Tacitus: Germania

Gaudeamuksen julkaisema ja Tuomo Pekkasen suomentama ja selityksin ohjeistama uusintapainos Tacituksen Germaniasta (arviolta v. 98) oli minulle kiinnostavaa kirjallisuutta. En ole erityisen kiinnostunut germaaneista, mutta olen kiinnostunut muun muassa antiikin maailmankuvasta, ihmiskuvasta, kulttuurista ja niin edelleen. Publius Cornelius Tacitus (n. 55-120) oli historioitsija, joka Germanian lisäksi kirjoitti muun muassa Rooman keisarien historiasta (Historiae ja Annales, suom. Keisarillisen Rooman historia).

Uusintapainos Germaniasta on kattava kokonaisuus oman aikansa maantiedettä, kansatiedettä ja kulttuurintutkimusta. Kirja pitää sisällään ensinnäkin johdannon, jossa lukijalle kerrotaan mm. Tacituksen käyttämistä lähteistä, käsitellään Tacituksen käyttämää latinaa ja pohditaan kirjan vastaanottoa ja myöhempää vaikutushistoriaa. Germaniaa on menneinä vuosisatoina käytetty poliittisiin ja kansallisaatetta nostattaviin tarkoituksiin. Pekkanen arvioi Germanian olevan kuitenkin maantieteellis-kansatieteellinen tutkielma ilman erityistä poliittista intentiota. Historioitsijana Tacitus on kerännyt tietoa pääosin erilaisista omana aikanaan saatavilla olevista kirjallisista lähteistä kansanryhmästä, jota vastaan Rooma on sotinut.

Varsinainen Tacituksen teksti on painoksessa julkaistu kahteen kertaan. Ensimmäisenä Tuomo Pekkasen suomennos ja toisena Textus Latinus Germaniasta kaikille latinan taitoisille. Tacituksen alkuperäinen teksti ei ole säilynyt vaan antiikin kirjallisuudelle tyypilliseen tapaan nykylukijat saavat lukea kopioiden kopioita. Varhaisin Germaniasta tiedetty käsikirjoituskopio on 800 -luvulta. Se ei ole kuitenkaan säilynyt meidän päiviin asti vaan siitä tehdyt painokset 1400 -luvulta.

*

Germania käsittelee germaanien asuinaluetta ja tapoja, tarkennettuna esimerkiksi maantiedettä, alueen olosuhteita, elinkeinot, viljelyskasvit, sodankäynnin merkityksen, arkkitehtuurin, uskomusjärjestelmän, yhteiskunnallisen järjestäytymisen, joitakin kulttuurisia tapoja ja antaa arvion germaanien luonteenpiirteistä. Tämän jälkeen käydään läpi kaikki germaaneihin kuuluvat heimot ja ryhmät, sisältäen ”ihmeen villit ja viheliäisen köyhät” fennit. Joihinkin Tacituksen antamiin tietoihin nykylukija voi suhtautua kriittisyydellä ja Pekkanen korjaakin kirjan selitysosiossa nykytutkimuksen valossa joitakin kohtia. Silti teosta on kiitelty monin paikoin paikkansa pitäväksi.

Mitä Tacitus sitten kertoo germaaneista? Alla joitakin huomioita.

Luonnonolosuhteet ja ilmasto ovat karaisseet germaanit omanlaisekseen kansaksi, joilla on ”tuikeat silmät, punertavat hiukset ja kookas ruumis” ja että ”janoa ja hellettä he eivät siedä lainkaan” (s. 24), mutta ovat tottuneet pakkasiin ja paastoamiseen. (pohdin: nälkään?). Luonnonrikkauksia kuten hopeaa germaaneilla ei ole ja he eivät ole niistä Tacituksen mukaan edes erityisen kiinnostuneita.

