Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput. – kirjoituksia romaanitaiteesta

Maailmojen loput. käsittelee romaanitaidetta keskiössä romaanien lopetukset. Kirja on jaettu viiteen lukuun. Neljässä ensimmäisessä kirjallisuusalan ammattilaiset Sinikka Vuola ja Tommi Melender käyvät keskustelua kirjallisuudesta, romaaneista, kirjoittamisesta ja romaanien lopetuksista. Viides osa kattaa sisälleen runsaan joukon parin aukeaman pituisia pienoisesseitä, joissa Melender ja Vuola avaavat joidenkin kirjallisuuden historiasta tunnettujen ja nykykirjailijoiden romaanien lopetuksia. Käsiteltävien joukkoon on mahtunut niin kotimaista kuin ulkomaista kirjallisuutta eri romaanigenreistä.

Luin kirjan useammassa palassa nauttien lukumatkasta. Nautin siitä, että pääsin lukemaan tekstiä, joka keskustelee kirjallisuudesta, antaa keskustelijoiden olla eri mieltä ja perustella näkemyksiään niin henkilökohtaisista näkökulmistaan kuin kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen tutkimuksen kautta. Keskusteluesseiden dialogisuus oli virkistävää kaikkien niiden monografioiden ja muun akateemisen tutkimuskirjallisuuden jälkeen, jota olen elämäni aikana lukenut aiheesta kirjallisuus. Lukutuntumakseni jäi, että Maailmojen lopuissa ikään kuin tieteellinen teksti olisi herännyt henkiin ja vinkannut minulle silmää: Heidi, kirjallisuudesta voi lukea myös esseemäistä tekstiä, joka kuitenkin antaa tietoa, mutta pakottaa sinut kyseenalaistamaan niin kirjoittajan kuin oman positiosi kirjallisuuden lukijana.

Alkupuolen esseiden vuorovaikutteisuus oli iso plussa kirjalle myös siitä näkökulmasta, että harvemmin innostun yksittäisen esseistin ajatuksista. Usein kun luen yksittäisen esseistin tekstejä niin mieleni tekee nurista joka toisella sivulla vastaan, vaatia lisätietoja tai perusteluja ja alistua toisteiseen havahtumiseen siitä, että miksi minun tulisi olla kiinnostunut yhden ihmisen ajattelusta siihen tai tuohon asiaan. Nyt Vuola ja Melender väittelivät ja etsivät yhteisiä tarttumapintoja romaanitaiteeseen. Roolini keskusteluesseiden lukijana oli reagoida heidän käymäänsä keskusteluun omasta lukuhistoriastani ja tietopohjastani käsin. Keskustelu hyvä, tietoa jakava luento hyvä, saarna tai puhe ei niin hyvä.

Melenderin ja Vuolan erimielisyys tai vastakkaisuus oli kirjan sivuilla melko vähäistä tai sitten en osannut lukea kaikkia hienosävyisempiä piikahduksia. Ja toisaalta tämä ei haitannut minua lukemisen aikana. En nimittäin usein jaksa myöskään lukea konfliktitekstejä (näytelmät erikseen), joissa kaksi ihmistä jankuttaa omaa asiaansa kohtaamatta toisiaan. Voin mennä sosiaalisen median joihinkin keskusteluketjuihin tai johonkin muuhun nettikeskusteluketjuun seuraamaan tämän tyyppistä antikliimaksista ihmisyyden sonnankaivantaa. Maailmojen lopussa tekstiä tuottivat ja keskustelua (siis keskustelua!) kävivät kaksi sivistynyttä ihmistä, joilla ei tuntunut olevat pakottavaa tarvetta kääntää toisen mieli omalle alisteiseksi. Kiitos dialogista!

Vaikka Maailman loppujen huomion kärki oli romaanien lopetuksessa, niin teksti avautui laajemmalle. Kirja toimi minulle esseekokoelmana kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, romaaneista ja romaanitaiteesta. Lukeminen antoi minulle myös mahdollisuuden tarkastella omaa suhdettani romaanitaiteeseen, kirjoittamiseen(i) ja kirjallisuuteen yleisesti. Sain vahvistusta siihen, miksi pidän niin paljon runojen, näytelmien ja usein bestseller -listojen kärkisijoilta (Mitä Suomi lukee top 10 listaukset vuodelta 2018) puuttuvan proosan lukemisesta.

