2 x Adelaida Garcia Morales: Etelä ja Vampyyrin logiikka

Adelaida Garcia Morales (1945-2014) on minulle ollut aiemmin tuntematon espanjalainen kirjailija. Hänen nimensä nousi esille kootessani paikallisen kunnallisen kirjastoni lukupiirille listaa Espanjassa julkaistusta kirjallisuudesta. Luin melkein yhdeltä istumalta kaksi häneltä suomennettua kirjaa: Etelän ja Vampyyrin logiikan. Olen erittäin iloinen, että löysin hänen teoksensa!

Garcia Moralesin kenties tunnetuin ja menestynein teos on Seireenien hiljaisuus (El silencio de las sirenas), jota en ole vielä lukenut, mutta on nousemassa aktiiviseen lukupinooni kunhan saan sen käsiini. Etelä (El Sur seguido de Bene) kattaa sisälleen kaksi mystistä novellia: Etelä ja Bene. Etelästä on tehty joskus aikoinaan filmatisointi (El Sur, 1983, ohj. Victor Erice). Oletan suomennoksen kannen kuvan olevan stillkuva elokuvasta.

Tässä blogitekstissä kerron joitakin lukutunnelmia, mitä Etelä, Bene ja pienoisromaanilta vaikuttava Vampyyrin logiikka minussa herättivät. Toivottavasti saan Seireenien hiljaisuuden pian luettavakseni ja kenties siitäkin naputan joitakin lukutuntuma-ajatuksiani tänne blogiin, mutta jos en, niin ainakin Instagramissa sitten. Minulla on ollut parin vuoden ajan melko aktiivinen Instagram-tili: Kosminen K, jossa julkaisen kaikista lukemistani kirjoista kuvan jonkinlaisella esittelyllä kirjan jättämistä ajatuksista. Kaikki lukemani kirjat eivät siis ehdi blogiin asti – valitettavasti. Tervetuloa seuraamaan minua instassa! 🙂

Mutta asiaan!

Etelä ja Bene ovat novelleja, joissa kummassakin keskushenkilönä ja kertojana toimii nuori tyttö (eivät sama henkilö). He asuvat perheensä talossa maaseudulla syrjässä, eristäytyneenä ja eristettyinä. He ovat usein yksinäisiä vailla kunnollista tai onnistunutta kontaktia ikätovereihin ja heillä on problemaattinen suhde myös vanhempiinsa. Adriana (Etelä) kertaa suhdettaan edesmenneeseen isäänsä, jolla oli salaisuuksia ja erikoisia kykyjä lapsen silmin. Angelan (Bene) isä on myös poissaoleva lastensa elämästä jäätyään leskeksi. Mutta ero näiden kahden novellin välillä suhteessa kertojaansa on siinä, että siinä missä Etelä keskittyy kertojansa Adrianan muistoihin ja tuntoihin isästään niin Bene keskittyy enemmän Angelan kotitaloon palvelustytöksi tulleen nuoren naisen Benen mystiseen taustaan, henkilöhistoriaan ja erikoisiin tapahtumiin, jotka Benen myötä tulevat koko talon asukkaiden koettavaksi. Bene on menneisyytensä riivaama nuori nainen, joka vaikuttaa aavemaiselta, oikukkaalta, paholaismaiselta talon muulle väelle.

Kummassakin novellissa on kuoleman merkitsemiä ja naamioittamia ihmisiä, jotka raunioituvat vähitellen. Kertojana ja todistajina toimivat lapset, jotka joutuvat novelleissa mystisten tapahtumien keskiöön. Lukija ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei. Mikä on lapsen mielikuvistusta ja mikä on lapsen totta. Tämä häilyvä raja on yksi Garcia Moralesin novellien kiehtovuuden syitä minulle. Novelleista Bene tulee lähelle myös kauhuromantiikkaa (gotiikka), sillä sen tunnelma on paikoin hyvin jännittävä mysteeri kuljettaessa kertomusta kohti kohtalokasta arkiymmärryksen rajat ylittävää lopetustaan.

Vampyyrin logiikassa kertojana toimii aikuinen noin 40 -vuotias nainen. Hän on opettaja Madridissa, mutta palaa lapsuuden ja nuoruuden kaupunkiinsa Sevillaan saatuaan sähkeellä tiedon veljensä kuolemasta. Tästä käynnistyy muutaman päivän tapahtumaketju, jonka aikana hän pyrkii selvittämään mitä hänen veljelleen on todellisuudessa tapahtunut ja onko hän edes kuollut. Nainen tutustuu muun muassa veljensä entiseen tyttöystävään nuoreen Maraan, veljen ystävään Pabloon ja erikoiseen Alfonsoon, jolla tuntuu olevan voimakas elinvoimat lähipiiriläisistään vievä voima ja jonka lumoukseen hän myös lankeaa. Pablo väittää Alfonson olevan jonkinlainen vampyyri, joka ei ime uhrinsa verta, mutta elinvoimaa kylläkin.

