Eugene O’Neill: Traania, Vaaravyöhykkeessä ja Ristin paikka – Kolme yksinäytöksistä näytelmää

Luin jokin aika sitten kolme suhteellisen satunnaisesti kirjaston näytelmähyllystä valitsemaani kirjaa. Eugene O’Neill (1888-1956) on ollut pidemmän aikaa yksi minua kiinnostaneista näytelmäkirjailijoista ja halusin lukea häneltä jotakin itselleni aiemmin lukematonta. Olen lukenut häneltä aikaisemmin esimerkiksi pariin otteeseen näytelmän Pitkän päivän matka yöhön ja pitänyt siitä hyvin paljon. Näytelmässä ollaan yhden perheen maaseututalossa vuorokauden ajan, jonka aikana käsitellään erilaisia pinnan alla usein pitkään kyteneitä konflikteja ja sitten feidataan pois jättäen katsoja tai lukija pohtimaan mitä sitä tuli kokeneeksi. Ratkesivatko konfliktit? Pitkän päivän matka yöhön on Eugene O’Neillin ”mammuttiteos”, joka julkaistiin 1941 ja ensiesitettiin kirjailijan kuoleman jälkeen siis postuumisti 1956. Koin näytelmän alkuvuodesta Lontoossa ja esitys oli kenties vaikuttavimpia teatterikokemuksiani ikinä.

Pitkän päivän matka yöhön (PPMY) on Eugene O’Neillin myöhäisempää tuotantoa. Hän on kirjoittanut kirjallisen uransa alkuvaiheilla useamman yksinäytöksisen näytelmän, joissa on samantyyppisiä aiheita kuin PPMY:ssä: ihmisten välisten konfliktien alkuja, pitkäkestoista kohtaamattomuutta (jota puretaan näytelmässä), perhekriisejä ja joissa on jokin määrittelemätön painostavuuden ilmapiiri, pinnan alla kytee. Näytelmien sisäinen aikajana on lyhyt, mutta niihin latautunut ihmisten henkinen kuona on pitkältä ajalta kasautunutta.

Seuraavaksi joitakin huomioita näistä kolmesta näytelmästä.

Ristin paikka (Where the Cross Is made, 1918) sijoittuu merikapteeni Isaiah Bartlettin kotiin, joka muistuttaa kapteenin kajuuttaa interiööriltään. Kapteenilla on kaksi aikuista tai aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta: Nat ja Sue. Lasten äiti on menehtynyt samoihin aikoihin, kun kapteenilla olisi ollut mahdollisuus palata vanhalle haaksirikkopaikalle ja aarteen luokse, jonka hän miehistöineen löysi, mutta hautasi myöhempää hakumatkaa ajatellen. Näytelmän alussa Nat on kutsunut paikalle mielisairaalan lääkärin, jotta tämä veisi pakkomielteisen ja harhaisen kapteeni-isän mielisairaalaan. Perheen patriarkka on tuhlannut omaisuuden ja mielenterveytensä aarteen takia. Aarre on hänelle pakkomielle, joka on ajanut perheen vararikkoon ja sosiaaliseen marginaaliin. Näytelmä etenee nopeasti ja kuvaa jonkinlaisen ”kirotun aarteen” tarinan yhden perheen tragediana. Näytelmän tunnelma tihenee ja muuttuu aavemaisemmaksi loppua kohden, kun kapteeni ja tämän poika Nat näkevät satamaan tulevan laivan, jonka kapteeni on aikoinaan kalliilla rahalla varustanut aarretta hakemaan.

Traania (Ile, 1918) kertoo Ristin paikan tavoin pakkomielteestä ja kuinka pakkomielle voi tuhota ihmissuhteita. Traaniassa ollaan pohjoisilla merillä jonkinlaisella valaanpyyntialuksella. Kapteeni Keeney on menestynyt valaanrasvan toimittaja, mutta tällä kertaa onni ei suosi, sillä jäät eivät tunnu murtuvan auki Keeneyn alukselle. Aluksen miehistö haluaa palata takaisin kotisatamaan työsopimuksen ollessa jo päättynyt, mutta kapteeni ei tähän suostu. Ilmassa on kapinan tuntua. Laivalle mukaan on lähtenyt kapteeni Keeneyn vaimo Annie, joka on merillä onneton. Hän on halunnut kokea miehensä maailman merillä, mutta se ei vastaa sitä mielikuvaa, mikä hänellä oli merimatkustuksesta. Kaksi vuotta merellä pohjoisessa kylmässä ja yksitoikkoisissa maisemissa vaikuttaa kapteenin vaimon mielenterveyteen ja saa hänet anelemaan paluuta takaisin kotiin.