Tacituksen mukaan germaanit eivät rakenna talojaan lähekkäin, eivätkä elä kaupungeissa vaan rakentavat kotinsa metsikköihin ja tasankoihin. Germaanit viljelevät maata. Juomana heillä on ”ohrasta tai vehnästä valmistettu neste, joka on käyttämällä saatu jossakin määrin viinin kaltaiseksi” ja ”ruoka on yksinkertaista: luonnonvaraisia hedelmiä, tuoretta riistaa tai piimää. Ilman herkkuja ja erikoisuuksia he torjuvat nälän. Janoon nähden he eivät ole yhtä kohtuullisia. Jos heidän juomanhimoaan tyydytetään toimittamalla heille niin paljon kuin he haluavat, heidät voitetaan yhtä helposti heidän omilla paheillaan kuin asein.” (s.42). Tacitus tietää myös kertoa, että jotkin juomingit äityvät kohtalokkaiksi tappeluiksi ja kuinka noppapelejä he pelaavat kuitenkin ”kumma kyllä vakavissaan ja selvin päin ja osoittavat voiton tai häviön ollessa kysymyksessä niin suurta harkitsemattomuutta, että kaiken menetettyään he viimeisellä ja ratkaisevalla heitolla panevat peliin vapautensa ja itsensä. Hävinnyt menee vapaaehtoiseen orjuuteen. Nuorempi ja vanhempikin antaa köyttää ja kaupata itsensä. Niin itsepäisiä he ovat tässä nurinkurisessa asiassa: itse he sanovat sitä rehellisyydeksi.” (s. 43).

Germaanien uskomusjärjestelmä pohjautuu joihinkin yksittäisiin jumaliin, ja rituaaleina toimivat esimerkiksi ennustaminen ja uhrit (uhrilehtoja). Tacituksen tekstin mukaan germaaneista saa mielikuvan sotaisana kansana, joka käy taisteluita myös toimettomuuttaan. Ja vaikutelmakseni jäi myös, että germaanien yhteisöt rakentuvat sotien ja niiden mukanaan tuoman hierarkian ja moraalin varaan.

Kirjan sivuilla lukija havaitsee helposti Tacituksen (n. 55-120) asenteen barbaariheimoihin. ”Alkukantaisuus” asettuu vastakkain ”sivistyneen Rooman” kanssa, jonka elinolosuhteet Tacituksen mukaan ovat kaiken lisäksi erinomaiset. Näistä kohdista mieleeni tuli muun muassa Vitruvius (90-20 eaa), joka 10:n kirjan kokoelmassa De Architecture kommentoi (kirja VI) eri kansojen fyysisiä ominaisuuksia asuinalueidensa muovaamina. Vitruviuksen mukaan roomalaiset asuvat parhaimmilla alueilla, joten sopivat hyvin esimerkiksi filosofointiin siinä missä pohjoisemmassa elävät ovat (tyhmänpuoleisia) ja hyviä sotilaita (veri vahvempaa mm. ilmaston takia). Tacituksen kirja ei kuitenkaan ole kritiikitöntä Rooman ylistystä vaan hän syyttää omiaan joistakin paheista esimerkiksi avioliittoon liittyen, jossa germaanit Tacituksen mukaan taisivat olla hyveellisempiä. Germania ei kuitenkaan rakennu filosofisiin pohdintoihin kuten etiikkaan ja moraaliin, joten Tacituksen huomatukset jäävät siihen nähden melko sivulliseen rooliin kokonaisuudessa.

Tacituksen tekstiä seuraa selitysosio, joka vaikuttaa hyvin kattavalta kommentaarilta Germaniaan. Se toimii hyvin myös itsenäisenä tekstinä, mutta ei ole tietysti verrattavissa tarkoituksensa takia Tacituksen tekstiin. Selitysosiossa Pekkanen korjaa joitakin Tacituksen antamia tietoja. Nykyään tuon ajan germaaniheimoista tiedetään enemmän, kuva heidän yhteiskunnastaan on monipuolistunut esimerkiksi arkeologisen tutkimuksen myötä. Painoksen lopussa on vielä kirjallisuusluettelo ja hakemisto. Lukukokemus on kuvitettu arkeologisin löydöin mm. kolikoista, patsaista ja suoruumiista.

Germania ei laajuudellaan pyörrytä, joten sen lukee nopeasti. Tacituksen teksti on miellyttävän selkeää ja suomennos helppolukuinen.

