Tacitus: Germania

Gaudeamuksen julkaisema ja Tuomo Pekkasen suomentama ja selityksin ohjeistama uusintapainos Tacituksen Germaniasta (arviolta v. 98) oli minulle kiinnostavaa kirjallisuutta. En ole erityisen kiinnostunut germaaneista, mutta olen kiinnostunut muun muassa antiikin maailmankuvasta, ihmiskuvasta, kulttuurista ja niin edelleen. Publius Cornelius Tacitus (n. 55-120) oli historioitsija, joka Germanian lisäksi kirjoitti muun muassa Rooman keisarien historiasta (Historiae ja Annales, suom. Keisarillisen Rooman historia).

Uusintapainos Germaniasta on kattava kokonaisuus oman aikansa maantiedettä, kansatiedettä ja kulttuurintutkimusta. Kirja pitää sisällään ensinnäkin johdannon, jossa lukijalle kerrotaan mm. Tacituksen käyttämistä lähteistä, käsitellään Tacituksen käyttämää latinaa ja pohditaan kirjan vastaanottoa ja myöhempää vaikutushistoriaa. Germaniaa on menneinä vuosisatoina käytetty poliittisiin ja kansallisaatetta nostattaviin tarkoituksiin. Pekkanen arvioi Germanian olevan kuitenkin maantieteellis-kansatieteellinen tutkielma ilman erityistä poliittista intentiota. Historioitsijana Tacitus on kerännyt tietoa pääosin erilaisista omana aikanaan saatavilla olevista kirjallisista lähteistä kansanryhmästä, jota vastaan Rooma on sotinut.

Varsinainen Tacituksen teksti on painoksessa julkaistu kahteen kertaan. Ensimmäisenä Tuomo Pekkasen suomennos ja toisena Textus Latinus Germaniasta kaikille latinan taitoisille. Tacituksen alkuperäinen teksti ei ole säilynyt vaan antiikin kirjallisuudelle tyypilliseen tapaan nykylukijat saavat lukea kopioiden kopioita. Varhaisin Germaniasta tiedetty käsikirjoituskopio on 800 -luvulta. Se ei ole kuitenkaan säilynyt meidän päiviin asti vaan siitä tehdyt painokset 1400 -luvulta.

*

Germania käsittelee germaanien asuinaluetta ja tapoja, tarkennettuna esimerkiksi maantiedettä, alueen olosuhteita, elinkeinot, viljelyskasvit, sodankäynnin merkityksen, arkkitehtuurin, uskomusjärjestelmän, yhteiskunnallisen järjestäytymisen, joitakin kulttuurisia tapoja ja antaa arvion germaanien luonteenpiirteistä. Tämän jälkeen käydään läpi kaikki germaaneihin kuuluvat heimot ja ryhmät, sisältäen ”ihmeen villit ja viheliäisen köyhät” fennit. Joihinkin Tacituksen antamiin tietoihin nykylukija voi suhtautua kriittisyydellä ja Pekkanen korjaakin kirjan selitysosiossa nykytutkimuksen valossa joitakin kohtia. Silti teosta on kiitelty monin paikoin paikkansa pitäväksi.

Mitä Tacitus sitten kertoo germaaneista? Alla joitakin huomioita.

Luonnonolosuhteet ja ilmasto ovat karaisseet germaanit omanlaisekseen kansaksi, joilla on ”tuikeat silmät, punertavat hiukset ja kookas ruumis” ja että ”janoa ja hellettä he eivät siedä lainkaan” (s. 24), mutta ovat tottuneet pakkasiin ja paastoamiseen. (pohdin: nälkään?). Luonnonrikkauksia kuten hopeaa germaaneilla ei ole ja he eivät ole niistä Tacituksen mukaan edes erityisen kiinnostuneita.

