Tacitus: Germania

Gaudeamuksen julkaisema ja Tuomo Pekkasen suomentama ja selityksin ohjeistama uusintapainos Tacituksen Germaniasta (arviolta v. 98) oli minulle kiinnostavaa kirjallisuutta. En ole erityisen kiinnostunut germaaneista, mutta olen kiinnostunut muun muassa antiikin maailmankuvasta, ihmiskuvasta, kulttuurista ja niin edelleen. Publius Cornelius Tacitus (n. 55-120) oli historioitsija, joka Germanian lisäksi kirjoitti muun muassa Rooman keisarien historiasta (Historiae ja Annales, suom. Keisarillisen Rooman historia).

Uusintapainos Germaniasta on kattava kokonaisuus oman aikansa maantiedettä, kansatiedettä ja kulttuurintutkimusta. Kirja pitää sisällään ensinnäkin johdannon, jossa lukijalle kerrotaan mm. Tacituksen käyttämistä lähteistä, käsitellään Tacituksen käyttämää latinaa ja pohditaan kirjan vastaanottoa ja myöhempää vaikutushistoriaa. Germaniaa on menneinä vuosisatoina käytetty poliittisiin ja kansallisaatetta nostattaviin tarkoituksiin. Pekkanen arvioi Germanian olevan kuitenkin maantieteellis-kansatieteellinen tutkielma ilman erityistä poliittista intentiota. Historioitsijana Tacitus on kerännyt tietoa pääosin erilaisista omana aikanaan saatavilla olevista kirjallisista lähteistä kansanryhmästä, jota vastaan Rooma on sotinut.

Varsinainen Tacituksen teksti on painoksessa julkaistu kahteen kertaan. Ensimmäisenä Tuomo Pekkasen suomennos ja toisena Textus Latinus Germaniasta kaikille latinan taitoisille. Tacituksen alkuperäinen teksti ei ole säilynyt vaan antiikin kirjallisuudelle tyypilliseen tapaan nykylukijat saavat lukea kopioiden kopioita. Varhaisin Germaniasta tiedetty käsikirjoituskopio on 800 -luvulta. Se ei ole kuitenkaan säilynyt meidän päiviin asti vaan siitä tehdyt painokset 1400 -luvulta.

*

Germania käsittelee germaanien asuinaluetta ja tapoja, tarkennettuna esimerkiksi maantiedettä, alueen olosuhteita, elinkeinot, viljelyskasvit, sodankäynnin merkityksen, arkkitehtuurin, uskomusjärjestelmän, yhteiskunnallisen järjestäytymisen, joitakin kulttuurisia tapoja ja antaa arvion germaanien luonteenpiirteistä. Tämän jälkeen käydään läpi kaikki germaaneihin kuuluvat heimot ja ryhmät, sisältäen ”ihmeen villit ja viheliäisen köyhät” fennit. Joihinkin Tacituksen antamiin tietoihin nykylukija voi suhtautua kriittisyydellä ja Pekkanen korjaakin kirjan selitysosiossa nykytutkimuksen valossa joitakin kohtia. Silti teosta on kiitelty monin paikoin paikkansa pitäväksi.

Mitä Tacitus sitten kertoo germaaneista? Alla joitakin huomioita.

Luonnonolosuhteet ja ilmasto ovat karaisseet germaanit omanlaisekseen kansaksi, joilla on ”tuikeat silmät, punertavat hiukset ja kookas ruumis” ja että ”janoa ja hellettä he eivät siedä lainkaan” (s. 24), mutta ovat tottuneet pakkasiin ja paastoamiseen. (pohdin: nälkään?). Luonnonrikkauksia kuten hopeaa germaaneilla ei ole ja he eivät ole niistä Tacituksen mukaan edes erityisen kiinnostuneita.

Tacituksen mukaan germaanit eivät rakenna talojaan lähekkäin, eivätkä elä kaupungeissa vaan rakentavat kotinsa metsikköihin ja tasankoihin. Germaanit viljelevät maata. Juomana heillä on ”ohrasta tai vehnästä valmistettu neste, joka on käyttämällä saatu jossakin määrin viinin kaltaiseksi” ja ”ruoka on yksinkertaista: luonnonvaraisia hedelmiä, tuoretta riistaa tai piimää. Ilman herkkuja ja erikoisuuksia he torjuvat nälän. Janoon nähden he eivät ole yhtä kohtuullisia. Jos heidän juomanhimoaan tyydytetään toimittamalla heille niin paljon kuin he haluavat, heidät voitetaan yhtä helposti heidän omilla paheillaan kuin asein.” (s.42). Tacitus tietää myös kertoa, että jotkin juomingit äityvät kohtalokkaiksi tappeluiksi ja kuinka noppapelejä he pelaavat kuitenkin ”kumma kyllä vakavissaan ja selvin päin ja osoittavat voiton tai häviön ollessa kysymyksessä niin suurta harkitsemattomuutta, että kaiken menetettyään he viimeisellä ja ratkaisevalla heitolla panevat peliin vapautensa ja itsensä. Hävinnyt menee vapaaehtoiseen orjuuteen. Nuorempi ja vanhempikin antaa köyttää ja kaupata itsensä. Niin itsepäisiä he ovat tässä nurinkurisessa asiassa: itse he sanovat sitä rehellisyydeksi.” (s. 43).