Pidän kielestä, muodosta ja ideoista tekstin takana. Olen melko kykenemätön samaistumaan romaanien päähenkilöihin saati heidän elämäntarinoihinsa, en saa usein kicksejä romaanin ajan kuvauksista (vrt. historialliset romaanit) ja vetävä tarina, joka jonkin sortin aristoteelisen kaaren mukaan sulkeutuu näppärästi lopussa on usein viihdyttävä, mutta kaipaan usein kirjalta myös jotakin muuta. Se, että kirjailija selittää minulle asioita tai pitää kädestä kiinni kuljettaessaan minua romaaninsa maailmassa on mukavaa, mutta harvemmin jättää minuun lukemisen jälkeen erityistä jälkeä. Vetävien tarinoiden tai kerronnan lisäksi epilogit, joissa katsotaan valoisaan tulevaisuuteen tai esitetään selkeä muutos päähenkilön aiemmasta kuvauksesta, ovat melko usein jonkin sortin antikliimaksi, joihin mieleni tekee reagoida joskus kuin Unelmien pelikirjan Pat (vaikka lukijoina kenties olemme erilaisia ;))

”Whatta F***! – Stupid Fucking Book”

Pidän siis lopuista, joissa on väljyyttä. Pidän kirjoista, joissa lukijalla on tilaa ajatella itse. Ilmeisesti pidän myös hankalista kirjoista,  joissa on avoin loppu, absurdi loppu, tiivistä merkityksen määrittelyä pakeneva lopetus. Minulle tuntuvat toimivan lukijan ilmaanheitto ilman vakuuksia, että painovoima hoitaa hommansa tai jos hoitaa, niin en voi olla varma, että laskeutuminen olisi turvallinen. Haluan proosalta dialogisuutta, jotta voisin kutsua kirjaa todella kiinnostavaksi. Haluan olla vuorovaikutuksessa kirjan kanssa.

Lukemisen aikana tulinkin siis ajatelleeksi, että sille on ehkä syynsä miksi viihdyn runojen ja näytelmien parissa. Runot ovat kiinnostavimmillaan irtaantuessa tilastaan ja antaessaan lukijalleen mahdollisuuden tutkia runoja, sanoja, säkeitä, rytmiä, vaikutelmia ja avaavat ajattelua, maailmaa, ihmisyyttä ja mitä milloinkin riittävän laajalla skaalalla. Runojen lisäksi pidän näytelmien lukemisesta. Näytelmissä antiikista ja nykyaikaan pidän erityisesti niiden muodosta, joka on pelkkää henkilöhahmojen dialogia ja voin itse kuvitella loput. Näytelmiä lukiessa huomaan usein toimivani ohjaajana. Toki poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Eugene O’Neill tuntuu kuvaavan yksityiskohtaisen tarkasti erityisesti näytelmien alussa henkilöhahmoja ja miljöötä. Näytelmissä yleisesti voi joskus kyllä olla hieman puuduttavaa henkilöhahmojen intensiivinen konfliktisuus, mutta se on fiktiota, se on ideoita todellisuuden takana. Ja toisaalta kenties juuri tämä ihmiskohtaamisten räiske ja samalla tietynlainen ambivalenssi (epävarma?) tapahtumien etenemisestä kiehtoo minua näytelmissä. Pidän myös hyvin paljon antiikin tragedioiden lukemisesta. Olen lukenut Euripideen, Sofokleen ja Aiskhyloksen tragedioita moneen kertaan, Euripides on suosikkini. Antiikin Kreikan tragedioissa minua kiehtovat erityisesti niiden maailman riittävä outous verrattuna nykyaikaan ja muodoltaan ne ovat puolestaan niin tiiviitä, että havahdun usein toteamaan, että parhaimmillaan tragediassa ei ole mitään ylimääräistä. Itselleni kiinnostavimpia kotimaisia näytelmätekstejä ovat puolestaan mm. Laura Ruohosen Luolasto (2014) ja Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta – These Little town blues are melting away (2011). Niiden lukeminen tulee lähelle runojen lukemista.