*

img_1007

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tacitus: Germania

kirjoitettu arviolta vuonna 98

Kolmas uudistettu painos 2018

Gaudeamus

Suomentanut ja selitykset laatinut: Tuomo Pekkanen

Kannen kuvassa roomalainen pronssipatsas germaanista ajalta 50-150 jKr. Kannen toteuttanut: Jukka Aalto

176 sivua

arvostelukappale

*

Lisää antiikin Roomaa blogissa

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Horatius: Runoudesta

Vitruvius: On Architecture / Arkkitehtuurista / De Architecture (10 kirjaa arkkitehtuurista)

Antiikkia! (listaus kaikista blogiin kirjoittamistani antiikin kirjallisuutta käsittelevistä teksteistä)

 

 

 

Mainokset

Vitruvius: On Architecture / Arkkitehtuurista / De Architecture (10 kirjaa arkkitehtuurista)

Marcus Vitruvius Pollio (n. 90-20 eaa) oli roomalainen arkkitehti ja insinööri. Hän ihaili kreikkalaista kulttuuria ja oli aikanaan erityisen oppinut monella alalla. Hän toimi Julius Caesarin armeijassa 50-luvulla ennen ajanlaskun alkua ja siirtyi eläkkeelle Rooman ensimmäisen keisarin Augustuksen aikana. Vitruviuksen 10 kirjaa arkkitehtuurista on omistettu ja osoitettu keisari Augustukselle.

Vitruviuksen mies. Leonardo da Vinci taisi tehdä hänestä tunnetun. Vitruviukselle ihminen (mies) oli täydellinen mitta ollessaan sopusuhtainen. Täydellisen ihmisen mittasuhteet sopivat myös rakennuksien mittasuhteiksi.

Vitruvius kirjoitti 10 kirjaansa välittääkseen tietonsa eteenpäin ja kirjakokoelma on ainoa kokonaisena säilynyt teos arkkitehtuurista.

Kymmenen kirjaa käsittelevät mm. seuraavia aiheita: arkkitehdin koulutus, arkkitehtuurin periaatteet, terveellisen paikan valitseminen kaupungeille, tuulten vaikutus kaupunkien suunnitteluun, julkiset temppelit, rakennusaineet, erilaiset temppeli- ja pylvästyypit (korintolainen, joonialainen, doorialainen jne.), julkiset rakennukset, teatterit, akustiikka, satamien rakentaminen, optiikka, yksityistalot, teiden päällysaineet, värit ja mistä niitä luonnosta saa, veden löytäminen ja erilaiset vesirakennelmat, astronomia, astrologia, aurinko- ja vesikellot ja erilaiset mekaaniset laitteet, joita tarvitaan rakentamisessa ja sodankäynnissä.

Vitruviuksen kirjat ovat kattava kokoelma Kreikan arkkitehtuurin helmiä, joita hän usein lainaa mainiten lähteet. Hän kommentoi eräässä kirjassaan kuinka plagioijille ja ideoiden varastajille tulisi antaa mittavat rangaistukset ja pitää itse tärkeänä, että hän kertoo aina lähteen, josta on tiedon saanut. Vitruvius myös kehittelee eteenpäin kreikkalaisilta saamaansa tietoa. Esimerkiksi pylvästyyppejä hän laajentaa kehittämällä toskanalaisen pylväsmallin.

Vitruviuksen kirjaa lukiessa voi joskus tulla tuntu kuin lukisi Vanhan testamentin Mooseksen kirjojen tekstiä temppelien ja uhritelttojen rakentamisesta. Mitat ovat tärkeät ja tulevat esille luettelomaisesti. Toisaalta tässä on jotakin viehättävää, koska jos tähän tyyliin pääsee sisälle, niin Vitruviuksen luettelemat rakennusten mittasuhteet heräävät henkiin ja rakennukset ikään kuin rakentuvat lukemisen edetessä. Lukemisen jälkeen edestään voi löytää kokonaisen roomalaisen kaupungin.