Germaanien uskomusjärjestelmä pohjautuu joihinkin yksittäisiin jumaliin, ja rituaaleina toimivat esimerkiksi ennustaminen ja uhrit (uhrilehtoja). Tacituksen tekstin mukaan germaaneista saa mielikuvan sotaisana kansana, joka käy taisteluita myös toimettomuuttaan. Ja vaikutelmakseni jäi myös, että germaanien yhteisöt rakentuvat sotien ja niiden mukanaan tuoman hierarkian ja moraalin varaan.

Kirjan sivuilla lukija havaitsee helposti Tacituksen (n. 55-120) asenteen barbaariheimoihin. ”Alkukantaisuus” asettuu vastakkain ”sivistyneen Rooman” kanssa, jonka elinolosuhteet Tacituksen mukaan ovat kaiken lisäksi erinomaiset. Näistä kohdista mieleeni tuli muun muassa Vitruvius (90-20 eaa), joka 10:n kirjan kokoelmassa De Architecture kommentoi (kirja VI) eri kansojen fyysisiä ominaisuuksia asuinalueidensa muovaamina. Vitruviuksen mukaan roomalaiset asuvat parhaimmilla alueilla, joten sopivat hyvin esimerkiksi filosofointiin siinä missä pohjoisemmassa elävät ovat (tyhmänpuoleisia) ja hyviä sotilaita (veri vahvempaa mm. ilmaston takia). Tacituksen kirja ei kuitenkaan ole kritiikitöntä Rooman ylistystä vaan hän syyttää omiaan joistakin paheista esimerkiksi avioliittoon liittyen, jossa germaanit Tacituksen mukaan taisivat olla hyveellisempiä. Germania ei kuitenkaan rakennu filosofisiin pohdintoihin kuten etiikkaan ja moraaliin, joten Tacituksen huomatukset jäävät siihen nähden melko sivulliseen rooliin kokonaisuudessa.

Tacituksen tekstiä seuraa selitysosio, joka vaikuttaa hyvin kattavalta kommentaarilta Germaniaan. Se toimii hyvin myös itsenäisenä tekstinä, mutta ei ole tietysti verrattavissa tarkoituksensa takia Tacituksen tekstiin. Selitysosiossa Pekkanen korjaa joitakin Tacituksen antamia tietoja. Nykyään tuon ajan germaaniheimoista tiedetään enemmän, kuva heidän yhteiskunnastaan on monipuolistunut esimerkiksi arkeologisen tutkimuksen myötä. Painoksen lopussa on vielä kirjallisuusluettelo ja hakemisto. Lukukokemus on kuvitettu arkeologisin löydöin mm. kolikoista, patsaista ja suoruumiista.

Germania ei laajuudellaan pyörrytä, joten sen lukee nopeasti. Tacituksen teksti on miellyttävän selkeää ja suomennos helppolukuinen.

*

img_1007

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tacitus: Germania

kirjoitettu arviolta vuonna 98

Kolmas uudistettu painos 2018

Gaudeamus

Suomentanut ja selitykset laatinut: Tuomo Pekkanen

Kannen kuvassa roomalainen pronssipatsas germaanista ajalta 50-150 jKr. Kannen toteuttanut: Jukka Aalto

176 sivua

arvostelukappale

*

Lisää antiikin Roomaa blogissa

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Horatius: Runoudesta

Vitruvius: On Architecture / Arkkitehtuurista / De Architecture (10 kirjaa arkkitehtuurista)

Antiikkia! (listaus kaikista blogiin kirjoittamistani antiikin kirjallisuutta käsittelevistä teksteistä)

 

 

 

Mainokset

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Ei nyt ihan ”kaikki” runous, mutta melkein. Näin selviää kääntäjä Jukka Kemppisen kirjaesittelystä. Lisäksi selviää, että käännökset on tehty periaatteella: tekstin tulee olla toimivaa runomuotoista käännöskirjallisuutta siis luettavaa runoutta. Käännösten pakottaminen alkukielisen tekstin runomittoihin ja rytmiin ei aina toimi tai lainatakseni Kemppistä: ”Siinä ovat lujilla sekä runous että sisältö”. Oli virkistävää lukea myös seuraava kääntäjän tunnustus: ”Suomennoksissani on joitakin päähänpistoja, jotka eivät saa suoraa tukea alkutekstistä. Niitä on kuitenkin aika vähän.” Kiitos rehellisyydestä.

Kaiken kaikkiaan on pakko todeta, että pidän siitä, että käännösrunoteoksissa avataan taustoja oli kyse käännöstyöstä, runoilijasta, hänen ajastaan tai runoudesta yleensä. Nämä tiedot usein syventävät lukukokemustani ja jos oikein innostun tekstistä, niin taustojen innoittamana voin hakea itselleni lisää luettavaa samalta kirjailijalta, hänen aikakaudeltaan, kulttuuristaan ja tai niin edelleen.