*

Maailmojen loput sai minut tunnustamaan julki oman asemani lukijana ja rakkauteni kirjallisuuteen, jonka äärellä voin hengittää rauhassa. Kirjan pienoisesseiden kohdalla (viimeinen luku!) huomasin ajoittain jääväni hieman epämukavasti tyhjän päälle ja enkä nyt tarkoita sellaista vau-efektistä romaanilopetusta tai romaanitaiteen oikeasti kiinnostavaa lopetusta, vaan kirjan päättävä luku oli kenties hieman antikliimaksinen minulle. Olen lukijana ilmeisesti sellainen, että olisin halunnut syvempää käsittelyssä olevan kirjan pöllytystä tai tutkintaa, mutta ymmärrän miniesseiden pointin. Nyt pienoisesseet olivat nopeatempoisia variaatioita pääteemaan, jotka minun kohdallani valitettavasti hujahtivat nopeasti ohi. Jos edessäni olisi ollut nuotit, niin olisin saanut enemmän irti niiden lukemisesta (kuinka kumma ajatus). Kirjan pidemmät dialogiset esseet olivat puolestaan nektaria aivoilleni toimiessaan tiuha-ajatuksellisina pohdintoina aiheesta, johon suhtaudun paikoin hyvin intohimoisesti.

Kiitos kirjasta! Toivoisin, että Suomessa julkaistaisiin enemmän tämän tyyppistä esseekirjallisuutta: dialogia ja kirjallisuuskeskustelua.

*

img_1301

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta

2018 WSOY

Päällys: Martti Ruokonen

296 sivua

arvostelukappale

*

Muita kirjallisuus-aiheista materiaalia blogissa ja muita mainintoja

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Laura Ruohosen Luolasto subliimina draamana

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Veera Antsalo: Imago

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

 

 

 

 

Mainokset

Patti Smith: Omistautuminen

Tämä on toinen kirja, jonka olen lukenut Patti Smithiltä. Ensimmäiseni oli Just Kids (suom. Ihan kakaroita), joka poikkeuksellisesti oli minulle kiinnostava omaelämäkerta. Harvemmin olen innostunut elävistä tai kuolleistakaan ihmisistä niin paljon, että lukisin heistä elämäkerrallista kirjallisuutta. Kohtaan oikeat ihmiset mieluiten muilla tavoin kuin kirjallisesti. Fiktiiviset tyypit ovat minulle usein kiehtovampia. Mutta Just Kids oli varsin kiinnostava lukukokemus, mikä voi johtua sen sisällöstä ja/tai Smithin tavasta kertoa elämänkokemuksistaan. Kirjan aihepiirit resonoivat minussa: runous ja valikoitu ranskalainen kirjallisuus, elämän rosoisempi kuvaus, runous, kertojan (Patti Smith) suhde Robert Mapplethorpeen, runous, taiteilijuuden kuvaus-haaveilu-ponnistelu ja runous.

Omistautuminen kulkee eteenpäin Ihan kakaroiden tavoin omakohtaisella tunnustelulla ja pohdinnolla, mutta tällä kertaa tiiviimmin keskittyen mm. kirjallisuuteen, kirjailijuuteen ja kuinka tekstit syntyvät. Minkäänlaisesta kirjoitusoppaasta ei ole kyse vaan Omistautumisessa näkökulma kirjoittamiseen on omakohtaisuus. Kuljemme Patti Smithin matkassa Ranskassa ja saamme lukea mitä hän kokee ja ajattelee. Kirjan alkupuolen ja lopun tekstit Miten mieli toimii ja Uni ei ole unta käsittelevät kirjoittamista ja niiden välissä on laaja kertomus nimeltä Omistautuminen, jonka voi tulkita allegoriseksi tai metaforalliseksi tekstiksi liittyen kirjoittamiseen.

Siinä missä alun ja lopun tekstit tekivät minut onnelliseksi lukijaksi, niin ainakaan ensimmäisellä lukukerralla minä ja kertomus nimeltä Omistautuminen emme kohdanneet. Miksi? Näin sen luin ja koin: Omistautuminen on novelli/kertomus nuoresta tytöstä/naisesta, joka on kai orpo ja jonka haaveena, pakkomielteenä, pyhänä elämäntehtävänä on elää taitoluistelijana. Hän on perheensä hylkäämä toistamiseen. Hän tapaa vanhemman miehen, heille kehkeytyy tuntumani mukaan mahdollisesti molemminpuoliselle hyväksikäytölle pohjautuva suhde, joka päättyy ikävästi. – – –