Pelkkää luettelointia lukukokemus ei kuitenkaan ole. Erityisesti jokaisen kirjan johdannossa on lukuisia kiinnostavia anekdootteja, pääosin kreikkalaisista, ja Vitruvius jakaa Kreikan ihailuaan lukijoilleen. Hän esimerkiksi kertoo kreikkalaisten urheilukisoista ja toivoo, että kreikan filosofeille suotaisiin samanlaista kunniaa seppeleineen, juhlineen ja patsaineen. Lisäksi kirjan kautta pääsee sisälle roomalaisen oppineen miehen maailmankuvaan.

Vitruvius on näennäisen vaatimaton, vaikka hän tietää paljon ja osaa myös jakaa tietoa selkeästi. Lukijaa ohjataan kirja kirjalta selkeästi (tai nykyään kai luku luvulta). Jokaisen kirjan alussa Vitruvius kertoo tiivistetysti mitä hän on aikaisemmissa luvuissa käsitellyt. Ja ajan maailmankuvat tulee kirjoissa esille. Neljä elementtiä (maa, vesi, tuli ja ilma) ovat keskeisessä asemassa pohdittaessa toki ihmisiä, mutta myös kuinka rakennuksia kannattaa rakentaa ja minkälaiseen ilmastoon ja maaperään. Tuulilla on oma roolinsa. Ne puhaltavat eri suunnista tuoden lämpöä tai viileyttä. Oman aikansa nyt vanhanaikaista oppia etnisistä ryhmistä kirjasta löytyy myös ja Vitruvius vetää paljon kotiinpäin. Roomalaiset asuvat parhaalla mahdollisella paikalla. Ei ole liian kylmä eikä liian kuuma, mikä tekee roomalaisista parhaita ihmisiä ikinä, koska he eivät hänen mukaansa ole luonteeltaan kiihkeän sotaisia ja sopivat ilmanalansa takia filosofointiin. Vitruvius kertoo myös, että esimerkiksi pohjoisessa asuvat ihmiset ovat hyviä sotilaita, mutta tyhmänpuoleisia, mikä Vitruviuksen mukaan johtuu siitä, että he asuvat lähempänä taivasta, jolloin heidän verensä on vahvaa ja runsasta. Sitä sopii ilmeisesti runsaasti vuodattaa ja siitä vahva sotakelpoisuus.

Minulle kirjan kiinnostavinta antia oli päästä sisälle antiikin aikaiseen maailmaan, tapaan nähdä asiat ja siinä ohessa rakennella mielessäni erilaisia asumuksia, teattereita ja temppeleitä. Vitruvius oli oman aikansa ”yleisnero”, joka toimi Rooman hyväksi. Esimerkiksi kuvaillessaan arkkitehdin koulutusta, hän pitää tärkeänä, että arkkitehti tietää monelta eri alalta mahdollisimman paljon. Näitä aloja ovat esimerkiksi geometria, filosofia, musiikki, lääketiede, laki, historia ja astronomia (ei astrologia) ja tämä kaikki pohjautuu kreikkalaiseen koulutukseen, jonka hän itsekin kävi. Luonnontieteet tuohon aikaan olivat osa filosofiaa (ei määritelty tuolloin siten kuten ymmärrämme tänä päivänä filosofian tai filosofian oppiaineen) ja luonnontieteellisiä havaintoja ja havaintokeinoja Vitruvius viljelee paljon. Kaupungin paikan suunnittelu on tärkeää ja kuinka kadut ja rakennukset tulee sijoittaa ja rakentaa on merkittävässä roolissa. Vitruvius ajatteli myös, että arkkitehtuuri on pitkälti luonnon imitointia, josta Vitruvius nosti esille oman arkkitehtuurioppinsa pohjaksi kolme kohtaa: kestävyys, käytettävyys ja kauneus. Arkkitehtuurin (sis. rakennukset, mekaaniset laitteet ja kaupunkien infrastruktuurin) tuli olla siis aikaa kestävää, funktionaalisia (jokin tarkoitus) ja esteettisesti miellyttäviä.