Vaaravyöhykkeessä (In the Zone, 1917) on osa yksinäytöksisten näytelmien kokonaisuutta The Moon of the Caribbees – and Six Other Plays of the Sea (1919). Näytelmä on aikoinaan sovitettu niin televisioon kuin osaksi elokuvaa The Long Voyage Home (1940, ohj. John Ford). Vaaravyöhykkeessä sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan brittiläiselle lastialukselle, joka kuljettaa muun muassa räjähteitä. Näytelmän alussa laiva on saapumassa sota-alueelle, joka aiheuttaa hermostuneisuutta aluksen miehistössä. Näytelmä sijoittuu yhteen hyttiin, jossa joukko miehiä epäilee joukossaan olevan saksalainen vakooja, joka kuljettaa mukanaan pommia räjäyttääkseen aluksen. Seuraa vainoharhaisuutta, aggressioita ja äärimmäistä hermoilua pommista ja vihollisalusten mahdollisista torpedoista. Tilanne hytissä eskaloituu sivistymättömäksi välienselvittelyksi ja raukenee suhteellisen sydäntäsärkevään lopputulemaan.

*

Näytelmät olivat nopealukuisia ja silti niiden tunnelma jäi elämään pidemmäksi aikaa. Ja vaikka 1900 – luvun alun merialusten ja merillä matkustavien miesten maailma on itselleni vieras, niin sain kuitenkin kiinni tämän maailman takana olevista inhimillisistä tunteista kuten O’Neill on ne esittänyt. Näytelmät kuvasivat minulle pakkomielteitä, pettymysten tuoman häpeän piilottamisyrityksiä ja menetysten hyväksymisen vaikeutta tai ylitsepääsemättömyyttä. Kukaan ei halua olla häviäjän puolella. Osalla henkilöhahmoista oli taustalla rakkauden menetys. Nainen oli joko kuollut tai kadonnut teille tietämättömille kenties paeten miestä syystä tai toisesta. Tämä kokemus aiheutti henkilöhahmoille surua, joka tuli piilottaa niin hyvin kuin mahdollista tai sitten tuosta menetyksestä mieli oli sairastunut niin, että suru ulkoistetaan jonkinlaiseen pakkomielteeseen jopa siinä määrin, että pakkomielteen kohde ei ole todellinen.

Näytelmät sijoittuvat merelle tai sen tuntumaan. Pohdin: mikä siinä meressä on, kun se kiehtoo, sinne kaivataan, sen äärelle kaivataan, siitä halutaan elää, sille halutaan elää, mutta se ei kuitenkaan ole luotettava kumppani? Milloin kyse on vain mereen liittyvästä mielikuvasta ja milloin todellisuudesta? Tästä tulikin mieleeni eräs viime vuosina julkaistu lyyristen esseiden helmi, jonka aiheena on meri: Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Tässä kokoelmassa on meren romantisointi kaukana. Ja en ole ihan varma, kuinka paljon O’Neillin näytelmissä merta romantisoidaan. Päinvastoin. Lukemissani näytelmissä meri on arvaamaton huijari, äkkiväärä tuhovoima ja tila, joka riisuu ihmisestä ulos saalistajan, joka janoaa alfauroksen asemaa tai omaa etua. Meri ei tee sankareita vaan kutistaa ihmisen inhimilliseksi. Meri voi viedä sinulta (kaiken) sen, jota rakastat. Toistan: mikä siinä meressä on, kun kiehtoo, sinne kaivataan, sen äärelle kaivataan, siitä halutaan elää, sille halutaan elää, mutta se ei kuitenkaan ole luotettava kumppani?