Kuljin novellin mukana kiltisti, joskus kiinnostuneena mihin tarina kulkee, mitä henkilöhahmoista paljastuu juonen edetessä, joskus hämilläni, joskus ärsyyntyneenä ja välillä ihmettelin henkilöhahmojen motiiveja tai onttoutta (motiivittomuutta, niiden ontumista, epärealistisuutta, jotakin). Ymmärsin, että minulle kuvattiin omistautumista omalle ilmaisulle, mutta millä keinoilla, mitä se tekee ihmiselle. Ymmärsin myös, että kertomus teki näkyväksi sen, miten kirjailijan elämä, kokemukset, arkinen meininki, voivat tarttua niihin teksteihin mukaan, joita hän haluaa lukijoilleen kertoa. Esimerkiksi ennen kertomusta olevassa tekstissä Miten mieli toimii Smith kertoo, kuinka hän katsoo hotellihuoneen televisiosta taitoluistelua, vaikuttuu näkemästään ja näin alkaa kuin huomaamatta rakentumaan fiktiivinen hahmo, joka on taitoluistelija.

*

Kirjan lukukokemukseeni liittyi useita oivalluksia, jotka liittyvät minuun lukijana ja kirjoittajana. Tajusin, että viihdyn lukijana selkeästi paremmin Patti Smithin niiden tekstien parissa, jotka tulevat suoraan naisesta itsestään, hänen elämästään ja ajattelustaan ilman että fiktiivinen tarina toimii jonkinlaisena filtterinä, peilinä tai allegoria-metafora-tms – kertomuksena.

Koin, että kirja kertoi minulle vahvimmin kirjoittamisesta. Mistä tekstit Patti Smithin kokemuksen mukaan syntyvät, mistä ideoista, rakennusmateriaaleista, jotka tietoisesti ja tiedostamattakin tarttuvat kirjailijan matkaan. Viihdyin kirjan parissa sen alun ja lopun omakohtaisten tekstin ääressä. Matkustelu, läsnäolot paikoissa ja ajassa olivat kiinnostavia. Sain kiinni tunnelmasta, olin kertojan kanssa matkalla Pariisissa ja muualla Ranskassa. Istuin kahviloissa, kävin hautausmailla ja niin edelleen. Kirjan sivuilla pääsin käymään myös Albert Camusin kotona ja hänen yhden käsikirjoituksensa äärellä. Tästä olen onnellinen. Albert Camus on kirjallisuuden kentällä yksi minun pyhistä lehmistäni, temppelin pyhistä pyhimpiä ja vapautettu karnevalistisista asenteistani elämään ja kirjallisuuteen.

Smithin omakohtaisuus kirjoittamiseen resonoi minussa hyvää tekevillä taajuuksilla. Kaikki se, mitä hän sanoo tekstien synnystä, kirjoittamisen pakosta, inspiraatiosta, muusista. Tekstit eivät synny tyhjästä, jokin herättää, kiehtoo, pakottaa reagoimaan tekstin tuottamisella. Siis, että on  a i v a n   p a k k o reagoida johonkin taiteeseen, teksteihin, kuvalliseen, auditiivisen tai vain johonkin elämän eteensä tuomaan hetkeen kirjoittamalla.

*

Näin Patti Smith kertoo, mitä hänelle tapahtui Albert Camusin kotona hänen päästessä tutustumaan yhteen kirjailijan käsikirjoitukseen:

”Kääntelin sivuja varovasti ja ihastelin jokaisen arkin esteettistä kauneutta. Sadan ensimmäisen vesileimalla varustetun arkin vasempaan reunaan oli painettu ”Albert Camus”, mutta loput eivät olleet nimikoituja, ikään kuin Camus olisi kyllästynyt oman nimensä näkemiseen. Monilla sivuilla oli runsaasti hänen määrätietoisia merkintöjään: rivejä oli huolellisesti muotoiltu uudelleen, osia tekstistä oli päättäväisesti vedetty yli. Sivuilta välittyi vaikutelma tehtävästä, jolla oli täsmällinen tavoite – malttamattomasta sydämestä, joka työnsi edellään kirjan lopetuskappaleen päätössanoja, viimeisiä, jotka hän koskaan oli kirjoittava.