Tacituksen mukaan germaanit eivät rakenna talojaan lähekkäin, eivätkä elä kaupungeissa vaan rakentavat kotinsa metsikköihin ja tasankoihin. Germaanit viljelevät maata. Juomana heillä on ”ohrasta tai vehnästä valmistettu neste, joka on käyttämällä saatu jossakin määrin viinin kaltaiseksi” ja ”ruoka on yksinkertaista: luonnonvaraisia hedelmiä, tuoretta riistaa tai piimää. Ilman herkkuja ja erikoisuuksia he torjuvat nälän. Janoon nähden he eivät ole yhtä kohtuullisia. Jos heidän juomanhimoaan tyydytetään toimittamalla heille niin paljon kuin he haluavat, heidät voitetaan yhtä helposti heidän omilla paheillaan kuin asein.” (s.42). Tacitus tietää myös kertoa, että jotkin juomingit äityvät kohtalokkaiksi tappeluiksi ja kuinka noppapelejä he pelaavat kuitenkin ”kumma kyllä vakavissaan ja selvin päin ja osoittavat voiton tai häviön ollessa kysymyksessä niin suurta harkitsemattomuutta, että kaiken menetettyään he viimeisellä ja ratkaisevalla heitolla panevat peliin vapautensa ja itsensä. Hävinnyt menee vapaaehtoiseen orjuuteen. Nuorempi ja vanhempikin antaa köyttää ja kaupata itsensä. Niin itsepäisiä he ovat tässä nurinkurisessa asiassa: itse he sanovat sitä rehellisyydeksi.” (s. 43).

Germaanien uskomusjärjestelmä pohjautuu joihinkin yksittäisiin jumaliin, ja rituaaleina toimivat esimerkiksi ennustaminen ja uhrit (uhrilehtoja). Tacituksen tekstin mukaan germaaneista saa mielikuvan sotaisana kansana, joka käy taisteluita myös toimettomuuttaan. Ja vaikutelmakseni jäi myös, että germaanien yhteisöt rakentuvat sotien ja niiden mukanaan tuoman hierarkian ja moraalin varaan.

Kirjan sivuilla lukija havaitsee helposti Tacituksen (n. 55-120) asenteen barbaariheimoihin. ”Alkukantaisuus” asettuu vastakkain ”sivistyneen Rooman” kanssa, jonka elinolosuhteet Tacituksen mukaan ovat kaiken lisäksi erinomaiset. Näistä kohdista mieleeni tuli muun muassa Vitruvius (90-20 eaa), joka 10:n kirjan kokoelmassa De Architecture kommentoi (kirja VI) eri kansojen fyysisiä ominaisuuksia asuinalueidensa muovaamina. Vitruviuksen mukaan roomalaiset asuvat parhaimmilla alueilla, joten sopivat hyvin esimerkiksi filosofointiin siinä missä pohjoisemmassa elävät ovat (tyhmänpuoleisia) ja hyviä sotilaita (veri vahvempaa mm. ilmaston takia). Tacituksen kirja ei kuitenkaan ole kritiikitöntä Rooman ylistystä vaan hän syyttää omiaan joistakin paheista esimerkiksi avioliittoon liittyen, jossa germaanit Tacituksen mukaan taisivat olla hyveellisempiä. Germania ei kuitenkaan rakennu filosofisiin pohdintoihin kuten etiikkaan ja moraaliin, joten Tacituksen huomatukset jäävät siihen nähden melko sivulliseen rooliin kokonaisuudessa.

Tacituksen tekstiä seuraa selitysosio, joka vaikuttaa hyvin kattavalta kommentaarilta Germaniaan. Se toimii hyvin myös itsenäisenä tekstinä, mutta ei ole tietysti verrattavissa tarkoituksensa takia Tacituksen tekstiin. Selitysosiossa Pekkanen korjaa joitakin Tacituksen antamia tietoja. Nykyään tuon ajan germaaniheimoista tiedetään enemmän, kuva heidän yhteiskunnastaan on monipuolistunut esimerkiksi arkeologisen tutkimuksen myötä. Painoksen lopussa on vielä kirjallisuusluettelo ja hakemisto. Lukukokemus on kuvitettu arkeologisin löydöin mm. kolikoista, patsaista ja suoruumiista.

Germania ei laajuudellaan pyörrytä, joten sen lukee nopeasti. Tacituksen teksti on miellyttävän selkeää ja suomennos helppolukuinen.

