Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Elina Hirvosen esikoisromaani vuodelta 2005 avautui minulle yhden päivän aikana luettavaksi yhden päivän romaaniksi, jossa yksi päivä pitää sisällään useita muistoja päähenkilön (Anna) ja tämän kumppanin (Ian) menneisyydestä, erityisesti lapsuudesta. Romaanin takaumien joukossa myös heidän vanhempiensa muistoja.

Annalla on veli nimeltä Joona, joka on levoton lapsena ja erityisesti nuoruusvuosina. Joonan on vaikea totella sääntöjä ja hänellä on vahvoja omaperäisiä näkemyksiä perheenjäsenten ratkaisuista. Esimerkiksi kaahatessa uudella autolla aina onnettomuuteen asti, Joona on sitä mieltä, että isään meni Saatana ja siksi onnettomuus tapahtui. Perheen isä ratkaisee Joonan levottomuuden ja rajattomuuden väkivallalla poikaansa kohtaan. Joonan elämä suistuu raiteiltaan useampaan otteeseen ja lopulta mielisairaalaan, sillä hän on vaaraksi itselleen, läheisilleen ja ympärillä oleville ihmisille.

Annan ja Joonan isällä on itsellään ollut myös rankka lapsuus. Hänen isänsä traumatisoitui psykoottiseksi sodassa ja rintamalta palattuaan käyttäytyi vahingollisesti niin itselleen kuin läheisilleen. Kirja kenties ohjaa ajattelemaan, että väkivalta ja sodan traumat kulkevat sukupolvelta toiselle ja niistä välittömästi kärsivät perheen miespuoliset jäsenet.

Anna tuntuu kantavan syyllisyyttä, ettei ole voinut auttaa veljeään riittävästi ja että joutuu ilmoittamaan veljensä viranomaisille tämän karattua mielisairaalasta. Annalla ja tämän psyykoottisesti käyttäytyvällä veljellä tuntuu olevan erityinen yhteys, joka on rakentunut lapsuuden ja erityisesti nuoruuden kokemuksista. Veli on huolehtinut kiltistä siskostaan, kun tämä on joutunut ongelmiin tai muuten ikäviin tilanteisiin.

Annalla on miesystävä, amerikkalainen kirjallisuustieteilijä Ian, jolla on myös sodasta traumatisoitunut isä. Ianin isä on Vietnamin sodan veteraani ja kotiin palattuaan päätyy sotaveteraanien hoitoloaan mielenterveytensä takia. Ianin isä on kadottanut itsensä sodan kauhuihin ja sen tähden käyttäytyy väkivaltaisesti ja on unohtanut hänelle ennen läheiset ihmiset. Ian kantaa syyllisyyttä, ettei ole voinut järjestää isäänsä pois laitoshoidosta.

Kirjan tapahtumat raamitetaan yhden päivän sisälle, jonka aikana Anna tekee ratkaisun lähteekö tapaamaan Joonaan mielisairaalaan. Kirjassa kuitenkin kuvataan tuon päivän tapahtumia hyvin vähän ja sen tähden minun on vaikea sijoittaa kirjaa yhden päivän romaaniksi. Enemmän kirjassa tuntuu olevan kyse takaumista Annan ja Ianin sekä heidän vanhempiensa menneisyyteen rakentaen kuvaa mielisairauden vaikutuksesta perheiden sisällä ja sotilaan traumasta palattuaan rintamalta. Sodan aiheuttamat traumat vaikuttavat sukupolvelta toiselle ja näkyvästi miesten linjassa isältä pojalle. Trauma aiheuttaa pohjatonta tyhjyyden ja yksinäisyyden tunnetta ja väkivaltaa muita ja itseä kohtaan.

Elina Hirvosen esikoinen oli ilmestymisvuonnaan (2005) muun muassa Finlandia ehdokas.

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman (2005 Avain/WSOY 158s.)

Lainattu kirjastosta

Helmet lukuhaaste 20: Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö. En välttämättä pidä ajatuksesta, että vammaisuus rinnastetaan vakaviin sairauksiin.

Le Corbusier: Kohti uutta arkkitehtuuria

 

Le Corbusier’n (1887-1965) Kohti uutta arkkitehtuuria (Vers une architecture) ilmestyi vuonna 1923. Se on päämäärätietoinen julistus siitä mitä arkkitehtuuri on ja mitä sen tulisi olla. Kaikki turha tilpehööri, tyylittely ja menneiden vuosisatojen eurooppalaiset tyylisuunnat rakennuksista tulisi karsia. Ihminen tarvitsee voidakseen hyvin selkeyttä, muotojen ja massan puhdasta kauneutta ja tarkoituksenmukaisia julkisia ja yksityisiä rakennuksia. Le Corbusier rakennustilafilosofiallaan pohjusti väylän funktionalismille ja rakentamisen sarjatuotannolle.