Olin kiitollisuudenvelassa Catherinelle siitä, että sain tutustua hänen isänsä käsikirjoitukseen ja että minulle oli järjestetty tilaisuus syventyä näihin kallisarvoisiin hetkiin, pyytämättäni. Vähitellen kuitenkin huomasin, että keskittymiskykyni alkoi tuttuun tapaan ailahdella. Koin jälleen samaa pakottavaa tarvetta, joka estää minua antautumasta täydellisesti taideteoksille ja kiskoo minut lempimuseoni saleista oman luonnonpöytäni ääreen. Se pakottaa minut sulkemaan Song of Innocensen – jotta voisin kokea, Blaken lailla, välähdyksen jostakin jumalallisesta, josta myös voisi syntyä runo.

Siinä on suuren taideteoksen ratkaiseva voima: se sysää meidät liikkeeseen. Ja yhä uudelleen minut valtaa hybris, joka uskottelee minulle, että kykenen vastaamaan tuohon kutsuun.”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Patti Smith: Omistautuminen

Alkuteos: Devotion (2017)

2018 Siltala

suomennos Antti Nylén

126 sivua

arvostelukappale

*

Muita kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyviä pohdintoja blogissa:

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Hermann Hesse: Maailmankirjallisuuden kirjasto

Marguerite Duras: Kirjoitan

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

Olen viettänyt aikaa pohtiessani miten suhtautua esseekirjallisuuteen. Olen mielestäni huono lukemaan esseitä. En ymmärrä miksi lukea jonkin yksittäisen ihmisen mielipiteitä ja ajatuksia ajankohtaisuuksista, ikuisuuksista, itsestään. En ole oikein koskaan saanut kiinni ajatuksesta, että miksi minun tulisi olla samaa mieltä tai eri mieltä jonkin vaikuttajatyypin kanssa, jolla on rohkeutta ja sisältöä jakaa omia ajatuksiaan.

Rafael Donner on julkaissut aiemmin tänä keväänä esikoisesseekokoelmansa ja se on aiemmin lukemiani esseitä ja esseekokoelmia intiimimpi. Hän on laittanut oman henkilökohtaisen elämänsä huomion kohteeksi ja keskustelun aiheeksi. Rafael Donnerin esseet ovat omaelämäkerrallisia. Hän käy läpi muistojaan, elämänkokemuksiaan, jakaa lukijalle tuntojaan ja opetuksia, jotka nämä elämänkokemukset ovat hänelle tuottaneet. Kyse ei ole kuitenkaan vanhasta miehestä vaan alle kolmekymppisestä nuoresta miehestä. Mistään koko elämän tilinpäätöksestä ei ole kyse. Ei katsota pitkälle taaksepäin ja jaeta viisautta mittavasta elämänkaaresta jälkipolville. Ei-ei. Tässä esseekokoelmassa on mielestäni kyse jostakin muusta.

Mutta minulla on ongelma ja se liittyy esseisiin kirjallisena lajina. En saa siis kiinni ajatuksesta, miksi lukisin yhden minulle tuntemattoman ihmisen ajatuksia, mielipiteitä ja niin edelleen. Mikä ongelma tässä on? Eihän minun tarvitse olla heidän kanssaan samaa mieltä tai eri mieltä. Olen tullut siihen tulokseen, että en osaa seurata mielipidevaikuttajia. Jaan mentaalisen mielikuvan: Olen se, joka törröttää keskellä peltoa fiilistellen vaikka taivasta ja ruohonkorsia ja jossakin vaiheessa havahdun ihmettelemään minne kaikki muut menivät.

Olen aiemmin kuitenkin ihastunut yhteen esseekokoelmaan, mutta se olikin lyyrisempää sorttia. Kyseessä oli Monika Fagerholmin & Martin Johnsonin Meri. Lyyrisessä esseessä sekoittuu fakta ja fiktio. Niissä on edelleen lainauksia ja kontekstualisoidaan aihetta, jota käsitellään, mutta fragmentaarisemmin. Voi olla, että mitään yhtä tai kahta pointtia ei ole vaan tunnelmoidaan, kelaillaan, funtsaillaan kaikessa rauhassa. Sopii hyvin sellaiselle, joka jää fiilistelemään keskelle peltoa auringon jälkiä ruohomeressä.