*

Kokoelman draaman kaari on onnistunut. Sisäänheitto, rauhallinen keskiosa ja lopuksi kerrataan alun teemat, mutta tummilla kypsyneillä sävyillä. Alussa iloluontoista ranttalimeininkiä, keskiosa eeppisen ylevää kreikkalaisihanteista runoelmaa ja loppupuolella synkkää kamaa, jossa alkupuolen räväkkä huulenheitto on vaihtunut kyyniseksi irvistelyksi. Ensin ovat käynnissä riehakkaan nousujohteiset bileet, jota seuraa aamuyön eetterissä surisevat filosofiset keskustelut ja lopulta tapahtuu havahtuminen elämän paskuuteen keskellä käynnistyvää krapulaa.

”Lakkaisit toivomasta ihmisiltä hyvää, / lakkaisit toivomasta kiitollisuutta. / Mikään ei kiitä; mikään ei kestä; / hyvyys palaa poroksi; ystävyys ei uusi. / Menneittein tekojen taakka painaa kumaraan. Tämän Catullus tajusi. Hänellä oli ystävä.”

*

Mistä aiheista Catullus kirjoitti?

Esimerkiksi: naiset, miehet, juopottelut, ihanainen Lesbia, aktiivinen seuraelämä, kaupunkielämä, alapään jutut keskittyen perseen alueelle, naiminen, rakkaus, ystävyys, erilaiset menetykset (sis. taloudelliset, eräänlaista velkojen perintää pilkkarunoilla), poliittiset johtohahmot, runoilu, runous ja kreikkalainen mytologia.

Entä mikä on Catulluksen runojen tyyli? Tapa lähestyä runojen aiheita?

Karski, ronski, pilkkaava, iloitteleva, naurettava, naurava, persekeskeinen, satiirinen, ilkikurinen, kuriton, hillitön, hallittu isku, naseva, suorapuheinen, kaunopuheinen, älykäs, infantiili, nokkava, nokkela, vittuileva, kepeä, lakoninen ja hauskanpitoinen.

Tyylistä jää vaikutelma, että iva peittelee totuutta tai jos ei peittele, niin Catullus joko a) ei välitä tai b) ei välitä ja haluaa ärsyttää. Ajoittain lukukokemuksen aikana tuntui kuitenkin siltä, että luen kurittoman kakaran verbaalista purkausta.

”Täyshomot Aurelius ja Furius, / puhkaiskaa perseenne niin että tuntuu. / Kuvittelette minua säkeitteni kaltaiseksi, / jotka ovat rivoja, / joista puuttuu häpy… / Oikea runoilija on tavallansa siveä, / vaikkei se välttämättä näy hänen runoistaan. / Ne ovat joskus ruokottomia, / säädyllisyyttä vailla / ja voivat vielä innostaa hillittömyyteen, / mutta eivät poikia, vaan miehiä, / joiden takkuiset takamukset / eivät vähästä hetkahda. / Olette lukeneet tuhannesta suukostani / ja aavistelleen minussa naismaisuutta. / Olette väärässä, täyshomot Aurelius ja Furius, / puhkaiskaa perseenne niin että tuntuu.”

Catulluksen runoutta lukiessa sain usein vaikutelman, että hän tekee tarkkoja havaintoja ihmisten heikkouksista, pikkumaisuuksista, virheistä. Lyhyissä ivapitoisissa runoissa usein puhutellaan nimeltä jotakin toista miestä, joka saattaa olla ystävä, kenties lähipiiriin kuuluva, mutta osa vain valikoituja uhreja Catulluksen sivalluksille. Moni miehille suunnattu runo sisältää fallistista pullistelua tai muuten vain semi-aggressiivista loanheittoa.

Vaihtelua tähän machoiluun tuovat osa Lesbialle osoitetuista runoista. Hän on Catulluksen rakastettu, mielitietty ja ilmeisen saavuttamaton nainen runoilijalle, mikä tekee Lesbiasta varauksettoman palvonnan kohteen Catullukselle. Lesbia on ihana, naisista parhain ja samalla naisista kamalin, koska ei antaudu (yksinomistuksella) Catullukselle.

Catullus on runoillut Lesbiasta useamman värssyn, joiden tunneskaala ja sisältö vaihtelee laidasta laitaan. Joissakin Lesbia on varpunen, jonka sylissä on onni ja jota Catullus voisi suukotella tuhansittain ja toisaalla myös Lesbia saa kuulla kunniansa.

”Lesbia sanoo naivansa minut / ennen kuin kenenkään toisen, / vaikka jumala kosisi. / Tai hän siis sanoo; / mutta minkä nainen sanoo rakkaalleen himossa, / sen saa kirjoittaa tuuleen ja virtaavaan veteen.”

Tämä oli vielä hyvin nätisti sanottu Lesbiasta.

*

Catulluksen henkilöihin menevässä runoudessa on tuntu välittömyydestä, nokkelan nopeasta kynäilystä (?) ja ilkikurisesta palautteesta. Useat hänen runoistaan ovat turhasta pinkeydestä vapaata revittelyä ja poikas-äijäilyjengien seksuaalisviritteistä siis kukkoilevaa läpän- ja loanheittoa, jolla koetellaan kohteensa huumorintajua.