*

img_1007

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tacitus: Germania

kirjoitettu arviolta vuonna 98

Kolmas uudistettu painos 2018

Gaudeamus

Suomentanut ja selitykset laatinut: Tuomo Pekkanen

Kannen kuvassa roomalainen pronssipatsas germaanista ajalta 50-150 jKr. Kannen toteuttanut: Jukka Aalto

176 sivua

arvostelukappale

*

Lisää antiikin Roomaa blogissa

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Horatius: Runoudesta

Vitruvius: On Architecture / Arkkitehtuurista / De Architecture (10 kirjaa arkkitehtuurista)

Antiikkia! (listaus kaikista blogiin kirjoittamistani antiikin kirjallisuutta käsittelevistä teksteistä)

 

 

 

Mainokset

Horatius: Runoudesta

”Runoilijat tahtovat joko hyödyttää tai huvittaa taikka samalla lausua ihmiselämälle mieluisia ja hyödyllisiä opetuksia. Jos mitä tahansa lausut opettavaista, ollos lyhyt, jotta oppivaiset mielet nopeasti käsittävät ja uskollisesti säilyttävät sanojasi. Kaikki valuu liian täydestä sydämestä pois ylellisenä.”

Quintus Horatius Flaccus aka Horatius eli vuosina 65-8 eaa Roomassa ja runoili latinaksi itsensä historiankirjoihin. Hän kuului Vergiliuksen (mm. Metamorfooseja) tavoin taiteita suosivan ja rahoittavan Maecenaksen (mesenaatti!) kirjalliseen piiriin. Hän elinaikanaan näki Rooman lipeytyvän tasavaltalaisemmasta yhteiskunnasta yksinvaltiuteen. Hän oli Brutuksen puolella, mutta pakeni paikalta, kun piti osallistua sisällissotaan. Keisari Augustus armahti entisen orjan pojan ja Horatius eli Maecenaksen hänelle lahjoittamalla huvilalla lähellä Tivolia elämänsä loppuun saakka runoillen. Hän kirjoitti varsin monipuolisesti satiireista oodeihin.

Ars Poetica (Runotaide) on Pison perheelle kirjoitettu kirje, joka valmistui Horatiuksen elämän loppuvaiheilla, kenties 18 eaa, kenties 15 eaa, kenties 10 eaa, kenties 9 eaa. Luin tästä K.J.Hidénin proosasuomennoksen vuodelta 1904, jonka on kustantanut Yrjö Weilin. Hidénin suomennos on nykylukijalle hieman vanhahtavaa suomea, mutta jossa on kuitenkin oma viehätyksensä. Ollos viehätetyt lukiessa proosallista käännöstyötä!

Myöhemmin kirjeen ovat suomentaneet/toimittaneet Teivas Oksala ja Erkki Palmén (Gaudeamus) otsikolla Runotaide. Ars Poetica on kirjoitettu daktyyliseen heksametriin eli eeppiseen runomittaan, jota käytettiin opettavassa ja eeppisessä runoudessa. Esimerkiksi HomeroksenIlias ja Odysseia etenevät tämän runomitan mukaan. Horatiuksen Ars Poeticalla on pitkä vaikutushistoria eurooppalaisessa kirjallisuudessa Aristoteleen Runousopin lisäksi. Ennen kuin Eurooppa löysi antiikin kreikankieliset tekstit, he ottivat mallia latinankielisistä roomalaisten teksteistä.

Ars Poetica on ytimekäs esitys runoudesta, mikä kirjoittamisen aikaan on tarkoitanut muutakin kuin runoutta. Mukana on esimerkiksi ohjeita näytelmien kirjoittamiseen. Ars Poeticassa on jotain tuttua Aristoteleen Runousoppista. Horatiuksen kirje on kuitenkin tunnelmaltaan ja lähtökohdiltaan mielestäni erilainen. Se ei ole niin filosofinen eikä niin intensiivisen pedantti ja perehtynyt esitys runojen ja näytelmien kirjoittamiseen vaan lyhyt ja erityisesti käytännönläheinen opastus.

*

Horatius tekee joitakin huomioita runoilijan (kirjailijan) julkiseen rooliin ja ammatin harjoittamiseen. Ohjeisiin kuuluu neuvo olla tietoinen siitä, että minkä on julkaissut, on aina julkista. Kirjoittajan siis kannattaa olla todella varma, että kestää ja kehtaa elää oman julkaistun tekstinsä kanssa pitkään. Kirjeen lukija saa ohjeita myös kritiikin vastaanottoon. Kokeneet tietävät miten tekstejä kirjoitetaan ja kritiikille tulee olla avoin. Runoilija pärjää lahjakkuudella, mutta harjoittelu ja palautteen vastaanottaminen ovat suositeltavia. Kirjailijan tulisi myös pysyä lestissään siinä mielessä, että jos hän on jossakin tyylilajissa hyvä, niin kehittyköön siinä huippuunsa. Kirjailijan tulee olla myös sivistynyt, oppinut ihminen.