Tänä keväänä olen kuitenkin ottanut oikein asiakseni saada luettua useamman esseekokoelman. Ja olen onnistunut tavoitteessani. Ja silti painin mm. sen ongelman kanssa, että en pääse kommunikoimaan vastavuoroisesti tekstin kanssa. Teksti on yksisuuntainen media. Se ei vastaa kysymyksiini, jotka lukemisen aikana heräävät ja en pääse väittelemään sen kanssa. Fiktiota lukiessa tätä ongelmaa ei ole. Olen lukijana roolissa ”uskoa” kaiken mitä kirjailija kertoo. Sama runoja lukiessa, mutta silloin olen fiktiota (romaanit, novellit) enemmän kiinni kielessä ja muodossa, jotka ovat sisällön lisäksi tärkeä osa lukukokemusta. Tietokirjallisuutta lukiessa kaipaan infon kontekstualisointia ja kirjoittajalta lähdekritiikkiä. Omaelämäkerrat, muistelmat ja erityisesti autofiktio ovat minulle haasteellisia luettavia, sillä olen kiinni vain yhden ihmisen kirjallisesti valikoidussa todellisuudessa ja se rassaa minua. En osaa olla kiinnostunut yksittäisestä (ainakaan minulle tuntemattomasta) ihmisestä ja hänen ajattelustaan.

Lukukokemukseni on usein esseekokoelmien parissa kahtalainen:

a) Annetaan otsikko/aihe, jota kirjoittaja käsittelee ja lähden lukemaan. Lukukokemukseen tulee omat ennakkokäsitykseni, -tietoni, -kokemukseni ja -tunteeni aiheesta. Innostun, olen samaa mieltä, hymistelen ja myhistelen, ”onpas fiksu tyyppi!” kunnes tajuan, että hän ajattelee esittelemästään asiasta samoin kuin minä ja sitten lukutunnelmani latistuu: olen hakeutunut kuplaan. Hyvä siellä on toki olla.

b) Annetaan otsikko/aihe, jota kirjoittaja käsittelee ja lähden lukemaan. Lukukokemukseen tulee omat ennakkokäsitykseni, -tietoni, -kokemukseni ja -tunteeni aiheesta. Innostun, olen samaa mieltä ja olen eri mieltä, olen hyvin paljon eri mieltä, jokin kirjoittajassa tai tekstin asenteessa ärsyttää minua, haluan esittää lisäkysymyksiä, väitellä vastaan ja tajuan, että turhaa on kirjan kanssa käydä dialogia kun teksti on stabiili entiteetti, ja lopulta: ”onpas epämukava lukukokemus!” kunnes tajuan, että voin sulkea kirjan ja lopettaa lukemisen: hakeudun kuplaan. Hyvä siellä on toki olla.

Kumpaan ryhmään Rafael Donnerin esikoisesseekokoelma kuuluu esseiden lukukokemuksissani? Tuli reippaasti lähemmäksi lukukokemusta a, koska olin monesta hänen esittelemästään kokemuksesta ja asenteestakin samaa mieltä. Joihinkin pystyin myös samaistumaan ja pääsin kelailemaan omaa menneisyyttäni. Positiivista. Mutta lukukokemus kosketti myös b:tä, sillä esseissä oli ajatuksia ja mielipiteitä,  joista en todellakaan ollut samaa mieltä. Pysähdyin. Joskus kelailin, miksi ärsytti ja joskus vain harpoin yli, koska en onnistunut tavoittamaan edes sujuvaa oppimiskokemusta siitä, että kohtaisin itselleni jotakin erilaista ja oppisin siitä.

Omaelämäkerrallisuus on kokoelman juttu ja vaikka se funkkasi hyvin, niin se paikoin ärsytti minua. Olen jälleen joutunut yhden ihmisen pään sisälle, hänen ajatustensa, kokemustensa, tunteidensa ja mielipiteidensä yksisuuntaiseksi vastaanottojaksi. Minut on istutettu alas huoneeseen, istun yksin ja kuuntelen korokkeella minulle itsestään esitelmää pitävää henkilöä, jota en tunne. En saa esittää kysymyksiä. Vaihtoehtoni on joko pikakelaus tai uloskävely. Pikakelaus on tekstissä harppomista ja uloskävely on lukemisen lopettaminen. Donnerin kokoelman kohdalle joskus pikakelailin, mutta en kertaakaan kävellyt ulos.