Vampyyrin logiikka ei heti lukemisen jälkeen jättänyt minuun erityistä vaikutusta toisin kuin esimerkiksi Etelä. Mutta aikani lukukokemusta sulateltuani Alfonson erikoiset voimat ja veljen kohtalo heräsivät henkiin ja tulin ajatelleeksi, että tämän kirjan voisi lukea uudelleen. En lukijana kuitenkaan ajautunut Alfonso pauloihin, en eläytynyt siihen nähden kertojan kokemuksiin, mutta jälkeen päin jäin pohtimaan narsistisia piirteitä Alfonson henkilöhahmossa. Hän manipuloi ihmisiä taitavasti ja hänen henkilöhahmoonsa oli kirjoitettu sisälle jokin mystinen vetovoima, jonka takia hänen lähipiirin ihmiset ovat hänelle helposti ohjailtavissa. Osa heistä uskoo olevansa jollakin tavalla erityisyksilöitä, mutta tämä on vain Alfonson heille uskottelemaa harhaa. Myös mustasukkaisuus riivaa Alfonson vaikutuspiirissä olevia ihmisiä. Tämän kaltaiset ihmisiä valheilla rakentavat ja toisaalta hajottavat valtapelit sairastuttavat ihmisiä. Vampyyrin logiikka on kirjan takakansitekstin mukaan sekoitus murhamysteeriä ja rakkausromaania, mutta kutsuisin kirjaa myös väljillä määrittelyillä psykologiseksi romaaniksi.

*

Näistä kolmesta tarinasta Etelä nousi toistaiseksi suosikikseni Garcia Moralesin proosataiteesta. Siinä nuori tyttö Adriana asuu vanhempiensa ja talossa muiden asuvien naisten kanssa syrjässä kaikesta kaupunkimaisesta maailmanmenosta. Adriana ihailee ja rakastaa isäänsä hyvin paljon ja heidän välillään on sanaton ymmärrys. Heitä yhdistää esimerkiksi pienen heilurin käyttö, jolla voi löytää piilossa tai kadoksissa olevia asioita. Tämän vastapainoksi tarinaan tulee synkkiä sävyjä, sillä Adriana kokee myös surua ja pettymystä isänsä sulkeutuneisuudesta, jonka syy valkenee lukijalle vähitellen tarinan edetessä. Oman ahdistavan tunnelmansa kirjaan tuo erikoisen Adrianan kasvu ympäristössä, joka on syvästi uskonnollinen. Niin Adrianaa kuin hänen isäänsä epäillään olevan jollakin tavalla syntisen pahoja. Todellisuus on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi ja samalla hyvin inhimillinen.

Etelässä kertojana toimiva Adriana muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan isänsä kautta ja puhuttelee isäänsä. Kirja on paikoin hyvin koskettava, mutta itseäni kirjassa kiehtoi se kuinka asioita, ihmisten välisiä suhteita ja tunteita kyettiin kuvaamaan viittaamatta niihin suoraan. Näin itse asiassa myös Vampyyrin logiikassa. Oma tärkeä roolinsa on myös sillä mitä jätetään sanomatta ja lukemisen aikana voi rakentaa tarinaan merkityksiä ja lopulta kenties näennäisen yksinkertainenkin tarina kasvaa aikamoisiin mittoihin.

Garcia Moralesilla on mielestäni ollut erityinen tai ilmiöimäinen kyky kuvata syrjäytyviä ja syrjäytettyjä ihmisiä ja lapsen tulkitsemaa todellisuutta ja maailmaa. Garcia Moralesin tarinat voivat vaikuttaa koruttomilta, mutta ne eivät ole mustavalkoisia vaan kompleksisia ja jättävät jäljen, jos on niiden tarjoamalle maailmalle avoin.