Jos haluatte kokea valtameren, niin suosittelen John Luther Adamsin sinfoniaorkesterille säveltämää teosta Become Ocean (2013). Linkki aukeaa You Tubeen teoksen sivulle.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Eugene O’Neillin kolme suhteellisen randomisti kirjaston hyllyltä luettavaksi valitsemaani yksinäytöksistä näytelmää

Ristin paikka (Where the Cross is Made, 1918)

Traania (Ile, 1917)

Vaaravyöhykkeessä (In the Zone, 1917)

Suomennos: Aune Brotherus

1937/1948 WSOY

42 plus 36 plus 41 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää näytelmiä blogissa:

Michael Baran: Aamu – Preludi c-molli op. 10

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Walentin Chorell: Ruoho

Teatterissa! Eugene O’Neill: Long Day’s Journey Into Night (Wyndham Theatre)

Mainokset

Teatterissa! Eugene O’Neill: Long Day’s Journey Into Night (Wyndham Theatre)

Wyndham on perinteinen West End – teatteri Lontoossa. Tuntuu, että sinne tuodaan produktioita, jotka ovat menestyneet ensin off-westend tai sitten sinne tehdään produktioita, jotka myyvät nopeasti ja kalliilla isojen näyttelijänimien takia. Näin esimerkiksi herrojen Patrick Stewartin ja Ian McKellenin tähdittämä Harold PinterinNo Man’s Land vuonna 2016, johon en halunnut ostaa lippuja, koska ne olivat tuhottoman kalliita. Olin Lontoossa myös tuolloin ja totesin, että tämän voin ihan hyvin kokea NT live – esityksenä leffateatterissa, jonka koinkin ja se toimi sellaisenaan. Wyndhamissa olen aikaisemmin käynnyt kerran katsomassa Martin McDonaghin toistaiseksi viimeisimmän näytelmän Hangmenin vuonna 2015, joka itse asiassa nähtiin Suomessa Kansallisteatterissa kotimaisena versiona vuonna 2016.

Tällä kertaa Wyndham-näytelmäksi valikoitui Eugene O’Neillin postuumisti julkaistu moderni klassikko Long Day’s Journey Into Night (kirjoitettu 1940-luvulla, julkaistu 1956). Näytelmä houkutteli. Olen lukenut sen pariin otteeseen ja se on suosikkejani niiltä viime vuosisadan puolenvälin hujakoilla kirjoittaneilta amerikkalaisilta näytelmäkirjailijoilta, jotka kirjoittivat tiiviitä yhden päivän aikajanalle mahtuvia perhedraamoja, joissa tapahtuu vähän, mutta puhutaan ihan helvetisti. Mennään teksti edellä ja esitykseen valittujen näyttelijöiden tulee olla huippuja, jotta homma toimii.

Näytelmässä riidellään, keskustellaan, vaihdetaan ajatuksia ja muistoja kohtaus kohtaukselta ja paljon on kiinni siitä kuinka näyttelijät kykenevät esittämään roolihahmoa ja toimimaan dialogissa suhteessa toisiinsa. Tämä produktio oli aiemmissa teatteritaloissa (Bristol Old Vic) saanut kritiikkiä mm. liian nopeasta temposta, mutta Wyndhamissa katsojien perslihaksia ja verenkiertoa koeteltiin yli 3,5 tuntia (sisältäen väliajan), joten draamanrakennustilaa oli hyvin keskustelukohtausten välillä ja kohtausten sisällä. Nautin kuta kuinkin jokaisesta minuutista näytelmän esityksen aikana. En tajunnut istuneeni niin pitkään teatterissa. Toki tiesin, että näytelmä on pitkä, mutta vau!

Näytelmässä on 4 keskushahmoa (perhe Tyrone) ja 1 komediallinen hahmo (Tyronen perheen palvelija). Näytelmä sijoittuu perheen kesäkotiin meren lähellä Connecticutissa vuonna 1912 ja aikajana on vajaa vuorokausi aamusta keskiyöhön. Neljä keskushenkilöä ovat vanha aviopari Mary (Lesley Manville) ja James (Jeremy Irons) ja heidän poikansa pikkuveli Edmund (Matthew Beard) ja isoveli James Jr (Rory Keenan) ja palvelija Cathleen (Jessica Regan). Näytelmän yleisesti sanotaan kertovan perheestä, jonka äiti on huumeaddikti (morfiini) ja tämä hiertää perheen välejä. Oikeasti näytelmä kertoo paljon enemmän kuin yhden perheen jäsenen addiktiosta. Yritän selittää tätä tuonnempana, mutta ensin jotain Wyndhamin produktiosta.