Ja jo vain – minulla on edelleen ongelma esseiden lukemisen suhteen. Tämän kevään esseiden lukukeilut ja -siedätys eivät parantaneet minua. Ja kenties olen edelleen lyyrisemmän esseen lukijatyyppiä (Monika Fagerholm ja Martin Jonson edellä). Olen iloinen tästä oivalluksesta.

Haluan kuitenkin kirjoittaa vielä Rafael Donnerin esseekokoelmasta.

*

Rafael Donner kirjoittaa itsensä kautta ja siitä alaotsikko omaelämäkerrallinen essee. Siis yksi essee. Sellaiseksi hyvin laaja. Oli kyse sitten yhdestä esseestä tai esseekokoelmasta, niin kirja on jaettu esipuheen ja loppusanojen välissä 14:sta osastoon. Niiden otsikot ovat laajoja ja ihmisyyteen syvälle meneviä tunteita, jotka tuntuvat toimivan kuin (näennäisinä) vastinpareina tai toisaalta symbioottisena pareina suhteessa toisiinsa: heikkous ja vahvuus, yksinäisyys ja itsevarmuus, hulluus ja vapaus, häpeä ja ylpeys, miehekkyys ja katkeruus (vastinpari?), tietämättömyys ja itsekkyys sekä lopulta huoli ja usko. Näitä laajoja teemoja Rafael Donner käsittelee omien elämänkokemustensa ja itsenäisen ajattelunsa kautta. Intertekstuaalisuutta muihin kirjallisiin teoksiin, ajattelijoihin tai taiteisiin on vähän, mutta edelleen: omaelämäkerrallisuus on keskeisin reaktiopinta ja kasvualusta esseiden sisällölle ja johtopäätöksille.

Luin kirjaa oman aikamme nuoren aikuisen, kaupunkilaisen ja kulttuuriherkistetyn ajattelumaailman ja todellisuuden kuvauksena. Donner on kasvanut varakkaassa ja Suomen mittakaavassa vanhassa kulttuuri- ja sivistyskodissa. Hän on päässyt toteuttamaan itseään, toimii taiteen kentällä (lyhytelokuva-ala), saanut elää lapsuutensa idyllisessä maalaismaisemassa, myöhemmin mm. sukunsa vanhassa kaupunkiasunnossa Kruununhaassa, saanut matkustaa maailman ääriin ja niin edelleen.

Rafael Donner on realistisella tavalla tietoinen omasta etuoikeutetusta asemastaan: skandinaavinen valkoinen mies, jolla taloudellinen turva perhetaustansa takia. Hän ei onneksi hiero ikävällä tavalla taustaansa lukijansa naamaan. ”Olen Jörn Donnerin poika” – korttia käytetään vähän. Rafael Donnerin elämä ei herättänyt minussa kateutta tai ärsyttänyt minua. Miksi? Mahdollisesti sen tähden, että hän jakaa itsestään ja menneisyydestään todella kipeitä ja häpeällisiä tunteita ja muistoja. Häntä on kiusattu eri tavoin, hän on kokenut voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta, kokenut psykoottisen todellisuudesta pelottavalla tavalla irtaannuttavan kokemuksen (juoppoputkan hulluus vai juoppohulluus putkassa?), pyristellyt eroon löytääkseen omansa tiensä ja paikkansa. Esseet eivät kuitenkaan ole vain masentavaa ja ajoittain myötähäpeääkin aiheuttavia lukukokemuksia. Synkkiin vesiin ja sävyihin ei hukuta vaan Donner reflektoi niitä: erittelee mitä tapahtui, miten tulkitsee tapahtuneen, miten tunsi ja mitä oppi.

Jos olisin täti-ihminen, niin toteaisin, että ”onpas fiksu nuori mies”. Ja kun en ole täti-ihminen, niin totean, että ”kiitos kun jaoit”.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin – omaelämäkerrallinen essee

suom. Laura Jänisniemi

2018 Teos & Förlaget

Kannen kuva: Titus Poutanen

Ulkoasu: Ulla Donner

207 sivua

Arvostelukappale

*

Joitakin esseitä tai esseekokoelmia blogissa:

Markku Envall: Tavaratalo taivasalla

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri

Juha Hänninen: Kuolemme vain kerran

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Kulttuuri kukoistaa

Aurinkoon tuijottelua