”Flavius, naisesi taitaa olla pahan näköinen, / sillä muuten olisit tehnyt / hänestä suuren numeron. / Olet tainnut iskeä tosi pahan huoran, / kun et kehtaa kertoa minullekaan. / Yksin et nimittäin öitäsi makaa. / Sen näkee peitteestä, haistaa / manteliöljystä, Syyrian seppeleistä. / Tyyny on puhki monesta kohtaa, / sänkysi natisee romahtamaisillaan. / Turhaan sinä piilottelet huoraamistasi. / Ei kukaan tule muuten vain / noin puhki naidun näköiseksi. / Niin että tunnusta hyvät ja pahat. / Kerro minulle, niin minä / lennätän teidät taivaalle säepareina!”

Ei ole aina helppoa, kun lähipiirissä on runoilija.

Lähipiirin lisäksi poliittinen kärki ja vallanpitäjät saavat kuulla kunniansa. Catullus ei ole valinnut puolia vaan tasaisesti tuuletti pahansuopaiset sanakatkunsa minne huvitti. Catullus (n. 87-57 eaa) eli Rooman tasavallan raunioilla, joten materiaalia poliittisen pilkantekoon varmasti riitti.

”Marcus Tullius Cicero puhetaidon mestari / ylitse menneen ja tulevan Rooman! – / Kaikkein huonoin roomalainen runoilija / Gaius Valerius Catullus esittää sinulle kiitoksen. / Catullus on runoilijana kaikkein huonoin / niin totta kuin Cicero on puhujana paras.”

Ja näin Catullus sivaltaa Julius Caesarin yhdestä alaisesta:

”Nyt puhki naitu kenraali Mamurra / syö kaksi-kolmekymmentä miljoonaa sestariusta. / Vieläkö sallivuus sallii tätä enemmän? / Eikö tämä riittäisi himoon ja ahneuteen? /// Ensin hän hävitti isänsä perinnön, / seuraavaksi meni Pontoksesta tuotu saalis, / sitten hän teki selvän Iberian virtojen kullasta. / Hän on gallien kauhu. Häntä pelkää Britannia. /// Miksi, Caesar, suojelet tällaista tyyppiä, / joka on etevä vain hävittämän varoja? / Tätäkö varten te, kaupunkimme korkeimmat, / käänsitte ylösalaisin meidän maailmamme?” 

Tämä oli vielä aika nätisti sanottu Julius Caesarista ja Mamurrasta.

*

Catullus oli pilkkaan sanavalmis runoilija. Siksi olikin melkoinen yllätys lukea kokoelman keskivaiheilta hänen eeppistä kreikkalaisuuteen päin kumartavaa runoelmahenkistä materiaalia. Niiden aiheina ovat kuolemattomat sankarit, jotka tekevät virheitä.

Alla muutamia esimerkkejä näiden runojen sisällöstä.

Kybelen hurmiomainen kultti oli suosittu Roomassa ja yksi runoelman pätkä käsitteleekin Attiksen kohtaloa (kastraatio: joko itse tai sitten sen suoritti Kybele) ja Kybelen hahmoa.

Attis tekee kohtalokkaan virheen, joka loukkaa Kybeleä. Attis vaikertaa katuen, mutta Kybele ei rauhoitu:

”Kun nämä sanat nousivat hänen ruusuisilta huuliltaan, / ne kuuli Kybele, joka irrotti vasemman leijonansa / kytkyestä ja puhui tämän: / Mene, hän sanoi, mene leijona hurjana. Lyö Attis / hulluudella, / että hän pakenee metsiin. Hän halusi olla vapaa! / Hän halusi ulos valtani alta! Ruoski häntä hännälläsi, / pane vuoret vapisemaan karjumalla, heitä / ruskeaa niskaa ja punaista harjaasi. /// Tämän sanoi hurjistunut Kybele ja laski irti leijonansa. / Pedon rohkeus nousi ja sydämen raivo; se ryntäsi se / karjui, pitkin loikin se murskasi pensaat ja puut. / Aavan veden äärellä valkoisella rannalla se näki / haavoittuvan Attiksen marmoriulapan edessä ja / hyökkäsi. Hullaantunut Attis pakeni villiin korpeen. / Ja hän oli siellä kaiken elämänsä naisjumalan orjana.” 

Kybelen ja Attiksen tarun lisäksi Catullus on kirjoittanut kreikkalaisen mytologian kertauksen argonauteista lähtien keskittyen ensin Peleukseen. Peleus oli Akhilleuksen isä ja kommervenkkien kautta kytkeytyi Troijan sodan käynnistymiseen nimittäin häissään Thetis-nymfin kanssa käytiin riita, joka johti Troijan sodan syihin. Upsista sentään.