Aiemmin blogissani kerroin Julius Caesarin osalta, että nautin lukea näytelmiä ja en aina edes välitä nähdä niitä livenä. Olen vaativa teatterikatsoja/-kokija ja ilmeisesti perinteinen siinä mielessä, että tekstillä on edelleen minulle keskeinen merkitys näytelmäkokemuksessa ja jos ei ole, niin livehomman on toimittava niin hyvin, että jaksan sitä katsoa. Ja en tarkoita, että tekstin tulisi olla perinteinen vaan ihan minkälainen tahansa, mutta jos ”käsikirjoitus” ei toimi, niin esitys sitä tuskin pelastaa. Long Day’s Journey Into Night (jatkossa LDJIN) on kuitenkin sellaista tekstimassaa, että produktion ei tarvitse tukeutua ekstraefekteihin ja näyttämöllepanon kikkailuihin. Yksi huone, muutama tuoli ja pöytä ja se on siinä. Homma keskittyy näyttelijöihin ja siihen kuinka he tuovat henkilöhahmonsa läsnäolevaksi ja toimivat keskenään.

Näytelmässä puhutaan paljon ja pysytään samassa tilassa alusta loppuun saakka. Eri henkilöhahmot ovat harvoin yhtä aikaa lavalla ja käyvätkin usein keskusteluja kahden kesken, joka tuo henkilöhahmoista esille aina uusia piirteitä ja henkilöhahmo ”kehittyy” näytelmän edetessä. Usein käy, että näytelmän päätyttyä lavalla ei ole enää ne samat tyypit, jotka olivat näytelmän alussa – ainakaan katsojalle. Katsojan rooli on tutustua hahmoihin, olla niiden kanssa samaa tai eri mieltä ja reagoida henkilöhahmojen sanomisiin omista lähtökohdista käsin. Tämä toimii minulle ja Wyndhamiin tehdyssä produktiossa tämä toimi minulle ihan helvetin hyvin.

Näytelmässä voisi nähdä olevan vain yhden keskushenkilön ja se voisi olla perheen äiti, jolla on huumeongelma. Äiti on nuorena rakastunut karismaattiseen näyttelijään (perheen isä James) ja jättänyt hyvän kodin katolilaisen luostarin yhteydessä elääkseen raskasta kiertue-elämää. Nyt hän on kuitenkin tuskainen ja kärsivä. Huumeriippuvuus on tehnyt hänestä (hermo)heikon ja perheen miehiltä hän ei saa aina ymmärrystä. Vanhempien lisäksi perheeseen kuuluu nuorin poika, keuhkosairas runoilija Edmund (oih!) ja tämän isoveli, näyttelijä-keikari (kenties isänsä jalanjäljissä) James Jr. Eugene-niminen lapsonen on kuollut varhain. Lapsen menetys, lääkärien hoidot ja raskas kiertue-elämä ovat haurastuttaneet perheen äidin. Lisäksi hän usein toistelee kuinka Edmundin syntymän jälkeen hänen terveytensä heikkeni nopeasti.

Isä on perheen patriarkka, joka haluaa vain elää, tehdä rahaa maakaupoilla ja hänellä on kitupiikin maine ainakin perheen piirissä. James on taustaltaan hyvin köyhästä irlantilaisesta Amerikkaan muuttaneesta perheestä, jonka lapset kasvatti yksin perheen äiti. James on entinen näyttelijä, joka rakastaa ja palvoo Shakespearea (Jeremy Irons!) ja ei oikein osaa arvostaa poikiensa uravalintoja ja kirjallisia ihailun kohteita kuten Baudelairea. Isällä on vahvat mielipiteet, mutta niin on myös jokaisella perheen jäsenellä ja tästä syntyy keskeiset, pääosin sanalliset kahakat heidän välilleen. Pinnan alla kytee tyytymättömyys, pettymykset, menneisyys, köyhyyden pelko ja pitkän elämän aikana tehdyt elämänvalinnat äidin ja isän osalta. Jossittelua tapahtuu.