Le Corbusier uskoi, että keskeistä arkkitehtuurissa on massa, pinta ja pohjapiirros. Massa on rakennuksen kokonaisuus, jonka tulisi olla muodoltaan selkeä. Hän luottaa siihen, että ihminen voi hyvin sekä hakeutuu luonnostaan selkeiden geometristen perusmuotojen äärelle. Pinta puolestaan ympäröi massaa ja pinnan tulee tukea muodon selkeyttä ilman mitään ylimääräistä häiritsevää krumeluuria. Pohjapiirros on rakennussuunnittelun tärkein osa ja se tulee suunnitella huomioiden ihmisten tarpeet elinympäristönsä suhteen. Turhat tilat ja visuaaliset kikkailut eivät ole toivottuja valintoja Le Corbusier’n rakennuksiin.

Le Corbusier’n visio kaikuu minulle jonkinlaista futurismia siihen nähden, että menneiden aikakausien ajattelu on ummehtunutta ja siitä on luovuttava, jotta ihmiset yhtenäisenä massana huristavat kohti teknologiakirkasta ja funktionaalista tulevaisuutta. Julistuksessa ihaillaan lentokoneiden, valtamerialusten ja autojen teknologisia innovaatioita. Näitä käyttövälineitä kehitellään standardisoinnin kautta ja insinöörityö tekee näistä toimivia. Sarjatuotannolla parannetaan ihmisten oloja ja kavennetaan eri yhteiskuntaryhmien välisiä eroja.

Arkkitehtuuri Le Corbusierin mukaan on hänen aikanaan jymähtänyt menneeseen eikä ota huomioon ihmistä sellaisena kuin hän on. Geometrisyys ja funktionaalisuus parantavat kaupunkilaistuvan ihmiskunnan hyvinvointia. Le Corbusierin ihanteet kumpuavat myös antiikista ja mieleeni kaikui klassisti Winckelmann (1717-1768) ja hänen ajatuksensa antiikin Kreikan arkkitehtuurin äärellä: jalo yksinkertaisuus ja hiljainen suuruus. Mutta Le Corbusier Winckelmannin tavoin ei mahdollisesti ottanut huomioon, että puhdas marmori ja kivi, joka nyt näkyy meille raunioina, saattoi olla omana aikanaan maalausten ja koristereliefien peittämää kuvallista symbolirikasta kartastoa. Meille on jäänyt näkyviksi rakenteet, mutta niiden pintataso on kulunut, varastettu ja tuhottu aikojen saatossa meidän näkymättömiin.

Ihmiskuva uudessa tilavisiossa (televisiossa!)

Jäin miettimään, että minkälainen ihminen elää lecorbusiermaisessa todellisuudessa. Hän elää blokkibetonikomplekseissa, joissa kaikki palvelut ovat lähellä, puutarhamaisuutta on katutasoilla sekä rajastusti kerroksissa jopa asunnoissa ja logistiikkaverkostot kulkevat maan alla. Ihmiset oleskelevat kattoterasseilla ja kaupunkitilojen julkisilla paikoilla. Helsingissä esimerkiksi Meri-Rastila ja Itä-Pasila mielestäni edustavat tämän tyyppistä asumisideaa, vaikkakin aavistuksen uupuneimpina versioina, sillä kaikki palvelut eivät ole tarjolla lähellä ja kattoterassitkin pohjoisissa olosuhteissa eivät ole täysin ”funktionaalisia”.

Tulin myös ajatelleeksi, että Le Corbusierin visiossa ihmiset tuntuvat olevan samasta puusta veistettyjä. Kaupunkien orgaaninen verkostomaisuus mielestäni kertoo enemmän minkälaisia me ihmiset realistisesti olemme. Selkeys ja täysimittainen funktionaalisuus kaikessa luo varmasti turvallisuutta ja selkeät säännöt yhteiselämälle, mutta se vähentää yksilöllisyyttä ja erilaisia tilallisia tarpeita, joita ihmisille on kertynyt historiansa aikana.