Peleuksen lisäksi Catullus käy läpi argonautteihin kuuluvan Theseuksen elämäntarinan. Theseus on tunnettu monista (uro)töistään kuten Kreetalla minotauroksen surmaajana. Kreetan prinsessa Ariadne lupaa auttaa Theseusta minotauroksen surmaamisessa, jos Theseus puolestaan tekisi Ariadnesta vaimonsa. Theseus onnistuu urotyössä, mutta hylkää Ariadnen, joka myöhemmin pääsee naimisiin Dionysoksen kanssa. Toisen taruversion mukaan Ariadne katosi kotimatkan aikana ja Theseus matkaa kotiin Ariadnen nuoremman sisaren Faidran kanssa. Suru Ariadnen menetyksestä on kuitenkin niin suuri, että Theseus unohtaa laittaa valkoiset purjeet laivaansa ennen kotisatamaan saapumista merkkinä elossaolostaan kuningasisälleen. Theseuksen isä tekee itsemurhan luullessaan poikansa menehtyneen ja näin Theseuksesta tulee kuningas. Hän nai Faidran myöhemmin. Ennen tätä tapahtumaketjua Theseus on saanut pojan (Hippolytos) amatsoni Antiopen (tai tämän sisaren Hippolyten) kanssa. Tämä tapahtui kun Theseus seikkaili Herakleen matkassa. Myöhemmin kuningatar Faidra rakastuu poikapuoleensa Hippolytokseen ja siinä tarinassa kaikille käy huonosti. Theseus menettää vaimon ja pojan. Leskeydyttyään Theseus jatkaa jumalaisten naisten vonkaamista. Heidän joukossa on eräs Helena, jonka hän ryöstää, mutta tämä ryöstö ei ole niin kohtalokas kuin se, jonka Paris teki vietyään Helenan Troijaan. No tällaista sattuu ja Theseus jatkaa seikkailujaan. Hän päätyy onnettomasti Haadekseen, josta Herakles hänet pelastaa kuuluisia urotöitään tehden. Theseuksen elämä on tapahtumarikas, mutta loppu koruttoman tyly. Hän liukastuu kalliolla ja kuolee.

Peleuksen ja Theseuksen lisäksi Catullus runoilee nymfi Thetiksen synnyttämästä Akhilleuksesta, jonka ”ylittämättömiä saavutuksia toistaa moni äiti / poikansa haudalla raastaen harmaata tukkaansa, lyöden / kuihtuneita rintojaan voimattomin käsin.”

*

Catulluksen runous on monipuolista. Se pilkkaa minkä pilkkaa, mutta toisaalla kuvaa todella ylevin tunnelmin myyttisiä sankareita kunnes pudottaa heidät jalustaltaan hyvin traagisina hahmoina. Catullus julistaa kreikkalaisen mytologian runollisen pikakertauksen päätössanoissa näin:

”Muinaiseen aikaan ennen kuin uskonto joutui huonoon / huutoon / jumalat ottivat ihmisen muodon ja saapuivat / sankarien pitoihin kuolevaisten seuraan. / Usein jumalien isä laskeutui taivaasta / loistavaan temppeliin vuotuisiin juhliin pyhinä päivinä, / jolloin hänen eteensä tapettiin uhriksi sata härkää. – – – Sitten rikos tahrasi maan ja ihmiset karkottivat / hyveen sielustaan, kun veli kastoi kätensä / veljensä vereen, kun poika ei enää surrut isäänsä, / kun isä halusi nuoren poikansa kuolemaa päästäkseen / nauttimaan esteettömästi tämän nuoresta morsiamesta, / kun luonnonvastainen äiti yhtyi synnissä poikaansa / pelkäämättä isien jumalia. Oikea ja väärä / sekoittuivat synnin hulluudeksi ja ihmiset lakkasivat noudattamasta taivaan tahtoa. / sen jälkeen eivät / jumalat ole suvainneet saapua ihmisten seuraan eivätkä / kärsi paljasta valoa.”

Catulluksen hahmossa itsessään on myös jotakin hyvin traagista. Tuntuu kuin hän olisi jatkuvasti turhautuneen kiukkuinen, älykäs havaitsemaan virheet ympäristössään, vaatimassa ehdotonta oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä, mutta jos jumalaiset sankaritkaan eivät yllä korkeisiin ihanteisiin, niin mitä jää jäljelle?

*

Loppuun säepari, jossa Catullus runoilee itsestään:

”Minä vihaan ja rakastan. En tiedä miksi.

En tiedä vaan tunnen, ja se tunne repii.”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

suomentanut: Jukka Kemppinen

1990 WSOY

Kansi Joonas Ruusunen

126 sivua

lainattu kirjastosta, mutta löytyi myös omasta hyllystä (kas)

*

Lisää antiikkia blogissa:

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Horatius: Runoudesta

Ari Saastamoinen: Tuhat tietä Roomaan – matkustaminen antiikin maailmassa

Antiikkia! (blogin kaikki antiikkia käsittelevät tekstit)

*

Kirjasta on kirjoittanut aiemmin mm.

Kirjanavaaja

*

Blogitekstejä syntymässä seuraavista kirjoista: Tomi Kontio: Uumen, Richard Jefferies: Sydämeni tarina, Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, Sata runoilija, sata runoa (japanilaista runoutta Heian -kaudelta ja ennen), Peter Sandström: Äiti Marraskuu, Hanna Storm: kutsun itseni kylään ja Vanhan Japanin taruja.