Hän kertoo kirjoittaneensa 10 kirjaa arkkitehtuurista, jotta kreikkalaisten ja samalla hänen oma tietonsa tulisi tallennetuksi. Ja tämä kirjakokoelma onkin ainoa kokonaisena säilynyt esitys antiikin arkkitehtuurista. Vitruviuksen teksteillä on mittavan syvä vaikutus länsimaiseen arkkitehtuuriin ja sen historiaan. Renessanssin aikaan hänestä kiinnostuttiin uudestaan aivan erityisellä tavalla. Hän on vaikuttanut esimerkiksi firenzeläinen kuvanveistäjä ja arkkitehti Filippo Brunelleschiin (1377-1446), yleisnero Leon Battista Albertiin (1404-72), arkkitehti ja arkkitehtikirjailija Daniele Barbaroon (1514-70) ja Venetsiassa aktiiviseen arkkitehti Andrea Palladioon (1508-80). Ja 1700-luvulla Vitruviuksesta kiinnostuttiin uudelleen (renessanssin kautta), mikä on vaikuttanut puolestaan hyvin karkeasti todeten kaikkeen siihen arkkitehtuuriin, joka tuolloin ja myöhempinä vuosisatoina imitoi antiikin rakennuksia. Kelatkaa kaikkia julkisia rakennuksia pylväineen ja niin edelleen.

Luin kirjan englanniksi (ei ole suomennettu) ja oma kotikirjastoversioni on mallia Penguin Classics. Sen on arkkitehtuuriin ja antiikkiin (klassisiin aineisiin) perehtyneinä kääntänyt Richard Schofield ja johdannon kirjoittanut Robert Tavernor. Kirja on lähdeviitoitettu huolella ja sisältää lukuisia minun pääni iloisesti räjäyttäviä kuvia mm. Barbarolta 1500-luvulta ja Torsten Schroederlta, meidän ajalta), joista jälkimmäinen on piirtänyt lisää kuva-aineistoa niistä teemoista, joita Barbaro ei ole käsitellyt.

Vitruviuksen kirjojen lukukokemus on intensiivinen, jos haluaa ymmärtää tai sisäistää joka ikisen nippelitiedon. Luin osan tekstistä kursorisesti omien kiinnostusteni mukaan. Sotimiseen liittyvät härvelit eivät kiinnostaneet ja minulle ei tuottanut ongelmia harppoa näiden yli. Muuten kirja on minulle todella kiinnostava upotus antiikin tutkimuksen näkökulmasta ja antiikkiin kreikkalaisittain ja roomalaisittain. Olen aikaisemmin lukenut antiikista pääosin näytelmiä, filosofiaa (sis. luonnontieteen) ja ajan historiateoksia, mutta en tätä. Tässä tuntuu yhdistyvän moni aihe ja jotenkin mieleeni rakentui kuva siitä, miten kaupunkeja ja rakennuksia on tehty. Rauniot, joita olen elämäni aikana ehtinyt näkemään suhteellisen paljon Kreikassa ja Italiassa, tulivat eläviksi.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Vitruvius: On Architecture (De Architecture)

Marcus Vitruvius Pollio eli noin vuosina 90-20 eaa, ja Arkkitehtuurista – kirjasarja on arvioitu kirjoitetun 20-luvulla eaa.

Penguin Classics 2009

Käännös: Richard Schofield

Johdanto: Robert Tavernor

Lähdeviitoitettu ja kuvitettu

440 sivua

Omasta kotikirjastosta

*

Antiikista olen kirjoittanut mm.

Toiseus Euripideen näytelmissä Medeia ja Bakkhantit

Titus Lucretius Carus: Maailmankaikkeudesta (De rerum natura)

Vergilius: Georgica – Maanviljelijän työt

Ari Saastamoinen: Tuhat tietä Roomaan – matkustaminen antiikin maailmassa

Vergilius: Georgica – Maanviljelijän työt

”Näiden todisteiden ja esimerkkien nojalla väitetään,
että mehiläiset ovat osa jumalallista sielua
ja taivaallisia henkäyksiä: jumala läpäisee kaikkeuden,
maat, meret, pohjattoman taivaan.
Hänestä pieni ja suuri karja, ihmiset, villieläimet
saavat kukin syntyessään aineettoman elämänhengen.
Kaikki oliot palaavat ja yhtyvät hajotessaan häneen,
kuolemalle ei jää sijaa, vaan ne lentävät elävinä
tähtien joukkoon ja kohoavat ylös taivaalle.”