Muutama kuukausi sitten luin J.G. Ballardin High-Risen (Nurkkaanajetut mökkihöperöt laittavat hösseliksi), joka lienee kuvaelma karmivammasta päästä tilanteesta, jossa ihmiset elävät tiiviissä asumiskompleksissa, jossa on mietitty valmiiksi kaikki se, mitä ihminen voisi arkielämäänsä tarvita. Tuo utopia hajoaa ihmisen eläimellisyyteen, yksityisen tilan tarpeeseen sekä ihmisten hierarkiseen ajatteluun ja yksilöllisten tarpeiden huomiottajättämiseen.

Orgaanisuus ja Le Corbusierin poeettisuudesta

Pidän arkkitehtuurista, sen pintojen ja muotojen tarkkailusta. Lapsena yksiä lempipuuhiani oli karttojen ja rakennusten pohjapiirrosten tutkiminen ja piirtely. Kuvittelin noihin tiloihin myös elämää. Tilat eivät olleet aina selkeän geometrisiä vaan mielikuvituksellisia paikkoja toteuttaa erilaisia seikkailuja. Sademetsä keskellä olohuonetta oli jännittävä ajatus kuten myös siirtyminen kerroksesta toiseen sukeltamalla. Pallomerihuone ja kirjasto olivat myös jokaisen onnellisen kodin perushuoneita. En laittaisi aikuisenakaan pahakseni, jos minulle olisi kodissani yksi iso kasvihuone tai kasvitieteellisten puutarhojen palmusaleja muistuttava tila (Le Corbusier suunnitteli asuntokohtaiset puutarhat laajaan 120:n asunnon huvilakerrostaloon). Pallomeren voisin vaihtaa tyynyhuoneeseen ja kirjastotilani on levinnyt eri huoneisiin kirjahyllyinä. Toisaalta yksi ”pyhäkkö” kirjojen lukemiselle ja kirjoittamistöille omassa kodissa olisi toki kiehtovat ajatus. Sukeltaminen paikasta toiseen ei ole enää aikuisen minän näkökulmasta kovin ”funktionaalista”, vaikka varmasti uudenlaista hyödyllistä arkiliikuntaa paljon istumatyötä tekevälle. Että näin. Ihailen kaukaa funktionaalisia rakennuskokonaisuuksia, mutta pelkään mitä ne tekisivät yksilöllisyydelleni.

Ja silti sain kiinni Le Corbusierin ideasta ja pidän sitä joiltakin osin kiehtovana. Pidän nimittäin myös selkeästä visuaalisesta ja tilallisesta kokemuksesta. Liian täyteen ahdettu tila tukahduttaa ja aistikokemusten superräiskintä uuvuttaa. Kaaos jatkuvana tilana saa minut kaipaamaan takaisin kohtuun.

Yksilöllisyys kuitenkin kiinnittää minut todellisuuteen ja itseeni ja se on hyvä asia. Ihminen ei ole kone. Le Corbusierin näkymät standardisoiduista asumiskomplekseista pyrkivät vastaamaan haasteeseen sarjatuottaa asumismahdollisuuksia kasvavalle ihmismassalle, mutta samasta visiosta minulle jäi tuntu, että todellisuudessa kyse on ihmisten mukauttamisesta sarjatuotantotodellisuuteen. Vähän pelottavaa. Ihmismassojen liikuttaminen samoihin muotteihin tehtaiden liukuhihnajonossa ei lämmitä.

Lukukokemukseeni kuului ajoittain havahtuminen siihen, että tekstiä voisi lukea myös jopa jonkinlaisena runoutena. Esimerkkejä:

”Järjestys on akseleiden hierarkiaa, siis päämäärien hierarkiaa ja pyrkimysten luokittelua.”

tai

” Traagisen runoilijan talossa aistii, että kaikki on oikealla paikallaan. Talo synnyttää rikkaita aistimuksia. Tilojen intensiteettiä lisäävät poikkeamat keskiakselilta.— Keskelle huonetta sijoitettu esine häiritsee, sillä se estää seisomasta ja katsomasta akselin suuntaisesti.”

tai

”Ihminen on poikkeuksellinen ilmiö, joka uudistuu ajoittain, ehkä satunnaisin aikavälein tai ehkä siksi, että on sidoksissa vielä tuntemattomiin kosmografisiin taajuuksiin.”

tai

”Nämä kaksi vaatimatonta, kaarevaa linjaa sulautuvat toisiinsa hengellisen mekaniikan täydellisessä rattaistossa ja synnyttävät arkkitehtuurin puhdasta ja yksinkertaista kauneutta.”