Kirjallisten töiden aihevalinnoiksi Horatius suosittelee edelleen traditiosta ammentamista eli tulisi käyttää tunnettuja kertomuksia. Toki omaakin saa kirjoittaa, jos se vain oikeasti toimii. Näytelmissä tulisi vältellä jumalten väliintuloa (deus ex machina – tyyppisesti), mutta jos on pakko niin jumalia voi näytelmissä käyttää ihmisten ongelmien ja sen sellaisten ratkaisuun. Aristoteles oli muistaakseni samoilla linjoilla pari-kolme vuosisataa Horatiusta aiemmin omassa Runousopissaan. Aristoteleen teksti muutenkin kaikuu Horatiuksen opeissa. Esimerkiksi mitään ylimääräistä fiilistelyä ei kannata olla vaan tulisi keskittyä todenmukaiseen, tasapainoiseen ja vaikuttavaan lopputulokseen. Ei myöskään tulisi kirjoittaa ristiriitaisia tai pikemminkin epäuskottavia hahmoja. Näytelmän viesti ja sisältö tulisi heijastua tyylissä, runomitoissa ja muodossa, joilla kirjoittaa. Horatius vinkkaa, että näytelmien tulisi olla 5-näytöksisiä (Aristoteleella tragediassa 3), mutta näyttelijöiden lukumäärä kuitenkin kolme (plus kuoro) kuten kreikkalaisilla. Roomalaisen Horatiuksen suhde kreikkalaisiin edeltäjiinsä on kahtiajakoinen. Toisaalta hän tuntuu kunnioittavan heidän oppejaan ja toisaalta kinaavan vastaan ja toteaa, että roomalaiset pystyvät ihan samaan mihin kreikkalaisetkin.

Horatius haki luonnollista ilmaisua, joka tulee lähelle todellisuuden imitointia. Hän tuntui hakevan tekstiin harmoniaa, koherenttia kokonaisuutta. Tekstin muodon, tyylin ja sisällön tuli olla tarkoituksenmukaista. Pois turhat fiilistelyt ja pysytään asiassa. Tasapainoisuus muodossa kuin sisällössä ovat taitolaji, jonka runoilija hioo huippuunsa.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Horatius: Runoudesta

suom. K.J.Hidén

1904 Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag

2004 Kirja kerrallaan

28 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Lisää antiikkia blogissa mm.

Vitruvius: On Architecture / Arkkitehtuurista / De Architecture (10 kirjaa arkkitehtuurista)

Vergilius: Georgica – Maanviljelijän työt

Titus Lucretius Carus: Maailmankaikkeudesta (De rerum natura)

Ari Saastamoinen: Tuhat tietä Roomaan – matkustaminen antiikin maailmassa

”Vaan aina heitä haluttaa vieraissa kaupungeissa vaeltaa

tutkia tuntematonta merta ja pitää koko maailmaa

majatalonaan.”

Manilius

Näin alkaa Ari Saastamoisen tietokirja, joka esittelee matkustamista ja matkustuskulttuureja antiikissa ja erityisesti antiikin Rooman ja roomalaisten näkökulmista.

Antiikin roomalainen matkusti merellä ja maanteillä pitkälti samoin syin, miksi nykyajan ihmisetkin. On tarve käydä kauppaa, kuljettaa tavaroita ja päästä pisteestä A pisteeseen B syystä tai toisesta. Roomalaisen sodankäynnin tehokkuuskin lienee osaksi teiden ansiota ja kuinka armeijan huolto laitettiin toimimaan pitkienkin matkojen päähän. Ihmisiä sotien ja kaupankäynnin lisäksi liikuttivat esimerkiksi opiskelu, perhesyyt, uskonnolliset juhlat, pyhiinvaellus ja keisarikunnan hallinnon tarpeet viedä viestejä siis kirjeitä paikasta toiseen.

Kirja on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa keskitytään matkailijoiden tarvikkeisiin. Kartat ja kaikenlaiset muut reittiohjeistuksen muodot olivat tarpeellisia. Nykykarttoihin verrattuna nämä olivat aika viitteellisiä ja tuntuivat enemmän keskittyneen jonkinlaisen kokonaiskuvan luomiseen sekä kertomaan erilaisista pysähdyspaikoista matkojen varrella. Taukoja matkalla tarvittiin, sillä matkustaminen oli hidasta erityisesti maanteillä.