Vergilius eli keisari Augustuksen aikana vuosina 70-19 eaa. Hän nautti keisarinsa sekä mesenaattinsa Maecenas (mesenaatti!) tukea ja runoili jälkipolville Georgican lisäksi paimenrunoutta (Bucolica) ja eepoksen Rooman syntyhistoriasta Troiasta lähtien nimeltään Aeneis. Aeneis on roomalainen vastine Iliaalle ja Odysseialle ja/tai jatkoa siitä mihin Ilias jäi. Georgican lisäksi niin Bucolica kuin Aeneis ovat lukemistoa, joka mielelläni suosittelen. Näistä löytyvät hyvät suomennokset. Toki ihan pakko mainita, että henkilökohtaisesti pidän enemmän kreikkalaisesta paimenrunoudesta (esim. Teokritos), mutta kyllä Vergiliuskin osaa asiansa. 😉

Georgica on maanviljelyn opaskirja: puut, kasvit, suur- ja pienkarja sekä mehiläisten hoito yhdessä runollisessa paketissa. Osa Vergiliuksen (maatalon kasvatti itsekin) on ymmärrykseni mukaan edelleen toimivaa ohjeistusta kasvien ja puiden hoidosta, mutta ei kaikki. Mehiläisistä kirjoittaessaan Vergilius ei tiedä, että kuningatar on merkittävä osa mehiläisyhdyskuntaa. Tämä ei sinänsä yllätä minua, sillä antiikin Rooma usein unohtaa naiset ja keskittyy miehisen voiman, kunnian ja moraalin ylläpitoon. Kreikkalaisilla on vähän sama ”vika”, vaikka joitakin poikkeuksia on.

Georgicassa on mukana politiikkaa ja uskontoa. Kirja on kirjoitettu keisarin suosiossa. Politiikka on kuitekin vähemmistössä, vaikka omanlaisiaan tulkitoja toki jokainen antiikin Roomaa tunteva voi vetää mehiläisistä kertovasta luvusta. Valtataistelua ilmassa. Uskonto läpäisee Georgican varsin hienovaraisesti. Teos sisältää panteismia ja antiikin roomalaista uskontoa kreikkalaisilta lainattuneine jumalineen ja taruineen. Ja kuten monilla antiikin roomalaisilla teoksilla ja aatoksilla, niin tälläkin teoksella on kreikkalaiset esikuvansa, esimerkiksi Hediodoksen Työt ja päivät. Georgican jälki eurooppalaisen viljelys- ja karjanhoitokulttuuriin ylettää keskiajan yli. Teos lienee toiminut parhaiten Välimeren alueen maanviljelys- ja karjanhoitokulttuureille.

Teivas Oksalan proosakäännös on miellyttävää luettavaa. Luin varhaisempina kesäpäivinä tätä vuotta Lucretiuksen De Rerum Natura (Maailmankaikkeudesta) ja kyseessä oli vuosikymmeniä vanha runokäännös, joka sisälsi hankalia heksametrikäännöspyrintöjä vanhahtavilla suomenkielisillä sanoilla. Ei mielestäni kovin onnistunut käännös, vaikka kaikki kunnia Paavo Nurmiselle valtaisasta käännöstyöstä! Teivas Oksalan käännöksen lisäksi lukija pääsee tutustumaan Georgicasta tehtyyn neljännen osan heksametrikäännökseen (suom. Päiviö Oksala), joka sekin omalla tavallaan nautittavaa luettavaa ja vielä varsin luettavaa suomea.

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Vergilius: Georgica – Maanviljelijän työt / proosasuomennos, johdanto ja erittäin informatiiviset viitetekstit Teivas Oksala, Gaudeamus, 1976

240 sivua lainattu kirjastosta. Helmet lukuhaaste 15: kirjassa harrastetaan tai liittyy harrastukseen. Harrastukseni: antiikin kirjallisuus ja puutarhan hoito. 🙂

Lisää antiikkia:

Titus Lucretius Carus: Maailmankaikkeudesta (De rerum natura)