Näytelmän suola minulle oli erityisesti siinä kuinka Tyronen perheen jäsenet eivät kohtaa tai puhuvat asioitaan usein ”väärälle” perheenjäsenelle. Esimerkiksi äiti puhellessaan menneisyydestään viskisiepolle palvelijalle, olisi voinut kertoa asiansa miehelleen tai pojilleen, isä olisi voinut kertoa rankasta köyhästä menneisyydestään hulivili-pojalleen (James Juniorille) eikä vain jo valmiiksi herkälle Edmundille. Ja toisaalta – juuri tällaiset kohtaamattomuudet rakentavat henkilöhahmoja ja tekevät niistä kiinnostavia. Asioiden ei tule ratketa lavalla katharttisesti vaan jäädä avoimeksi, jotta katsoja voi tehdä omia johtopäätöksiä ja kelailla asioita jälkikäteen tai esityksen aikana.

Oli todella kiehtovaa kokea näytelmä kohtaus kohtaukselta. Jokaisen pääpuhevuorossa olevan perheenjäsenen jutusteluun reagoiva toinen perheenjäsen toimii kuin katsojan äänenä tai reflektiopintana näytelmässä. Puheeseen reagoitiin, esitettiin kysymyksiä, haukuttiin, haastettiin riitaa, sulkeuduttiin tai jäätiin vain kuuntelemaan mitä toisella on sanottavana. Esimerkiksi kohtausta, jossa isä kertoi menneisyydestään teatterialalla (Shakespearesta revyihin – tyyppinen ura), oli ajoittain maagista seurata Edmundin reaktioiden takia. Sisimmässään herkät miehet kohtasivat. Äiti oli edellisessä kohtauksessa etsinyt häämekkoaan (lienee vintillä jemmassa) ja tässä kohtauksessa isä etsi jotakin käsiohjelmaa näytelmästä, jossa oli ollut ja jonka koki merkitykselliseksi, ja Edmund toteaa hiljaisesti kuin ohi mennen, että löytynee varmaan samasta paikasta, josta äidin häämekkokin.

Minulle LDJIN kertoi kohtaamattomuudesta, joka on lempiaiheitani teatterissa. Skismaattisuus ja hiomattomuus ihmissuhteissa on energiaa, josta hyvät (keskustelu)näytelmät syntyvät. Kaikki tarpeellinen on dialogissa ja henkilöhahmot syvenevät kohtaus kohtaukselta. Lopussa ei tule minkään sortin katharsista, asiat ja perheen jäsenten välinen dynamiikka luultavasti jatkuvat samanlaisena tämän yhden päivänkin jälkeen. Jälleen yksi tavallisen tyypillinen päivä Tyronen perheessä. Äiti on hukassa ja sairas, isä junnaa omissa jutuissa pyrkien pitämään perhettä kasassa omalla tavallaan, nuori veli on sairas ja herkkä kaunosielu ja isoveli rellestää minkä rellestää. Näytelmässä humallutaan puoliyötä kohden, asioita sanotaan yhä suoremmin toiselle, mutta kun tulee uusi päivä, niin asiat jatkuvat samaa rataa.

Lavastus Wyndhamin produktiossa oli toimiva. Lavalla oli vain kaikki tarpeellinen ja isän Shakespeare-niteille oli rakennettu huiskean korkea kirjahylly, joka muistutti etäisesti goottilaista alttaria. Kodin huoneen katto oli puolestaan jätetty heijastavaksi ikään kuin katsoja saisi sitä kautta vaikutelman olosta kärpäsenä katolla siis seurata ihmisiä ylhäältä käsin. Huomioni kuitenkin keskittyi näyttelijöiden kehon kieleen, äänenkäyttöön ja ilmeisiin, joten kärpänen katossa – efekti oli vain visuaalinen lavastuksellinen bonus.

Näyttelijöiden työ oli paikoin tajunnan räjäyttävää ja ehdoton tähti näytelmässä oli Lesley Manville perheen äidin roolissa. Huikeaa herkyyttä! Huomasin ajoittain ”katoavani” näyttelijän luomaan perheen äidin henkilöhahmoon ja löysin itseni ihailemassa Lesley Manvillen kykyä välittää henkilöhahmonsa sisäinen energia lavan reunan yli katsomoon. Perheen äidin henkilöhahmossa on potentiaalia olla ärsyttävä, sillä hänen roolinsa perheessä tuntuu olla valittaja, joka ei koe tulevan kuulluksi ja siksi hän käyttää yhä napakampia ja passiivis-aggressiivisempia keinoja saadakseen viestinsä perille. Jostain syystä Lesley Manvillen Mary Tyrone oli kaikkea muuta kuin ärsyttävä, vaan todella mielenkiintoinen hahmo. Manville oli roolissaan maaginen.  Luultavasti parhaimpia naissukupuolen esityksiä, joita olen aikoihin nähnyt.