Lainaus novellista Etelä, suom. Tarja Roinila:

” On kummallista, että lapsuuteni kaikkien voimakkaimmat kokemukset syntyivät tuosta näkymättömästä asiasta, jota ei siis oikeastaan ollut olemassakaan. Muistan kuinka istuimme kahdestaan puutarhassa tuntikausia ja pelasimme peliä, jonka olit keksinyt vain meitä varten. Minä piilotin jonkin esineen, ja sinä etsit sen sitten heilurin avulla. Et usko, kuinka kovasti yritin löytää jotakin oikein pientä, niin näkymätöntä kuinka suinkin. Piilotin leivänmurun kiven alle ruusupensaan juurelle, laitoin kukan terälehden kellumaan kaivon sameaan veteen tai sujautin salaa johonkin pikkukiven, jonka vain minä tunnistin. En siksi että olisin yrittänyt harhauttaa sinua. Oli vain niin ihmeellistä yhä uudelleen todeta, että onnistuit ratkaisemaan kaikkein mahdottomimmatkin arvoitukset. Usein katselin pimeän tuloon asti, kuinka liikuit hitaasti heilurin osoittamaan suuntaan, lähestyen paikkaa jonka minä olin salaa valinnut. Silloin puutarhan rikkomaton rauha ja hiljaisuus valtasivat mieleni ja muuttivat todellisuuden unen kaltaiseksi.” (s. 10-11)

*

E3788F72-85A4-48B0-B462-D3D7E5ADC0C6.JPG

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Adelaida Garcia Morales: Etelä

Kaksi novellia: Etelä ja Bene

Alkuteos: El Sur seguido de Bene

Suomentanut: Tarja Roinila

1992 Like

94 sivua

kirjastosta

*

Adelaida Garcia Morales: Vampyyrin logiikka

Alkuteos: La lógica del vampiro (1990)

Suomentanut: Satu Ekman

1995 Like

165 sivua

kirjastosta

*

Lisää mystisiä tarinoita blogissa

Vanhan Japanin taruja

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

Tuntematon: Lazarillo de Tormes

Lazarillo parka!

Onnettomuudesta onnettomuuteen käy Lazarillon tie. Lazarillo siirtyy isännältä toiselle. Hän on köyhän perheen poika, jonka äiti on antanut pois kenties toivoen parempaa tulevaisuutta jälkikasvulleen. Elämä on rankkaa. Lazarillon ensimmäinen isäntä on viheliäs sokea, joka ei kohtele Lazarilloa hyvin. Apupojalle jää jämät (jos sitäkään) päivän kerjuista ja muista satunnaisista ”työkeikoista”. Lazarillo ovelana poikana kyllä onnistuu huijaamaan ikävää isäntäänsä kunnes saa tarpeeksi ja karkaa.

Elämä ei parane isäntää vaihtamalla. Seuraava on edellistä viheliäämpi. Kirkonmies, joka on niin kitsas, että antaa Lazarillo-paralle vain muutaman sipulin viikossa ruuaksi kun itse mässäilee runsain antimin. Lazarillo päättää jälleen vaihtaa maisemaa. Kirkonmiehen luota paettuaan alamäki kuitenkin jatkuu. Lazarillon tulevat isännät ovat järjestäen joko kyvyttömiä huolehtimaan pojasta tai muuten vain niin ikäviä tyyppejä, että Lazarillo joutuu turvautumaan kyseenalaisiin keinoihin selviytyäkseen hengissä. Lopulta onni kääntyy Lazarillon elämässä.

*

Lazarillon tarina oli minulle osattomuuden ja köyhyyden kuvaus tilanteessa, jossa yhteiskunnallisten tukiverkostojen puuttuminen tarkoittaa alistumista elämään, joka on päivittäistä selviytymistaistoa. Kirja on julkaistu Espanjassa 1500 – luvulla ja tarttuu onnettomuuden kuvausten lomassa ilkikurisesti aikansa yhteiskunnallisiin ongelmakohtiin. Kirjan julkaisuajankohtana katolinen kirkko on ollut keskeinen vaikuttaja, josta Lazarillon tarinan edetessä ei anneta kovin ylevää kuvaa tai ainakaan sen edustajista. Kirkonmiehet ovat armosta kitsaita ja köyhempää kansanosaa hyväksikäyttäviä, ja joille oma hyvinvointi ja asema ovat tärkeämpiä kuin sairaanloisen nälkäinen nuori poika. Kirkonmiehistä erillinen (mutta kirkon liepeillä ja samalla kiinni kirkon ydinbisneksessä oleva) ammattiryhmä ovat anekauppiaat, jotka nekin Lazarillon todellisuudessa ovat vain omaa etua tavoittelevia huijareita, joiden kanssa yhteenlyöttäytyvät jopa paikalliset lainvalvojat. Lazarillon elämä on pelkkää kärsimystä, nälkää ja väkivaltaa, koska häneltä puuttuvat resurssit ja tukirakenteet elää jollakin tavalla kunnollista elämää.