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Sofokles (496- 406 eaa) oli yksi kolmesta merkittävästä antiikin Kreikan tragediakirjailijasta. Kaksi muuta olivat Aiskhylos ja oma lempparini kolmesta Euripides. Sofokleen tunnetuin näytelmä lienee Kuningas Oidipus ja kaksi muuta aiemmin suomennettua ovat Oidipus Kolonoksessa ja Antigone.

Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra ovat Sofokleen aiemmin suomentamattomat kokonaisina säilyneet tragediat. Teos on kustantanut ne ja kolme alansa asiantuntijaa Tua Korhonen, Tommi Nopponen ja Vesa Vahtikari ovat suomentaneet ne. Kenties olen vanhanaikainen, mutta mieleni tekee todeta, että nämä suomennokset ovat kulttuuriteko. Vanhanaikaisuuden tuntu tulee siitä, jos ajattelen, että antiikin kirjallisuus ja erityisesti antiikin Kreikan tragediat eivät enää kiinnostaisi kuin pientä ryhmää. Miksi näin? Ne saattavat tuntua vierailta. Kuka ihmeen Deianeira, Aias, Filoktetes tai Elektra?

Olen ollut kiinnostunut antiikin Kreikasta lapsesta asti, joten tällaiset suomennokset tekevät onnelliseksi. Oma antiikin kreikan kielentaitoni ei riitä näytelmien sujuvaan lukemiseen alkukielellä, joten hyvät käännökset ovat tervetulleita ja erityisesti ilahdun, kun ne ovat hyviä suomennoksia. Haluan kuitenkin kehua tätä kokoelmaa monesta asiasta, en pelkästään suomennoksesta.

Nämä neljä ”uutta” tragediaa syvensivät minulle mielikuvaani Sofokleesta kirjailijana. En ole koskaan ollut esimerkiksi Sofokleen Oidipus-näytelmien lumoissa ja olen taipunut Euripideen faniksi, sillä hän on mielestäni tragediakirjailijoista se, joka on onnistunut kirjoittamaan vielä nykyaikaisellekin vaikuttavia hahmoja kuten Medeian. Aiskhylos kolmesta traagikosta on aina tuntunut arkaaisen jähmeältä, mutta omalla tavallaan kenties juuri tästä syystä kiehtovalta. Näiden käännösten myötä kuitenkin myös Sofokles avautui minulle kirjailijana, joka kirjoittaa psykologisesti herkkiä ja kiinnostavia hahmoja. Näin kuvani Sofokleesta kirjailijana monipuolistui ja syventyi. Tästä olen iloinen.

Nyt suomennettu tragediakokoelma sisältää useamman näytelmän ja niiden tulkintaa täydentävän artikkelin. Artikkelit ovat erinomaisia: informatiivisia ja pohdiskelevia. Ne avaavat kääntäjän työsarkaa, antiikin Kreikan kulttuuria ja näytelmien syntyajankohdan kontekstia. Artikkelit ovat täyttä asiaa olematta kuitenkaan puuduttavia. Mutta pieni huomio: jos näytelmien tarinat eivät ole sinulle tuttuja eli et entuudestaan tiedä esimerkiksi Herakleesta, Agamemnonista tai Oresteesta ja hänen sisarestaan Elektrasta, niin suosittelen, että luet näytelmät ennen artikkeleita. Artikkelit sisältävät nimittäin vahvan määrän spoilereita analysoidessaan näytelmien sisältöä.

*

”Mikä on lopullinen luku, / mihin päättyvät harhailuntäyteiset vuodet, / vuodet täynnään tauotonta / turmiokasta keihäänkalistelun raadantaa / avarien näkymien Troijassa? Oi, / se luku on vihonviimeinen häpeä helleeneille! / Olisi sietänyt alkujaan hävitä / suureen taivaaseen tai ylen yhteiseen / Haadekseen sen miehen, joka meille opetti / kammottavien aseiden käytön. / pelkkiä vaivoja ja vaivojen luojia! / Hän tuhosi ihmiskunnan” Kuoro näytelmässä Aias.

Niteessä on neljä tragediaa, jotka on kirjoitettu 400 -luvulla ennen ajanlaskun alkua aikana, jolloin Kreikka ensin voitti persialaissodissa, mutta vuosisadan toisella puoliskolla hävisi peloponnesolaissodassa. Ei ole sattumaa, että näytelmien tarinat liittyvät löyhästi toisiinsa tapahtuen myyttisen Troijan sodan ympärillä kuin kommentoiden tai reagoiden sotien vaikutuksia. Traakhiin neidot kertoo Herakleen kohtalon juuri ennen Troijan sodan alkua, Aiaassa Troijan sota on jo käynnissä, samoin Filokteessa. Nämä kaksi jälkimmäistä liittyvät kenties kiinteämmin toisiinsa, koska niissä keskushahmon lisäksi on mukana Odysseus (perinyt Herakleen pyhän jousen). Neljännessä näytelmässä eli Elektrassa Troijan sota on jo päättynyt.

