkaerot maaseudulla ja kaupungeissa ovat selkeät ja köyhällä sekä sairaalla on ollut vähäiset mahdollisuudet pärjätä elämässä ilman hyvinvointivaltion suomia tukiatoimia ja lakimuutoksia ja järjestäytynyttä työväenliikettä, jotka kehittyivät itsenäisen Suomen aikana ja etenkin sotien jälkeen. Maaseudun ja luonnon arkaadiamainen kuvaus suomalaisen sielunelämän yhtenä kiintotähtenä on osa minunkin suomikuvaani. En ole koskaan ollut mökki järvenrannalla – ihmisiä vaan enemmän kaivannut meren suuntaan ja ilmateitse Suomen rajojen ulkopuolelle, mutta silti nautin peltomaisemista ja suomalaisesta metsästä, jotka ovat kirjoitetut dna:hani. Ensisijaisesti tämä novellikokoelma oli minulle kuitenkin ajan kuva suomalaisuuteen ja kotimaiseen kirjallisuuteen aikana, jota en ole elänyt ja ennen vanhempieni sukupolven kokemia merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia. Pala suomalaista historiaa kaunokirjallisessa muodossa.

Joku minua lukeneempi ihminen saattaa osata kertoa, minkälaista uskonnollista liikehdintää Suomessa on ollut 1800-luvulla ja itsenäisyyden ensimmäisten parin vuosikymmenen aikana. Totean tämän, sillä Aino Kallaksen novelli Lastumäen valkea laiva kertoi lahkolaisuudesta. On joukko ihmisiä, jotka odottavat tulevansa tempaistuksi taivaaseen tai oikeastaan laivaan, josta heidän profeettansa on kertonut. Köyhä sorrettu kansa tahtoo kotiin luvattuun maahan. Joukko paastoaa ja kärsii, paastoaa lisää ja menettää jäseniään, mutta usko ei horju. Kunnes se horjuu ja kaatuu. Ihmiset palaavat takaisin koteihinsa ja hurmos on ollut painajainen jostakin käsittämättömästä. Lahkon jäsenyys ulkopuolistaa sen jäsenet yhteiskunnasta ja maaseutuelämän vuodenkierrosta. Marginaalisuus. Se on ihmisen osa, joka kulkee vastavirtaan.

Loppuun pala Volter Kilpeä novellista Jäällävaeltaja:

” Päivät vaihtuvat, vuodet vierivät. Päivät aamujen raikas valkeus, keskipäivän säihkyvä sini, iltojen ihana häipy: kuin yhden ainoan pitkän paisteisen päivän kultaista kudetta koko elämän hohde ja välkkyvä muisto. Vuodet, keväitten kirkkaus, suvien suloinen runsaus, syksyjen siunattu rikkaus, talvien tyven rauha: kuin suuren meren loivina kumpuavat aallot, niin ne vierivät toistensa takaa, nousunsa väkevyyttä paisuen, voimansa täytelyyttä kohisten, vaahtokruununsa kukkuroilta lepojensa upiin suistuen. ”

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Suomalaisia novelleja 1 (Otava 1977, toim. Hannu Mäkelä)

Kirjailijat: novellin nimi (kokoelma, vuosi): Minna Canth: Lapsenpiika (Novelleja I, 1892), Juhani Aho: Kesäinen unelma (Lastuja. Toinen kokoelma, 1891?), Teuvo Pakkala: Veli (Pikku ihmisiä, 1913), Arvid Järnefelt: Pelastetut (Hiljaisuudessa, 1913), Aino Kallas: Lasnamäen valkea laiva (Lähtevien laivojen kaupunki,1913), Volter Kilpi: Jäällävaeltaja (Pitäjän pienempiä,1934), Joel Lehtonen: Muttisen onni (Kuolleet omenapuut, 1918), Maria Jotuni: Tyttö ruusutarhassa (Tyttö ruusutarhassa, 1927), F.E. Sillanpää: Piika (Ihmislapsia elämän saatossa, 1917), Pentti Haanpää: Juoppous (Ihmiselon karvas ihanuus, 1939) ja Toivo Pekkanen: Siltaa rakentamassa (Satama ja meri,1929)

240 sivua lainattu kirjastosta. Helmet lukuhaaste 8: Suomen historiasta kertova kirja