Maanteillä kuljettiin monin tavoin. Hevoset olivat antiikin Rooman aikoihin varsin tehottomia ja härkiä suosittiin niiden kestävyyden takia. Kantotuolejakin oli ja joskus patikoitiin jalan paikasta toiseen. Teiden varsilla oli erilaisia majoitusmahdollisuuksia, joita tarjosivat yksityisyrittäjät. Näissä tarjottiin leposijan lisäksi ainakin erilaisia juomia ja yksinkertaisia aterioita. Omat eväät ja ruokatarvikkeet kannatti kuitenkin kuljettaa mukana. Majataloissa ja kapakoissa oli miespuolisille matkustajille tarjolla myös naisseuraa. Majatalojen lisäksi oli muun muassa yksityismajoitusta, joihin pääsi jonkinlaisen suositusjärjestelmän tai erilaisten kestityssopimusten avulla. Nämä olivat yleisesti paremman väen lepopaikkoja verrattuna alkeellisiin majataloihin. Maantiematkustamiseen liittyi erilaisia harmeja, joihin useisiin liittyy omaisuuden vähentyminen. Oli maantierosvoja ja oli tulleja.

Merimatkoja taitettiin maanteitä nopeammin. Sääolosuhteet ja vuodenajat olivat merirosvouksen lisäksi harmina, mutta matkalle kannatti lähteä, koska matka taittui viikkoja tai jopa kuukausia nopeammin maanteillä matkustamiseen verrattuna. Merillä kuljettiin pääosin kahdesta syystä ainakin jos arvioi minkälaisia laivoja oli käytössä. Kaupankäynti ja sodat olivat ensisijainen tarkoitus laivoille. Purjehtiminen ja joukkosoutaminen kuljettivat aluksia merien vaihtelevissa olosuhteissa. Minkäänlaisia henkilöliikennealuksia ei ollut vaan kun joku halusi kulkea päämääräänsä meriteitse, niin se onnistui usein kauppa- tai rahtialuksen kansipaikan lunastuksella. Rahtialuksilla matkustajat usein majoittuivatkin kannelle, sillä kannen alla oli ainoastaan tilaa kuljetettavalle kauppatavaralle.

Kirjan neljännessä osassa on keskitytty erilaisiin matkatyyppeihin. Tutkimusmatkat usein yhdistyivät sotaretkiin ja alueiden valloituksiin. Expeditio (lat.) on alunperin tarkoittanut sotaretkeä eikä tutkimusmatkaa. Opiskelumatkoja tekivät pääosin nuorukaiset, jotka jatkoivat reettorikoulutukseen (tuolloisen koulujärjestelmän ylin aste) isoihin kaupunkeihin. Kaupungeista puolestaan paettiin lomailemaan joko turisteina esimerkiksi Egyptiin, kauniille Napolinlahden alueelle tai maatiloille luonnon rauhaan. Nämä ylelliset matkustelut usein koskivat vain varakkainta ja vaikutusvaltaisinta kansan osaa. Tavikset olivat kiinni työnteossa, joten he liikkuivat usein joko uskonnollisiin juhliin tai perhesyistä kuten tapaamaan sukulaisiaan. Kirja päättyy nojatuolimatkoihin, joissa esitellään esimerkiksi satiirikko Lukianoksen fantastinen kuumatka.

Kirja on tuhti tietopaketti, jonka lukukokemusta keventää erilaiset anekdootit ja aikalaisesimerkit matkustamiseen liittyen. Kuvitusta olisin kaivannut vähän enemmän elävöittämään tekstiä, mutta tämä ei ole iso haitta. Lukukokemusta saattaa helpottaa jonkinlaiset ennakkotiedot antiikin Roomasta ja maailmasta laajemmin. Pidin kirjasta ja sen teksti oli lähdeviitoitettu, mikä minulle ainakin luo lisää arvoa tietokirjallisuuteen.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Ari Saastamoinen: Tuhat tietä Roomaan – matkustaminen antiikin maailmassa

2017 Gaudeamus 333 sivua

Lainattu kirjastosta

Kirja kustantajan sivuilla (Gaudeamus.fi)