Näytelmissä lähestytään kuolemaa sekä käydään läpi synkkiä tunteita: pettymys, katkeruus, viha, epätoivo, ahdistus, pelko ja häpeä antavat virtaa näytelmien dialogeille ja tapahtumille. Lisäksi päästään psykoottisesti vainoharhaisen mielen sisälle jumalan aiheuttaessa hulluuskohtauksen yhdelle henkilöhahmolle suosimansa Odysseuksen suojelemiseksi.  Näytelmien tarinoissa iloitaan vähän, mutta kun näitä hetkiä on, niin ne nostavat lukijan pois henkilöhahmon läpikäymästä ahdingosta. Ilojen aiheita ovat esimerkiksi pelastetuksi tulemisen tunne, turvallisuuden tunteen palautuminen ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen.  Vihdoinkin sorrettua ja petettyä kuunnellaan ja hänet otetaan vakavasti. Ja kostokin onnistuu niiltä, joita jumalat eivät estä. Näytelmien keskiössä ovat ihmiset kokemuksineen ja inhimillisine tunteineen. Jumalat ja kohtalo kuitenkin vaikuttavat koko ajan taustalla ja putoavat keskelle tapahtumia vaikka deus ex machina – tyyppisesti muuttamaan tapahtumien suuntaa.

Tua Korhonen yhdessä näytelmiä selittävässä artikkelissaan (Sofokles – tragedian Homeros) kertoo kuinka ”jumalien maailma häälyy Sofokleen tragedioissa aina taustalla, puheissa ja teoissa. Siksi Sofokeen tragediat eivät ole ahtaasti ihmiskeskeisiä, vaikka niissä kerrotaankin ihmiskohtaloista”. Korhoselle Sofokleen tragediat ovat muun muassa ”tutkielma ihmisen avuttomuudesta”. Ihminen on kuolevainen, jumalat eivät ole ja ”kuolevaisen elämänlanka on helposti ohennettavissa ja katkaistavissa, kuolevainen on altis ja heikko toisin kuin muuttumattomat tai hitaasti muuttuvat jumalat.”

Näytelmien todellisuus on vahvasti kiinni syntyajankohdassaan ja jumalat tulevat ennen ihmisistä. Henkilöhahmojen psykologisointi liian syvälle ei ole välttämättä hedelmällisin tie lukea näitä näytelmiä. Näytelmien tehtävänä omana aikanaan on ollut kertoa katsojilleen tuttuja myyttisiä kertomuksia ja näin auttaa ihmisiä pohtimaan moraalisia/eettisiä ja (poliittisesti) ajankohtaisia kysymyksiä. Voisiko näistä olla myös nykypäivän menon arviointiin esimerkiksi kritisoidakseen valtaapitäviä heidän lyhytnäköisyydestään? Tai kenties oppia lisää myötätunnosta kärsivää kohtaan, vaikka hän mielestämme olisi ”ansainnut” kohtalonsa? Kaveria ja omankaltaistaan on kiva auttaa, mutta entä sellaista, jonka seuraa välttelemme? Tai olemmeko valmiita auttamaan sellaista, jonka fyysinen vamma kauhistuttaa tai jopa inhottaa meitä? Tai voisiko näitä näytelmiä lukiessa saada välineitä pohtia, kuinka elämä on oikukas ja yllätyksellinen tai kuinka suurinkin sankari voi hetkessä tuhoutua?

Näytelmissä olemme läsnä yksilön kokemuksessa ja moni näistä kokemuksista on tunteisiin ja älyyn vetoavia. Joudun kelailemaan lukemisen aikana miten suhtaudun heihin, heidän toimiinsa tai siihen miten heitä kohdellaan. Mutta näytelmät eivät ole vain yksilötason eetosta tai sen kuvailua vaan yksilöt kommunikoivat, toimivat ja ovat läsnä aina suhteessa toisiin ihmisiin. Tua Korhonen muistuttaa näytelmien nykyaikaista vapaasen tahtoon ja yksilöllisyyteen tottunutta lukijaa antiikin Kreikan ihmiskuvasta: ”Tragedian henkilöt ovat tyyliteltyjä ja heijastavat modernista poikkeavaa ihmiskuvaa. Yksilö on enemmän sidottu yhteisöönsä kuin mitä me ehkä osaamme kuvitellakaan. –  — Tragedian päähenkilöt eivät voi toimia vain yksilöinä, vaan aina sukunsa ja asemansa edustajina. Tämä tarkoittaa osaa, jota ei itse ole valinnut, elämää, joka pitää toteuttaa jumalten laatimassa suuremmassa kuvioissa. Ihminen ei todellakaan ole oman onnensa seppä tai toteuta vain itseään.” Sofokleen tragedioita lukiessa pääsen sisälle tutustumaan toisenlaiseen kulttuuriin, joka poikkeaa omastani. Tämä on mielestäni kiehtovaa.