Mutta koko näyttelijä-ensemble toimi erinomaisesti ja se on pakollista silloin kun näytelmä etenee vahvasti tekstin ja henkilöhahmojen välisen energian kautta. Tämän tyyppisissä näytelmissä helmasyntinä voi joskus olla tolkuton ”ylinäytteleminen” ja silloin siitä tulee uuvuttavaa seurattavaa. Tätä koin tapahtuneen kuitenkin hyvin vähän. Näytelmä oli pitkä syystä. Oli tilaa. Oli taukoja, suvantopaikkoja, hiljaisuutta. Tämä toimi.

Jeremy Irons oli karismaattinen ja Jamesina parhaimmillaan herkullisen skismaattinen ja ihan hillitön ukon vänkyrä. Jeremy Ironsilla näyttelijänä on jykevä taakka erilaisia rooleja ja mielikuvakavalkadi kannettavanaan. Yksi näistä liittyy minulla ainakin Shakespearen tulkintaan. Jouduin esitystä seuratessani sensuroiman omaa repeämistä yhdessä kohtauksessa, jossa perheen isä toi esille Shakespeare-palvontansa. Irons imitoi ylidramaattista (vanhempaa amerikkalaista) Shakespeare-tulkintatapaa. Repeämiseni sensurointi tuli siitä, koska en lopulta ollut varma, oliko kyseessä Ironsin henkilöhahmoon upottama vitsi vai ei. Varmuuden vuoksi sensuroin repeämistäni, vaikka Irons tuntui olevan siinä hetkessä läsnä ”pilke silmäkulmassa” ja jopa hetkeksi irtaantuvan James Tyronen hahmosta ja kommentoiden Shakespeare-tulkintojen historiallista kehitystä lähes omana itsenään. Mene ja tiedä (Who knows).

Poikia näyttelevät Matthew Beard ja Rory Keenan ovat lahjakkaita ja onnistuneita valintoja rooleihinsa tämän tyyppiseen intiimiin keskusteludraamaan. Matthew Beardin nuori runoilija heräsi erityisesti henkiin lausuessaan rakastamiaan runoilijoita ja tämä oli Manvillen äidin monologien tavoin mesmeroivan maagista seurattavaa. Rory Keenanin James Junior oli puolestaan tehokkaan arrogantti kaveri, veijari ja äkkiväärä uhittelija kun sille päälle sattui ja Keenan on rytmikkään fyysinen näyttelijä, jota oli ilo seurata.

Näytelmä oli tragedia, mutta löysin itseni välillä nauramasta henkilöhahmoille. Miksi? Ihminen on naurettava esimerkiksi silloin kun hän on pikkumainen, vahingollisen ylpeä ja pitää kynsin ja hampain kiinni asioista, joissa ei ole mitään järkeä. Nauru on reaktio absurdille ololle, minkä henkilöhahmo välittää minuun katsojana.

Tragedia on erityisen hyvä silloin kun se ei pääty kyyneliin vaan tunteeseen siitä, että on oivaltanut ihmisyydestä jotain keskeistä, joka on samalla hyvin yksityistä, mutta myös hyvin yleisinhimillistä.

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Kuvia esityksestä löytyy teatterin sivuilta.

*

Long Day’s Journey Into Night – Wyndham Theatre

Suomeksi: Pitkän päivän matka yöhön

Teksti: Eugene O’Neill

Ohjaus: Richard Eyre

Näyttelijät: Matthew Beard (Edmund Tyrone), Jeremy Irons (James Tyrone), Rory Keenan (James Tyrone jr), Lesley Manville (Mary Tyrone), Jessica Regan (Cathleen)

Luova tiimi: Rob Howell (Set and Costume Design), John Leonard (Sound Design) ja Peter Mumford (Lightning Design)

Esitys nähty 21.3.2018 itse ostetuilla lipuilla