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Lisää Le Corbusier’sta (Fondation Le Corbusier)

Kirja lainattu kirjastosta. Suomennos Pauliina Nurminen. 2004 Avain 230s. Esipuhe Esa Piironen. Ranskankielinen alkuperäisteos julkaistu 1923.

Helmetin lukuhaaste kohta 32: Kirja on inspiroinut muuta taidetta.


 

Kokeilevat novellit – Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

 

Pidän kokeilevasta tekstistä. Kielellä ja kirjallisuuden perinteillä leikkiminen on sallittu. Absurdit elementit tekevät tekstistä entistä kiinnostavamman. Nätisti sulkeutuvat ja kaikkitietävän kertojan tarinankerrontaa on mukavaa lukea, mutta kaipaan haastetta. Harry Salmenniemen esikoisnovellikokoelma tarjosi riittävästi haastetta.


Kolmentoista novellin kokoelma oli varsin tasainen laadultaan. Kokeilevaa tekstimassaa oli joka käänteessä. Kertomus oli kertojan, lukijan, tekstin ja kirjoittajan soidintanssi ja hippaleikki, Toiminta ohjasi lukijan tuntemaan kehossaan päähenkilön liikesarja ja Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani vaikutti jonkinlaiselta metatekstiltä kommentoimassa novellikokoelman syntyä. Juhani Ahon, Sulo M. Hytösen ja Teuvo Pakkalan novelleihin pohjautuvat tekstit olivat novelleja perinteisemmästä päästä, vaikkakin päivitettyinä nykyaikaan, ivaillen hullaannuttavalle kansallistunnolle (Krematorio kansallismaisemallisessa hurmoksessa) tai muulla tavoin kokeneen metamorfoosin Salmenniemen käsittelyssä.

Jokin erityinen maskuliinisuuden tunto, uho ja mielenmaisema sisältyy kokoelman teksteihin. Menestynyt jalkapalloilija elää ja hengittää voittaakseen. Luuserit ovat luovuttajia, jotka eivät hio itseään täydelliseksi henkisesti ja fyysisesti. Piilomasennus on miesten tauti, jossa mikään ei tunnu miltään. En ole ihan varma, että miksi masennus on piilossa, kun se on niin selkeästi nähtävissä. Kenties menestys ja kulissien ylläpitävät tyhjyyden tunteen piilossa. Eniten testosteronia syöksyi paperille Miksi koskit penikseeni –novellissa. Penis on uusi napa, jonka olemassaoloa, yksilöllisyyttä ja koskemattomuutta tuijottaa mies seksin aikana. Ohjaaja käy läpi suomalaisen kokeellisen elokuvahistorian tullen siihen tulokseen, että hän oli hylkiö tehdessään elokuvia, joita massat halusivat nähdä, koska niissä ei sählätty mitään ekstraa elokuvataiteen keinoin vaan kerrottiin ohjaajan vision mukaisia kertomuksia. Kokeellisuus ja poliittisuus ovat niille, jotka eivät menesty pitkällä aikavälillä, sillä laaja yleisö ei näitä tekemisen tapoja kaipaa katsomiinsa elokuviin. Tämä ajatus keskustelee joiltakin osin novellikokoelmaansa kustantajalle tarjoavan kirjailijan ajattelun kanssa: ”Minä olen yksi niistä kirjailijoista, jotka ovat tärkeitä kirjallisuudelle itselleen, vaikka kukaan ei lue mitä kirjoitan”. Novellien harvat naiset olivat pääosin äitejä.

Novellit veivät miehisen mielenmaiseman lisäksi kohti erilaisia aisteja ja tavoitteli kuvittelukyvyn rajoja. Fantastinen salaatti on makujen ja tekstuurien supernova ja Kompleksi hapuilee subliimia ja jotakin käsityskyvyn ylittävää absurdia tilaa, jossa etäisesti ostoskeskusta muistuttavassa kompleksissa mm. uhrataan ihmisiä, pelataan muinaisia pallopellejä ja säilytetään kulttuuriaarteita patsaiden sisällä (lähellä, mutta tavoittelemattomissa, tietoisesti olemassa). Kompleksin sydän on kuoleman temppeli. Piranesilta lainattu kuvasto täydentää kompleksin avaruuden laitatilakokemusta.

Novelleissa oli satiirinen tuntu.

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

(Siltala, 2017, 177 s.)

Lainattu kirjastossa

Helmet lukuhaaste 2017: Lukuhaaste 49: Vuoden 2017 uutuuskirja