*

Sofokleen näytelmiä lukiessa nautin siitä, kuinka tragedia etenee henkilöhahmojensa kautta kohti vääjämätöntä loppua. Tuntuu kuin niissä tekstin tasolla ei olisi mitään ylimääräistä, mikä tekee niistä entistä kiehtovampia minulle. Tämä voi toki johtua pelkästään ajan näytelmien ja teatterin tekemisen konventioista. Näyttelijöitä oli vain kolme, jotka näyttelivät useampaa roolia ja kuorolla oli oma roolinsa reagoida, kommentoida, osallistua, esittää kysymyksiä ja antaa vastauksia näytelmän sisällä kuin osoittaa asiansa lukijalle (omana aikanaan katsojille). Näyttämöllä harvoin näytettiin kuoleman tapahtumaa, tapahtumapaikat vaihtuivat harvoin ja tekstin esittämisellä oli omat konventionsa näyttelijöiden käyttäessä naamioita. Näytelmien dialogivetoisuus on tolkuttoman tehokasta, taloudellista ja intensiivisesti tarinaa eteenpäin vievää.

Aristoteles hehkutti Runousopissaan (330-320 eaa) muistaakseni Sofokleen Kuningas Oidipusta onnistuneen tragedian malliesimerkkinä rakenteensa puolesta, vaikka ei ollut täysin vakuuttunut sen lopetuksesta. Kuningas Oidipus ei kuitenkaan ollut Sofokleen menestynein näytelmä hänen omana aikanaan. Tragediakokoelman artikkeleista luin, kuinka Sofokles voitti nk. kaupunki-Dionysian tragediakilpailun (oman alansa ja oman aikansa tärkein palkinto) 18 kertaa. Meille säilyneistä seitsemästä näytelmästä Filoktetes – näytelmä kuului kilpailun voittajien joukkoon, Kuningas Oidipus jäi kakkoseksi.

Itse en kykene laittamaan kokoelman neljää tragediaa suositus- tai suosikkijärjestykseen. Ne ovat jokainen hieman poikkeavia toisistaan muodoltaan ja sisällöltään. Traakhiin neidoissa tuntuu olevan kuin kaksi pientä näytelmää päähenkilöinä Herakleen vaimo Deianera ja toisessa Herakles. Aias ja Filoktetes herättivät eniten tunteita pohtiessani oikeudenmukaisuutta ja kärsimystä. Aiaassa on poikkeuksellisesti mukana myös hyvin dramaattinen kuolemakohtaus. Antiikin Kreikan tragedioissa harvoin näytetään kuolemaa katsojille vaan kuolemasta tulee usein kertomaan sanansaattajahahmo. Niin Aiaassa kuin Filokteteessa on menossa mukana myös eeppinen supersankari Odysseus, josta sain ristiriitaisen kuvan. Toisessa hän on ylevä sankari ja toisessa (ainakin minun nykylukijan silmin) täyspäinen kusipää, joka on kohtalon, ennustusten viemä siinä määrin, että unohtaa ihmisen kärsimyksen. Elektra kenties jäi itselleni lopulta hieman etäiseksi lukukokemukseksi. On todettava, että Aiskhylokseksen Oresteia – trilogia on ollut minulle toimivampi lukukokemus samasta tarinasta.

*

Kokonaisuudessaan nämä neljä tragediaa olivat minulle huikeita lukukokemuksia. Kenties olen jäävi hehkuttamaan näitä, koska fanitan antiikin kirjallisuutta niin paljon, niin syvästi ja lähes varauksetta (tai kritiikittä). Tragedioiden tarinat ovat kiehtovia paloja myyttisestä menneisyydestä. Juttunsa kullakin.

Totean lopuksi, että näitä tragedioita oli miellyttävä lukea, mikä johtui käännöskielen sujuvuudesta. Ei tarvinut kompuroida kummallisten sanojen kohdalla tai pyöritellä silmiä kun suomen kieli on pakotettu runomittaan, johon sitä ei ole tarkoitettu.

Megakiitos kääntäjille ja kustantajalle tehdystä työstä!

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sofokles: Traakhiin neidot (suom. Tua Korhonen), n. 430 eaa

Sofokles: Aias (suom. Tommi Nuopponen), n. 440 eaa

Sofokles: Filoktetes (suom. Tua Korhonen), n. 409 eaa. Tällä näytelmällä Sofokles voitti tragediakilpailun ensimmäisen palkinnon.

Sofokles: Elektra (suom. Vesa Vahtikari), n. 418-410 eaa

Johdannot: Esa Kirkkopelto ja Tua Korhonen

2018 Teos

Toimittanut: Tua Korhonen

Ulkoasu: Jenni Saari

457 sivua

Arvostelukappale

Tämä Sofokleen ennen suomentamattomien näytelmien kokoelma aloittaa Teoksen sarjan, jossa julkaistaan ajan myötä muitakin ennen suomentamattomia näytelmiä mm. Euripideeltä, Aristofaneelta ja Plautukselta. Ihan mahtavaa!

*

Lisää antiikkia blogissa:

Horatius: Runoudesta

Toiseus Euripideen näytelmissä Medeia ja Bakkhantit

Vitruvius: On Architecture / Arkkitehtuurista / De Architecture (10 kirjaa arkkitehtuurista)

Euripides: Bakkhai, Almeida Theatre – jumalista ja ihmisistä