*

Lazarillo de Tormes on tuntemattomaksi jääneen pilkkakirvestä käyttäneen sanasepon hengentuote 1550 – luvun Espanjasta. Kirjan suomentajan Arto Rintalan mukaan kyseessä on lajinsa ensimmäinen veijariromaani ja ”monessa suhteessa vallankumouksellinen teos”. Rintalan kirjaesittelystä selviää lisäksi, että katolinen kirkko sensuroi kirjan melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Se pilkkasi kirjallista pyhimysperinnettä, sillä elämäkertoja kirjoitettiin tuolloin ainoastaan pyhistä. Toki jo tarinan sisältökin on sellainen, että kirkolle lienee tullut kiire vaimentaa sen napakka pilkka. Lazarillon tarina on ajan huumorin keinoin esitettyä kritiikkiä toisen hädästä piittaamattomille kirkonmiehille ja huijausbisnestä ylläpitäville anekauppiaille. Kirja näyttää kieltä epätasa-arvolle ja asemastaan humaltuneille oman navan tuijottajille. Pilkka ei kuitenkaan ole nykylukijalle erityisen tärpättistä, mutta osunut kohteeseensa omana aikanaan.

Kirjan rakenteelle on ominaista edetä episodista toiseen Lazarillon elämässä. Luvut muodostuvat sen mukaan minkälaisen isännän palveluspoikana Lazarillo kulloinkin on. Tarina etenee jouhevan lupsakkaasti ja kirja on nopeasti luettu. Lazarillon vastoinkäymiset ovat ikäviä, mutta niihin kytkeytyy humoristisiakin piirteitä, jos lukija haluaa ne havaita tai tekstistä poimia. Esimerkki tapahtumasarja, jossa Lazarillo huijaa kirkonmieheltä pyhää leipää kirstusta, on aika hupaisa. Lazarillo onnistuu vetämään isäntäänsä höplästä toistamiseen kunnes lopulta hänen kikkailut saada pala leipää hajoavat omaan mahdottomuuteensa. Hupaisaa episodissa oli se, miten Lazarillon isäntä näkee paljon vaivaa ettei leipää vain vahingossakaan joutuisi kenellekään muulle kuin hänelle itselleen. Yltäkylläisyydessä elävän ihmisen pakkomielle suojella katoavaista omaisuuttaan tekee hänestä naurettavan.

Itseäni ihmisten kokema osattomuus ei naurata. Kirja ei siis kokonaisuudessaan ollut minulle mikään ratkiriemukas naurupyrskähdysten kavalkaadi. Ajallinen etäisyys Lazarillon maailmaan on myös sen verran pitkä, että en luultavasti päässyt kirjan huumoriin aina sisälle. Jälkeen päin tulin kyllä ajatelleeksi, että tämä kirja jos mikä on varmasti ollut omiaan aikansa toritapahtumien ja kapakoiden ohjelmistossa luettuna, mutta myös jonkin teatteriryhmän esittämänä.

Lazarillo de Tormes on länsimaisen kirjallisuuden historiassa yksi veijaritarinoiden esikuva ja pelletöötin tahdittama käynnistyspotku veijarikirjaperinteeseen, johon kuuluivat Miguel de Cervantesin Don Quijote (1606/1615) ja monet muut kertomukset myöhempinä vuosisatoina, joiden asenteena on yhden antisankarin keinoin kritisoida valtaapitäviä. Arto Rintala mainitsee Lazarillon esipuheessa esimerkiksi Saksasta Grimmelshausenin kirjan Seikkailukas Simplicissimus (1669) ja Englannista Daniel Defoen Moll Flanders’n (1722) ja Jonathan Swiftin Gulliverin retket (1726). Lisäksi hän esittää, että Aleksis Kiven Seitsemän Veljestä (1870) kotimaisesta kirjallisuushistoriasta on veijariromaanivaikutteinen.

Kuitenkin jo ennen 1500 -luvun Espanjaa antiikissa osattiin pilkata valtaapitäviä ja turhantärkeitä ihmisiä sekä kertoilla tarinoita antisankareista, joille tuntuu tapahtuvan kaikki mahdollinen ja siinä ohessa mahdotonkin. Yksi klassikko tältä ajalta on Lucius Apuleiuksen (n. 123-180 jaa) Kultainen aasi ja toisena mainintana haluan jakaa Apuleiuksen aikalaisroomalaisen Lukianos Samosatalaisen (n. 125-180 jaa), jonka fantastis-satiiriset kertomukset ajallisesta etäisyydestään huolimatta ihastuttavat ja naurattavat minua edelleen.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tuntematon: Lazarillo de Tormes

Alkuteos: La vida de Lazarillo de Tormes, sus fortunas y aversidades (1554)

Suomennos, esipuhe ja selitykset: Arto Rintala

2012 Faros kustannus

125 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Muita (anti)sankareita blogissa

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Savien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Päivän ja koko elämän mittaisia sankareita (mm. Paroni von Münchhausen)